Seurakuntien kiinteistöistä

Viime aikoina ilmestyneet uutiset ovat lietsoneet suoranaista paniikkia seurakunnissa siitä, että monet pyhäköt ja seurakuntasalit ovat nyt purkutuomion alla. Syy tähän löytyy kiinteistötyöryhmän raportista, jossa seurakuntien rakennusten kuntoa ja tulevaisuutta on tarkasteltu hyvin kriittisesti. Tarve tällaiseen kartoitukseen on tietysti ollut aivan perusteltu. Monissa seurakunnissa on alkanut syntyä korjausvelkaa ja kiinteistöjen kunto voi olla kaikkea muuta kuin hyvä. Toinen tärkeä seikka on se, että seurakuntien tulot eivät ole ainakaan kasvussa, joten jostain pitää alkaa säästämään. Seurakuntien suurimmat menot liittyvät henkilöstö- ja kiinteistökuluihin. Mikäli henkilöstökuluissa aletaan rankalla kädellä säästämään, niin sitten kyllä on seiniä, mutta ei enää samalla tavoin sisältöä seinien sisäpuolelle. Jotain pitää tehdä. Ei siis ihme, että kirkon kiinteistöt ovat nyt suurennuslasin alla.

Meillä on paljon pyhäköitä, jotka on rakennettu nk. “jälleenrakennuskaudella” 1950-60-luvuilla. Ne sijoitettu ja rakennettu palvelemaan sitä seurakuntalaisten joukkoa, joka siihen aikaan on elänyt vaikuttanut kyseisellä paikkakunnalla. Kuten hyvin tiedämme, niin väkeä on muuttanut maalta kaupunkeihin ja meiltä löytyy suhteellisen syrjäisiltäkin paikoilta tsasounia, joissa ei ole enää kävijöitä. Mikäli näissä pyhäköissä on vielä vakavia sisäilmaongelmia, niin sopii kysyä, että kannattaako niitä korjata? Monet jälleenrakennuskauden pyhäköistä on vielä tehty niin samalla muotilla, että yksittäisen rakennuksen purkamisesta ei tule kansallista katastrofia, sillä ainakin ulkoapäin lähes identtinen rakennus voi löytyä alle 100 kilometrin säteeltä.

Nyt joku jo ajattelee, että minä kannatan ehdottomasti tuota kiinteistötyöryhmän raporttia. Näin ei kuitenkaan ole. Meillä ei ole mitään syytä ryhtyä purkamaan sellaisia rakennuksia, joilla on tarvetta  ja joissa ei ole erityisen suuria vikoja. Esimerkiksi seurakuntasaleja tarvitaan kerhojen ja muiden toimintapiirien kokoontumisiin, kirkkokahvien ja muiden tapahtumien järjestämiseen jne. Pyhäköitä ei ole syytä ryhtyä purkamaan noin vain, jos ne on mahdollista säilyttää pienillä kustannuksilla. Maaseudun tsasounien kohdalla voi myös kysyä, että olisivatko kyläyhdistykset tai muut seura valmiita ottamaan tsasounan täysin omiin nimiinsä? Tälläkin hetkellä monien pyhäköiden ja muiden rakennusten kunnossapito tapahtuu pitkälti vapaaehtoisin voimin. Jos menemme ajassa hieman taaksepäin niin suuntaus oli päinvastainen. Kyläyhdistykset ja muut seurat rakennuttivat pyhäköitä ja niitä vielä 1980-90-luvuilla lahjoitettiin seurakunnille. Nyt voi joissakin paikoissa olla syytä antaa lahja takaisin, jotta siitä kantaisi vastuuta se taho joka muutenkin on siihen vuosien varrella paljon panostanut.

