Mitä on ortodoksisuus (osa 5)

Se uskonmukainen toiminta joka kuuluu ortodoksisuuteen toteutuu kahdella tavalla. Ihmisen täytyy tehdä tekoja, jotka kehittävät häntä sisäisesti. Esimerkiksi rukous ja paasto ovat tällaista toimintaa, joka vaikuttaa ihmisen sielunelämään. Kirkossa rukoileminen ei siis yksinään riitä, vaan sitä täytyy harjoittaa myös muulloin. Jos ihminen rukoilisi ainoastaan kirkossa, niin silloin hän olisi lokeroinut oman uskonsa sellaiseksi, että sitä toteutettaisiin ainoastaan tiettynä hetkenä päivässä, tai ehkä meidän vallitsevan seurakuntien jumalanpalvelusjärjestys huomioonottaen tiettynä päivänä viikossa. Ortodoksisuus on sitä, että usko on läsnä elämässä jatkuvasti ja se näkyy myös ihmisen puheessa ja muussa käytöksessä.

Uskonmukainen toiminta suuntautuu myös toisiin ihmisiin. Tuomiosunnuntaina luettavassa evankeliumiluvussa Kristus sanoo seuravaasti: “- - kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” (Matt. 25:40) Ihminen ei voi ajatella vain itseään ja omaa suhdettaan Jumalaan, vaan hänen on kohdattava myös lähimmäisensä. Sillä suhde lähimmäisiin heijastaa myös sitä, että mikä on ihmisen suhde Jumalaan. Kun ihminen menee kirkkoon, niin hän palvelee Jumalaa ja kun ihminen astuu kirkosta ulos, niin hän saa vahvistusta toimia Jumalan tahdon mukaan. Sitä kutsutaan liturgiaksi liturgian jälkeen. Ihminen kohtaa Kristuksen liturgiassa ja ja tuon pyhän palveluksen jälkeen hän kohtaa Kristuksen myös jokaisessa lähimmäisessään. Tätä tarkoittaa se, mikä liittyy tuohon edellä mainittuun Tuomiosunnuntain evankeliumiin. Jos kerran Evankeliumissa vastaanotamme Kristuksen omakohtaiset sanat, jotka on meille osoitettu, niin samalla tavoin me todellakin kohtaamme Kristuksen myös lähimmäisissämme. Kun tähän uskomme, niin emmekö silloin myös suhtaudu huomattavasti vakavammin siihen, että miten me toisen ihmisen kohtaamme?

Kristityn ihmisen on kohdattava lähimmäisensä ja palveltava heitä parhaansa mukaan. Tämä lähimmäisen palveleminen on diakoniaa, jonka pitäisi olla kristitylle itsestäänselvyys. Liian helposti pelkistämme uskonmukaisen elämän sellaiseksi, että ihminen ei saa tehdä pahoja asioita. Tässä ajattelussa tekemättömyys nähdään hyvänä asiana. Mutta juuri tekemättömyys muuttuu helposti välinpitämättömyydeksi, joka taas mahdollistaa pahan toiminnan. Hyvänä esimerkkinä ovat koulukiusaamistapaukset, joissa kiusaamisen mahdollistanut juuri se suuri joukko, joka “ei ole tehnyt yhtikäs mitään”.

Uskonmukainen elämä vaatii toimintaa. Pahaa täytyy välttää, mutta siitä syntyvä tyhjiö on täytettävä hyvillä asioilla. Kristus on antanut muistutuksen kertomalla seuraavan opetuksen:  “Kun saastainen henki lähtee ulos ihmisestä, se harhailee autioilla seuduilla ja etsii lepopaikkaa, mutta ei löydä. Silloin se päättää: ’Minä palaan kotiini, josta lähdin.’ Kun se sitten tulee ja löytää huoneensa lakaistuna ja hyvässä järjestyksessä, se hakee seitsemän vielä pahempaa henkeä, ja ne tulevat sisään ja asettuvat sinne asumaan. Näin sen ihmisen tila on lopussa pahempi kuin alussa.” (Luuk. 11:24 - 26)

