Osaammeko oikeasti levätä?

Olen joskus aikaisemminkin valitellut sitä, että meillä tuntuu nykypäivänä olevan tavaton kiire joka paikkaan. Jatkuva kiire on kuitenkin pitemmän päälle kuluttavaa ja stressaavaa. Sielunhoitajana olen yrittänyt muistuttaa ihmisiä lepopäivän ja ajan pyhittämisen tärkeydestä.
Lepopäivä on sama kuin sapatti, jolloin ihmisen ei tarvitse tehdä töitä. Monet juutalaiset suhtautuvatkin sapattiin, lauantaipäivään edelleen hyvin vakavasti. Silloin ei esimerkiksi ajella autolla, tai edes ajella hiuksia. Tämän päivän sapatissa voisikin korostaa sitä, että silloin työt jätettäisiin sivuun ja keskityttäisiin aivan muihin asioihin.

Sunnuntaipäivät ja muut juhlat taas liittyvät ajan pyhittämiseen. Näin pappina en voi välttyä toteamasta, että paras tapa pyhittää aikaa on mennä kirkkoon. En voi tietenkään olettaa, että kaikki lukijat omaisivat sellaisen kristillisen vakaumuksen, että ryntäisivät esittämäni toiveen innoittamana tulevana pyhänä kirkkoon. Itse asiassa saattaisin saada jopa jonkin asteisen sairaskohtauksen jos sunnuntaina kirkossa olisi niin paljon ihmisiä, etteivät kaikki mahtuisi edes sisälle. Silti esitän vilpittömän toiveen siitä, että jokainen, jopa ateistikin voisi toteuttaa jollakin tavalla tuota ajan pyhittämistä tekemällä pyhäpäivästä ei niin tavanomaisen päivän. Pyhäpäivänä voisi huomioida omaa perhettään ja muita lähimmäisiä, joita kiireisen työviikon aikana on onnistunut todennäköisesti laiminlyömään oikein urakalla. Facebookki ja chatit eivät voi koskaan korvata toisen ihmisen kohtaamista kasvokkain.

Entäs minä sitten? Pappina saa olla kirkossa joka viikonloppu ja suuret juhlapyhät siihen vielä päälle. Tätä en valita, sillä kirkko on minun toinen kotini. Mutta milloin minä sitten vietän sapattia, siis olen tekemättä töitä? Oma viikonloppuni alkaa sunnuntai-illasta ja jatkuu hyvässä lykyssä koko tiistainkin. Sormet syyhyävät päästä lukemaan työsähköpostia kyllä noinakin päivänä. Ja olisihan se mukavaa ryhtyä kirjoittamaan jo tulevan sunnuntain opetuspuhettakin. Minulla on siis vapaapäivänäni täysi työ pysyä erossa työasioista. Kaiken kukkaraksi asun vielä kirkon ja kirkkoherranviraston vieressä, tilanne joka aiheuttaa tavattoman paljon lisää kiusauksia. Elän monen muun ihmisen tavoin siinä harhakuvitelmassa, että ahkera ihminen on sellainen jolla on koko ajan kiire ja jonka elämää työn täytyy hallita koko ajan.
Olen tehnyt kesäloman varalle sotasuunnitelman. Kaikki työpaikan avaimet annan sijaiselle. Kierrän kaukaa sähköpostin ja työpuhelutkin ohjautuvat muualle. En kuitenkaan aio noudattaa erään edesmenneen kirkonmiehen periaatetta: ”Silloin kun mä oon lomalla, niin aion kiertää kaikki kirkot kaukaa”.

(Kolumni julkaistu Ylä-Karjalassa 16.7.2011)

Hartauskirjoitus

Suuntaan askeleeni ensin koulun uskontotunnille ja tämän jälkeen sitten kohti Valamoa, jossa pidetään hiippakuntapäivät. Liitän tähän oheen erään hartauskirjoituksen, jossa lyhyesti pohditaan lepopäivää ja ajan pyhittämistä.

Tässä hartauskirjoituksessani haluan palauttaa lukijoiden mieliin kaksi tärkeää asiaa, jotka liittyvät jokapäiväiseen elämään. Ensimmäinen niistä liittyy lepopäivään. Juutalaisuudessahan sapatti, lauantai on ehdoton lepopäivä. Sen tarkoituksena on taata ihmisille vähintään yksi päivä viikossa, jolloin hän voi hyvin omintunnoin jättää arkiset askareensa sikseen. Jumala itse on antanut meille esikuvan sapatin pyhittämisestä. Kristinusko ei ole missään vaiheessa kumonnut tuota sapattia, vaan edelleenkin meidän tulisi pitää kiinni lepopäivästä.

On olemassa tietenkin paljon niitä ammatteja, joissa ihminen ei voi pitää lepopäivänään nimenomaisesti tuota lauantaita. Tästäkin huolimatta viikossa pitää olla vähintään tuo yksi päivä, jolloin huomio kiinnittyy muuhun kuin työhön.

Kristuksen aikana noudatettiin pikkutarkasti sapattikäskyä ja lainopettajat tuomitsivat Kristuksen jopa siitä että tämä paransi ja auttoi ihmisiä sapattina. Tämän päivän ihmistä voisi muistuttaa nimenomaisesti siitä, että lepopäivänä kohtaisimme oman perheemme ja läheisemme sekä osaltamme antaisimme aikaa myös itsellemme tässä kiireisessä ja suorituskeskeisessä maailmassa.

Toinen jokapäiväiseen elämään liittyvä asia josta haluan muistuttaa, liittyy ajan pyhittämiseen. Kristillisessä viikkokierrossa sunnuntai on tietysti keskeisin päivä liturgisessa elämässä, vaikka jumalanpalveluksia toimitetaan muulloinkin. Ajan pyhittäminen tarkoittaa sitä, että pidämme Jumalan mielessämme ja ruokimme samalla hengellisiä tarpeitamme. Unohdamme helposti sen, että ruumiillisten ja henkisten tarpeiden lisäksi on olemassa myös hengellisiä tarpeita. Nämä hengelliset tarpeet ovat voineet hautautua monien murheiden ja kiireiden alle, mutta ne siitäkin huolimatta ovat olemassa. Kirkkojen kellot eivät soi turhaan, vaan ne muistuttavat meitä ajan pyhittämisestä.

Nyt jos koskaan meidän tulisi oppia pysähtymään edes kerran viikossa ja yhtä lailla myös oppia ravitsemaan hengellisiä tarpeitamme. Hengellisiä asioita ei ole tarkoitettu rasitteeksi, vaan sielun ja ruumiin pyhitykseksi.