Siitä pääsemmekin siihen, että raporttia laadittaessa ei ole nähty sitä voimavaraa, joka piilee talkoohengessä. Nurmeksen seurakunnassa palvellessani sain ilokseni nähdä kuinka esimerkiksi Bomban tsasounan katon uusiminen ja muu kunnostus tapahtui lähes kokonaan talkootyönä. Materiaalikustannuksia tuli toki jonkin verran, mutta huolimatta pyhäkkö on nyt taas hyvässä kunnossa. Ja tämä tapahtui paljon halvemmalla, mitä se paperilla laskettuna olisi saattanut tulla maksamaan. Samanlaista arvokasta talkootoimintaa on varmasti muissakin seurakunnissa ja tulee edelleen olemaan. Siitä meidän tulee olla hyvin kiitollisia. Mutta tuo kiinteistöraportti perustuu juuri niihin tietoihin, jotka on paperille pystytty laskemaan. Siinä ei ole pystytty täysin huomioimaan sitä, että mikä merkitys niillä on paikallisille ihmisille ja kuinka suurella innolla niitä voidaan kuitenkin talkoohengessä korjata.

Tarpeetonta paniikkia on syntynyt nyt nimenomaan siitä syystä, että tuo raportti on tulkittu olevan seurakuntia velvoittava. Näin ei kuitenkaan ole. Seurakunnat edelleen päättävät itse omien rakennustensa kunnostuksesta ja kohtalosta. Sitä ei tässä tapauksessa ole muulta määrätty. Juuri kokoontunut kirkolliskokous on myös todennut sen, että niin raakoihin toimenpiteisiin ei ole syytä ryhtyä, mitä raportissa oli ehdotettu. Suurin vahinko on viime viikkoina tapahtunut juuri siinä, että tätä koko kartoitusta on uutisoitu virheellisesti jonkinlaisena toimeenpanokäskynä, jonka vuoksi myös Museovirasto on asiasta ärähtänyt.

Muutoksia on väistämättä luvassa, mutta ei siinä muodossa miten niistä on viimeaikoina liioitellusti tiedotettu. Keskustelua  tästä asiasta on syytä käydä seurakunnissa, vaikka se onkin tuotu hyvin kärjistettynä meidän eteemme.

Mitä minun pitäisi ajatella kielteisistä uutisista?

Huonoja uutisia ovat kaikki mediat pullollaan, sillä huonot uutiset myyvät kaikkein parhaiten. Minun ajatukseni kohdistuvat tässä tapauksessa sellaisiin uutisiin jotka jollain tavoin koskettavat kirkkoa.
Vaikka kyse olisikin sellaisista uutisista joilla ei ole mitään tekemistä oman seurakunnan kanssa, niin tästä huolimatta tahtoo väkisin tulla hieman voimaton olo. (Nyt ei kenenkään tarvitse miettiä jotain tiettyä uutisista, sillä tässä on parin viime vuoden aikana ollut tapetilla yhtä ja toista. Eikä nyt tarvitse pelkästään ajatella edes ortodoksista kirkkoa.)
Faktahan on tietysti se, että kaikenlaisista epäkohdista, väärinkäytöksistä sekä muista kielteisistä asioista saa ja pitääkin tiedottaa. Liian pitkään on ollut niin, että kirkkoa koskeva kielteinen uutisointi on ollut suorainen tabu, johon toimittajat eivät ole pystyneet kertakaikkisesti edes kajoamaan. Ja sehän ei ole oikein!
Viimeisen 20 vuoden aikana on tapahtunut aika paljon ja näihin muutoksiin ovat kuuluneet kirkkoa koskeva uutisointi ja koko kirkon julkisuuskuvan muokkatuminen. Välillä tuntuu siltä, että tässä uutisoinnissakin otetaan takaisin  kaikki se mitä menneinä vuosikymmeninä ei ole ollut mahdollista ääneen sanoa. Vaaka on kääntynyt äkisti sen verran reilusti vastakkaiseen suuntaan, että tabusta on siirrytty suoraan tyrmäyslinjalle, unohtaen että ehkä siinä välissä olisi sellainen asioiden puolueetonkin käsittelytapa.

Mutta mitenkä huonoihin uutisiin tulisi sitten suhtautua?
Ennen sitä sanon nyt vielä sen, että kyllähän hyviäkin asioita tuodaan edelleen esille, mutta me tahdomme vähän väkisinkin muistaa vain ne huonot uutiset. Hyvistä uutisista pitää sen verran kyllä todeta, että harvemmin niissä mitään suuria ja syvällisiä uskontotuuksia käsitellään. Ne ovat sellaisia kullalla, mirhalla ja suitsukkeella höystettyjä kivoja ja kevyitä (lähes tunnustuksettomia) tarinoita, joita paatunut ateistikin pystyy irvistelemättä seuraamaan. Suurta yleisöähän eivät kiinnosta uskontotuudet, vaan nimenomaan ne kevyet ja hieman mystiset jutut…ja tietysti ne oikein huonot uutiset.

