Onnea ei voi ostaa

Mikä tekee ihmisistä onnellisen?


Tämä on tietysti äärimmäisen hyvä kysymys ja olisikin mukavaa löytää siihen lyhyt ja ytimekäs vastaus. En taida kuitenkaan tarjota tähän lyhyttä vastausta, vaan käännän koko asian päälaelleen. Ennemmin voisin tuodakin esiin niitä asioita, joiden avulla me ihmiset virheellisesti kuvittelemme saavuttavamme onnellisuuden.


Jälleen kerran on todettava, että raha näyttelee hyvin suurta osaa tässä onnellisuuden tavoittelemisen harhakuvassa. Todellisuudessa juuri raha ja mahdollisimman suuren taloudellisen hyödyn tavoittelu näyttää tekevän niin monesta ihmisestä onnettoman.


Monesti ajatellaan onnen olevan sitä, että elämässä kaikki olisi mahdollisimman mukavaa ja vaivatonta. Tämän vuoksi elämässä pitää olla suuria tavoitteita joiden kautta tuo onnellisuus on saavutettavissa. Suuri onni kysyy paljon rahaa sillä onni löytyy monesti hienosta asunnosta tai autosta, palkankorotuksesta, vaatteista, kotiteatterista tai jostain muusta sellaisesta.
Valitettavasti onnea ei voi saavuttaa tällä tavoin, sillä esimerkiksi uusi ja hyvä auto ei ole pitkään uusi ja hyvä, vaan aina löytyy jotain parempaa. Itse asiassa kodinelektroniikassa tämä paha kierre tulee vielä paremmin esille. Vuoden vanha tietokone tai kännykkä on jo täysin riittämätön ja paljon onnellisempia olisimme siitä, että saisimme käsiin sen kaikkein uusimman mallin. Onneksi nykyaikainen elektroniikka on tehty sellaiseksi, että se hajoaa käsiin pian sen jälkeen kun takuuaika on umpeutunut. On siis joka tapauksessa pakko ostaa jotain uutta.


Yritysmaailmassa onnen saavuttaminen edellyttää parempia tuloksia ja tuottavuutta. Kysymys ei olekaan enää siitä, että onko tilinpäätös plussalla vai ei. Pitäisi näet aina pystyä parempaan kuin viime vuonna, sillä muutoin sijoittajat karkaavat. En tiedä maailmanmarkkinoista ja talouspolitiikasta paljoa yhtään, mutta jotenkin voisin kuvitella, että tämänhetkinen hullunmylly johtuu siitä, että aina vain paremman tuloksen tavoittelemisen kierre on alkanut kostautua.
Tämän hulluuden myötä taloudellisista syistä täytyy antaa monelle ihmisille potkut ja tuotanto on muutenkin siirrettävä sellaisiin maihin joissa kaikki on halvempaa (ja monesti onnettomissa olosuhteissa valmistettua). Lopputuloksena meillä on suuri joukko onnettomia ihmisiä. Voisi ihan vakavasti kysyä, että kuinka monessa työpaikassa työntekijiden hyvinvointi menee oikeasti rahan edelle?


Voisi tietenkin ajatella, että tässä maailmassa on ainakin ulkoisesti pieni joukko onnellisia ihmisiä, joilla on paljon rahaa. Edellä mainitulla touhullahan rahaa kertyy väkisin sille pienelle joukolle, jotka saavat elellä siellä pyramidin huipulla. Mutta ovatkohan hekään lopulta onnellisia?
Kuulin kerran osuvan sanonnan siitä, että "köyhä ei ole se, jolla on vähän, vaan se joka haluaa aina vain enemmän". Tällä periaatteella nuo ulkoisesti rikkaat ja hyvinvoivat ihmiset voivat olla lopulta paljon köyhempiä ja onnettampia kuin monet muut.


Onnellisuutta ei voi ostaa, eikä sitä voi saavuttaa maallisten ihanteiden avulla. Onnellisuus syntyy terveestä elämänasenteesta, johon kuuluu olennaisena osana toisen ihmisen auttaminen ja huomioiminen.

Oletteko joskus huomanneet, että toisen ihmisen pyyteetön auttaminen saa aikaan ihanan onnen tunteen? Ja kun muistaa säännöllisesti huomioida ja auttaa toista ihmistä, niin sitähän on silloin käytännössä koko ajan onnellinen.
- "Autuaampi on antaa kuin ottaa".

