Eläinten rääkkääjät ja toisten lynkkaajat

Uutisissa kerrottiin tuossa taannoin eräästä julmasta eläinrääkkäystapauksesta. Siinä seitsemän kuukautta vanha koira piestiin kuoliaaksi. Syy taisi olla se, että koira oli aiemmin pureskellut kaukosäädintä. Valitettava tosiasia on, että ihminen osaa jostain kumman syystä olla äärimmäisen julma. Mitä ihmettä päässä on mahtanut liikkua tuossa tilanteessa?

Kaikesta huolimatta en aio ryhtyä analysoimaan ihmisten sadistisia tekoja eläimiä kohtaan, vaan ennemmin sitä, että millaisen kohun tämä tapaus herätti esimerkiksi Facebookissa. Käytännössä kysymys on lynkkaushengestä, jossa nämä epäillyt ovat saaneet tappouhkauksia. Kaiken lisäksi eräiltä ihmisiltä näyttää unohtuvan sekin fakta, että Suomessa asuu useampia ihmisiä, joilla voi olla sama nimi. Tässäkin tapauksessa uhkauksia ovat saaneet myös täysin sivulliset ihmiset.

Onhan se tietenkin totta, että entiseen aikaan kyläyhteisö hoiti tällaiset tapaukset ihan oman käden oikeudella siellä saunan takana. Voisi kuitenkin kuvitella, että omaisimme jo nyt sellaisen sivistystason, jossa ”silmä silmästä ja hammas hampaasta” oikeustaju oli jäänyt jo historiaan. Tosin, kyllähän monissa maissa edelleen on voimassa kuolemanrangaistus, joten ei kai tämä sittenkään ole nykymaailmassa niin ihmeellistä. Henkilökohtaisesti näen asian kuitenkin niin, että kuolemanrangaistuksessa tuomion antaja alentuu samalla tasolle kuin se tuomittu murhaaja.

Tällainen vihanpurkaus eläinrääkkääjiä kohtaan toi esille myös erään toisen piirteen. Nimittäin sen, että monet ihmiset ovat alkaneet suhtautua kotieläimiinsä ylikiintyneesti. Käytännössä kotieläimet sanelevat joidenkin ihmisten ajankäyttöä, tunne-elämää, ajattelutapaa ja tätä kautta myös kaikkia puheenaiheita. Kysymys on siis ”eläinaddiktiosta”.

Ihmisten vastuulla on varjella luomakuntaa, johon kuuluvat luonnollisesti myös eläimet. Ihmisten tehtävänä ei ole kuitenkaan palvoa eläimiä ja tehdä niistä Jumalan tai toisten ihmisten korvikkeita. Voisin ihan hyvin ottaa itselleni kissan, ruokin mielelläni lintuja ja voin nukkua aivan hyvin sillä tavoin, että jalkopäässä kuorsaa iso koira. Kotieläinten ihanuudesta huolimatta en pysty kuvittelemaan sellaista elämää, jossa kaiken keskipisteenä olisi kotieläin.

Meidän tulee huolehtia eläimistä, mutta niiden täydellinen omiminen on lopulta äärimmäisen itsekästä. Mutta eikös se juuri ole päivän trendi?

Aamupalvelus aamulla

Meillä on kirkkokunnassa pääsääntöisesti käytössä se slaavilainen perinne, jossa lauantai-iltaisin ja juhlien aattona toimitetaan vigilia. Tämä jäänne kokoöisestä palveluksesta pitää sisällään ehtoo- ja aamupalveluksen yhdistettynä.

Kreikkalaisessa perinteessä aamupalvelus toimitetaan nimensä mukaisesti aamulla liturgian edellä. Aattona toimitetaan pelkästään ehtoopalvelus. Sekin kestää pitempään kuin puoli tuntia, kun siinä käytetään kaikkia veisuja jotka siihen kuuluvat. Meillä on yleisesti käytössä pelkkä pintaraapaisu oktoehoksen veisuista ja mineasta, jolloin aamu- tai ehtoopalveluksen todellisesta kokonaisuudesta ei ole yleensä tietoakaan.

Miksi aamupalvelusta ei meillä sitten toimiteta aamuisin?

Aamupalvelus ja liturgia koetaan tietenkin raskaampana kokonaisuutena. Kirkkoon voi kuitenkin tulla myös pelkästään liturgiaan, jos aamupalvelus sen edellä tuntuu liian pitkältä. Lisäksi meillä on tietysti myös yleistä muutosvastarintaa tällaisia uudistuksia kohtaan. Tutusta ja turvallisesta kaavasta poikkeaminen tuntuu pelottavalta ja vähemmällä pääsee, kun muutoksia ei tehdä ollenkaan. Suoranaiselle laiskuudellekin etsitään oikeutuksia mitä moninaisimmin keinoin.

Löytyykö aamupalvelukselle aamulla sitten hyviä perusteita?

Paras peruste on tietenkin teologinen, koska kysymys on jumalanpalveluksesta. Aamupalveluksen tekstit viittaavat aamuun ja auringonnousuun: ”Kunnia olkoon Sinulle, joka näytit meille valkeuden!” Ylösnousemuksen sanomasta todistivat naiset aamuvarhaisella. Jokaisen sunnuntain keskeisin teema on nimenomaan Kristuksen ylösnousemus. Lisäksi papin lukemat aamurukoukset viittaavat suoraan aamuun. Niissä esimerkiksi kiitetään Jumalaa siitä hän on sallinut meidän nousta vuoteistamme. Tuntuu suoraan sanottuna typerältä lukea sellaisia rukouksia illalla seitsemän aikoihin. Rehellisempää on lukea ne rukoukset aamulla ennen liturgiaa. Tämä ei vaadi kovin suuria ponnisteluja, sillä kirkkoon pitäisi tuolloin tulla ehkä 10 minuuttia aiemmin. (Mainittakoon tässä yhteydessä sekin, että meillä Nurmeksessa näitä "salaisia" aamurukouksia luetaan ääneen niiden oikeissa kohdissa. Palaan tähän asiaan joskus myöhemmin.)

Paljon on niitä ihmisiä, jotka heräävät sunnuntaisin paljon ennen liturgian alkamista. Heistä monet ovat valmiita tulemaan yhtä hyvin aikaisemmin kirkkoon aamupalvelukseen, kuin odottaa liturgian alkamista kotonaan. Näistä ihmisistä monet ovat myös iäkkäitä, jotka eivät uskalla lähteä välttämättä iltaisin lauantai-iltaisin kirkkoon.

Aamupalvelukselle aamulla on hyviä perusteita. Muutosvastarinta ja siihen usein kytkeytyvä laiskuus eivät ole hyviä perusteita etenkään kirkollisissa asioissa, joten siihen on turha vedota. Muita käytännönläheisiä perusteita varmasti löytyy, mutta ne eivät voi kuitenkaan tehdä mitättömäksi sitä, etteikö aamupalvelusta kuuluisi teologiselta kannalta toimittaa nimenomaan aamulla.

Joulukuun kuvakuulumisia

Kristuksen syntymäjuhla lähestyy kovaa vauhtia ja varmasti odotatte, että kirjoittaisin jotain viisauksia siihen liittyen. Joudun kuitenkin tuottamaan teille pettymysen, sillä nyt en aio kirjoittaa mitään teologisia viisauksia (joita en muutenkaan osaa kovin hyvin kirjoittaa).

Ajattelin kertoa teille sen sijaan sitä sun tätä. Valitettavasti, en sitäkään ehdi kirjoittamaan ihan vielä, kun pitää hoitaa pari asiaa ennen sitä. Mutta palaan asiaan pian...

ETSI KUVASTA PIPARI...

Taidanpa nyt tehdä silleen, että pistän tänne vain muutamia joulukuun kuvia. Mitäs sitä aina kirjoittelemaan tyhjänpäiväisyyksiä...

Vastuun ottaminen on usein vaikeaa

Vastuun ottaminen omista teoista näyttää olevan ylitsepääsemättömän vaikeaa. Tällaisia "vastuuttomia" piirteitä ihmisessä on ollut kautta aikojen. Jos tutkimme Raamatun luomiskertomusta, niin Adam ja Eeva kumpainenkin kieltäytyivät ottamasta vastuusta omista teoistaan, vaan vierittivät syyn toisen (lopulta Jumalan) niskoille.

Meillä on tähän ilmeisen luontainen taipumus, sillä jo pienen lapsen kohdalla nämä ovat tuttuja piirteitä. Tässä on saanut olla omien lasten kiistoissa tuhat ja yksi kertaa erotuomarina ja kaiken tuon itkun ja huudon keskeltä kuuluuvat ainoastaan huudot "Liisa / Anna sen aloitti!" Syyt ja taustat ovat epäolennaisia, sillä tärkeintä on vierittää syy pois itseltään.

Jouduin tuossa viime syksynä todistamaan eräässä hieman suuremmassa kaupungissa liikenneottomuutta, jossa eläkeläismies joutui auton töytäisemäksi suojatiellä. Jälkiselvittely alkoi niissä merkeissä, että autoilija hämmästeli sitä, että miten se jalankulkija tuolla tavoin yllättäen meni ottamaan sprintin sieltä tien reunalta auton eteen. Hän oli näet täysin varma, että tämä jäisi seisomaan tien poskeen. Ensimmäisenä huolena oli siis oman syyttömyyden todistelu ja jälkimmäisenä sitten huoli terveydentilasta ja muista seikoista.

