Ja keitäs me taas olimmekaan!

Olen aikaisemminkin kertonut blogissani tästä aiheesta ja varmasti joku psykologi voisi selittää tästä paljon selvemmin, mutta kirjoitanpa silti taas…

Aatokseni lähtivät liikkeelle eräästä brittisarjasta, jossa eräs kartanonherra tylytti vaimoaan monin eri sanankääntein. Myöhemmin hän pyysi anteeksi vaimoltaan ja sanoi, että ei ollut oma itsensä siinä tilanteessa kun nämä sanansa sanoi. Vaimo totesi siihen, että päinvastoin; kerrankin tämä mies sanoi jotain, mikä osoitti hänen todellisen luonteensa.

Tämä pieni episodi brittisarjasta pisti miettimään todellakin sitä, että mitä me ihmiset todellisuudessa olemme. Tuleeko todellinen minämme esille juuri vihanpuuskassa? Ovatko kohteliaisuudet ja hyvä käytös vain tekaistua julkisivua? Onko paha vallannut ihmisen, vai käykö hän vai jatkuvaa sisäistä kamppailua, jossa aika ajoin paha saa yliotteen?

Näitä ajatuksia joutuu väkisinkin miettimään kun seuraa mediaa ja siinä olevia keskusteluja. Miksi niin usein vilpitön ja täysin asiallinen keskustelu muuttuu ilkeäksi ja asiattomaksi? Onko se pelkästään sitä, että joku ihminen provosoituen tulistuu ja näin menettää hetkeksi malttinsa ja sanoo jotain harkitsematonta, vai näyttääkö hän siinä tilanteessa todellisen minänsä?

Jos me ajattelemme omaa minäämme ja omaa käytöstämme, niin kyllähän me osaamme olla hyvinkin erilaisia ihmisiä eri tilanteessa. Jo pelkästään puhetyylimme ja käytöksemme on riippuvainen paljolti siitä, että missä seurassa olemme. Olemmeko kotona, töissä vai kavereidemme seurassa. Tällaiset käytöskoodit ovat tietysti aivan luonnollisia kasvokkain kohdatessa. Mutta entä sitten tuo netti ja eritoten siellä olevat keskustelufoorumit? - Käyttäydymmekö siellä tieten tahtoen ilkeämmin mitä todellisuudessa olemme, vai paljastammeko siellä sittenkin todellisen luonteemme?

Onko kyse hyvän ja pahan taistelusta meidän sisässämme vai yritämmekö vain esittää jompaa kumpaa jossakin tilanteissa?

- Aika vakavia asioita pohdittavaksi, eikö totta?

Julkisuuden nimissähän saa tehdä mitä haluaa

"Pussy Riot ei ole hyvä bändi, mutta heillä on oikeus tehdä aivan mitä haluavat, sanoi Kissin basisti ja lauluntekijä Gene Simmons."  MTV3 nettiuutiset 22.8.2012 (LINKKI)

Pussy Riot juttua on tässä veivattu jo minun osaltani kyllästymiseen asti, mutta tuo edellä oleva otsikko aiheutti hieman närästystä. En aio tässä yhteydessä ottaa kantaa bändin saaman tuomion pituuteen ja sen oikeudenmukaisuuteen. Haluan tarkastella tätä asiaa hieman toisesta vinkkelistä. - Nimittäin kirkkokansan suunnasta.

Kirkko ja jumalanpalveluselämä on uskovaisen elämässä kaikkein rakkainta. Tai ainakin näin sen tulisi olla, koska siinä heijastuu myös rakkaus Jumalaa kohtaa. Kirkko rakennuksena on taivasten valtakunnan ikoni ja oikeastaan se ei ole pelkästään ikoni, sillä liturgiassa Jumalan valtakunta tulee eläväksi jo tässä ajassa.

Minun on hyvin vaikea kuvitella mitään sen julmempaa tekoa (nimenomaan kirkkokanssa kohtaan) kuin se, että tuo ainutlaatuinen hetki keskeytetään tuolla tavoin. Kirkkomummoja ei lopulta kiinnosta, että mitkä ovat Putinin ja kirkon johdon välit ja se, että onko patriarkalla oikeasti arvokas Rolexi kädessä vai ei. Heitä kiinnostaa juuri tuolla hetkellä heidän suhteensa Jumalaan ja, että juuri tuolla hetkellä heillä on mahdollisuus heittää pois kaikki maalliset huolet ja kulkea kohti Kristusta. Mitä sitten tapahtuu, kun heidän ja Kristuksen välissä seisookin jotain aivan muuta?!?

Näkyvyyttä olisi varmasti saanut Kremlin edustalla tai vaikkapa patriarkan virka-asunnon edustalla, jos näin olisi haluttu tehdä. Pääasiassahan kritiikki oli suunnattu heitä kohden. Mielestäni kirkko ja sen jumalanpalvelus kohteena oli täysin väärä valinta. Eniten siinä kärsi sillä hetkellä tuo kirkkokansa. Sen jälkeen siitä on varmasti kärsinyt tarpeettomasti kirkkokin (oli sen yhteydet maallisiin päättäjiin mitkä tahansa).