Tässä opetuksessa tuo ihminen ajatteli karkoittavansa pahan itsestään. Hän siivosi sydämensä asunnon pahoista asioista, mutta jätti sen kuitenkin tyhjilleen, eli hän ei täyttänyt sitä hyvillä asioilla. Käytännössä tuo ihminen ei silloin tehnyt mitään, vaan otti neutraalin, sivustaseuraajan roolin omassa elämässään. Sen seurauksena paha sai lopulta hänestä moninkertaisen otteen. Eli tekemättömyys ei voi olla edes vaihtoehtona ihmiselle joka haluaa viettää uskonmukaista elämää.

Uskonmukaisessa elämässä ja ihmisen pelastuksen kannalta rakkaus on kaikkein oleellisin asia. Joku voisi taas kysyä, että eikö kuka tahansa ihminen ole kykenevä rakkauteen ja siinä suhteessa Kirkon jäsenyys ja jumalanpalvelukset ovat tarpeettomia. Kirkko kuitenkin opastaa ihmistä suuntaamaan rakkauden oikeisiin asioihin. Pelkästään itsensä rakastaminen ei ole oikeata rakkautta ja lisäksi se tekee ihmisestä ylpeän, joka lopulta alkaa väheksymään muita. Kristillistä rakkautta ei ole myöskään “kahden kauppa”, jossa suhteessa keskitytään vain toiseen ja hänelle annetaan rakkautta sillä olettamuksella, että sitä tulee saman verran takaisin. (Tämä ei sulje pois avioliittoa, joka tulisi käsitellä aivan omana lukunaan). Pyhässä Kolminaisuudessa me näemme täydellisen rakkauden kuvauksen, jossa ei ole itserakkautta, ei kahden kauppaa, vaan rakkautta jota osoitetaan ainutlaatuisella tavalla. Pyhä Kolminaisuus muistuttaa juuri siitä, että ihminenkään ei voi ihmisenä sulkea itseään jonkinlaisen suojakuoren sisään, jossa hän toteuttaa rakkauttaan vain omilla itsekkäillä ehdoillaan.

Mitä on ortodoksisuus (osa 4)

Uskon säilyttämisen ja varjelemisen lisäksi ortodoksinen ihminen on aina myös osa yhteisöä. Hän on Kirkon ja jäsen ja näinollen Kristuksen jäsen, kuten me sen ymmärrämme opetuksessa viinipuusta: ”Eihän oksa pysty tuottamaan hedelmää, ellei se pysy puussa, ja samoin ette pysty tekään, ellette pysy minussa. Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää. Ilman minua te ette saa aikaan mitään. Joka ei pysy minussa, on kuin irronnut oksa: se heitetään pois, ja se kuivuu. Kuivat oksat kerätään ja viskataan tuleen, ja ne palavat poroksi.” (Joh. 15:4-6)

Apostoli Paavali taas sanoo: “Kristus on niin kuin ihmisruumis, joka on yksi kokonaisuus mutta jossa on monta jäsentä; vaikka jäseniä on monta, ne kaikki yhdessä muodostavat yhden ruumiin.” (1.Kor. 12:12)

Ortodoksina oleminen ei voi tapahtua niin, että täydellinen yhteys Kristukseen tapahtuisi Kirkon ulkopuolella, koska Kirkko on nimenomaan se paikka jossa me osallistumme Kristuksesta. Tämän Kristus on omakohtaisesti sanonut seuraavasti: ”Siellä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään” (Matt. 18:20) Kristitty ihminen ei ole kristitty sanan varsinaisessa merkityksessä jos hän on jättäytynyt yhteisön ulkopuolelle. Tarkennuksena edelliseen on sanottava, että jos esimerkiksi sairauden vuoksi ihminen ei pääse kirkkoon, niin silloin hänellä on oikeutettu syy. Mutta tästä huolimatta hänelle tarjotaan mahdollisuutta osallistua Herran pyhään Ehtoolliseen sairaanripityksessä, jolloin pappi tai diakoni tulee sairastavan ihmisen luokse. - Jos ihminen ei pääse kirkkoon, niin Kirkko tulee ihmisen luokse. 