Niistä huonoista uutisista tässä piti nimenoaan vielä kertoa. Itse olen alkanut tulla siihen tulokseen, että harkitsevaisuus olisi valttia kun törmää uutisiin jotka jollain tavalla liittyvät omaan kirkkoon. Siinä voisi todellakin muutaman asian käydä mielessään läpi:

1) Onko tämä asia juuri näin, kuin se on otsikoissa esitetty?
2) Koskettaako tämä asia nimenomaisesti sitä yhteisöä, jossa minä itse olen?
Ja Olenko ollut vaikuttamassa tai pystynkö vaikuttamaan tähän asiaan tässä vaiheessa jotenkin?
3) Vaikuttaako tämä asia minun rakkauteeni Jumalaa kohtaan?


Yritän itse vastata edellä oleviin kysymyksiin muutamalla sanalla:

1) Minä en jaksa enää uskoa otsikoihin sataprosenttisesti. Olen kuullut ja nähnyt näitä asioita jo sen verran, että usein niissä heijastuu totuudesta vain pieni osa. Otsikoiden on tarkoitus olla myyviä ja monesti uutisia tarjotaan tiedotusvälineisiin sillä periaatteella, että niillä yksipuolisesti halutaan saavuttaa jotain. Jos kyse on jostain lainvastaisuudesta, niin silloin on parempi jäädä odottamaan oikeuslaitoksen päätöstä. Meidän tehtävänä ei ole tuomita lööppien mukaan, vaan tuomio tapahtukoon oikeuden kautta.

2) Seurakunta on se yhteisö johon kuulun. Ja oikeastaan seurakunnan sisällä vieläpä se pyhäkkö, jossa osallistun tuon seurakunnan elämään. Monesti omat vaikutusmahdollisuudet rajoittuvat siihen, missä itse toimin. Paljonko pystyn muuttamaan esimerkiksi naapuriseurakuntani asioita? Tästä huolimatta me murehdimme muidenkin asioista. Ja saammehan tietysti sillä tavoin huolehtiakin, että rukoilemme niiden puolesta jotka kyseisen asian johdosta ovat joutuneet tai joutuvat kärsimään.

3) Tämä on ehkä se oleellisin kysymys. Väheneekö rakkauteni Jumalaa kohtaan jos minun kanssani samaan kirkkoon kuuluvat ihmiset (monesti oman inhimillisen heikkouden tähden) töpeksivät? Ei sen pitäisi vähentyä, mutta meillä on suuri kiusaus lähteä ovet paukkuen pois tuosta yhteisöstä, vaikka se läheskään kaikissa tapauksissa ole se oikea ratkaisu.

Tuossa ovet paukkuen kirkosta eroaminen on jotain, mikä on erityisesti meille suomalaisille myönnetty omintakainen toimintamalli. Kirkollisveroa kun ei muissa  ortodoksisissa maissa erikseen kerätä, vaan siellä seurakuntalaiset antavat tukun rahaa (siis oikeasti paljon) kolehtiin tai erikseen kirjekuoren papille jostain toimituksesta. Kymmenyksethän voisi vapaasti tulkita tarkoittavat 10% tuloistamme, vaikka mehän maksemme kirkollisiveroa noin 1,5-2% tuloistamme. Kirkosta ei voi muissa maissa "erota" vaan sen toimintaan osallistutaan ja sitä toimintaa myös tuetaan runsaskätisesti.

Meidän suomalaisessa systeemissä kirkollisvero kattaa kaiken ja siksipä kirkon työntekijät eivät ota vastaan eri korvauksia seurakuntalalaisilta ja pyhäkkö pysyy pystyssä ja lämpiminä ilman sen suurempia varainkeräys tai talkooprojekteja. Se on omalta osaltaan kivuton tapa pitää pystyssä koko meidän kirkollista järjestelmää.
Mutta jäsenyyden sitouttaminen kirkollisveroon on tuntusi muualla maailmassa asuvista ortodokseista täysin vieraalta. Miten minun suhteeni Kristukseen voi olla riippuvainen jostain nimestä jossain tietokoneen rekisterissä?! Voiko ihminen muka mitätöidä oman kasteensa yhdellä hiiren klikkauksella?

