Mitä Sakkeus meille opettaa?

Sakkeuksen sunnuntai on ensimmäinen sunnuntai joka viestittää meitä lähestyvästä Suuresta Paastosta. Itse asiassa tämä ei ole vielä varsinainen valmistussununnuntai, mutta sen sisältö kylläkin opettaa meille paljon paastosta.

Suuri paasto on nähty niin tärkeäksi ajaksi kirkkovuodessa, että meidän ei tarvitse lähteä sinne ilman hyviä eväitä. Meille annetaan ennakkoon ne oleellisimmat tiedot, mitä tarvitsemme itse paastossa. Olen joskus verrannut tätä autokouluun. Ennen kuin meidän annetaan itsenäisesti lähteä liikenteeseen, tulee meidän hallita tietyt asiat. Samalla tavoin on Suuren Paaston edellä. Meille annetaan juuri tässä vaiheessa tärkein ja oleellisin opetus, jota me hyödynnämme itse paastossa.

Mitä Sakkeuksen ja Kristuksen kohtaaminen meille opettaa?

Sakkeus oli publikaanien esimies Jerikossa. Publikaanit keräsivät veroja roomalaisille miehittäjille ja monella heistä oli kaiken lisäksi paha tapa kerätä tietämättömiltä ihmisiltä ylimääräistä veroa, jonka he sitten laittoivat omaan taskuunsa. Oli ilmeisen selvää, että Sakkeus ei varmasti ollut kansan keskuudessa pidetty henkilö, vaan pikemminkin paheksuttu.

Sakkeuksella oli kuitenkin kiinnostusta ja tietenlaista uteliaisuutta Kristusta kohtaan. Hän ei voinut (uskaltanut) lähteä väkijoukon keskelle, vaan kekseliäänä meni kaupungin laidalle ja kiipesi puuhun, josta voisi tähyillä ohikulkevaa Kristusta.

Sakkeus sai paljon enemmän mitä hän olisi voinut uskoa. Kristus tarjoutui tulemaan hänen luokseen vieraaksi. Se oli suuri kunnia, josta ympärillä olevat ihmiset olivat tyrmistyneitä. Miksi Kristus halusi mennä juuri sen ihmisen luokse, jota lähes kaikki pitivät erittäin syntisenä?

Kristus ei välittänyt ympärillä olevien mielipiteestä, vaan hän meni Sakkeuksen luokse. Tästä seurasi se, että Sakkeus koki mielenmuutoksen ja tarjoutui hyvittämään kaiken sen vääryyden, jota hän oli aiemmin harjoittanut. Sen kuultuaan Kristus totesi, että pelastuksen ovet avautuivat hänen perheelleen aivan uudella tavalla.

Tämä evankeliumin tapahtuma opettaa meille sen, että ensimmäinen asia, mitä meiltä koko uskossa edellytetään on kiinnostus Kristusta kohtaan. Meiltä ei voida vaatia, että me olisimme täydellisiä uskossa heti kättelyssä, vaan meiltä enemmänkin edellytetään vilpitöntä kiinnostusta ja uteliaisuutta Kristusta kohtaan. Juuri tätä asennetta me tarvitsemme kun avaamme Raamatun tai astumme sisälle kirkkoon jumalanpalvelukseen. Ei meidän tarvitse olla kaikkitietäviä tai täydellisiä, vaan meiltä odotetaan tuota kiinnostusta. Haluamme nähdä Kristuksen ja Haluamme oppia uutta. Aivan kuten Autuuden lauseissakin se käy ilmi. Siinä ei autuaiksi kutsusta vanhurskaita, vaan niitä, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano. Siis niitä, jotka haluavat pyrkiä vanhurskautta kohti!

Huomaamme myös, että kiinnostus palkitaan. Kun haluamme kohdata Kristuksen, niin Kristus lähestyy meitä. Sen seurauksena emme jää entiseen tilaan, vaan me pystymme Sakkeuksen tavoin muuttumaan. Ja sen muutoksen myötä meille aukeaa aivan uudella tavalla pelastuksen ovet.

Sakkeuksen sunnuntai antaa meille hyvin tärkeän opetuksen siinä, että mitä meiltä edellytetään kun lähestymme Suurta paastoa. Meiltä edellytetään Sakkeuksen tavoin vilpitöntä kiinnostusta ja halua lähestyä Kristusta. Kun meillä on tuota kiinnostusta, niin paasto ei enää ole jotain mikä on joutumista tai suorittamista, vaan siitä tulee meille mahdollisuus, jonka kautta pääsemme lähemmäksi Kristusta.