Vastuun ottaminen omista rikoksistakaan ei ole samaa niin kuin ennen. Lähes kaikissa oikeudenkäynneissä syytetty istuu penkillään pää kumarassa, huppu ja aurinkolasit päässä ja joku sanomalehti siinä vielä koristeena kaiken tuon muun lisäksi. Ollaan kyllä valmiita tekemään vaikka millaisia rikoksia, mutta sitä vastuuta ei uskalleta ottaa, että omana itsenään vastattaisiin teoista. Mielestäni pitäisi olla selkeä sääntö siitä, että oikedenkäynneissä syytetty ei ole pukeutuneena beduiinin näköiseksi, ellei oikeudenkäyntiä sitten pidetä jostain syystä hiekkamyrskyssä.

Samaa sarjaa edustavat myös nimettömät mielipide- ja foorumikirjoittelut, joista olen kertonut aiemminkin. Siinäkin kysymys on siitä, että kirjoittaja ei halua ottaa vastuuta siitä, että seisoisi omien sanojensa takana. Tietysti, tässäkin voidaan tehdä poikkeus, jos kirjoittajan henki tai terveys on kirjoituksen vuoksi uhattuna. Esimerkiksi Helsingin Sanomien mielipidepalstalla tämä periaate toimii suhteellisen hyvin.

Vastuun ottamista voidaan vältellä silläkin, että vedotaan "vahinkoon". Joskus kuulee puhuttavan esimerkiksi siitä, että "lapsi oli vahinko". Oletettavasti suurin osa ihmisistä kuitenkin tietää, mitä sukupuolisesta kanssakäymisestä voi seurata jopa ehkäisynkin kanssa, joten harvemmin lapset vahinkoja ovat.

Onko vastuun vältteleminen sitten sitä inhimmillistä heikkoutta vai onko kysymys myös ympäristötekijöistä? Uskon, että meillä asenteet ja arvot ovat alkaneet tukea enemmän tätä huoletonta ja itsekeskeistä ajattelua, jossa muut ovat aina väärässä ja omat edut käyvät muiden edelle. Vastuun ottaminen voi murtaa tämän kauniin kuvan omasta erehtymättömyydestä ja julkisuuskuvasta. Ei kukaan halua olla "vastuuton", mutta silti se näyttää olevan nykypäivän trendi.

Hyvä opetuspuhe

Isä Rauno on laittanut opetuspuheensa omaan blogiinsa. Kannattaa käydä katsomassa:

http://ortodoksi.net/ortodoksi/blogi/rauno/2010/12/15/seminaarin-paattajaisissa-15122010/

Päivän itsepuhelu

Sianpään lähettäminen Somaliliitolle on tuomittaa, sillä sika on muslimeille saastainen eläin.

- Miksi sitten Tervo sai viskoa Raamattua televisiolähetyksessä?

Sen vuoksi, että kristityt ovat tunnetusti kilttejä ihmisiä, jotka kääntävät aina toisen posken.

- Sekö sitten tekee Raamatun viskelystä oikeutetun teon?

Kysy Tervolta...

Lääkkeillä töihin

Tervehdys taas!

Kirjoitin 22.9.2009 suomalaisesta työmoraalista ->LINKKI<-

Vaikuttaa siltä, että meno muuttuu aina vaan huimemmaksi. Ylen nettiuutisista löytyy juttu, jossa kerrotaan siitä, että lääkkeet ovat yleistyneet työelämässä. Koko juttu löytyy osoitteesta http://yle.fi/uutiset/kotimaa/2010/12/doping_hiipii_tyoelamaan_2201501.html

On aika pelottavaa huomata se, että millaiseen suuntaan olemme menossa. Terveydestä on todellakin tullut sivuseikka, kun pitää lääkkeitten voimalla painaa vain eteenpäin. Jutussa on osuvasti sanottu seuraavaa:
"Mustavalkoiseksi muuttunutta työelämää tutkinut professori kertoo, että ympärivuorokautista rytmiä aina avoinna olevinen kännyköineen ei moni kerta kaikkiaan kestä."

Kännykät ja sähköposti todellakin nähtiin aikoinaan hyvänä apuna. Nyt ne käytännössä kahlitsevat ihmisen ja määräävät koko elämisen rytmin. Tieteiselokuvista tuttu asetelma maailmaa hallitsevista koneista alkaa saamaan hiljalleen todentuntuisuutta. Onko meistä tullut jo kaikenlaisten vempaiden orjia, joiden tarkoituksena oli alunperin palvella ihmistä.

Olen useaan otteeseen jauhanut myös työrytmistä, suorituskeskeisyydestä ja kiireestä. Kun tarpeeksi työasioita kaatuu niskaan, niin niistä ei pääse enää irti. Niitä ajattelee jatkuvasti ja myös vapaa-aikana. Ne tunkeutuvat uniin ja kohta ei ihminen ei saa enää unta, koska häntä hermostuttaa kaikki tekemättömät asiat. Univelka kuluttaa ihmistä enemmän ja työ ei suju enää samalla tavoin kuin ennen. Huono suoritus johtaa siihen, että tulee myös huonompi omatunto tekemättömistä töistä. Tämä taas kuluttaa ihmistä entistä enemmän. Noidankehä on hyvin ilmeinen. Siitä huolimatta näin tapahtuu yhä useammalle ihmiselle!!!
Ei ihme, että ihminen joutuu turvautumaan lääkkeisiin, että hän pysyy tässä menossa mukana. Lainaan tähän loppuun tuota samaista uutista:

"Viimeistään tässä vaiheessa pitäisi meidän kaikkien olla huolissaan. Suomessa on 750 000 ihmistä, jotka käyttävät Kela-korvattuja mielialalääkeitä. Meno on huimaa, Jyväskylän yliopiston kasvatustieteen professori Juha T. Hakala sanoo."

http://yle.fi/uutiset/kotimaa/2010/12/doping_hiipii_tyoelamaan_2201501.html

Kiireellinen ja laiska pappi

Koko Suomessa on 24 ortodoksista seurakuntaa. Siihen nähden papeilla on aika laajat alueet joissa he joutuvat toimimaan. Tämä ei kuitenkaan itsessään tarkoita sitä, että meillä papeilla olisi aina kiire. Minusta tuntuu, että kiire on lopulta suhteellinen käsite. Ajattelin listata kolme asiaa jotka luovat ihmisissä sen mielikuvan, että papeilla on aina kiire.

1) Lauantai
Viikossa on seitsemän päivää, mutta pyydetyistä toimituksista lähes 95% halutaan nimenomaan lauantaille. Jotta asia vielä hieman mutkistuisi, niin suurin osa haluaa toimituksen muulle kuin aamupäivälle, jotta myös kauempaa tulevat vieraat ehtisivät rauhassa ajella paikalle. Pappi tosiaan voi alkaa vaikuttaa kiireiseltä, kun suurin osa toimituksista pyydetään launtaiksi ja iltapäivälle.

2) Hyvissä ajoin?
Toinen ongelma liittyy siihen, että kirkkoherranvirastoon ei soiteta ajoissa. Mitä lähempänä otetaan yhteyttä toivottua ajankohtaa, niin sitä varmemmin kalenteri on jo tukossa. Kun pappi sitten joutuu sanomaan, että hänellä on toinen toimitus siinä ihan lähellä, niin kiireellisen papin leima on taas otsassa.

3) Papilla on kiire
Koska ihmiset alkavat ajatella papin olevan kiireinen, niin häntä ei enää pyydetä. Ellei sitten ole ihan pakko. Tämä tapahtuu silloin aivan viime tingassa, jolloin papilla todennäköisesti on jo kalenterissa muutakin (vrt. edellistä kohtaa). Tällöin hän vaikuttaa vielä enemmän kiireiseltä.

Käytännössä aika mukavan noidankehän saa aikaiseksi jo näillä kolmella em kohdalla. Tämän lisäksi pappi voi saada myös laiskan ihmisen leiman otsaansa. Kerron siitäkin esimerkin:

Olen tänä syksynä joutunut olemaan parina launtai-iltana muualla kuin omassa kirkossa toimittamassa ehtoopalvelusta. Kysymys on ollut jatkokriparista, Talentti-koulutuksesta tai siitä, että satuin olemaan kuumessa. Viimeksi mainitun poissaolon takia eräs seurakuntalainen tokaisikin kirkossa, että "jopas on pappi ruvennut laiskaksi, kun ei viitsi enää tulla jumalanpalvelukseen" (kanttori toimitti tuolloin maallikkopalveluksen).

Tällaiset kommentit lämmittävät tietysti mukavasti mieltä. Kävi jo mielessä sekin, että laittaisin lääkärintodistuksen siihen kirkon ilmoitustaululle, jottei tarvitse sitten toista kertaa ihmetellä että missäs se pappi tällä kertaa laiskottelee...

