Olen tässä harrastuksena yrittänyt tutkia liturgian historiaa. Asia kiinnostaa jo siitä syystä, että toimitan liturgian vähintään kerran viikossa ja sen taustat todella kiinnostavat. Toinen asia on se, että minua kiinnostaa liturginen uudistus, jonka edesmennyt arkkipiispa Paavali laittoi hyvällä tavalla käyntiin.
Oleellinen osa tätä uudistusta oli ns "salaisten rukousten" ääneen lukeminen. Nämä rukoukset tulevat esille jo liturgian alussa, mutta erityisesti eukaristiassa. Monissa seurakunnissa noudatetaan tätä "avointa" käytäntöä, mutta paljon myös paikkoja, joissa pitäydytään vanhassa käsikirjassa, jossa papin suusta kuulee ainoastaan rukousten loppulausahdukset (doksologiat / ekfoneesit).
Jos puheenvuoroja (lehtikirjoituksia yms) aiotaan käyttää tässä asiassa puolesta tai vastaan, niin ne on syytä perustella kunnolla. Luin juuri hiljattain kirjoituksen, jossa perustelut ovat aika hataria. Kantavana voimana näyttää siinäkin olleen se, että tehdään niin kuin tässä on totuttu tekemään, jolloin rukoukset edelleenkin tulisi lukea hiljaisesti. Mutta onko tämä oikein?
Alkukirkon aikana rukouksia ei tietenkään ollut painetussa muodossa. Myöhemmin tietyt rukoukset alkoivat vakiintua. Ensimmäisinä vuosisatoina oli kuitenkin itsestäänselvää, että rukoukset luettiin ääneen, koska kaikki rukous oli yhteistä rukousta, jonka piispa/pappi toi esille koko kansan puolesta.
Rukousten ääneen lukemiseen alkoi tulla muutoksia 400-500-luvulla, jolloin jumalanpalveluksen mystistä ja salaista luonnetta alettiin korostaa enemmän. Jotkut ovat sitä mieltä, että tämä perinne oli lähtöisin Itä-Syyriasta. Taustalla saattoi olla myös ajatus siitä, että tämän luontoisia asioita ei sopinut lausua ääneen niiden kuullen, jotka eivät sitä täysin käsittäneet.
Tälle ajatukselle löytyy tukea periaatteessa jo silläkin tavalla, että esimerkiksi 500-luvun ihmisen sanavarasto oli hyvin suppea, jonka vuoksi kaikki raamatulliset ja enemmän uskonnolliset termit olivat hänelle "täyttä hepreaa".
Kirkkorakennusten kasvaessa syntyi myös uusi ongelma, kun papin ääni ei enää kantanut läpi koko kirkkosalin (samainen ongelma on olemassa joissakin paikoissa edelleen). Tämän vuoksi veisujen rooli korostui, jotta pappi voisi kaikessa hiljaisuudessa lukea nuo rukoukset. Taustalla oli myös pyrkimys lyhentää jumalanpalvelusta jollain tavoin. Vielä 800-luvulla pääliturgia oli Basileios Suuren liturgia, joka on rukouksiltaan pitempi.
Mennäänpä sitten nykytilanteeseen. Onko nykyisten rukousten sisältö todellakin sellainen, että ihmiset eivät ymmärrä sitä? Onko niiden ääneen lausuminen sitä, että heitettäisiin "helmiä sioille"? Tänä päivänä on tietysti suuria kirkkoja, joissa papin ääni ei kantaudu kaikkialle. Monissa paikoissa ongelma on kuitenkin ratkaistu äänentoistolaitteilla, jolloin se ei voi olla enää rukousten ääneen lukemisen esteenä.
Nykyinen tilanne johtuu siitä, että tehdään niin kuin on ennenkin tehty. Kaikki liturgiseen teologiaan enemmän perehtyneet ihmiset tietävät, että liturgian rukoukset ovat yhteisiä rukouksia (eräänä poikkeuksena mainittakoon papin henkilökohtainen rukous Kerubiveisun alun aikana, jota ei ole syytä lukea ääneen).
Mikäli haluamme ylläpitää tätä "hiljaista" linjaa niin on syytä epäillä, että asiaa ei haluta edes pohtia seurakuntalaisten kannalta. Miten ME-muodossa olevia rukousia kehdataan edes rukoilla salaisesti ja mahdollisesti myös puolihuolimattomasti?
Kirkkoveisuja ei tarvitse karsia rukousten ääneenlukemisen myötä, sillä ainakin eukaristiassa kyse on selkeästi vuoropuhelusta. Kaikkien rukousten ääneenlukeminen pidentää liturgiaa keskimäärin 5-10 minuuttia. Mielestäni se on aika mitätön aika siihen nähden, että ihmiset voivat ymmärtää sen rukoukset ja sisällön aivan uudella tavalla.
Seuraavan kerran kun mielipiteitä esitetään puolesta tai vastaan, niin siihen perään voisi liittää myös kunnon perustelut. Tätä asiaa voisi luodata vielä syvällisemmin, mutta joka tapauksessa liturgisen teologian kannalta kaikki faktat puoltavat sitä, että litugian rukoukset ovat yhteisiä rukouksia ja sen vuoksi myös ääneen lausuttavissa.