- Outoa se todellakin on, mutta näin me tällä hetkellä Suomessa pidämme yllä omaa kirkkoamme. Ja se on vielä tällä hetkellä meillä toimivin systeemi, vaikka samaan hintaan me ylläpidämme jotain, mihin mahtuu myös epäkohtia. Toisaalta julki tulleista epäkohdista pitää olla tavallaan kiitollisia, sillä niiden kautta asiat myös alkavat korjaantumaan. Ja oma jäsenyyteni kirkossa antaa minullle mahdollisuuden vaikuttaa erityisesti omassa seurakunnassani. Suhteellisen julkinen järjestelmä paljastaa epäkohdatkin aika nopeasti. On hyvä muistaa että  mitä suljetumpi jokin uskonnollinen yhteisö on, niin sitä todennäköisempää ovat myös väärinkäytökset. "Valtionkirkko" takaa itsessään aika avoimen toimintamallin, jossa väärinkäytöksille ei ole tilaa. Vääryydet paljastuvat tässä järjestelmässä siis suhteellisen nopeasti.

Onko minulle sitten tullut koskaan sellaista oloa, että pitäisikö tässä ottaa hatkat, kun kaiken maailman uutisia saa tätä nykyä kristillisestä kirkosta lukea?
Kyllähän kaikenlaisia ajatuksia nousee päähän aina rehellisestä surusta  kyyniseen "ihan sama" toteamukseen. Eräs seurakuntalainen sanoi, että ovathan huonot uutiset aina murheellista luettavaa.

Mutta suhdetta omaan kirkkoon olen pohtinut myös ihan sillä, että omasta kirkosta  löytyy kuitenkin niin paljon hyvää että huonot uutiset eivät voi sitä horjuttaa.
Ne ovat lopulta yksinkertaisia asioita. Eniten minuun ovat vaikuttaneet ne ihmiset, jotka ovat saaneet käsittämättömän paljon voimaa kirkosta ja omasta uskosta. Vaikka nykypäivää leimaakin huonoilla uutisilla märehteminen, niin se ei saisi estää meitä näkemästä kaikkea hyvää mitä kirkko meille tarjoaa.

Pienen mutkan kautta mieleeni palautuu Vanhan Testamentin kertomus siitä, kuinka Abraham halusi pelastaa hävitykseltä Sodoman, jos sieltä löytyisi lopulta edes kymmenen vanhurskasta. Hän rohkeni yhä uudelleen ja uudelleen pyytää Jumalalta armoa. (1.Moos. 18 luku)
Samanlainen olo tulee minullekin. Miksi minun pitäisi kääntää selkäni kirkolle, jos sieltä kerran löytyisi edes hitusen hyvää. Ja todellisuudessa sieltä löytyy todella paljon hyvää. Kielteiset uutiset antavatkin meille todellisuudesta poikkeavan kuvan. Kirkko pitää sisällään paljon hyvää, jos me vain kykenemme sen näkemään kaikkien noiden kielteisten otsikoiden läpi.

Kaikella tällä ei tarkoita sitä, etteikö epäkohta pitäisi korjata. Kyllä meidän tulee huolehtia yhteisöstämme ja korjata epäkohdat ja oikeus toteutukoon kaikessa. Mutta epäkohdista kertovat uutiset eivät saa vieraannuttaa meitä kaikesta siitä hyvästä mitä meille tarjotaan.

Pukeutumisesta ja käytössäännöistä

Juuassa sijaitsevan pyhän Herman Alaskalaisen tsasouna.

Olen kirjoittanut blogissani aiemminkin pukeutumisesta kirkkoon. Hämmästyksekseni huomasin, että juuri kirkkopukeutumiseen liittyvä kirjoitus on yksi luetummista blogiteksteistäni. Syy tähän lienee siinä, että netistä ei löydy ainakaan kovin helposti selostusta siitä, että mikä on "oikeaoppinen" tapa pukeutua ortodoksiseen kirkkoon. Ja selväähän on, että kaikenlainen epätietoisuus saa aikaan epävarmuuden, joka taas saa kirkon kynnyksen nousemaan tarpeettoman korkeaksi.