Blogiini linkki ja kuollut akku sekä lämppäri

Tuossa taannoin ihmettelin sitä, että mistä olin saanut kunnian olla partiolaisten blogilistassa. Hämmennykseni pääsi taas uudella tasolle, kun katsoin blogiini tulevaa liikennettä. Jäljitin itseni jollekin ihme sivulle, jonne oli listattu blogini osoite. Ilmeisesti sivuni ovat suositeltavaa ajanvietettä muillekin (jopa englantia puhuville). Tässä siitä screenshotti:


Mitäs muuta tänne Nurmekseen sitten kuuluu?
- Eipä ihmeellisiä. Autosta piti vaihtaa akku, kun vanha ei tykännyt antaa tarpeeksi virtaskaa kovemmilla pakkasilla. Lämppärikin oli sökö. Eipä ihme, että tuskallisten starttaamisten jälkeen auton pakoputkesta pääsi aika tummanpuhuva pilvi ilmoille. Kas kun naapurit eivät soittaneet ympäristötarkastajaa paikalle.
Yritin saada viallisen moottorin lämppärin takuuseen, mutta kas kummaa... Takuufirmasta kuului vastaus: - "Takuu ei koske jälkiasennettuja osia, kuten lämmitintä".

Näin pääsin sitten tukemaan paikallista autokorjaamoa, josta sain kuitenkin itse asiassa erittäin hyvää ja nopeata palvelua.

Mitäpä me tästä opimme?
- Ensi kerralla ostan käytetyn auton talvella. Tiedänpähän samalla, että onko se kaikin puolin talvikunnossa.

Päivän mietelause II

"Miksi ihmiset eivät osaa enää viettää vapaapäiviään?"

Hyviä kokemuksia aikuiskripasta

Aikuisten kristinoppileiri päättyi juuri. Kestoltaan leiri oli tietysti aika lyhyt, sillä käytettävissä oli ainoastaan yksi viikonloppu. Itse asiassa aikaa olisi tarvittu paljon enemmän jotta olisimme voineet käydä läpi kaikki ne asiat, jotka ihmisten mieliä askarruttivat.
Ennen kuin ryhdyn kertomaan sen enempää aikuskripan sisällöstä niin todettakoon, että minulle jäi siitä erittäin hyvä mieli. Olo on sellainen, että pitäisi päästä sinne takaisin jatkamaan keskenjääneitä aiheita.

Keskityn nyt opetukselliseen sisältöön, vaikka se ei ollutkaan leirin itsetarkoitus. Isä Mikko (Sidoroff) totesikin siellä hyvin, että yhdessä rukoileminen ja toisten ihmisten kohtaaminen ja ajatusten vaihtaminen ovat sitä leirin tärkeintä antia... Syömistä unohtamatta!

Lauantai piti sisällään koko pääasiallisen opetuspaketin. Isä Mikko puhui aamupäivällä ortodoksisesta ihmiskäsityksestä ja siitä, että miksi Jumala meidät tänne loi. Siihen liittyy oleellisesti rakkaus ja meidän jokaisen vastuu. Toisena kokonaisuutena oli itse kirkko ja se, että mitä me ymmärrämme sen yhteisöllisyydellä ja jumalanpalveluksilla. Isä Ionnis vieraili myös tuolloin leirillä ja kertoi näkemyksiään asiasta.

Iltapäivän opetuspaketti alkoi kirkossa, jossa kävimme läpi ihmisten pelkoja liittyen kirkkokäytökseen ja sitä, että miksi kirkon kynnys voi nousta monelle liian korkeaksi. Tätä keskustelua olisi voinut käydä melkein loputtomiin. Kysymyksiä heräsi niin ristinmerkin tekemisestä, paastosta ennen Ehtoollista, pukeutumisesta ja siitä, että milloin ja minne sen tuohuksen voi sytyttää. Täytyy myöntää, että monet käytännön jumalanpalveluselämään liittyvät asiat ovat kaikkea muuta kuin vesiselviä. Vika ei missään nimessä ole seurakuntalaisten, vaan kirkon työntekijöiden (esim. minun), jotka eivät ole muistaneet tehdä tätä arvokasta valistustyötä tarpeeksi.

Viimeinen iltapäivän opetussetti liittyi kirkkomusiikkiin, jota piti Joakim Pietarinen. Opetuksen aiheena oli yleensä kirkkomusiikin teologia ja siihen liittyvät käytännön asiat. Kaikilla oli mahdollisuus lukea jumalanpalvelustekstejä resitatiivisella lukutavalla. Leiriläiset saivat toimia lukijoina leirin jumalanpalveluksissa. Pitää tässäkin kohden todeta, että seurakunnissa on paljon potentiaalisia lukijoita, joille ei ole yksinkertaisesti annettu mahdollisuutta toteuttaa lahjojaan. Toivottavasti tämä rohkaisi osallistujia toimimaan lukijoina myös omissa seurakunnissaan (kanttorinsa siunauksella).

Sunnuntaina toimitettiin opetusliturgia, jossa proskomidi toimitettiin keskellä kirkkoa. Lisäksi muutamissa kohdissa liturgiaa pysähdyttiin selostamaan, että mitä seuraavaksi tapahtuu. Opetusliturgioita toivottiin myös normaaliin seurakuntakäytäntöön.

Käsittääkseni kaikki olivat erittäin tyytyväisiä koko viikonloppuun. Jatkista toivottiin mahdollisimman pian. Eräänä toiveena oli järjestää sellainen opetuspaketti, joka keskittyisi pelkästään Suureen paastoon ja sen jumalanpalveluksiin. Siinä ohessahan katumustakin voisi käsitellä ihan omana lukuna. Seurakuntien vastuulle jääkin nyt suunnata voimavaroja tähän aikuiskasvatukseen.SIKRENVAARAN LEIRIKESKUKSEN KIRKKO, JOKA AVOIMUUDELLAAN PALVELEE JUURI OPETUSTARKOITUSTA.

Blogin valvova silmä

En tiedä kuinka paljon ihmisillä on tietoa sivujen ja blogien ylläpitämisestä. Täytyy nyt kuitenkin tehdä tunnustus, että minäkin pystyn saamaan jonkin verran tietoja siitä, että kuinka paljon kävijöitä täällä blogissa liikkuu ja mistä päin maailmaa he tätä selaustyötään tekevät. En tietenkään pääse käsiksi IP-osoitteisiin, joten ketään en voi sillä tavoin yksilöidä.

Huomasin tätä ja muuta statistiikkaa tutkiessani, että minun blogini on jostain kumman syystä listattu partiolaisten wiki-sivuston blogilistalle, joka on sivulla http://wiki.partio.net/Blogi
Sieltä löytyy seuraava lista:

Tämän jälkeen minun oli pakko katsoa vanhoja blogikirjoituksiani... Ja toden totta. Löytyihän minulta ainakin yksi (ellei jopati kaksi) partiota käsittelevää kirjoitusta. Jälleen kerran kirjoitukseni ovat päässeet arvoon arvaamattomaan. En ole ollut aktiivisesti mukana enää partiossa pitkään aikaan. Siitä huolimatta joku on kokenut tämän ja erään toisen kirjoituksen niin merkittävänä, että minut on pistetty tähän listaan.

Kiitos ja kumarrus. Minun lienee syytä kirjoittaa lähiaikoina pari partioon liittyyvää juttua, niin voin sitten edes jossain mielessä lunastaa paikkani tuossa blogilistassa.

Suomen ortodoksinen kirkko on osa suurempaa kokonaisuutta

En tiedä tarkalleen mitä ihmiset ajattelevat ortodoksisesta kirkosta. Mieleeni kuitenkin palautuu eräs vitsi, jossa piilee totuuden siemen:
"Montako ortodoksia tarvitaan vaihtamaan hehkulamppua?
- Ei yhtään. Ortodoksisessa kirkossa mikään ei vaihdu tai muutu."

Tuo vitsi on tietysti hieman kärjistetty, mutta kyllä ortodoksisuus nähdään monessa suhteessa vähintäänkin hidasliikkeisenä. Itse näen tämän ominaisuuden ihan hyödyllisenä asiana. Kirkonhan tulisi edustaa jotain sellaista mikä on vakaata ja pysyväistä. Monia asioita voidaan muuttaa, mutta silloinkin muutosten täytyy toteutua tradition hengessä.

Tämä kirkon vakaa toimintamalli takaa myös sen, että ihminen tietää sen, että mihin hän kuuluu tai mihin hän on kenties liittymässä. Kuulostaa hyvin epäuskottavalta jos sanoisin jollekin ortodoksisuudesta kiinnostuneelle ihmisille: "Tällä hetkellä kirkko opettaa ja toimii tällä tavoin, mutta on hyvin mahdollista että muutaman vuoden kuluttua teemme asioita jo aivan toisella tavoin. Jos tämä ei miellytä, niin voit sitten etsiä itsellesi uuden hengellisen kodin".

Mutta palataanpa itse asiaan eli siihen, että miksi ortodoksisessa kirkossa ei tapahdu äkillisiä muutoksia. Eräs tärkeä seikka on se, että ortodoksinen kirkko on tietysti maailmanlaajuinen ja se silti pyrkii toimimaan kaikessa yhdenmukaisesti. Meidän suomalaisten on vaikea käsittää ortodoksisuuden todellista mittasuhdetta. Meillä on Suomessa 60.000 ortodoksia, kun maailmanlaajuisesti meitä on 300 miljoonaa (orientaalit laskettuna mukaan). Luterilaiseen kirkkoon kuuluvia on reilut 80 miljoonaa, joista Suomessa heitä on reilut 4 miljoonaa.