Seurakuntien kiinteistöistä

Viime aikoina ilmestyneet uutiset ovat lietsoneet suoranaista paniikkia seurakunnissa siitä, että monet pyhäköt ja seurakuntasalit ovat nyt purkutuomion alla. Syy tähän löytyy kiinteistötyöryhmän raportista, jossa seurakuntien rakennusten kuntoa ja tulevaisuutta on tarkasteltu hyvin kriittisesti. Tarve tällaiseen kartoitukseen on tietysti ollut aivan perusteltu. Monissa seurakunnissa on alkanut syntyä korjausvelkaa ja kiinteistöjen kunto voi olla kaikkea muuta kuin hyvä. Toinen tärkeä seikka on se, että seurakuntien tulot eivät ole ainakaan kasvussa, joten jostain pitää alkaa säästämään. Seurakuntien suurimmat menot liittyvät henkilöstö- ja kiinteistökuluihin. Mikäli henkilöstökuluissa aletaan rankalla kädellä säästämään, niin sitten kyllä on seiniä, mutta ei enää samalla tavoin sisältöä seinien sisäpuolelle. Jotain pitää tehdä. Ei siis ihme, että kirkon kiinteistöt ovat nyt suurennuslasin alla.

Meillä on paljon pyhäköitä, jotka on rakennettu nk. “jälleenrakennuskaudella” 1950-60-luvuilla. Ne sijoitettu ja rakennettu palvelemaan sitä seurakuntalaisten joukkoa, joka siihen aikaan on elänyt vaikuttanut kyseisellä paikkakunnalla. Kuten hyvin tiedämme, niin väkeä on muuttanut maalta kaupunkeihin ja meiltä löytyy suhteellisen syrjäisiltäkin paikoilta tsasounia, joissa ei ole enää kävijöitä. Mikäli näissä pyhäköissä on vielä vakavia sisäilmaongelmia, niin sopii kysyä, että kannattaako niitä korjata? Monet jälleenrakennuskauden pyhäköistä on vielä tehty niin samalla muotilla, että yksittäisen rakennuksen purkamisesta ei tule kansallista katastrofia, sillä ainakin ulkoapäin lähes identtinen rakennus voi löytyä alle 100 kilometrin säteeltä.

Nyt joku jo ajattelee, että minä kannatan ehdottomasti tuota kiinteistötyöryhmän raporttia. Näin ei kuitenkaan ole. Meillä ei ole mitään syytä ryhtyä purkamaan sellaisia rakennuksia, joilla on tarvetta  ja joissa ei ole erityisen suuria vikoja. Esimerkiksi seurakuntasaleja tarvitaan kerhojen ja muiden toimintapiirien kokoontumisiin, kirkkokahvien ja muiden tapahtumien järjestämiseen jne. Pyhäköitä ei ole syytä ryhtyä purkamaan noin vain, jos ne on mahdollista säilyttää pienillä kustannuksilla. Maaseudun tsasounien kohdalla voi myös kysyä, että olisivatko kyläyhdistykset tai muut seura valmiita ottamaan tsasounan täysin omiin nimiinsä? Tälläkin hetkellä monien pyhäköiden ja muiden rakennusten kunnossapito tapahtuu pitkälti vapaaehtoisin voimin. Jos menemme ajassa hieman taaksepäin niin suuntaus oli päinvastainen. Kyläyhdistykset ja muut seurat rakennuttivat pyhäköitä ja niitä vielä 1980-90-luvuilla lahjoitettiin seurakunnille. Nyt voi joissakin paikoissa olla syytä antaa lahja takaisin, jotta siitä kantaisi vastuuta se taho joka muutenkin on siihen vuosien varrella paljon panostanut.

Siitä pääsemmekin siihen, että raporttia laadittaessa ei ole nähty sitä voimavaraa, joka piilee talkoohengessä. Nurmeksen seurakunnassa palvellessani sain ilokseni nähdä kuinka esimerkiksi Bomban tsasounan katon uusiminen ja muu kunnostus tapahtui lähes kokonaan talkootyönä. Materiaalikustannuksia tuli toki jonkin verran, mutta huolimatta pyhäkkö on nyt taas hyvässä kunnossa. Ja tämä tapahtui paljon halvemmalla, mitä se paperilla laskettuna olisi saattanut tulla maksamaan. Samanlaista arvokasta talkootoimintaa on varmasti muissakin seurakunnissa ja tulee edelleen olemaan. Siitä meidän tulee olla hyvin kiitollisia. Mutta tuo kiinteistöraportti perustuu juuri niihin tietoihin, jotka on paperille pystytty laskemaan. Siinä ei ole pystytty täysin huomioimaan sitä, että mikä merkitys niillä on paikallisille ihmisille ja kuinka suurella innolla niitä voidaan kuitenkin talkoohengessä korjata.