Kirkossa käyminen kannattaa

Luin tänään uutisen tutkimuksesta, jossa todettiin kirkossakäymisen alentavan verenpainetta. LINKKI

Ainakin tämä on hyvä merkintä siinä listassa, että miksi ihmisen kannattaa kuulua kirkkoon. Tässä tutkimuksessa ei kuitenkaan ole tutkittu sitä, että ovatko taustalla vaikuttaneet muut uskonmukaiseen elämään liittyvät tottumukset.

Uskallan kuitenkin väittää, että kirkossakävijät ovat muutoinkin onnellisia ja elämänmyönteisiä ihmisiä. En väitä, etteikö tällaisia ihmisiä olisi muuallakin ja eikö myös kirkossakävijöilläkin saattaisi olla aika ajoin heikompia hetkiä. Mutta pohditaanpas tätä kaikkea vielä hieman lisää.

Helposti teemme sellaisen yksinkertaisen kahtiajaon, että ihmisellä on fyysisiä ja henkisiä tarpeita. Mutta on olemassa myös hengellisiä tarpeita (joiden olemassaoloa ei edes nykyisin haluta tunnustaa).

Henkiset tarpeet täyttyvät ihmisten normaalissa vuorovaikutuksessa toistensa kanssa ja esimerkiksi kulttuurielämyksissä. Hengellisiin tarpeisiin vastaaminen edellyttää, että me näemme tämän elämän osana suurempaa kokonaisuutta. On sanottu, että me emme voi käsittää tätä ajallista elämää täydellisesti, jos emme edes jollain tavalla pysty käsittämään kuolemaa ja iankaikkisuutta.

Hengellisiin tarpeisiin kuuluu olennaisesti usko, toivo ja rakkaus. Haluankin nyt korostaa nimenomaan toivoa, joka liittyy myös käsitykseemme kuolemasta ja iankkisuudesta. Jollekin kuolema on kaiken loppu, kun taas uskovaiselle ihmiselle se on uuden alku. Juuri toivo paremmasta auttaa ihmistä olemaan onnellinen. Me emme saavuta onnellisuutta teennäisellä yltiöoptimismilla, viihteellä tai kaiken maailman roinalla. Onnellisuus ja sitä kautta hyvinvointi (ja tätä kautta myös verenpaineen alentuminen) löytyykin juuri uskosta, toivosta ja rakkaudesta. Kirkkoon meneminen tekee täydelliseksi sen elämän, johon kuuluvat nuo kolme niin tärkeää asiaa.

Taas joku voi sanoa, että tässä taas on ortodoksipapin propagandatekstiä, jota ei tarvitse ottaa niin vakavasti. Entä jos sanoisin, että kyse ei ole pelkistä sanoista. Olen nähnyt, kuinka nimenomaan kirkollisilla ihmisillä on säilynyt toivo ja suoranainen onnellisuus sellaisissakin tilanteissa, jotka meidän käsityksemme mukaan lamaanuttaisivat normaalisti ihmisen ja veisivät elämänilon pitkäksi aikaa. Sellaisia asioita ovat läheisen ihmisen kuolema, avioero, sairaus tai jokin muu kriisi.

Totta kai, tällaiset asiat ovat jokaiselle uskovaisellekin vaikeita, mutta he pääsevät helpommin eteenpäin. Monelle ihmiselle juuri jumalanpalveluselämä on toiminut suurena kantavana voimana ja riemun lähteenä. Papilta tai kirkon työntekijöiltä harvemmin odotetaan edes kriisitilanteissa mitään tyhjentäviä selityksiä tai lohdutuksen sanoja, vaan läsnäolo ja yhteinen rukous ovat paras apu. Niinpä esimerkiksi läheisen ihmisen poismenoa ei kaikissa tilanteissa lähdetä käymään läpi kirkkoherranvirastossa, vaan nimenomaan kirkossa, toimittaen yhdessä muistojumalanpalvelusta (panihidaa).

Meillä on tänä päivänä varsin mustavalkoinen ja suoraan sanottuna kielteinen käsitys ihmisitä, jotka käyvät kirkossa. Tällaiset ihmiset ovat tämän harhakäsityksen mukaan monesti ylivakavia ihmisiä, jotka harvemmin edes hymyilevät. Todellisuus on kuitenkin jotain aivan muuta. Juuri kirkko on se paikka, jossa kohtaa ihmisissä sellaisen ilon, rieumun ja onnellisuuden, joka tuntuu monesti olevan tänä päivänä kadoksissa.