Tähän mennessä olemme tarkastelleet ortodoksisuutta jumalanpalveluksen ja uskon näkökulmasta. Jos tämä olisi koko ortodoksisuuden ydin, niin silloin sen toteuttamiseksi riittäisi se, että ihminen on sisäistänyt ortodoksisen uskonopilliset perusperiaatteet ja hän kävisi säännöllisesti kirkossa. Tämä ei kuitenkaan riitä, sillä usko ei voi olla sellaista että se toteutuisi teologisella tietämyksellä ja ainoastaan neljän seinän sisällä.

Usko vaatii myös käytännön tekoja, jotta se tulisi eläväksi. Jos ajattelemme liturgian alkuosaa, niin siinähän keskeisimpänä osana on Evankeliumi ja sen lukeminen. Se ei ole ainoastaan tekstin lukemista, vaan se on Kristuksen omakohtaista opetusta meille sekä silminnäkijöiden todistusta siitä, että Kristus on noussut ylös kuolleista. Me kuulemme evankeliumia luettaessa diakonin tai papin äänen, mutta siitä huolimatta Kristus on se, joka puhuttelee meitä. Jos me sen uskomme, niin emmekö myös silloin ota huomattavasti vakavammin kaiken sen mitä kuulemme?

Kun menemme liturgiaan niin me kuulemme evankeliumia. Pappien ja muiden kirkon työntekijöiden tehtävänä on myös auttaa ihmisiä ymmärtämään sen minkä he kuulevat. Siihen liittyy kirkossa pidettävä opetuspuhe, tai muunlainen opetustilaisuus seurakunnallisessa toimintapiirissä. Samaa tehtävää tekevät uskonnonopettajat kouluissa tai kerhonohjaajat esimerkiksi sinapinsiemenkerhossa, kun he kertovat Kristuksen ihmeistä ja vertauksista. Kuuleminen ja ymmärtäminen eivät nekään vielä riitä, vaan viimeisenä ja voisiko sanoa olennaisimpana asiana on tehdä tuo vastaanotettu sana eläväksi, eli toimia sen mukaan. Eli ortodoksisuudessa täytyy olla myös käytännön tekoja. Pyhä Johannes Kastaja on sanonut: “Tehkää hedelmiä, joissa kääntymyksenne näkyy!” (Luuk. 3:8)

Ja Kristus on sanonut: “Jos puu on hyvä, sen hedelmäkin on hyvä, mutta jos puu on huono, sen hedelmäkin on huono. Hedelmästään puu tunnetaan. - - Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu. Hyvä ihminen tuo hyvyytensä varastosta esiin hyvää, paha ihminen pahuutensa varastosta pahaa.” (Matt. 12: 33-35)

Ihminen on kokonaisuus, joka sisimmästä kumpuavat asiat heijastuvat myös käytännön tekoihin. Usko ei voi olla sellaista, että sitä voisi toteuttaa yksipuolisesti, joko sisäisesti tai ulkoisesti. Vaikka ihminen omaisikin hyvän tietämyksen Kristuksen opetuksesta ja Kirkon Traditiosta, mutta jos hän siitä huolimatta toimii päinvastaisella tavalla, niin silloin usko ei ole todellista. Jos ihminen taas tekee ulkoisesti hurskaita asioita, mutta jos hän sisältä on kylmä ja välinpitämätön, niin silloin usko on myös epätäydellistä. Se on silloin samanlaista kuin fariseusten ulkokultaisuus jota Kristus niin usein moitti.