Tarpeetonta paniikkia on syntynyt nyt nimenomaan siitä syystä, että tuo raportti on tulkittu olevan seurakuntia velvoittava. Näin ei kuitenkaan ole. Seurakunnat edelleen päättävät itse omien rakennustensa kunnostuksesta ja kohtalosta. Sitä ei tässä tapauksessa ole muulta määrätty. Juuri kokoontunut kirkolliskokous on myös todennut sen, että niin raakoihin toimenpiteisiin ei ole syytä ryhtyä, mitä raportissa oli ehdotettu. Suurin vahinko on viime viikkoina tapahtunut juuri siinä, että tätä koko kartoitusta on uutisoitu virheellisesti jonkinlaisena toimeenpanokäskynä, jonka vuoksi myös Museovirasto on asiasta ärähtänyt.

Muutoksia on väistämättä luvassa, mutta ei siinä muodossa miten niistä on viimeaikoina liioitellusti tiedotettu. Keskustelua  tästä asiasta on syytä käydä seurakunnissa, vaikka se onkin tuotu hyvin kärjistettynä meidän eteemme.

Uusi vuosi, uusi työ... ja uudet kujeet?

Vajaat neljätoista vuotta vierähti Nurmeksen ortodoksisessa seurakunnassa. Ja jos hieman laajemmin ajatellaan, niin 22 vuotta elämästäni vierähti Pohjois-Karjalassa. Nyt sitten maisemat ovat hieman vaihtuneet ja löysin itseni Etelä-Karjalasta, Lappeenrannan ortodoksisesta seurakunnasta.

Olen joskus kauan sitten pohtinut tässä blogissakin sitä, että huomasin olevani paikoilleen jämähtänyt. Se ei tarkoita nyt vain sitä, että maisemat eivät muutu vapaapäivämatkailun osalta, vaan myös sitä, että toistaa itseään kaikessa mahdollisessa. Kuitenkin ihmisen olisi hyvä muuttua. Ehkä yksi syy seurakunnan vaihtamiseen oli se että turhauduin itseeni, koska tein asioita jo tietyn kaavan mukaan. Ideoita olisi varmasti, mutta niitä ei saanut enää puserrettua itsestään ulos. Ja ei se ole myöskään oikein seurakuntalaisia kohtaan jos pappi tekee ja puhuu kaiken aivan samalla tavoin kuin aiemmin.

Uusien asioiden opettelu ravistaa mukavasti päätä ja omaa ajattelua. Ja uusien asioiden ei nyt tarvitse nyt heti olla mitään käsittämättömän hienoja teologisia oivalluksia. Uutta on esimerkiksi jo se, että tietyt esineet eivät ole enää samassa paikassa. Niitä joutuu etsimään. Tapaat uusia ihmisiä ja heidän elämänkokemuksen ja tarinoiden kautta opit itse myös jotain aivan uutta. Kun tietyt puitteet alkavat muuttua, niin sitten huomaa myös oman ajatustenjuoksun muuttuvan pirteämmäksi. Ihmisen aivoitusta voisi verrata normaaliin fyysiseen kuntoon. Jos on koko ajan paikallaan, niin kunto alkaa rapistua. Niin voi myös käydä ajattelulle.

Mutta haluan nyt sydämeni pohjasta kiittää kaikkia Nurmeksen ortodoksisen seurakunnan jäseniä siitä kaikesta hyvästä mitä olen saanut heidän kanssaan elää ja kokea.

Laitan tähän loppuun vielä puheeni, jonka pidin Nurmeksessa läksiäispäivänä konsertin väliajalla. Siitä ei löydy mitään äärimmäisen syvällistä teologiaa tai hienoja viisauksia. Se oli vain tavallinen, hieman huumorilla sävytetty puheenvuoro.

