"Montako ortodoksia tarvitaan vaihtamaan hehkulamppua?
- Ei yhtään. Ortodoksisessa kirkossa mikään ei vaihdu tai muutu."
Tuo vitsi on tietysti hieman kärjistetty, mutta kyllä ortodoksisuus nähdään monessa suhteessa vähintäänkin hidasliikkeisenä. Itse näen tämän ominaisuuden ihan hyödyllisenä asiana. Kirkonhan tulisi edustaa jotain sellaista mikä on vakaata ja pysyväistä. Monia asioita voidaan muuttaa, mutta silloinkin muutosten täytyy toteutua tradition hengessä.
Tämä kirkon vakaa toimintamalli takaa myös sen, että ihminen tietää sen, että mihin hän kuuluu tai mihin hän on kenties liittymässä. Kuulostaa hyvin epäuskottavalta jos sanoisin jollekin ortodoksisuudesta kiinnostuneelle ihmisille: "Tällä hetkellä kirkko opettaa ja toimii tällä tavoin, mutta on hyvin mahdollista että muutaman vuoden kuluttua teemme asioita jo aivan toisella tavoin. Jos tämä ei miellytä, niin voit sitten etsiä itsellesi uuden hengellisen kodin".
Mutta palataanpa itse asiaan eli siihen, että miksi ortodoksisessa kirkossa ei tapahdu äkillisiä muutoksia. Eräs tärkeä seikka on se, että ortodoksinen kirkko on tietysti maailmanlaajuinen ja se silti pyrkii toimimaan kaikessa yhdenmukaisesti. Meidän suomalaisten on vaikea käsittää ortodoksisuuden todellista mittasuhdetta. Meillä on Suomessa 60.000 ortodoksia, kun maailmanlaajuisesti meitä on 300 miljoonaa (orientaalit laskettuna mukaan). Luterilaiseen kirkkoon kuuluvia on reilut 80 miljoonaa, joista Suomessa heitä on reilut 4 miljoonaa.
Protestanttisista kirkoista poiketen ortodoksiset paikalliskirkot eivät voi tehdä omavaltaisia radikaaleja muutoksia jumalanpalveluselämään tai kirkon opetukseen. Monissa paikoissa meitä katsotaan jo hieman kieroon, kun vietämme pääsiäistä eri aikaan. Ei vaadita paljoa mielikuvitusta siinä, että mitä tapahtuisi, jos yrittäisimme omavaltaisesti kehitellä uusia jumalanpalveluksia, joissa siunattaisiin tai jopa vihittäisiin samaa sukupuolta olevat ihmiset yhteen. Välirikko olisi käytännössä väistämätön ja samalla voisimme myös poistaa kirkostamme nimityksen "ortodoksinen".
Meidän on siis kaikessa uudistusmielisyydessä ymmärrettävä tuo fakta, että olemme osa suurempaa kokonaisuutta. Ortodoksisuudessa voi heijastua kulttuuriset taustat, mutta se ei saisi koskaan olla esimerkiksi nationalistisen ajattelun työkalu, vaikka näinkin valitettavasti tapahtuu. Vielä suurempi epäkohta on se jos yhteiskunnalliset tai poliittiset voimat yrittävät muokata sellaisia asioita, jotka kuuluvat kirkon traditioon.
Tämän vuoksi on äärimmäisen surullista, että poliitikot yrittävät kaikessa viisaudessaan saarnata tasa-arvosta ja suvaitsevaisuudesta kirkolle, joka on kenties Suomen oloissa piskuinen, mutta joka on osa sitä kirkkoa johon kuuluu 300 miljoonaa jäsentä. Jos laskemme roomalaiskatoliset tässä asiassa samalle viivalle, niin saamme vielä 1200 miljoonaa jäsentä lisää tähän "epätasa-arvoiseen" ja "suvaitsemattomaan" kerhoon.
Jos siis haluamme ryhtyä muuttamaan ortodoksisen kirkon traditiota lähemmäksi länsimaisen sivistysvaltion ihanteita, niin tulee sen tapahtua niin, että meidän 60.000 tuhannen lisäksi nuo 1,5 miljardia muutakin ovat samoilla linjoilla. Siihen asti asiasta voidaan tietysti keskustella sivistyneesti, mutta muutoksiin ja sitä edellyttäviin päätöksiin vaaditaan kuitenkin hieman isommat voluumit, mitä ne esimerkiksi maamme paikallisessa kirkolliskokouksessa ovat.
Tässäkin pienessä pyhäkössä julistetaan sitä samaa ortodoksista opetusta kuin Suomessa. Yhdenmukaisuus on yksi ortodoksisen kirkon tunnusmerkeistä. Siitä luopuminen merkitsee myös ortodoksisuudesta luopumista.