Ortodoksisesta kirkosta ja sen jumalanpalveluselämästä voisi kertoa hyvinkin monisanaisesti. Tosiasiassa tuhatkaan kirjaa ei kerro niin paljoa kuin osallistuminen itse jumalanpalvelukseen. Ortodoksisen kirkon oppii tuntemaan parhaiten juuri jumalanpalvelusten kautta, jotka kantavat sisässään koko kirkon Traditiota. En ryhdy kuitenkaan kuvailemaan tätä seikkaa liiaksi, sillä tarkoitukseni on rohkaista teitä astumaan tuon kynnyksen yli.

Me olemme kuulleet puhuttavan pukeutumissäännöistä ja koetan olla tässä asiassa lyhyt ja ytimekäs. Kirkkoon tulisi pukeutua arvokkaasti eikä turhan paljastavasti. Hartiat peitettynä (ei siis hihatonta paitaa) ja shortsit tai hame polven yli ulottuvana. Tämä on oikein hyvä yleisperiaate meillä Suomessa. Maailmalta löytyy kuitenkin erilliaisia käytäntöjä, joissa pukeutumisperinteet ovat tarkemmin säädeltyjä. En ryhdy sekoittamaan teitä liiaksi näillä muilla perinteillä. Sanottakoon ainostaan, että meillä Suomessakin luostareissa on suotavaa että naisilla on pää peitettynä.

Mutta tässä tapauksessa haluan pitäytyä edelleen tässä mainitsemassani yleisperiaatteessa, joka sopii niin hautajaisiin, häihin kuin vaikkapa kristinoppileirin päätökseen meidän seurakunnissamme. Asiallisen pukeutumisen taustalla on ajatus siitä, että kukin meistä voisi keskittyä täysipainoisesti jumalanpalvelukseen. Paljastava pukeutuminen on näet huomiota herättävää, eikä se ole tarpeen kirkon seinien sisäpuolella. Ymmärrämme myös sen, että luostareissa asialliseen pukeutumiseen suhtauduttaan tarkemmin.

Muutoin kirkkokäytöksestä sanon sen verran, että ortodoksisessa kirkossakin on penkkejä. Ja ne eivät ole pelkästään koristeita, vaan ne on tarkoitettu istumista varten. Me emme tuli kirkkoon nimenomaisesti istumaan tai seisomaan, vaan rukoilemaan. En ryhdy tässäkään kohden yksityiskohtaisesti selostamaan tiettyjä jumalanpalveluksen kohtia joissa seisominen on suotavampaa, sillä me opimme parhaiten tulemalla paikalle ja omaksumalla näitä tapoja. Sama pätee ristinmerkin tekemiseen ja muihin yksityiskohtiin.

Olisi suorastaan käsittämätöntä, jos meiltä vaadittaisiin yhtäkkiä täydellistä tietämystä kirkollisista tavoista. On syytä muistaa, että tavatkin ovat meille nimenomaan apukeinoja, jotka auttavat meitä keskittymään olennaiseen, eli itse jumalanpalvelukseen. Joskus tavoista saattaa tulla suurempi palvomisen kohde kuin itse Jumalasta, jolloin olemme jo väärillä teillä.

Ortodoksisen kirkon kaikki jumalanpalvelukset ovat kaikille avoimia ja ainoa rajoitus on siinä, että ehtoolliseen voivat osallistua ainoastaan ortodoksisen kirkon jäsenet. Me voimme siis tulla ja lähteä kirkosta silloin kun haluamme.

Pystyn ainakin oman seurakuntani osalta vakuuttamaan, että kirkon isännöitsijöitä ja muita seurakuntalaisia on kannustettu toimimaan hyvin ystävällisesti ja tahdikkaasti erityisesti silloin, kun pyhäkköihimme saapuu uusia ihmisiä. Ja meillä on pyritty toimimaan juuri näin. Kirkon tulisi olla se paikka jossa saamme olla turvallisin mielin ja omana itsenämme. Pystymmekö lopulta edes rukoilemaan tai toimimaan väärin? Kukin meistä osaa normaalit kohteliaat käytöstavat ja se riittää mainiosti myös kirkossa.