*****************

Korkeasti pyhitetty isä Esipaimen, kanssapalvelijat isät ja rakkaat seurakuntalaiset ja ystävät

Tavallisesti tässä tilanteessa konsertin väliajalla puhuisin jotain Kristuksen syntymäjuhlan merkityksestä, ja tietysti myös siitä, kuinka kirkkomusiikki kauniilla tavalla puhuttelee ja opettaa meitä. Lisäksi tässä kohden tai todennäköisemmin konsertin loputtua kiittäisin kuorolaisia ja sanoisin, että konsertti oli “ihan jees”. - Ja nyt pitää sanoa teille jotka että sitä tiedä, että “ihan jees” tarkoittaa minun suustani että se oli oikeasti tosi hyvä.

Monet teistä ovat näiden vuosien aikana oppineet ymmärtämään, tai ehkä joissakin tilanteissa sietämään minun huumoriani. Kun tarpeeksi asioilla vitsailee, niin väärinkäsitysten vaara on aina olemassa. Vaimoni Maria on tainnut enemmän kuin kerran kirkkokahveilla sanoa, että “saarnoja lukuunottamatta ei kannata uskoa mitään, mitä tuo pappi sanoo”.

• Koettakaa kuitenkin tässä tilanteessa uskoa minua.

Erityisesti nyt on kiitoksen paikka viimeisestä vajaasta 14 vuodesta. Monesti ajatellaan näin, että pappi opettaa ja muut kuuntelevat. Mutta haluan sanoa, että te olette opettaneet minua vähintään yhtä paljon ja todennäköisesti vielä enemmän, kuin minä teitä. Jokainen kohtaaminen, jokainen keskustelu ei ole ollut yksipuolista, vaan olen saanut seurakuntalaisilta paljon.

Haluan kiittää myös pitkämielisyydestä ymmärtäväisyydestä liittyen erityisesti seurakunnan hallinnolliseen puoleen. Hieman itsekriittisesti nyt totean, että hallintoa on hoidettu suhteellisen vapaamuotoisesti. Tällä en tarkoita sitä, että lakia olisi rikottu tai muuta sellaista, vaan että asiat on viety hyvin leppoisalla tavalla eteenpäin. Neuvoston ja valtuuston jäsenille haluan sanoa kiitoksen siitä, että puitteet ovat olleet tällaiselle omintakaiselle tyylille suosiolliset. 

Kun isä Elias Huurinainen kävi tutustumassa tähän seurakuntaan pari viikkoa sitten, niin esittelin hänelle viraston holvia ja seurakunnan pöytäkirjoja ja totesin, että siirryimme tuossa viime vuonna juoksevaan vuotuiseen numerointiin pöytäkirjojen pykälissä. Siihen isä Elias vastasi: “Viime vuonna! Siitähän oli puhetta jo 12 vuotta sitten, kun olin täällä seurakunnantarkastuksessa piirinvalvojana!” 

- Joka tapauksessa muutos on nyt tapahtunut.

Olen viimeisen kahden kuukauden aikana saanut positiivista palautetta enemmän kuin koko täällä oloaikana. Hyvin monet ovat ilmaisseet olevansa pahoillaan siitä, että lähden. Asian kaihoisasta luonteesta huolimatta olen kokenut sen kauniina kiitoksena siitä, että olemme pystyneet Marian tekemään täällä työtä niin hyvin, että jäätte sitä niin kaipaamaan.

Mutta tulee kuitenkin se hetki jolloin ihminen kokee, että aika on täyttynyt ja on syytä siirtyä uusiin tehtäviin. Minun elämässäni se hetki on nyt. Saamani palautteen perusteella voisi ajatella, että aika ei ole missään nimessä kypsä poislähdölleni.

Mutta milloin se olisi sitten hyvä hetki? Oikeastaan vain kahdessa tapauksessa se olisi seurakunnan kannalta hyvä hetki. Ensimmäisessä tapauksessa silloin, kun ihminen on siirtymässä hyvin ansaitulle eläkkeelle. Toisessa tapauksessa silloin, kun työntekijä on onnistunut aiheuttamaan enemmän haittaa kuin hyötyä omalla toiminnallaan, jolloin kaikki toivovat, että “voi kun tuo lähtisi jo pois.”

Lopulta pitää kysyä, että jäikö jokin asia sillä tavoin kesken, että minun pitäisi ehdottomasti saattaa se täällä päätökseen? Olen opettanut omien kykyjeni mukaan. Olen toimittanut jumalanpalveluksia omien kykyjeni ja voimieni mukaan. Olen haudannut, kastanut ja vihkinyt, sekä toimittanut rukoushetkiä ja kodinpyhityksiä.