Protestanttisista kirkoista poiketen ortodoksiset paikalliskirkot eivät voi tehdä omavaltaisia radikaaleja muutoksia jumalanpalveluselämään tai kirkon opetukseen. Monissa paikoissa meitä katsotaan jo hieman kieroon, kun vietämme pääsiäistä eri aikaan. Ei vaadita paljoa mielikuvitusta siinä, että mitä tapahtuisi, jos yrittäisimme omavaltaisesti kehitellä uusia jumalanpalveluksia, joissa siunattaisiin tai jopa vihittäisiin samaa sukupuolta olevat ihmiset yhteen. Välirikko olisi käytännössä väistämätön ja samalla voisimme myös poistaa kirkostamme nimityksen "ortodoksinen".

Meidän on siis kaikessa uudistusmielisyydessä ymmärrettävä tuo fakta, että olemme osa suurempaa kokonaisuutta. Ortodoksisuudessa voi heijastua kulttuuriset taustat, mutta se ei saisi koskaan olla esimerkiksi nationalistisen ajattelun työkalu, vaikka näinkin valitettavasti tapahtuu. Vielä suurempi epäkohta on se jos yhteiskunnalliset tai poliittiset voimat yrittävät muokata sellaisia asioita, jotka kuuluvat kirkon traditioon.
Tämän vuoksi on äärimmäisen surullista, että poliitikot yrittävät kaikessa viisaudessaan saarnata tasa-arvosta ja suvaitsevaisuudesta kirkolle, joka on kenties Suomen oloissa piskuinen, mutta joka on osa sitä kirkkoa johon kuuluu 300 miljoonaa jäsentä. Jos laskemme roomalaiskatoliset tässä asiassa samalle viivalle, niin saamme vielä 1200 miljoonaa jäsentä lisää tähän "epätasa-arvoiseen" ja "suvaitsemattomaan" kerhoon.

Jos siis haluamme ryhtyä muuttamaan ortodoksisen kirkon traditiota lähemmäksi länsimaisen sivistysvaltion ihanteita, niin tulee sen tapahtua niin, että meidän 60.000 tuhannen lisäksi nuo 1,5 miljardia muutakin ovat samoilla linjoilla. Siihen asti asiasta voidaan tietysti keskustella sivistyneesti, mutta muutoksiin ja sitä edellyttäviin päätöksiin vaaditaan kuitenkin hieman isommat voluumit, mitä ne esimerkiksi maamme paikallisessa kirkolliskokouksessa ovat.


Tässäkin pienessä pyhäkössä julistetaan sitä samaa ortodoksista opetusta kuin Suomessa. Yhdenmukaisuus on yksi ortodoksisen kirkon tunnusmerkeistä. Siitä luopuminen merkitsee myös ortodoksisuudesta luopumista.

Ajetaan toisten asiaa (2.versio)

Muokkasin hieman tuota taannoista blogikirjoitustani. Laitan tämän uusitun version nyt kaikkien nähtäväksi:

Anteeksi antaminen ja suvaitsevaisuus ovat mielenkiintoisia käsitteitä. Muistan lukeneeni että holokaustista, eli Toisen maailmansodan juutalaisvainoista selvinneet ihmiset kykenivät lopulta helpommin antamaan anteeksi heitä kohtaan tehdyt hirveydet, kuin ne joilla ei ollut omakohtaisia kokemuksia noista kärsimyksistä.

Vihan ja ennakkoluulojen ilmapiiriä pitivät ja pitävät edelleen yllä sellaiset ihmiset, joilla ei ole kyseiseen asiaan suoraa kosketusta. Kristuskin antoi anteeksi ristiinnaulitsijoilleen, mutta sen sijaan paljon on niitä "kristittyjä", jotka eivät tänä päivänäkään kykene antamaan juutalaisille anteeksi.

Entä sitten suvaitsevaisuus, tasa-arvo ja kaikki se kuohunta mitä meillä tämän päivän Suomessa on. Alan olla yhä enemmän vakuuttunut siitä, että monet ihmiset ajavat toisten puolesta sellaisia asioita, jotka eivät heitä omakohtaisesti kosketa millään tavoin.

Muistuu mieleeni tässä vielä suuri hässäkkä Espoon betoniporsaista, jotka poistettiin käytöstä vuonna 2001. Tuolloin nämä betonista tehdyt elikot piti siirtää pois, koska ne loukkasivat muslimeja. Kun asiaa myöhemmin tutkittiin niin huomattiin, että kaupungin päättäjät olivat poistaneet betoniporsaat erään Kanta-Espoon seurakunnan kappalaisen kommentin perusteella, jossa hän totesi muslimien pitävän sikaa saastaisena eläimenä. Hänkään ei kyllä vaatinut niiden poistamista. Kaikki tämä tapahtui sen olettamuksen nojalla, että muslimit loukkaantuisivat sinisistä betonipossuista. Asiaa ei oltu sen kummemmin kysytty heiltä itseltään. Lisäksi asiasta syntynyt kohu loi turhia rasistisia paineita, kun keskustelupalstalla kilvan paheksuttiin toisuskoisia maahanmuuttajia, jotka eivät antaneet suomalaisten betoniporsaidenkaan olla rauhassa.

Mitkä on tasa-arvo ja suvaitsevaisuus, tai paremminkin mitä ovat ne lähtökohdat, joista me tasa-arvoa ja suvaitsevaisuutta tarkastelemme?
Yritän avata asiaa eräänlaisen vertauksen avulla. Ajatellaan, että joku katsoo maailmaa sinisten aurinkolasien läpi. Hänen mielestään maailma näyttää juuri oikealta hieman sinisen sävyisenä. Hän näkee toisia, jotka katsovat maailmaa keltaisten lasien läpi. Niinpä hän sanoo: "Teillä on vääränlaiset lasit päässä, joten teidän on vaihdettavat ne samanlaisiksi kuin minulla on, koska teidän lasinne eivät toimi yhtä hyvin kuin minun lasini". Näkemys asiasta jää hyvin yksipuoliseksi, jos asioita tarkastellaan ainoastaan omien lasien läpi.

Käsitys tasa-arvosta ja suvaitsevaisuudesta on myös kulttuurisidonnaista. Jossakin maassa nainen saattaisi syvästi järkyttyä, jos hänen täytyisi tehdä perinteisiä miesten töitä. Hän näkisi tällaisen tasapäistämisen nimenomaan epätasa-arvona. Meillä taas epätasa-arvoa on se, että joku ei voi tehdä samaa kuin toiset.

Ennen kuin lähdemme puhumaan tasa-arvosta ja suvaitsevaisuudesta, voisimme kysyä suoraa mielipidettä niiltä joita asia oikeasti koskettaa. Monesti kaikkea toimintaa ohjaa pelkkä olettamus siitä, että mitähän tuo toinen ihminen tästä asiasta nyt ajattelee. Valitettavan usein nuo olettamukset ovat lähtökohdiltaan hyvin kielteisiä. Tällöin puhumme toisten ihmisten nimissä asioita, jotka saattavat olla hyvinkin kaukana totuudesta.

Rehellistä työtä

No niin...nyt on sitten polttopuuta talven varalle. Traktori toi peräkärrillisen 50 senttisiä halkoja (suht tiiviisti ladottuja), jotka sitten kipattiin meidän pihalle. Siinä oli sellaiset 10 kuutiota hyvää kuivaa polttopuuta, joka piti saada sitten siirrettyä kellariin.

Urakka oli aikamoinen tällaiselle papille, joka ei ole taas pitkään aikaan tehnyt "rehellistä työtä".

Kiitoksia vielä kerran Jaakko ja Domna (sekä Veera) Vainiolle, jotka päästivät meidät aikamoisesta pälkähästä monessakin suhteessa.
Ja olisin ihan varmasti edelleenkin pinomassa puita tuolla kellarissa...
Ystäviä aina tarvitaan :)

Torkkupeittoja ja muuta sellaista

Seurakunnassamme harjoitetaan sellaista käytännönlähesitä diakoniatoimintaa, jossa ostamme muutaman kassillisen torkkupeittoja, lämpimiä sukkia ja huopatossuja. Näitä sitten lahjoitetaan vanhustenkoteihin, jotka ovat niistä äärimmäisen kiitollisia. Rahallinen panostus ei lopulta ole kovin mittava, sillä esimerkiksi torkkupeitot maksavat noin viisi euroa kappale.

Siihen nähden eduskunnan torkkupeittohankinta oli hieman kalliimpi. Tämä on ymmärrettävistä syistä herättänyt närää myös kansalaisissa. Enkä yhtään ihmettele. Kyllä reilusti yli sadan euron hinta peitosta on hieman kallis.

Minä olen onnistunut sopimaan seurakunnan kanssa niin, että saan ostaa aika ajoin uuden viitan itselleni, koska kyseessä on sentään työasu. Mieleeni ei kuitenkaan ole tullut pyytää seurakuntaa hankkimaan minulle peittoa, jotta voisin nukkua työajalla... Voisihan kirkon alttariin rakentaa pienen nurkkauksen, jossa voisi sitten otta pienet unet kesken toimituksen. Kyllä se kanttori varmasti jotain laulaa, jos pappia ei ala kuulua.

Uutisista on käynyt ilmi, että jotkut kansanedustajat ovat olleet tästä peittojutusta hieman vaivaantuneita. Peitto on siis todellakin ilmestynyt täysin yllättäen ja pyytämättä työhuoneeseen. Vahinko on kuitenkin jo tapahtunut, joten ei niitä poiskaan voi heittää ja ei tällaisissa mittatilaustöissä ole myöskään palautusoikeutta. Kaunis ele olisi lahjoittaa peitot niitä tarvitseville, mutta edustajat pelkäävät tämän näyttävän hurskastelulta joka ainoastaan laskisi heidän imagoaan.