Mutta teon jumalattomuus (jos tällaista ilmaisua voi käyttää) muuttui lopulta täydelliseksi sivuseikaksi, kun oikeusjärjestelmä rankaisi bändiä näin julmalla tavalla. Edelleenkin jaksan ihmetellä, että miten itse teko voidaan käytännössä julkisuudessa mitätöidä täysin. Tarkoitus ilmeisesti pyhittää keinot. Suuria ja näyttäviä puheenvuoroja käytetään ja alussa olleen Simmonsin lausauhduksen mukaisesti ihmisillä pitäisi olla "oikeus tehdä aivan mitä haluavat".

Minä en edelleen ota kantaa itse vankeustoimioon ja sen pituuteen tai siihen että kuka on oikeassa ja kuka väärässä. Mutta jos tässä pitäisi jokin puoli valita, niin valitsen kirkkokansan puolen. Heiltä tässä pitäisi pyytää anteeksi ja Jumalalta myös (jos tekijät Häneen jossain muodossa uskovat).

Jokainen kirkkorakennus on Jumalan valtakunnan ikoni oli se sitten pieni tsasouna tai iso katedraali. Meidän jokaisen kristityn velvollisuus on varjella pyhyyden kunnioitusta. Meillä on oikeus ilmaista mielipiteemme ja jopa kapinoida. Mutta silloin kohde pitää harkita huolella.
Suomessa aika ajoin tapahtuvat hautausmaiden sabotaasit eivät lopulta loukkaa yhteiskuntajärjestystä tai edes seurakuntaa. Ne loukkaavat niitä ihmisiä joiden läheiset ovat siihen hautausmaahan haudattu. Tässäkin tapauksessa Pussy Riotin kritiikki on saattanut olla täysin oikeutettua...ainoastaan paikka oli täysin väärä. - Paitsi tietenkin niiden mielestä, jotka ajattelevat, että julkisuuden nimissä saa tehdä mitä haluaa.


(...ja edelleenkin muistutan, että en tällä kirjoituksella ole pyrkinyt tukemaan oikeuden päätöstä tai väheksymään bändin jäsenten ihmisarvoa yms. Halusin vain tuoda esille vielä yhden näkökulman tässä niin sekavassa keskustelun borssikeitossa).

VAROITUS! - Keskustelun puute voi johtaa katkeruuteen ja turhanpuhumiseen

Tuossa hieman aiemmin kerroin sovinnon tärkeydestä. Kenties on hyvä pohtia sitäkin, että mitkä asiat rakentavat korkeata muuria meidän ja lähimmäisten välille ja siten voivat jopa estää sovinnon tekemisen.

Erimielisyydethän sananmukaisesti alkavat siitä, että joku toinen ihminen on eri mieltä jostain asiasta. Jokaisella on tietysti vapaus omaan mielipiteeseensä ja tämän ei pitäisi vaikuttaa äärimmäisen kielteisesti ihmissuhteisiin.

Kaikki ei ole kuitenkaan näin yksinkertaista, sillä kyllähän välirikkoihin vaikuttavat myös eriävien mielipiteiden lisäksi toisten ihmisten toiminta, näkemykset, asenne, palaute ja kyky käsitellä kaikkea kuulemaansa. Joku ihminen voi tietämättään toimia sillä tavoin, että se loukkaa toisia. Hän ei pysty muuttumaan, koska hän ei saa milloinkaan palautetta. Joku toinen voi taas tietoisesti loukata toisia ja tätä ei kuitenkaan haluta ottaa puheeksi. Kummassakin tapauksessa keskustelun puutteesta seuraa epämiellyttäviä asioita. Miksi me emme osaa sitten keskustella asioista, jotka selvästi rasittavat meitä?

Esimiesten kanssa voi monesti olla hyvin vaikeata käydä rakentavaa ja avointa keskustelua. Tällöin taustalla on pelko siitä, että keskustelu ja oman rehellisen mielipiteen sanominen voi vaikuttaa kielteisesti koko työsuhteeseen. (Hyvä esimies on tietysti sellainen joka kannustaa alaisiaan antamaan rakentavaa palautetta. Ja luonnollisesti hyvä esimies myös kestää kriittisenkin palautteen.) Moni esimies joutuu ikävään oravanpyörään. Esimies saa harvoin tai ei koskaan rakentavaa palautetta ja ajan myötä hän kuvitteleekin olevansa aina oikeassa. Tämän seurauksena hän ei lopulta kykene ottamaan vastaan minkäänlaista palautetta ja hänestä tulee huono esimies, johon hän ei ole yksin syyllinen.

Monesti avoin keskustelu ja rehellinen palaute pysähtyy juuri siihen, että me emme halua yksinkertaisesti suututtaa toista ihmistä, oli kysymys sitten esimiehestä, puolisosta, työkaverista tai naapurista.

