Pitävätkö ortodoksit itseään muita parempina?
Tällaisiakin aatoksia voi syntyä, kun tutkitaan suurennuslasilla jumalanpalveluksiamme, joissa samaan hengenvetoon mainitaan erikseen "oikeauskoiset kristityt" ja pelkät "kristityt". Ekumenian nimissä mutkia on jo paikoitellen oikaistu ja puhutaan pelkästään kristityistä.
Mutta onko nimitys "oikeauskoinen kristitty" lopulta niin väärä?
Meidän on syytä erottaa kaksi asiaa, jotka menevät helposti sekaisin. On olemassa tervettä itsekunnioitusta, johon liittyy terve ylpeys omasta yhteisöstä ja siitä mitä olet. Sitten on myös olemassa ylimielisyyttä ja epätervettä ylpeyttä, joka vahvistaa sitä asennetta, että minä olen hyvä ja muut huonoja.
Meillä tulee olla tuota tervettä itsekunnioitusta, koska se vaikuttaa siihen, että miten me toimimme ja mitä me saamme aikaiseksi. Jos ihminen pitää omaa uskoaan asiana joka on muita huonompi tai se ei millään tavoin saa erottua mistään muusta, niin silloinhan se muuttuu eräällä tavalla yhdentekeväksi. Jos meiltä puuttuu tuo terve ylpeys ja siihen liittyvä itsekunnioitus, niin silloinhan seurauksena on vääjäämättä välinpitämättömyys omaa uskoa kohtaan ja tätä taas seuraa usein kirkosta eroaminen. Oman uskon arvostaminen ja sen korostaminen omassa liturgisessa elämässä ei tarkoita muiden uskon vähättelemistä.
Tästä voimmekin jatkaa siihen mielenkiintoiseen kysymykseen, että ketkä ovat kristittyjä?
Hyvin lyhyt vastaus olisi sellainen, että kristitty ihminen on kastettu Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja hän uskoo Kristukseen. Tätä kaikkea voisi tarkentaa sillä tavoin, että jo varhaiskirkon kristityt uskoivat Kristuksen tekemiin ihmeisiin ja opetukseen sekä tietysti Hänen ylösnousemukseensa. Eli näitä määreitä voisi pitää jonkinlaisena minimivaatiumksena siinä, että ihmistä voidaan kutsua kristityksi.
Mutta mikä onkaan tilanne meillä täällä Suomessa?
Evankelisluterilaisen kirkon tutkimuskeskuksen vuonna 2011 teettämän gallupin mukaan 41% uskoi Jeesuksen olevan Jumalan poika. Hänen ylösnousemukseen uskoi 36% ja Raamatun ihmeisiin 34% haastatelluista. Saatanaan uskoi 31% ja Kristuksen toiseen tulemiseen 28%.
Tässä valossa voidaankin kysyä, että kuinka monta kristittyä meillä lopulta onkaan Suomessa?
Mielenkiintoisen lisän tähän kyselyyn olisi tehnyt kysymys, että "Oletko viimeisen 20 vuoden aikana osallistunut sunnuntaijumalanpalvelukseen?" Tämä kysymyksen muotoilu sen vuoksi, että kyllähän aika moni on olosuhteiden pakosta osallistunut esimerkiksi kasteisiin ja hautajaisiin, joten kysymys "Oletko viimeisen 20 vuoden aikan käynyt kirkossa" antaisi eräässä mielessä väärän tuloksen. Joka tapauksessa prosenttiluku ei tulisi tämänkään kysymyksen vastauksissa olemaan kovin ihmeellinen, vaikka alkukirkon kristityille jumalanpalvelukseen osallistuminen oli kaikki kaikessa.
Mutta takaisin siihen oleelliseen kysymykseen, että ketkä ovat kristittyjä?
Mainitsin tuossa aiemmin näitä kriteerejä, joiden perusteella ihmistä voidaan kutsua kristityksi. Vaatimukset eivät lopulta ole mahdottomia, mutta tästä huolimatta meillä prosenttiluvut uskon perusasioihin ovat pelottavan matalat. Voimmeko kutsua sellaisia ihmisiä kristityiksi, jos he eivät usko Raamatun ihmeisiin ja Kristuksen ylösnousemukseen ja Hänen toiseen tulemiseen?
Ovatko tällaisen ihmiset "tapakristittyjä" vai kenties "nimellisesti kristittyjä" vai yksinkertaisesti "kirkon kannatusjäseniä"? Joku saattaa haluta korrektiuden nimissä kutsua edelleen kaikkia kastettuja kristityiksi, jottei kukaan tuntisi oloaan ulkopuoliseksi tai tästä tarpeettomasti loukkaantuisi.
Oli miten oli, niin termi "oikeauskoinen kristitty" on kuitenkin enemmän kuin oikeutettu. Haluammeko sen sitten tarkoittavan pelkästään ortodokseja? Siinäkin tulee tavallaan se ongelma, että ortodoksisenkin kirkon jäsenistäkään aivan kaikki eivät usko näihin edellä mainittuihin uskon perusasioihin. Ovatko he tästä huolimatta silloin "oikeauskoisia kristittyjä"?
Ollaan nyt sitten oikein höveleitä ja sanotaan, että kaikki kastetut ovat kristittyjä. Silloinhan voisimme tietysti tulkita sanaa "oikeauskoinen kristitty" ekumenian nimissä yli kirkkokuntien rajojen silläkin tavoin, että se yksinkertaisesti tarkoittaa sellaista ihmistä, joka uskoo siihen mitä Kirkko opettaa.
Tämä kaikki on tietysti taas minun, yksittäisen maalaispapin pohdintaa... Mutta väänsimmepä tämän asian millaiseksi tahansa, niin mielestäni on aivan oikein korostaa liturgisessa elämässä sitä, että meitä kristittyjä on moneen lähtöön. Ja ensimmäisenä me jumalanpalveluksissa haluamme muistaa nimenomaan niitä, jotka uskovat siihen mitä Kirkko opettaa.