Tämän peittojutun yhteydessä on tullut esille eräs seikka joka on valitettavan totta. Miksi kansanedustajat eivät ole avoimesti vastustaneet tällaisia hankintoja tai muita epäkohtia?
Selitys on se, että kukaan ei uskalla asettua yleistä linjaa ja "yhteistä hyvää" vastaan. Tällaiset sooloilijat saavat kuulla kunniansa ja käytännössä he joutuisivat suoranaisen kiusaamisen kohteeksi. Mielestäni sanonta "Hän oli liian rehellinen poliitikoksi" on aika osuva. Nuori kansanedustaja oppii aika nopeasti pelin säännöt ja hänen on pakko mukautua systeemiin jos tekee mieli jatkaa hommia samassa paikassa.

Tämä edellä mainittu ei tietenkään ole pelkästään eduskuntaa koskeva tapa. Monissa muissakin työpaikoissa tosiasioiden esiintuominen on käytännössä rangaistava teko. Mölyt on syytä pitää mahassa, sillä kaiken pitää aina näyttää hyvältä ja toimivalta. Siihen nähden rehelliset ihmiset alkavat olla hiljalleen sukupuuttoon kuolemassa.

Hyvä kolumni

Olen edelleen hiippakuntapäivillä Valamossa. Koska en pysty luovaan kirjoitustyöhön tällä hetkellä, niin linkitän tähän seuraavaksi isä Kalevi Kasalan todella hyvän kolumnin (julkaistu 2.11. Länsi-Uusimaassa).

ELI KLIKKAA TÄSTÄ!


Valokuva isä Kalevi Kasalasta, joka parin muun papin kera oli ONL:n toimistossa vuonna 2009.

Hartauskirjoitus

Suuntaan askeleeni ensin koulun uskontotunnille ja tämän jälkeen sitten kohti Valamoa, jossa pidetään hiippakuntapäivät. Liitän tähän oheen erään hartauskirjoituksen, jossa lyhyesti pohditaan lepopäivää ja ajan pyhittämistä.

Tässä hartauskirjoituksessani haluan palauttaa lukijoiden mieliin kaksi tärkeää asiaa, jotka liittyvät jokapäiväiseen elämään. Ensimmäinen niistä liittyy lepopäivään. Juutalaisuudessahan sapatti, lauantai on ehdoton lepopäivä. Sen tarkoituksena on taata ihmisille vähintään yksi päivä viikossa, jolloin hän voi hyvin omintunnoin jättää arkiset askareensa sikseen. Jumala itse on antanut meille esikuvan sapatin pyhittämisestä. Kristinusko ei ole missään vaiheessa kumonnut tuota sapattia, vaan edelleenkin meidän tulisi pitää kiinni lepopäivästä.

On olemassa tietenkin paljon niitä ammatteja, joissa ihminen ei voi pitää lepopäivänään nimenomaisesti tuota lauantaita. Tästäkin huolimatta viikossa pitää olla vähintään tuo yksi päivä, jolloin huomio kiinnittyy muuhun kuin työhön.

Kristuksen aikana noudatettiin pikkutarkasti sapattikäskyä ja lainopettajat tuomitsivat Kristuksen jopa siitä että tämä paransi ja auttoi ihmisiä sapattina. Tämän päivän ihmistä voisi muistuttaa nimenomaisesti siitä, että lepopäivänä kohtaisimme oman perheemme ja läheisemme sekä osaltamme antaisimme aikaa myös itsellemme tässä kiireisessä ja suorituskeskeisessä maailmassa.

Toinen jokapäiväiseen elämään liittyvä asia josta haluan muistuttaa, liittyy ajan pyhittämiseen. Kristillisessä viikkokierrossa sunnuntai on tietysti keskeisin päivä liturgisessa elämässä, vaikka jumalanpalveluksia toimitetaan muulloinkin. Ajan pyhittäminen tarkoittaa sitä, että pidämme Jumalan mielessämme ja ruokimme samalla hengellisiä tarpeitamme. Unohdamme helposti sen, että ruumiillisten ja henkisten tarpeiden lisäksi on olemassa myös hengellisiä tarpeita. Nämä hengelliset tarpeet ovat voineet hautautua monien murheiden ja kiireiden alle, mutta ne siitäkin huolimatta ovat olemassa. Kirkkojen kellot eivät soi turhaan, vaan ne muistuttavat meitä ajan pyhittämisestä.

Nyt jos koskaan meidän tulisi oppia pysähtymään edes kerran viikossa ja yhtä lailla myös oppia ravitsemaan hengellisiä tarpeitamme. Hengellisiä asioita ei ole tarkoitettu rasitteeksi, vaan sielun ja ruumiin pyhitykseksi.

Päivän lainaus

Olen lähdössä kirkkoherranvirastoon. Tämä toi mieleeni erään lausahduksen:

"The bureaucratic mentality is the only constant in the universe."

-Dr. McCoy, Star Trek IV: The Voyage Home

Ajetaan toisten asiaa...

Anteeksi antaminen ja jossain mielessä tähän liittyen myös suvaitsevaisuus ovat mielenkiintoisia käsitteitä. Luin jostain kirjasta (jos löydän sen, niin kerron teillekin) siitä, että holokaustista selvinneet ihmiset kykenivät lopulta helpommin antamaan anteeksi heitä kohtaan tehdyt hirveydet, kuin ne joilla ei ollut omakohtaisia kokemuksia noista kärsimyksistä.

Vihan ja ennakkoluulojen ilmapiiriä pitivät ja pitävät edelleen yllä sellaiset ihmiset, joilla ei ole johonkin asiaan suoraa kosketusta. Kristuskin antoi anteeksi hänen ristiinaulitsijoilleen, mutta sen sijaan paljon on niitä "kristittyjä", jotka eivät tänä päivänäkään kykene antamaan juutalaisille anteeksi.

Entä sitten suvaitsevaisuus, tasa-arvo ja kaikki se kuohunta mitä meillä tänä päivänä Suomessa tapahtuu. Alan olla yhä enemmän vakuuttunut siitä, että näitä asioita ajavat toisten puolesta sellaiset ihmiset, joita asia ei omakohtaisesti kosketa lopulta millään tavoin. Ja mitä lopulta tasa-arvo ja suvaitsevaisuus? Mitkä ovat ne lähtökohdat, josta me tätä asiaa tarkastelemme?

Yritän käyttää jonkinlaista vertausta nyt. Ajatellaan, että joku katsoo maailmaa sinisten aurinkolasien läpi. Hänen mielestään maailma näyttää juuri oikealta hieman sinisen sävyisenä. Hän näkee toisia, jotka katsovat maailmaa punaisten lasien läpi. Niinpä hän sanoo: "Teillä on vääränlaiset lasit päässä, joten teidän on vaihdettavat ne samanlaisiksi kuin minulla on, koska teidän lasit eivät toimi yhtä hyvin kuin minun lasit".

Kysymys on siitä, että kuka katsoo asiaa minkälaisten lasien läpi.

Muistuu mieleeni tässä vielä suuri keskustelu betoniporsaista. Siinähän nämä betonista tehdyt elikot piti siirtää pois, koska ne loukkasivat muslimeja. Kun asiaa myöhemmin tutkittiin niin huomattiin, että joku suomalainen kunnallinen päättäjä oli olettanut muslimien loukkaantuvan siitä ja oli poistattanut porsaat. Asiaa ei oltu sen kummemmin kysytty muslimeilta.

Sen enempää takertumatta (taas) tähän suureen homokeskusteluun olisi kaiketi fiksua kysyä aktiivisesti seurakunnissa toimivilta homoseksuaaleilta ihmisiltä, että onko jokin asia oikeasti pielessä vai ei? Jos kuulopuheisiin on yhtään uskomista, uskaltaisin väittää, että he ovat tällä hetkellä enemmän kuin tympääntyneitä mediassa riehuvaan keskusteluun.

Ennen kuin lähdemme puhumaan tasa-arvosta ja suvaitsevaisuudesta, voisimme konsultoida myös niitä joita asia oikeasti koskettaa...

Paikalleen jämähtänyt

Paikalleen jämähtynyt... se olen kaiketi MINÄ.
Vaimo tuli tuossa äskettäin takaisin Helsingistä ja lähetti siinä samalla paljon terveisiä siellä asustelevilta. Kiitoksia kaikille teille terkkujen lähettäjille näin sähköisesti :)
Samaan hengenvetoon siellä kummeksutiin sitä että meikäläinen ei paljoa liiku siellä päin.

Joopa joo...Taisin kerran käydä tänä vuonna Hesassa. Se oli lähes läpikulkumatka. Silloinkin jäin nukkumaan päiväunia (muut menivät Lintsille) ja raahauduin illemmalla Kamppiin ostamaan ruokaa vaimoni kanssa. Sitten söimme ja rupesimme nukkumaan. Seuraavana päivänä olikin kiire takaisin Pohjois-Karjalaan.

Tämä kaikki on valitettavan totta. Olen pahemman kerran jumittunut tänne Nurmekseen. Vaatii jo hitusen ponnisteluja päästä Joensuuhun tai Kuopioon asti. Sen sijaan välillä himottaisi lähteä mökille tai jonnekin hieman syrjempään luonnon keskelle täältä Nurmeksen kaupungin hälinästä.