Jokaisen ihmisen sietokyky on kuitenkin rajallinen ja asioiden hautominen omassa pääkopassa johtaa usein katkeroitumiseen. Jos asioista ei voida puhua, niin ne alkavat patoutumaan ja niitä ryhdytään käsittelemään voimakkaan kielteisesti.

Katkeroituminen on huono asia. Se saa meidät ajattelemaan pahoja asioita toisesta ja ennen pitkää siitä seuraa pahaa puhetta. Jonkin ajan kuluttua ihminen saattaa jo toimia pahalla tavalla. Me voimme antaa täysilaidallisen katkeraa palautettta toiselle (ja vieläpä tahdittomasti esitettynä), jota me olemme hautoneet pitemmän aikaa. Joskus tuo katkera puhuminenkin jätetään väliin ja eräänä kauniina päivänä puukko on kirjaimellisesti toisen selässä pystyssä. Kyllä hälytyskellojen pitäisi soida heti, kun päässä alkaa liikkua kyseenalaisia asioita.

Katkeroitumisessa toista ihmistä ei voi syyttää tästä kaikesta, ellei hänen kanssaan ole yritetty edes keskustella rakentavasti. Luonnehäiriöisen ihmisen kanssa tämä voi olla mahdotonta ja silloin onkin syytä kysyä apua myös ulkopuolisilta. Mutta otetaan nyt oletusarvoksi, että toinen osapuoli ei ole luonnehäiriöinen. Miten me oikein voimme hyvällä omallatunnolla suuttua toiselle, jos asiaa ei ole käsitelty kunnolla? Voimmeko oikeasti katkeroitua ja ryhtyä sen riivaamana jopa pahanpuhumiseen, jos toinen on autuaan tietämätön kaikesta tästä?

(MIETTIMISTAUKO.   JATKUU MYÖHEMMIN....)

Ajetaan toisten asiaa...

Anteeksi antaminen ja jossain mielessä tähän liittyen myös suvaitsevaisuus ovat mielenkiintoisia käsitteitä. Luin jostain kirjasta (jos löydän sen, niin kerron teillekin) siitä, että holokaustista selvinneet ihmiset kykenivät lopulta helpommin antamaan anteeksi heitä kohtaan tehdyt hirveydet, kuin ne joilla ei ollut omakohtaisia kokemuksia noista kärsimyksistä.

Vihan ja ennakkoluulojen ilmapiiriä pitivät ja pitävät edelleen yllä sellaiset ihmiset, joilla ei ole johonkin asiaan suoraa kosketusta. Kristuskin antoi anteeksi hänen ristiinaulitsijoilleen, mutta sen sijaan paljon on niitä "kristittyjä", jotka eivät tänä päivänäkään kykene antamaan juutalaisille anteeksi.

Entä sitten suvaitsevaisuus, tasa-arvo ja kaikki se kuohunta mitä meillä tänä päivänä Suomessa tapahtuu. Alan olla yhä enemmän vakuuttunut siitä, että näitä asioita ajavat toisten puolesta sellaiset ihmiset, joita asia ei omakohtaisesti kosketa lopulta millään tavoin. Ja mitä lopulta tasa-arvo ja suvaitsevaisuus? Mitkä ovat ne lähtökohdat, josta me tätä asiaa tarkastelemme?

Yritän käyttää jonkinlaista vertausta nyt. Ajatellaan, että joku katsoo maailmaa sinisten aurinkolasien läpi. Hänen mielestään maailma näyttää juuri oikealta hieman sinisen sävyisenä. Hän näkee toisia, jotka katsovat maailmaa punaisten lasien läpi. Niinpä hän sanoo: "Teillä on vääränlaiset lasit päässä, joten teidän on vaihdettavat ne samanlaisiksi kuin minulla on, koska teidän lasit eivät toimi yhtä hyvin kuin minun lasit".

Kysymys on siitä, että kuka katsoo asiaa minkälaisten lasien läpi.

Muistuu mieleeni tässä vielä suuri keskustelu betoniporsaista. Siinähän nämä betonista tehdyt elikot piti siirtää pois, koska ne loukkasivat muslimeja. Kun asiaa myöhemmin tutkittiin niin huomattiin, että joku suomalainen kunnallinen päättäjä oli olettanut muslimien loukkaantuvan siitä ja oli poistattanut porsaat. Asiaa ei oltu sen kummemmin kysytty muslimeilta.

Sen enempää takertumatta (taas) tähän suureen homokeskusteluun olisi kaiketi fiksua kysyä aktiivisesti seurakunnissa toimivilta homoseksuaaleilta ihmisiltä, että onko jokin asia oikeasti pielessä vai ei? Jos kuulopuheisiin on yhtään uskomista, uskaltaisin väittää, että he ovat tällä hetkellä enemmän kuin tympääntyneitä mediassa riehuvaan keskusteluun.

Ennen kuin lähdemme puhumaan tasa-arvosta ja suvaitsevaisuudesta, voisimme konsultoida myös niitä joita asia oikeasti koskettaa...