Tosiasia on kuitenkin se, että jumalanpalveluksia tai hautajaisia ei voi sillä tavoin saattaa päätökseen, että niissä saavutettaisiin eräänlainen päätepiste. Aina olisi vielä jäljellä yksi “viimeinen” toimitus - - ennen seuraavaa.

Opetuksen suhteen olen myös yrittänyt saattaa teidän seurakuntalaisten tietoon ne asiat, joita olen pitänyt tärkeinä. Kertaus on tietenkin opintojen äiti, mutta tulee myös se hetki, että huomaa toistavansa itseään. Olen sanonut sen minkä halusin sanoa. Aktiiviseurakuntalaisten joukko on täällä hyvin valistunutta, mutta en pääse samalla tavoin käsiksi niihin ihmisiin, jotka eivät tahdo osallistua seurakunnan toimintaan. Eräällä tavalla olen siis vedonnut siihen joukkoon, johon pystyn vetoamaan.

Eräs toimittaja kysyi minulta, että millaisen perinnön olen tänne jättänyt? Se oli vaikea kysymys ja en tiedä pystyykö siihen noin vain edes vastaamaan. Tietysti jos olisin rakennuttanut suuren kirkon tai hienon muistomerkin, niin silloin voisi sanoa, että olen saanut jotain näkyvää aikaan. Mutta se ei ole kuitenkaan ollut tapani toimia.

Perintöni. Tai voisiko sanoa työni jälki näkyy siinä, miten te seurakuntalaiset olette oppineet sen miten voimme pysyä pelastuksen tiellä. Voi olla, että jokin opetus ja neuvoni on saattanut olla hyödytön viimeisen vajaan 14 vuoden aikana, mutta kenties 20 vuoden päästä se vielä jossain tietyssä tilanteessa palautuu jonkun mieleen ja siitä on silloin paljon apua. Joka tapauksessa työn jälkeä on siis hyvin vaikea mitata ja samoin sitä, mitä olen lopulta jättänyt perinnöksi. Lopullinen vastaus kuullaan varmasti sitten viimeisellä tuomiolla.

Tietenkin toivon edelleen, että käytte voimien ja mahdollisuuksien mukaan kirkossa ja erityisesti liturgiassa. Se on luonnollisen tapa myös olla toinen toisiimme hengellisesti yhteydessä. Sitten tietysti toivon, että muistatte minua, Mariaa ja koko perhettä esirukouksissa. Tieto siitä, että meitä muistetaan esirukouksissa, on äärimmäisen lohduttavaa.

Mutta vielä kerran haluan sanoa kiitoksen teille kaikille. Tämä on ollut hyvää aikaa minulle ja Luoja on minut syystä, ja kaikessa kaitselmuksessa tänne johdattanut. Nyt matka käy Lappeenrannan suuntaan. KIITOS!

Enemmistökö oikeassa? (Radiohartaus)

Radiohartaus 6.5.2017

KRISTUS NOUSI KUOLLEISTA ! 
- TOTISESTI NOUSI !

Elämme tällä hetkellä Kristuksen ylösnousemuksen juhlakautta, joka kestää Helatorstain aattoon saakka. Pääsiäinen on kirkkovuoden suurin juhla, sillä ilman ylösnousemusta koko julistuksemme olisi merkitystä vailla. Tai kuten pyhä apostoli Paavali tämän kiteyttää ensimmäisessä Korinttilaiskirjeessään: “Mutta ellei Kristusta ole herätetty, silloin meidän julistuksemme on turhaa puhetta, turhaa myös teidän uskonne.” (1. Kor. 15:14)

Keskellä tätä ylösnousemuksen iloa ja riemua meidän on kuitenkin myönnettävä se tosiasia, että kristityn ihmisen elämä on vastavirtaan kulkemista. Maallistuneisuuden virta on voimakas.
Jos emme elä harkitsevaisuudessa ja näe vaivaa, niin joudumme tuon virran vietäväksi.

Valtavirran mukaan ajautuminen on itse asiassa hyvin helppoa, sillä mieluusti teemme asiat samalla tavalla miten suurin osa ihmisistä sen tekee. Monesti se ei ole tekemistä, vaan nimenomaan tekemättömyyttä. Miksi lähtisin kirkkoon, sillä eihän suurin osa ihmisistä käy kirkossa? Tai miksi paastoaisin, jos suurin osa ihmisistä ei paastoa? Miksi puolustaisin heikompia, jos suurin osa ihmisistä ei näytä välittävän heistä?