En tiedä löydänkö hyviä perusteluja oudolle käytökselleni. Vapaa aika menee kieltämättä herkästi neljän seinän sisällä puuhastellen. Olen edelleenkin sosiaalinen, mutta kykyni liikkua paikasta toiseen on pahemman kerran passivoitunut. Alan tässä varmasti hiljalleen erakoitua.

Ainut yhteys ulkomaailmaan tapahtuu blogini välityksellä, jota voisi kutsua pullopostiksi muuhun maailmaan. On mukava tietää, että on ihmisiä, jotka lukevat tätä. En ole siis ihan yksin...
Joka tapauksessa yritän tehdä pientä asennekasvatusta ja ryhdistäytyä. Enköhän pääse tulemaan sinne E-Suomeen tässä jossain vaiheessa. Älkää unohtako minua. Minäkään en ole unohtanut teitä, vaikka olenkin täällä jossain kaukana.

Tätä maisemaa tässä katselen päivästä toiseen...

Lapset ja väkivalta

"Lapsille pitäisi olla uutiset, joista selvä väkivalta on otettu pois, katsoo Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen professori Tytti Solantaus" (Karjalainen 7.11.2010) [linkki]

Olen samaa mieltä, vaikka kaikki eivät asiaa ota vakavasti. En tarkoita tällä sitä, että lapsi pitäisi kasvattaa jossain kuplassa. On kuitenkin asioita joita lasten ei tarviste nähdä esimerkiksi ennen kouluikää.
Kirjoitin joskus aikoinaan kolumnin paikalliselehteen siitä, että televisio toimii liian hyvänä roolimallina nuorten väkivaltaiselle käytökselle. Muistan, että joku sitten kuittasi jossain toisessa kirjoituksessa hieman rivien välissä tämän väittämäni vähän siihen tyyliin, että TV:n haittavaikutukset ovat liioiteltu klisee, jota ei kannata niin paljoa korostaa.

Olen tässä aika ajoin kehunut meidän perhettä maasta taivaseen siitä kun meillä ei ole digiboksia. Olen myös tuntenut vilpitöntä ylpeyttä (jos sellaista tilaa nyt on edes olemassa) siitä, että meidän perheeseen ei ole ostettu yhtään iltapäivälehteä moneen vuoteen. Kyse ei ole pelkästään siitä, että en halua haaskata rahaa siihen, että toisten ihmisten onnettomuudet ja kuolemat toimivat myyntiotsikoina. Ehkä tärkeämpi syy on nyt se, että lapsieni ei vahingossakaan tarvitsisi lukea niitä juttuja, joita sieltä löytyy. Sellaisen lehden lukeminen loisi lapselle maailmankuvan, jossa onnettomuuksia, kuolemaa, väkivaltaa ja pahuutta on joka paikassa. (Sitä on paljon, mutta löytyy sitä hyvääkin) Ainoat näennäisesti positiiviset uutiset liittyvät urheilusuorituksiin ja julkkisten huvipursiin. Kai siinä yksi jos toinen lapsi alkaa ymmärtämään tämän elämisen menon oudolla tavalla niiden juttujen jälkeen.

Oikeastaan tässä yhteydessä palaan vielä edelliseen blogikirjoitukseen, jossa kerroin siitä, että vanhemmilla tulisi olla yhteistä aikaa perheensä kanssa. Kyse ei ole vain kanssakäymisestä, vaan myös roolimallina olemisesta. Mikäli vanhemmat ovat paljon poissa ja sitten kun ovat kotona, niin edelleen kuitenkin psyykkisesti poissa, niin totta kai lapsi imee voimakkaammin vaikutteita muualta. Vanhemmat eivät ole silloin auttamassa ja korjaamassa sitä, että tässä maailmassa paras isänmalli ei olekaan Sylvester Stallone tai Dolph Lundgren. Tai että Salkkarien maailmankuva ei ehkä edusta sitä parasta mahdollista. Tai sitä, että kaikkien menestyvien ja kauniiden naisten ei pidäkään näyttää 30 kiloisilta (anorektikoilta).

Kasvattamiseen liittyy vastuu. Jos tuo vastuu sysätään syystä tai toisesta televisolle tai internetin viihdyttävään maailmaan, on hyvin mahdollista että jäljet ovat myös sen mukaiset. Esimerkiksi väkivaltaviihde ei välttämättä kehitä ihmistä parhaimmalla mahdollisella tavalla. - Kas kummaa!

Mutta ovatko vanhemmat sitten muuttuneet tietoisesti välinpitämättömiksi omia lapsiaan kohtaan? En oikein jaksa uskoa siihen. Kyse taitaa jälleen kerran olla siitä hektisestä maailmanmenosta jonka imussa me olemme. Kun ihminen pääsee siitä hetkeksi irtaantumaan, niin hän täyttää aivonsa niillä kuvilla mitä media työntää hänelle eri kanavilta. Lapset saa pidettyä poissa jaloista sillä, että antaa heidän katsoa tuota samaa roskaa.

Sohvaperunoiden sukupolvi, here I come!!!

Lomien lyhennys ja eläkeiän pidennys

“EK:n puheenjohtaja harkitsisi lomien lyhentämistä” (YLE uutiset 6.11.2010) [linkki]

Päivä alkaa "mukavasti", kun saa lukea tällaisia “rohkaisevia” uutisia. Tämä olisi aikoinaan mennyt täysin aprillipilana, mutta kun tässä on kuunnellut jo muutaman vuoden keskustelua eläkeiän nostamisesta niin samaan kastiinhan tämäkin menee.

En vain jaksa ymmärtää että miksi edelleenkin halutaan ihmisparasta repiä enemmän tehoja irti, vaikka samanaikaisesti työuupumuksesta seurauksena ihmisiä marssiin suurin joukoin ennenaikaiselle eläkkeelle.
Jälleen kerran olemme saman kysymyksen äärelle, jossa oireita yritetään korjata puuttumatta itse ongelmaan. Tämä tuntuu olevan oikea tavamerkki niin monissa asioissa.

Kysymys taitaa olla lopulta siitä, että meiltä on hämärtynyt työn ja vapaa-ajan rajat lähes kokonaan. Varmasti ovat alkaneet yleistymään myös ne 24 / 7 lastenhoitopaikat, koska työajat ovat muuttuneet niin radikaalisti. Ihmisellä ei ola aikaa enää itselleen eikä omalle perheelleen. Hän elää siinä harhakuvitelmassa, että neuroottiinen suorittaminen on menestyksen ja onnellisuuden avain.
Todellisuudessa tämä asettaa ihmisen liukuhihnalle, joka kuljettaa hänet läpi elämän hyvinkin mustavalkoisesti. Liukuhihnan päässä häämöttää työkyvyttömyyseläke. Jotkut onnelliset voivat päästä ihan normaaliisti eläkkeelle. - Tämä on tietysti hyvin häilyvä käsite, sillä enhän esimerkiksi minä voi tietää, mikä on minun virallinen eläkeikäni.

En ole tilastotieteilijä, mutta olisi hauska tietää, että kuinka paljon valtiovalta joutuu maksamaan loppuunpalaneista ihmisistä? Tupakointia osataan kyllä vahdata ja valittaa kuinka paljon ylimääräisiä kuluja siitä tulee valtion kassaan. Uskoisin, että sairaslomat ja työkyvyttömyyseläkkeet ovat myös aikamoinen menoerä, joka tulee tällä touhulla vain ja ainoastaan kasvamaan.

Eikö paras ratkaisu olisi se, että työhyvinvointii kiinnitettäisiin huomiota. Tämä vaatii tervettä ohjausta ja auttamista, selkeitä vapaa-aikoja sekä asennekasvatusta siinä, että työ ei ole pelkkää suorittamista. Tämän seurauksena ihmiset olisivat motivoituneempia omaan työhönsä. Ja mitä tärkeintä, heillä olisi tämän myötä aikaa myös itselleen ja perheelleen. Se varmasti on eräs onnellisuuden tae.

Voi kun päättäjät pohtisivat myös tätä puolta työurien pidentämisen ja lomien leikkauksien ohessa!

Oheinen kuva kertoo sen, että mitä tapahtuu, kun ruvetaan leikkailemaan lomia...

Raha

Törmäsin nettiä surffaillessani erääseen kyselyyn jossa 65% lukijoista oli sitä mieltä, että raha tekee onnelliseksi. Kyllähän sillä rahalla tietysti kaikkea kivaa saa. Ja onhan se raha niin mukava asia, että joka vuosi pitää näihin aikoihin ihmisten verotiedotkin tunkea joka lehteen. Jos sillä ei muuta saavuteta, niin ainakin "tervettä" kateutta.

Näin kirkonmiehenä viittaan nyt hieman Raamattuun. Kristuksen opetuksesta voisi saada sellaisen käsityksen, että kaikki rikkaat ihmiset joutuvat helvettiin. Tämä on tietysti väärä tulkinta jota ei siellä missään kohdin sanota. Sen sijaan se käy kyllä ilmi, että suuri omaisuus lisää itsekkyyden ja vääränlaisen rahankäytön riskiä.

