Viimeinen valmistussunnuntai ja samalla Suuren paaston aattopäivä on nimeltään Sovintosunnuntai. Nimitys liittyy siihen opetukseen jonka kuulimme päivän evankeliumiluvussa. Se on ote Kristuksen vuorisaarnasta, jossa Hän opettaa meitä antamaan anteeksi lähimmäisille, paastoamaan oikealla tavalla ja olemaan kiintymättä tarpeettomasti maallisiin asioihin.
Kaikki nämä ovat tärkeitä asioita. Anteeksi antaminen ja anteeksi pyytäminen ovat suoranainen edellytys paaston tietä kulkemiselle. Erimielisyydet, vihanpito, katkeruus tai suoranainen välinpitämättömyys rakentavat muurin itsemme ja lähimmäistemme välille. Samaan aikaan ne rakentavat muurin myös meidän ja Jumalan välille. Miten voisimmekaan päästä lähemmäksi Jumalaa, jos meillä on kannettavana sellaisia taakkoja?
Sovintosunnuntain iltaan kuuluu ehtoopalvelus, jonka päätteeksi seurakuntalaiset pyytävät toinen toisiltaan anteeksi. Tämä ei ole vain symbolinen ele, sillä me kaikki pyrimme samaan suuntaan toinen toistamme tukien. Seurakunnan sisäiset erimielisyydet ovat paljon pahempi uhka mitä maallistuminen ja muut ulkoiset asiat voivat aiheuttaa. Sen vuoksi pyhä apostoli Paavalikin on sanonut: “Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeen kehotan teitä kaikkia pitämään keskenänne yhtä, välttämään hajaannusta ja elämään yksimielisinä.” (1.Kor. 1:10)
Kristus opettaa meitä myös paastoamaan oikealla tavalla. Hän varoittaa tekopyhyydestä, johon voimme paastossa sortua. Mitä on tuo tekopyhyys? - Se tarkoittaa käytännössä sitä, että ryhdymme näyttelijöiksi. Otamme roolin jota haluamme esittää muille, vaikka todellisuudessa olemme jotain muuta.
Emme kuitenkaan rukoile, paastoa tai tee hyväntekeväisyyttä sen vuoksi, että haluaisimme nostattaa itseämme muiden silmissä, vaan teemme näitä asioita rakkaudesta Jumalaa ja lähimmäisiämme kohtaan. Mitkään näistä asioista eivät ole roolisuorituksia, vaan asioita, joita me vilpittömin mielin haluamme tehdä.
Aineellisiin asioihin kiintyminen on myös taakka, jota meidän ei kuulu ottaa harteillemme. Kaikki se aika ja raha mitä me käytämme katoavaisiin asioihin on pois niistä asioista, joita meidän kuuluisi kerätä taivasten valtakuntaan. Aivan samalla tavoin kuin erimielisyydet rakentavat muurin meidän ja Jumalan sekä lähimäistemme välille, niin samalla tavoin aineellisiin asioihin kiintyminen rakentaa muuria ympärillemme.
Me emme vie mitään aineellista mukanamme, kun lähdemme tästä ajallisesta elämästä. Sen sijaan kannamme sen mukanamme mitä on meidän sydämessämme. Ja jos rakastamme vain aineellista, niin meillä ei ole mitään viemistä silloin iankaikkisuuteen. Siksi paastossa muistutamme itseämme siitä, mikä on pelastuksen kannalta kaikkein oleellisinta. Paastossa opettelemme siis luopumaan tarpeettomista asioista.
Mutta vielä on yksi teema, joka kätkeytyy nimenomaan tähän Sovintosunnuntaihin. Se ei tule ilmi juuri luetusta evankeliumiluvusta, vaan tämän päivän kirkkoveisuista, joita laulettiin aaton vigiliassa (ehtoo-ja aamupalveluksessa.) Eräs näistä veisuista kuuluu seuraavasti:
“Aadam istui Paratiisin ulkopuolella ja valitti surkeasti omaa alastomuuttaan: Voi minua, joka kuuntelin kavalaa petkutusta, menetin kunniani ja jouduin siitä
kauaksi!
Voi minua, joka ennen olin yksinkertaisuudessani alaston, mutta nyt varattomuuteni tähden! Voi Paratiisi, enää en saa nauttia ihanuudestasi, enää en saa nähdä Herraani, Jumalaani ja Luojaani, sillä joudun takaisin siihen maahan, josta minut on otettu! Minä huudan Sinulle, oi armollinen ja laupias: Armahda minua langennutta!”
Me palautamme mieliimme Suuren paaston kynnyksellä Aadamin ja Eevan paratiisista karkoittamisen. Veisut kuvaavat Adamin katumuksen ja kaipauksen sävyttämää valitusta, kun hän huomaa olevansa paratiisin ulkopuolella.
Ihmisellä on luontainen kaipaus olla Jumalaa lähellä. Monesti hän tajuaa tuon kaipauksen vasta siinä tilanteessa, kun hän on joutunut eroon Jumalasta. Se on jotain mikä liittyy yleisesti ottaen koko meidän elämäämme. Me ihmiset emme useinkaan osaa arvostaa elämää, ennen kuin olemme olleet lähellä menettää sen. Tai usein se liittyy siihen tilanteeseen, että alamme ymmärtää rakkauden jotain läheistä ihmistä kohtaan vasta siinä vaiheessa kun olemme menettäneet hänet.
Suuren paaston valmistussunnuntaipäiviä edelsi Sakkeuksen sunnuntai, jossa meitä muistutettiin vilpittömästä kiinnostuksesta ja uteliaisuudesta Kristusta kohtaan. Sovintosunnuntaina meitä taas muistutetaan voimallisesta kaipauksesta, joka luodulla on omaa Luojaansa kohtaan.
Me puhumme “paastoon laskeutumisesta”, vaikka pikemminkin kyse on paastoon nousemisesta. Lähdemme liikkeelle tuosta syvästä Aadamin kaipauksesta paratiisia ja Jumalan läheisyyttä kohtaan. Palautamme mieliimme rukouksen, katumuksen sekä hyväntekeväisyyden merkityksen ja kevennämme elämämme turhista ja tarpeettomista asioista.
Näemme edessämme Herran eläväksitekevän Ristin, joka kannetaan muistutuksena eteemme jo paaston puolivälissä. Lopulta pääsemme tuohon ylösnousemuksen iloon ja riemuun, kun Kristus omalla kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan on avannut meille taas paratiisin portit, jotka olivat Aadamin lankeemuksen seurauksena olleet suljetut.