Elämme vahvasti siinä käsityksessä, että enemmistö on oikeassa. Jos teen asiat niin kuin suurin osa ympärillä olevista ihmisistä sen tekee, niin enhän silloin voi olla väärässä? Mutta Kristuksen seuraaminen ja uskonmukainen elämä eivät perustu siihen, että mitä suurin osa ihmisestä tekee.

Jumalan tahdon mukaan eläminen ei ole maallisten mittapuiden mukaan helppoa ja mukavaa. Suuri kiusaus on jättää Jumala taka-alalle ja tehdä mitä huvittaa. Ei liene vaikeaa kuvitella, että helposti juuri suurin osa ihmisistä haluaa valita tuon helpomman tien, joka tuo itselle mukavuuksia tässä ja nyt, eikä vasta paljon myöhemmin. Moni haluaa kerätä aarteita itselleen tässä ja nyt, eikä kerätä niitä taivasten valtakuntaan. - - Jos siihen edes uskoo.

Me näemme oman yhteiskuntamme edelleen kristillisenä yhteiskuntana ja tätä se varmasti jossain mielessä onkin. - Mutta vaikka enemmistö onkin kristittyjä, niin kyselyjen perusteella ainoastaan noin neljäsosa uskoo vahvasti Kristuksen ylösnousemukseen, vielä pienempi osa Kristuksen toiseen tulemiseen ja yleiseen ylösnousemukseen. Yhtä lailla persoonalliseen pahaan uskoo hyvin pieni osa ihmisistä.
Eli enemmistö ihmisistä on ainakin nimellisesti kristittyjä, mutta kristinuskon perusasioihin heistä uskoo huomattavasti pienempi osa. Monet kyllä edelleen omien sanojen mukaisesti uskovat, mutta “eivät niin kuin Kirkko opettaa”. Jälleen voisi kysyä ääneen, että onko tämä enemmistö sitten oikeassa?

Kirkon tehtävänä on säilyttää evankeliumin totuus ja itse asiassa koko Traditio ehjänä. Tähän tehtävään kuuluu se, että opetuksesta ei oteta mitään pois, ei lisätä siihen ylimääräisiä asioita, eikä toisaalta muokata sen sisältöä muullakaan tavoin.

Evankeliumin sanoma on yhtä ajankohtainen mitä se oli 2000 vuotta sitten. Toki on selvää, että opetuksen välineitä pitää kehittää ja sanoma pitää osata tuoda uudella tavalla esille. Mutta tässä piilee myös sen vaara. Meidän tulee keksiä uusia keinoja tuoda sama pelastuksen sanoma ihmisille, mutta ei kuitenkaan muokata sanomaa, että se paremmalla tavalla miellyttäisi ihmisiä. Kirkon tehtävänä on muuttaa ihmistä, eikä ihmisen muuttaa Kirkkoa!

Jos meidän pitäisi miellyttää mahdollisimman monia ihmisiä, niin silloinhan muutosten tulisi todellakin olla sellaisia, että ne antaisivat ihmisille monessa suhteessa vapaammat kädet. Ajatelkaa kuinka mukavaa olisi tehdä synniksi nimettyjä asioita hyvällä omallatunnolla?

Mutta tähänhän me emme voi taipua, jos tarkoituksemme on pitää Traditio ehjänä. Juuri tämän vuoksi todellisen kristityn elämä on vastavirtaan kulkemista. Enemmistö haluaisi kaiken olevan helpompaa ja mukavampaa. Se haluaa mahdollisimman monen asian olevan sallittua.

Mutta voiko tuo enemmistö sitten vaatia muutoksia? Voiko se vaatia muutoksia kristityn ihmisen elämään, vaikka se ei edes uskoisi Kristuksen nousseen kuolleista? Pitääkö meidän taipua ja uskoa, että mitä jos enemmistö onkin oikeassa ja minä olen väärässä?

Tutkikaamme vielä evankeliumia ja palatkaamme vielä hetkeksi Kristuksen ylösnousemusta edeltäviin tapahtumiin:
- Olemme Pilatuksen palatsin ulkopuolella.
Pilatus on kiperän tilanteen edessä. Hänen pitäisi tuomita Kristus kuolemaan. Mutta mieshän on selvästi syytön! - Mutta meteli yltyy. Ihmiset huutavat “Ristiinnaulitse! Ristiinnaulitse!”
Pilatus taipuu lopulta kansan tahtoon, sillä enemmistöhän tuolla pihalla oli selvästi ristiinnaulitsemisen kannalla. - Kristus tuomitaan kuolemaan.

 - Mutta oliko tuo enemmistö oikeassa?