Kristillisestä näkökulmasta katsottuna ihminen ei oikeastaan omista itse mitään, vaan kaikki on hänellä lainassa. Omaisuutta on annettu joillekin ihmisille enemmän ja joillekin vähemmän. Niillä joilla on paljon, vaaditaan myös paljon. Kristuksen vertaus rikkaasta miehestä ja köyhästä Lasaruksesta on hyvin koskettava. Siinä rikas mies ei tee mitään apua tarvitsevan lähimmäisensä hyväksi, joka makaa muutamien metrien päässä rikkaan ylitsepursuavasta juhlapöydästä. Pihamuuri erotti armottomasti rikkaan miehen köyhästä Lasaruksesta. Kun kummatkin sitten kuolivat oli pihamuuri muuttunut tuonpuoleisessa syväksi kuiluksi helvetin ja taivaan välille.

Miten sitten on nykypäivänä? Ovatko suuren omaisuuden tuomat riskit edelleen olemassa?
- Uskoisin, että ovat. On esimerkiksi aivan totisinta totta se, että eniten hyväntekeväisyyttä harjoittavat ne ihmiset, joilla ei oikeastaan ole mitenkään paljoa rahaa. Kyllähän miljonääritkin voivat lahjoittaa miljoonia, mutta todellisuudessa heillä on rahaa niin paljon, että se ei tunnu missään. (Onneksi sentään lahjan saajat hyötyvät siitä todella paljon).

Kun nyt sitten miettii omaa rahankäyttöä, niin kyllähän hyvinä aikoina tuli ostettua ihan kaikkea mahdollista. Sitä vain keräsi kaupan hyllyltä asioita, joita ei oikeasti tarvinnut mihinkään. Kaiken maailman herkkuja ja DVD-levyjä yms. Rehellisesti sanottuna hävettää ihan hirmuisesti. Oikeastaan nyt saa olla oikein kiitollinen siitä, että meidän perhe on tehnyt laajamittaista yhteistyötä pankin lainaosaston kanssa. Lyhennyksien ja muiden laskujen jälkeen ei ole enää suuria paineita ostaa koko ajan herkkuja ja DVD-levyjä.

Ja sitten takaisin alkuun, eli tekeekö raha onnelliseksi? Mielestäni ei. Rahaan ja omaisuuteen pätee sanonta "ruokahalu kasvaa syödessä". Mitä enemmän sitä on, niin sitä enemmän siitä alkaa murehtimaan. Ja kuten tiedämme murehtiva ihminen on kaikkea muuta kuin onnellinen.

Valokuvanäyttely

Pari lainausta liittyen "salaisiin rukouksiin"

Jatkan vielä tästä samaisesta aiheesta, eli "salaisista rukouksista". Suosittelen kaikille Hugh Wybrewin kirjaa "The Orthodox Liturgy - The Development of the Eucharistic Liturgy in the Byzantine Rite".
Kirja on alle 200 sivuinen, mutta siitä huolimatta siihen on kerätty kaikki oleellisimmat tiedot liturgian kehityksestä. Kaiken lisäksi kirja on helppolukuinen ja selkeä. Piispa Kallistos Ware kehuu tätä kirjaa sen esittelykirjoituksessa.

Hugh Wybrew on anglikaaninen pappi. Itse asiassa monet merkittävimmistä liturgian historian tutkijoista ovat muita kuin ortodokseja. Heistä mainittakoon esimerkiksi Gregory Dix, joka myös oli anglikaani. Mitä ilmeisimmin meitä itseämme vaivaa tuttu ongelma, että ei eroteta metsää puilta.

Joka tapauksessa lainaan nyt tuosta kirjasta erästä kohtaa, joka liittyy näihin rukouksiin:

"From the latter part of the sixth century the central prayer of the Liturgy passed out of the hearing, and therefore out of the knowledge, of the great majority of Byzantine Christians who had no service books in which they could at least read what they could not hear. Few changes in the Church's worship have been so farreaching tn their implications and consequences. The principal prayer of the service became a prayer for the clergy only, for those close enough to the altar to hear it. The exclusion of the laity from the common thanksgiving and offering of the gifts powerfully reinforced the already marked clericalization of the Liturgy". (Wybrew 2003, s.86-87)

Sitten toinen lainaus nykyiseltä metropoliitta Ilarion Alfejevilta, jonka hän esitti Kiovan teologisessa akatemiassa 20.9.2002:

"The active participation of lay people in the Liturgy presupposes the possibility of their responding to the exclamations of the priest and hearing the so-called “silent” prayers. In contemporary church practice these prayers, as a rule, are read by the priest silently, which creates an additional barrier between the priest and his flock. More importantly, this habit deprives the faithful since the main point of the Liturgy passes them by. I have heard many arguments in favour of the practice of silent prayers, but none has seemed convincing to me. The so-called “silent” prayers were originally read aloud by the celebrating clergy. I think that in our time the faithful should have the opportunity to hear these prayers in their entirety, not only their concluding subordinate clauses (these signify that the prayers have been read but do not give the least notion of their content: “That being always guarded by Thy might”, “Singing the triumphant hymn, crying…”, “Thine own of Thine own, we offer unto Thee…”). At least the prayer of the anaphora, which summarizes the essence of the Liturgy, should be read aloud."

http://orthodoxeurope.org/page/12/1.aspx (koko artikkeli täällä)

Metropoliitta Ilarionin teksti on monessa mielessä rohkaiseva, sillä nyt huomaamme, että Venäjälläkin on jo kiinnitetty huomiota "salaisten rukousten" tuomaan liturgiseen poikkeamaan.

Laitetaan tähän loppuun vielä kuva metropoliitta Ilarion Alfejevista ja parista muusta kirkonmiehestä.

"Salaiset rukoukset"

Olen tässä harrastuksena yrittänyt tutkia liturgian historiaa. Asia kiinnostaa jo siitä syystä, että toimitan liturgian vähintään kerran viikossa ja sen taustat todella kiinnostavat. Toinen asia on se, että minua kiinnostaa liturginen uudistus, jonka edesmennyt arkkipiispa Paavali laittoi hyvällä tavalla käyntiin.

Oleellinen osa tätä uudistusta oli ns "salaisten rukousten" ääneen lukeminen. Nämä rukoukset tulevat esille jo liturgian alussa, mutta erityisesti eukaristiassa. Monissa seurakunnissa noudatetaan tätä "avointa" käytäntöä, mutta paljon myös paikkoja, joissa pitäydytään vanhassa käsikirjassa, jossa papin suusta kuulee ainoastaan rukousten loppulausahdukset (doksologiat / ekfoneesit).

Jos puheenvuoroja (lehtikirjoituksia yms) aiotaan käyttää tässä asiassa puolesta tai vastaan, niin ne on syytä perustella kunnolla. Luin juuri hiljattain kirjoituksen, jossa perustelut ovat aika hataria. Kantavana voimana näyttää siinäkin olleen se, että tehdään niin kuin tässä on totuttu tekemään, jolloin rukoukset edelleenkin tulisi lukea hiljaisesti. Mutta onko tämä oikein?

Alkukirkon aikana rukouksia ei tietenkään ollut painetussa muodossa. Myöhemmin tietyt rukoukset alkoivat vakiintua. Ensimmäisinä vuosisatoina oli kuitenkin itsestäänselvää, että rukoukset luettiin ääneen, koska kaikki rukous oli yhteistä rukousta, jonka piispa/pappi toi esille koko kansan puolesta.

Rukousten ääneen lukemiseen alkoi tulla muutoksia 400-500-luvulla, jolloin jumalanpalveluksen mystistä ja salaista luonnetta alettiin korostaa enemmän. Jotkut ovat sitä mieltä, että tämä perinne oli lähtöisin Itä-Syyriasta. Taustalla saattoi olla myös ajatus siitä, että tämän luontoisia asioita ei sopinut lausua ääneen niiden kuullen, jotka eivät sitä täysin käsittäneet.
Tälle ajatukselle löytyy tukea periaatteessa jo silläkin tavalla, että esimerkiksi 500-luvun ihmisen sanavarasto oli hyvin suppea, jonka vuoksi kaikki raamatulliset ja enemmän uskonnolliset termit olivat hänelle "täyttä hepreaa".
Kirkkorakennusten kasvaessa syntyi myös uusi ongelma, kun papin ääni ei enää kantanut läpi koko kirkkosalin (samainen ongelma on olemassa joissakin paikoissa edelleen). Tämän vuoksi veisujen rooli korostui, jotta pappi voisi kaikessa hiljaisuudessa lukea nuo rukoukset. Taustalla oli myös pyrkimys lyhentää jumalanpalvelusta jollain tavoin. Vielä 800-luvulla pääliturgia oli Basileios Suuren liturgia, joka on rukouksiltaan pitempi.

Mennäänpä sitten nykytilanteeseen. Onko nykyisten rukousten sisältö todellakin sellainen, että ihmiset eivät ymmärrä sitä? Onko niiden ääneen lausuminen sitä, että heitettäisiin "helmiä sioille"? Tänä päivänä on tietysti suuria kirkkoja, joissa papin ääni ei kantaudu kaikkialle. Monissa paikoissa ongelma on kuitenkin ratkaistu äänentoistolaitteilla, jolloin se ei voi olla enää rukousten ääneen lukemisen esteenä.

Nykyinen tilanne johtuu siitä, että tehdään niin kuin on ennenkin tehty. Kaikki liturgiseen teologiaan enemmän perehtyneet ihmiset tietävät, että liturgian rukoukset ovat yhteisiä rukouksia (eräänä poikkeuksena mainittakoon papin henkilökohtainen rukous Kerubiveisun alun aikana, jota ei ole syytä lukea ääneen).