Ulkopuolelta katsottuna kirkkossa olevat ihmiset näyttävät aika tummanpuhuvilta. Todellisuus on kuitenkin jotain muuta. Harhakuva häviää, kun astumme sisälle kirkkoon ja voimme kohdata toisen ihmisen kasvoista kasvoihin.

Ehtoopuolen ajatuksia

Heti alkuun laitan tähän linkin jokin aika sitten ilmestyneestä uutisesta. (LINKKI)

Tässä uutisessa saattohoitajana työskennellyt Bronnie Ware kertoo siitä, että mitä asioita ihmiset olisivat elämässään halunneet tehdä toisin. Meidän kannattaisi ottaa opiksi näistä viisauksista, jotka järjellä ajateltuna ovat aivan luonnollisia asioita. Me olemme ainoastaan kaikessa kiireessä ja itsekeskeisyydessä unohtaneet ne. Ajattelin nyt pohtia näitä asioita hieman lisää:

- "Yhä useampi oli toiminut muiden ihmisten ja ympäristön odotusten mukaan."

Tämä on suoranainen tavaramerkki lähes jokaisella meistä. Suurin osa elämästä kuluu siten, että takaraivossa jyskyttää ajatus siitä, että "miten minun pitäisi toimia, jotta saisin hyväksyntää ja arvostusta muilta?" Me emme siis tee asioita vapaasti, vaan ympäristön ehdoilla. Opiskelu, ammatinvalinta, pukeutuminen, puhetyyli, harrastukset yms. eivät välttämättä heijasta sitä, että mitä me oikeasti haluamme elämältä, vaan niihin ovat vaikuttaneet enemmän muut tekijät.


- "He katuivat, että olivat suurimman osan elämästään viettäneet työelämän oravanpyörässä ja menettäneet paljon tärkeitä hetkiä perheensä parissa."

Valitettavan totta tämäkin. Meistä on tulossa työnarkomaaneja, johon meitä ajaa käsitys siitä, että tunnollinen työntekijä on nimenomaan sellainen, joka tekee töitä vapaa-ajallaankin. Nykyajan rahakeskeinen ja äärimmäisen tulosvastuullinen toiminta lisää tunnetta siitä, että työ on kaikki kaikessa. Saamme jatkuvasti lukea otsikoita joissa "henkilöstöä vähennetään", jotta yritysten toiminta olisi mahdollisimman kannattavaa. Ei siis ihme, että vielä työpaikkansa säilyttäneet joutuvat paiskimaan töitä hulluna. Puhutaan työssäjaksamisesta ja työhyvinvoinnista. Ne jäävät turhiksi sanoiksi jos tälläinen touhu jatkuu.


- "Tunteiden tukahduttamisen seurauksena monista tulee myöhemmällä iällä katkeria ja katuvia."

Meillä olisi varmasti paljon sanottavaa, mutta jätämme ne kuitenkin sanomatta. Me todellakin katkeroidumme ja saatamme ryhtyä vihaamaan jotkuta. Ja tämä kaikki ainoastaan sen vuoksi, että emme ole kyenneet keskustelemaan asioista. Meillä tulisi olla kyky antaa tarpeen vaatiessa kielteistäkin palautetta. Kysymys on enemmänkin siitä, että osaammeko antaa sitä oikealla tavalla? Saman asian voi esittää sanasta sanaankin niin monella eri tavalla.


- "he tahtoivat saada uuden mahdollisuuden rakkaimpiensa kanssa, joita olivat laiminlyöneet."

Kuinka paljon meillä on lopulta ystäviä? Sellaisia ihmisiä, jotka ovat valmiita auttamaan, tukemaan ja olemaan läsnä? Onko meillä muka oikeasti satoja ystäviä, jos Facebookin laskuriin on luottamista? Me laiminlyömme läheisiämme, koska meillä on kiire töissä. Meillä on kiire katso telkkaria. Ja meillä on kiire tuijottaa tietokoneen ruutua.


- "Onni ei vain tule, jostakin konkreettisesta asiasta vaan jokainen voi muokata elämästään juuri niin onnellista kuin itse haluaa. "

Siinäpä se. Onnellisuutta ei voi saavuttaa päämäärähakuisesti. Joku sanoo saavuttavansa onnellisuuden esimerkiksi lottovoiton myötä. Tuskinpa se kuitenkaan tekee ihmisestä todella onnellista. Onnellisuus saavutetaan elämällä sitä hetkeä ilman turhia tavoitteita. Nykyajan tulosvastuullinen ja rahakeskeinen ajattelu on sumentanut myös meidän käsityksemme onnellisuudesta.