Jos haluatte jakaa kokemuksia tai tietää enemmän jostain asiasta, niin olkaa rohkeasti yhteydessä minuun (etunimi.sukunimi@ort.fi) Voin yrittää selittää näitä asioita tarkemmin ja ottaa ne esille myös täällä blogissani.

Ympyrä sulkeutuu? (päivitetty 7.1.)

Omasta mielestä olen yrittänyt tehdä kaiken parhaalla mahdollisella tavalla seurakunnassa. Tästä huolimatta seurakunnasta erosi 9 henkilöä vuonna 2012. Pienessä seurakunnassa sekin on aika paljon. Palautetta eroamisten syistä en ole saanut. Jääkin täysin arvuuttelun varaan, että miksi nämä ihmiset ovat tähän päätökseen ajautuneet. Tätä samaa aihetta olen pohtinut aiemminkin (LINKKI).
Useassa tapauksessa kysymys on varmasti ihan rehellisestä vieraantumisesta ja rahan säästämisestä. Miksi kuulua johonkin, mikä ei merkitse enää itselle mitään?
Meillä on Suomessa paljon ihmisiä, jotka tälläkin hetkellä pohtivat syitä, että miksi minun kannattaa kuulua kirkkoon ja yhtä lailla on ihmisiä, jotka pohtivat kirkkoon liittymistä, mutta eivät ole syystä tai toisesta ottaneet sitä viimeistä suurta askelta kirkon kynnyksen yli.

Hieman kaukaa haettuna tähän samaiseen kysymykseen liittyy myös se, että miten me tulevaisuudessa voimme säästää. Ortodoksi.netissä julkaistussa liturgiasarjassa pohdin jälkiviinin merkitystä ja jopa sen tarpeellisuutta (LINKKI). Tarkoitukseni ei ollut lytätä tuota käytäntöä, mutta halusin tuoda esille sen, että emme tarpeettomasti mystifioi tuota tapaa, joka on aika vakiintunut seurakunnissamme. (Lohdutuksen sanan kaikille se, että käytämme edelleen Nurmeksessa kirkkoviiniä entiseen tapaan, joten huoli pois.) Mutta kuinka kauan tämäkin on mahdollista?
Kirkkoviini on oleellinen asia, joten siitä emme voi säästää kun on kyse Ehtoollisesta. Mutta 3/4 kaikesta käytetystä kirkkoviinistä menee jälkiviiniin. Mietitäänpä seuraavaksi, että mikä on tilanteemme esimerkiksi 20 vuoden kuluttua. Onko meillä verotusoikeutta enää siinä vaiheessa? Kuinka moni ihminen kuuluu enää kirkkoon tuossa vaiheessa, jos maallistuminen jatkaa kukoistustaan? Onko jälkiviini yksi niistä asioista joista joudumme olosuhteiden pakosta säästämään kun rahaa ei enää ole?

Me emme ole varmasti pohtineet syvällisesti sitä mahdollisuutta, että jo muutaman vuosikymmenen kuluttua aktiivisia ortodokseja (tai kristittyjä ylipäätänsä) on maassamme hyvin vähän. Miten me ryhdymme seurakunnissa säästämään? Riittääkö että kirkko on kylmänä talvikaudella ja palvelukset ovat seurakuntasalissa? Pitääkö kirkon siivoaminen ja ruohonleikkuut yms tehdä vapaaehtoisvoimin?
Ovatko työntekijät palkattomalla vapaalla? Tuossa vaiheessa ilman veronkantoikeutta voidaan olla jo siinä tilanteessa ettei palkkoja makseta muutoinkaan samalla tavalla kuin ennen. Onko työntekijöillä jo tuolloin jokin maallinen ammatti ja palveluksia toimitetaan ainoastaan oman työn ohessa vain viikonloppuisin? Ollaanko jossain vaiheessa siinä tilanteessa, että kirkkorakennuksia ei voida yksinkertaisesti ylläpitää, kiinteistöveroja ja vakuutuksia ei voida maksaa puhumattakaan lämmityskuluista ja sähkölaskuista?
Olemmeko jo parinkymmenen vuoden kuluttua tilanteessa, jossa monissa paikoissa jumalanpalvelukset toimitetaan yksityisten ihmisten kodeissa aivan kuten varhaiskirkon aikaan? Missä vaiheessa ympyrä sulkeutuu ja me palaamme aikaan, jolloin kysyi todellista rohkeutta ja vakaumusta olla kristitty?