Mikäli haluamme ylläpitää tätä "hiljaista" linjaa niin on syytä epäillä, että asiaa ei haluta edes pohtia seurakuntalaisten kannalta. Miten ME-muodossa olevia rukousia kehdataan edes rukoilla salaisesti ja mahdollisesti myös puolihuolimattomasti?
Kirkkoveisuja ei tarvitse karsia rukousten ääneenlukemisen myötä, sillä ainakin eukaristiassa kyse on selkeästi vuoropuhelusta. Kaikkien rukousten ääneenlukeminen pidentää liturgiaa keskimäärin 5-10 minuuttia. Mielestäni se on aika mitätön aika siihen nähden, että ihmiset voivat ymmärtää sen rukoukset ja sisällön aivan uudella tavalla.

Seuraavan kerran kun mielipiteitä esitetään puolesta tai vastaan, niin siihen perään voisi liittää myös kunnon perustelut. Tätä asiaa voisi luodata vielä syvällisemmin, mutta joka tapauksessa liturgisen teologian kannalta kaikki faktat puoltavat sitä, että litugian rukoukset ovat yhteisiä rukouksia ja sen vuoksi myös ääneen lausuttavissa.

Kysymyksiä aikuskripalla

Tässä on jo reilun kuukauden verran pidetty aikuiskristinoppikoulua. Tavallisista esitelmistä poiketen ovat kokoontumiset pitäneet sisällä paljon ryhmätyöskentelyä. Eli lyhyt alustus, jonka jälkeen esitän (ryhmiksi jakaantuneille) kripalaisisille muutamia kysymyksiä. Näitä he sitten pohtivat keskenään ja keksivät vastauksia ja toisaalta lisäkysymyksiä joista sitten keskustellaan lisää. Tavoitteena on tietysti se, että ihmisille ei jaeta valmiiksi puruskeltuja asioita, vaan niitä todella saa miettiä. Toisaalta, minä kirkon työntekijänä opin todella paljon lisää kriparilaisiltakin.
Tässä muutamia kysymyksiä joita esitin heille liittyen kirkkoon ja jumalanpalvelukseen:

1. MITÄ TIESIT TAI OLIT KUULLUT ORTODOKSISESTA JUMALANPALVELUKSESTA?

2. PELKÄSITKÖ TAI PELKÄÄTKÖ EDELLEEN TEKEVÄSI JOTAIN VÄÄRIN KIRKOSSA?

3. ONKO ASIOITA JOISTA VOI HUOMAUTTAA KIRKOSSA?

4. ONKO ORTODOKSINEN JUMALANPALVELUS ULKOKULTAINEN?

5. ONKO KIRKOSSA TAI JUMALANPALVELUKSESSA ASIOITA, JOTKA OVAT AINA ASKARRUTTANEET MIELTÄSI?

Päivän mietelause

Sanommeko oikeasti sen mitä haluamme sanoa.
Vai sanommeko sen mitä ihmiset haluavat meidän sanovan?

236

Olen kirjoittanut blogiani reilut puolitoista vuotta. Juttuja on kertynyt 236 (+tämä), joka on mielestäni ihan kiitettävä määrä.
Blogi on ollut jonkinlainen ukkosenjohdatin minulle. Eihän sitä todellakaan voi kaikkea kaataa perheen taikka seurakuntalaisten niskaan. Parempi on kirjoittaa blogiin, jota joku saattaa lukea.

Vielä kaksi viikkoa sitten blogissani kävi 2-12 ihmistä päivässä. Ainoat poikkeukset olivat ne päivät, kun olin laittanut linkin Facebookkiin. Tuolloin saattoi melkein 40 ihmistä käydä lukemassa blogiani.

Viimeisin viikon ajan lukijoita on ollut noin 500, joka on "hitusen" enemmän kuin aiemmin. Pääsin arvoon arvaamattomaan, kun Ortodoksi.net -sivusto päätti lainata blogiani ja linkittää sen.

En aio nyt ihan heti palata tähän tuttuun homo-aiheeseen. vaikka se edelleen jyllääkin julkisuudessa. Saatan kyllä kirjoittaa jossain vaiheessa vielä sen kolmannen osan, jossa asiaa tarkastellaan hieman laajemmin, koko Kirkon kannalta. Mutta ei nyt!
Pahoittelen sitä, että kommenttien jättäminen on niin vaikeaa. Toisaalta, en halua tehdä blogistani keskustelufoorumia (minulla on niistä huonoja kokemuksia).
Jos haluaa sanoa jotain, niin palautetta otan vastaan suoraan minun kirkolliseen sähköpostiini: andrei.verikov§ort.fi (pykälä on @ oikeesti)

Nyt haluan jatkaa liturgian historian tutkimista, joka on minulle vähän niin kuin sellainen työtä tukeva harrastus. Lisäksi yritän lukea myös kommentaareja, jotka liittyvät Evankeliumiin. Varmasti liitän niitäkin juttuja blogiini. Siihen asti toivotan nautinnollisia lukuhetkiä...

...jos aika tulee pitkäksi, niin täältä tosiaan löytyy 236 muuta juttua luettavaksi.

Ei saa pelata pajatsoa tyhjäksi

Papin työssä saa olla aika paljon äänessä. Tämä nyt ei varmasti ole mikään yllätys.
Sen sijaan mielenkiintoisempaa on se, että itsensä toistaminen voi alkaa tuntua jossain vaiheessa raskaalta. Nyt en tarkoita sitä, että olisin kyllästynyt julistustyöhön. Ei suinkaan! Kysymys on enemmänkin siitä, että minua turhauttaa puhua juuri samalla tavoin monta kertaa peräkkäin. Tämä liittyy erityisesti kirkossa pidettäviiin opetuspuheisiin, mutta myös muihin esitelmiin.

Aiemmin kirjoitetun ja pidetyn opetuspuheenhan voi pitää uudestaan toisella paikkakunnalla missä on eri ihmiset. Vanhan opetuspuheen voi pitää myös uudestaan muutaman vuoden jälkeen samassakin paikassa, sillä (yhtään kuulijoita vähättelemättä) harva muistaa mitä tuli silloin sanottua. Meillä ihmisillä on myös luonnollinen taipumus opetustilanteessa keskittyä ihan mihin tahansa muuhun kuin opetukseen, jos siihen vain tarjoutuu mahdollisuus.
Muistan eräänkin kerran kun pidin opetuspuhetta Vuokon tsasounan pihalla praasniekkapäivänä. Tsasounan vieressä oli laidun jossa oli lehmiä. Yksi lehmä tuli aidan viereen pyörimään ja raapimaan itseänsä aitaa vasten. Siinä tilanteessa kaikki katsoivat enemmin tuota lehmää kuin minua...

Mutta takaisin itse asiaan. Saman opetuspuheen pitäminen siis saa oloni aina hieman vaivaantuneeksi. Asian haluaisi sanoa jotenkin toisella tavalla ja joka kerta jotenkin paremmin. Ideoita ei välttämättä aina synny ihan tyhjästä.
Meillä olikin eräässä papiston kokouksessa puhetta siitä, että meidän pappien pitäisi omistaa yksi päivä viikossa puhtaasti lukemiseen ja itsemme valistamiseen, jotta emme "pelaisi pajatsoa tyhjäksi" ja toistaisi itseämme sanasta sanaan. Idea on itse asiassa loistava, sillä opetustyössä pitäisi aina löytää uusia näkökulmia. Tämä on kaikkien etujen mukaista, sillä siinä kaikki oppivat jotain uutta.
Löydämmekö sitten sellaista aikaa, että voisimme syventyä lukemaan kirjallisuutta, joka edesauttaa meitä löytämään uusia näkökulmia omaan opetukseemme. Siinäpä kysymys!

Kuvassa Vuokon tsasouna ja taustalla sitä kuuluisaa aitaa ja laidunmaata.

Tärähtänyttä ja puhkipalanutta kuvausta

Joskus sitä tulee vielä käppäiltyä luonnossa ja vähän muuallakin. Vielä pari vuotta sitten kanniskelin aina mukanani pientä Canonin Ixusta. Joku se sanoi minulle, että "osta kuule järjestelmäkamera". Minä taas sanoin, että rahan haaskausta. Yhtä paljon siitä on minulle hyötyä kuin kalliista konjakista tai hyvästä sikarista. Kummastakaan en tajua yhtään mitään.



Jos näen jotain kivaa ja kaunista, niin otan siitä kuvan. Monesti kuvat ovat tärähtäneitä, huonosti rajattuja tai puhkipalaneita. Alussa kuvittelin, että kuvat ovat hienoja. Laitoin niitä jopa Harhakuva sivustolle, josta sain kyllä aika nopeasti jäitä niskaan oikeilta valokuvaajilta.


Otan kuitenkin edelleen silloin tällöin valokuvia. Yleensä omaksi iloksi ja huvin vuoksi. Sovellan tässä samaa periaatetta kuin marjastuksessa ja sienestyksessä: Tärkeintä ei ole saalis, vaan tekeminen. (Moni valokuvaaja olisi tästä täysin eri mieltä).


Heitin tänne tekstin sekaan nyt ihan sattumanvaraisesti muutaman otoksen. Ei edes parhaimmasta päästä, mutta kuitenkin vuodenaikaan sopivia. Kuvat noudattvat myös jotenkuten vuorokaudenaikoja.