Haluan vielä lopuksi todeta, että juuri näitä edellä mainittuja asioita myös kristinuskossa painotetaan. On äärimmäisen surullista, että nyt uhotaan ja painetaan kirkkoa maanrakoon turhana instituutiona. Kirkkoa, jonka yhtenä tehtävänä on muistuttaa juuri näistä asioista: rakkaudesta ja välittämisestä. Pitääkö tämä kaikki oppia kantapään kautta ja tajuta se vasta kuolinvuoteella?
Ehkä kaikkein pelottavinta tässä kaikessa on se, että haastatellut olivat iäkkäitä ihmisiä. Sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole joutuneet työskentelemään nykykiireen leimaamassa ympäristössä ja joiden ei ole myöskään tarvinnut tuijottaa television ja tietokoneen ruutua suurinta osaa valveillaoloajastaan. Jos he tuntevat laiminlyöneensä muita, niin miltä meistä sitten tuntuu? Mitä meidän sukupolvi ajatteleekaan kuolinvuoteellaan?

Lomien lyhennys ja eläkeiän pidennys

“EK:n puheenjohtaja harkitsisi lomien lyhentämistä” (YLE uutiset 6.11.2010) [linkki]

Päivä alkaa "mukavasti", kun saa lukea tällaisia “rohkaisevia” uutisia. Tämä olisi aikoinaan mennyt täysin aprillipilana, mutta kun tässä on kuunnellut jo muutaman vuoden keskustelua eläkeiän nostamisesta niin samaan kastiinhan tämäkin menee.

En vain jaksa ymmärtää että miksi edelleenkin halutaan ihmisparasta repiä enemmän tehoja irti, vaikka samanaikaisesti työuupumuksesta seurauksena ihmisiä marssiin suurin joukoin ennenaikaiselle eläkkeelle.
Jälleen kerran olemme saman kysymyksen äärelle, jossa oireita yritetään korjata puuttumatta itse ongelmaan. Tämä tuntuu olevan oikea tavamerkki niin monissa asioissa.

Kysymys taitaa olla lopulta siitä, että meiltä on hämärtynyt työn ja vapaa-ajan rajat lähes kokonaan. Varmasti ovat alkaneet yleistymään myös ne 24 / 7 lastenhoitopaikat, koska työajat ovat muuttuneet niin radikaalisti. Ihmisellä ei ola aikaa enää itselleen eikä omalle perheelleen. Hän elää siinä harhakuvitelmassa, että neuroottiinen suorittaminen on menestyksen ja onnellisuuden avain.
Todellisuudessa tämä asettaa ihmisen liukuhihnalle, joka kuljettaa hänet läpi elämän hyvinkin mustavalkoisesti. Liukuhihnan päässä häämöttää työkyvyttömyyseläke. Jotkut onnelliset voivat päästä ihan normaaliisti eläkkeelle. - Tämä on tietysti hyvin häilyvä käsite, sillä enhän esimerkiksi minä voi tietää, mikä on minun virallinen eläkeikäni.

En ole tilastotieteilijä, mutta olisi hauska tietää, että kuinka paljon valtiovalta joutuu maksamaan loppuunpalaneista ihmisistä? Tupakointia osataan kyllä vahdata ja valittaa kuinka paljon ylimääräisiä kuluja siitä tulee valtion kassaan. Uskoisin, että sairaslomat ja työkyvyttömyyseläkkeet ovat myös aikamoinen menoerä, joka tulee tällä touhulla vain ja ainoastaan kasvamaan.

Eikö paras ratkaisu olisi se, että työhyvinvointii kiinnitettäisiin huomiota. Tämä vaatii tervettä ohjausta ja auttamista, selkeitä vapaa-aikoja sekä asennekasvatusta siinä, että työ ei ole pelkkää suorittamista. Tämän seurauksena ihmiset olisivat motivoituneempia omaan työhönsä. Ja mitä tärkeintä, heillä olisi tämän myötä aikaa myös itselleen ja perheelleen. Se varmasti on eräs onnellisuuden tae.

Voi kun päättäjät pohtisivat myös tätä puolta työurien pidentämisen ja lomien leikkauksien ohessa!

Oheinen kuva kertoo sen, että mitä tapahtuu, kun ruvetaan leikkailemaan lomia...