On sanomattakin selvää, että em tilanteessa keskushallinto olisi jo kauan aikaa sitten lakannut olemasta. Jos kerran seurakunnissa taisteltaisiin ainokaisen kirkon käyttökulujen kattamisesta, niin ei siinä tilanteessa ole paljoa mahdollisuuksia syytää rahaa Kuopioon (tai Helsinkiin). Tämä kaikki kannattaisi huomioida jo nyt, kun keskushallinnon byrokraattisia kuvioita pistetään uudella innolla uusiksi. Hallintoa pitää oikeasti keventää, sillä tulevaisuudessa sitä voi olla kenties mahdotonta ylläpitää (ainakaan seurakuntien varoilla).

Joku voi ajatella, että tässä se maaseutupappi maalailee vain piruja seinälle. Voipi olla. Mutta jos jäsenmäärän suuntaus on nyt ja tulevaisuudessakin miinusmerkkistä, niin nämä edellämainitut asiat eivät ole mahdottomia. Raha on välttämätön paha ja jos sitä ei ole yksinkertaisesti käytössä, niin meidän on pakko lopettaa tietyt toiminnot.
Nyt joku voi kysyä, että eikös Venäjällä ja Kreikassakin kaikki toimi ihan hyvin, vaikkei niissäkään kirkollisveroja kerätä. Näissä maissa ihmisiä on kuitenkin enemmän ja he pitävät toimituksista erikseen maksamista itsestäänselvyytenä. Meillä taas kaikki ovat tottuneet siihen, että homma pyörii kirkollisveron kautta ja sillä katetaan kaikki kulut. Jos veronkanto loppuu, niin kuinka moni meillä Suomessa on valmis oma-aloitteisesti tukemaan ja ylläpitämään oman seurakuntansa toimintaa? Varmasti tämä jossain vaiheessa ymmärretään, mutta ovatko siinä vaiheessa kirkkomme jo päässeet kylmettymään ja rapistumaan?
Tämä kaikki tuntuu monen mielestä varmasti hyvin kaukaiselta. Minun on kuitenkin pakko kirkon työntekijänä pohtia tätä huomattavasti enemmän. Minulla ei rehellisesti sanottuna ole tällä hetkellä ole harmainta hajua siitä, että mistä ammatista minä jään eläkkeelle. Siitäkin huolimatta, että saisin olla pappi viimeiseen hengenvetooni asti.

Kuvakuulumisia ennen suurta juhlaa

Liturgia Valtimolla (kuva: Anssi Okkonen)

Diakoni Jyrki Moilanen Suuren perjantain ehtoopalveluksessa Nurmeksessa

Suuren lauantain liturgian saatoo Juuassa (kuva: Martta Pietarinen)

Ehtoollinen S:n lauantain liturgiassa Juuassa (kuva: M.P.)

Suomen ortodoksinen kirkko on osa suurempaa kokonaisuutta

En tiedä tarkalleen mitä ihmiset ajattelevat ortodoksisesta kirkosta. Mieleeni kuitenkin palautuu eräs vitsi, jossa piilee totuuden siemen:
"Montako ortodoksia tarvitaan vaihtamaan hehkulamppua?
- Ei yhtään. Ortodoksisessa kirkossa mikään ei vaihdu tai muutu."

Tuo vitsi on tietysti hieman kärjistetty, mutta kyllä ortodoksisuus nähdään monessa suhteessa vähintäänkin hidasliikkeisenä. Itse näen tämän ominaisuuden ihan hyödyllisenä asiana. Kirkonhan tulisi edustaa jotain sellaista mikä on vakaata ja pysyväistä. Monia asioita voidaan muuttaa, mutta silloinkin muutosten täytyy toteutua tradition hengessä.

Tämä kirkon vakaa toimintamalli takaa myös sen, että ihminen tietää sen, että mihin hän kuuluu tai mihin hän on kenties liittymässä. Kuulostaa hyvin epäuskottavalta jos sanoisin jollekin ortodoksisuudesta kiinnostuneelle ihmisille: "Tällä hetkellä kirkko opettaa ja toimii tällä tavoin, mutta on hyvin mahdollista että muutaman vuoden kuluttua teemme asioita jo aivan toisella tavoin. Jos tämä ei miellytä, niin voit sitten etsiä itsellesi uuden hengellisen kodin".

Mutta palataanpa itse asiaan eli siihen, että miksi ortodoksisessa kirkossa ei tapahdu äkillisiä muutoksia. Eräs tärkeä seikka on se, että ortodoksinen kirkko on tietysti maailmanlaajuinen ja se silti pyrkii toimimaan kaikessa yhdenmukaisesti. Meidän suomalaisten on vaikea käsittää ortodoksisuuden todellista mittasuhdetta. Meillä on Suomessa 60.000 ortodoksia, kun maailmanlaajuisesti meitä on 300 miljoonaa (orientaalit laskettuna mukaan). Luterilaiseen kirkkoon kuuluvia on reilut 80 miljoonaa, joista Suomessa heitä on reilut 4 miljoonaa.

Protestanttisista kirkoista poiketen ortodoksiset paikalliskirkot eivät voi tehdä omavaltaisia radikaaleja muutoksia jumalanpalveluselämään tai kirkon opetukseen. Monissa paikoissa meitä katsotaan jo hieman kieroon, kun vietämme pääsiäistä eri aikaan. Ei vaadita paljoa mielikuvitusta siinä, että mitä tapahtuisi, jos yrittäisimme omavaltaisesti kehitellä uusia jumalanpalveluksia, joissa siunattaisiin tai jopa vihittäisiin samaa sukupuolta olevat ihmiset yhteen. Välirikko olisi käytännössä väistämätön ja samalla voisimme myös poistaa kirkostamme nimityksen "ortodoksinen".

Meidän on siis kaikessa uudistusmielisyydessä ymmärrettävä tuo fakta, että olemme osa suurempaa kokonaisuutta. Ortodoksisuudessa voi heijastua kulttuuriset taustat, mutta se ei saisi koskaan olla esimerkiksi nationalistisen ajattelun työkalu, vaikka näinkin valitettavasti tapahtuu. Vielä suurempi epäkohta on se jos yhteiskunnalliset tai poliittiset voimat yrittävät muokata sellaisia asioita, jotka kuuluvat kirkon traditioon.
Tämän vuoksi on äärimmäisen surullista, että poliitikot yrittävät kaikessa viisaudessaan saarnata tasa-arvosta ja suvaitsevaisuudesta kirkolle, joka on kenties Suomen oloissa piskuinen, mutta joka on osa sitä kirkkoa johon kuuluu 300 miljoonaa jäsentä. Jos laskemme roomalaiskatoliset tässä asiassa samalle viivalle, niin saamme vielä 1200 miljoonaa jäsentä lisää tähän "epätasa-arvoiseen" ja "suvaitsemattomaan" kerhoon.

Jos siis haluamme ryhtyä muuttamaan ortodoksisen kirkon traditiota lähemmäksi länsimaisen sivistysvaltion ihanteita, niin tulee sen tapahtua niin, että meidän 60.000 tuhannen lisäksi nuo 1,5 miljardia muutakin ovat samoilla linjoilla. Siihen asti asiasta voidaan tietysti keskustella sivistyneesti, mutta muutoksiin ja sitä edellyttäviin päätöksiin vaaditaan kuitenkin hieman isommat voluumit, mitä ne esimerkiksi maamme paikallisessa kirkolliskokouksessa ovat.


Tässäkin pienessä pyhäkössä julistetaan sitä samaa ortodoksista opetusta kuin Suomessa. Yhdenmukaisuus on yksi ortodoksisen kirkon tunnusmerkeistä. Siitä luopuminen merkitsee myös ortodoksisuudesta luopumista.