Maria Egyptiläisen sunnuntai (opetuspuhe)

Olemme kulkeneet Suuressa Paastossa jo viidenteen sunnuntaihin. Tämä sunnuntai on omistettu pyhittäjä-äiti Maria Egyptiläisen muistolle.

Suuri Paasto on annettu meille erityiseksi hengellisen kasvamisen kaudeksi. Valitettavasti, liian usein paasto pelkistetään ruokailutottumusten muuttamiseksi. Kuitenkin ruokavalion muuttaminen on ainoastaan yksi osa tuota paastoa.

Paastossa ensisijainen tehtävämme on katsoa itseämme peiliin ja tutkia, mitkä asiat hallitsevat meidän elämäämme. Voimme tehdä esimerkiksi listan siitä, mihin me päivän aikana kulutamme aikaa ja rahaa. Hyvin usein tuon listan kärkeen mahtuu paljon sellaisia asioita, jotka eivät kasvata meitä hengellisesti, eivätkä myöskään auta  lähimmäisiämme millään tavoin. Paaston tarkoituksena onkin auttaa meitä laittamaan elämässämme asiat oikeaan tärkeysjärjestykseen.

Jokainen Suuren Paaston sunnuntaipäivä pitää sisällään oman opetuksen, jonka tarkoituksena on rohkaista meitä kehittymään omassa hengellisessä elämässämme.

Pyhittäjä-äiti Maria Egyptiläisen elämänkerta muistuttaa meitä siitä, että elämässä voi  tehdä täyskäännöksen. Elämänkerran mukaan Maria oli lähtöisin Aleksandriasta, jossa hän oli toiminut koko nuoren ikänsä prostituoituna. Hän lähti erään pyhiinvaeltajia kuljettaneen laivan mukana Jerusalemiin, jossa hän koki täydellisen mielenmuutoksen. Tämän jälkeen  hän siirtyi kilvoittelemaan erämaahan, jossa hän vietti koko lopun elämänsä.

Pyhittäjä-äiti Marian elämäntarina osoittaa meille, että ihminen pystyy muuttumaan jos hän todella haluaa. Yhtä lailla se osoittaa meille myös sen, etteivät kirkkomme pyhät olleet synnittömiä yli-ihmisiä, vaan heidän lähtökohtansa ovat olleet joskus jotain aivan muuta kuin esimerkilliset.

Evankeliumi ja päivän pyhän muisto eivät saa olla meille vain koskettavia tarinoita tai hurskaita legendoja joita on mukava kuunnella, vaan niiden tulisi kannustaa meitä myös toimimaan niiden esimerkin mukaisesti. Onhan Kristus itse sanonut: ”Autuaita ovat kaikki, jotka kuulevat Jumalan sanan ja noudattavat sitä”.

Kristuksen omakohtainen opetus ja toisaalta pyhien ihmisten esimerkki ovat molemmat sisällöltään helposti ymmärrettävissä. Niiden toteuttaminen onkin  jo huomattavasti vaikeampaa. Uskonmukainen elämä ei kuitenkaan toteudu pelkästään sillä, että sanomme uskovamme ja sanomme ettemme tee pahaa. Uskonmukainen elämä ei toteudu vielä silloinkaan, vaikka osaisimme Raamatun kannesta kanteen. Ei riitä että ainoastaan kuulemme Kristuksen sanat, meidän on myös noudatettava niitä. 
Meillä tämän päivän kristityillä on kolme suurta kompastuskiveä tiellä hengelliseen kasvuun. Ensimmäinen on se, että me pidämme Kristuksen opetusta ja pyhien ihmisten esimerkkiä mahdottomana seurata. Tuossa tapauksessa ihminen oikeastaan luovuttaa jo ennen kuin hän on kunnolla aloittanutkaan. Pyhä Maria Egyptiläinen kuitenkin osoittaa meille, että jopa syntisestä naisesta voi tulla koko kirkon kunnioittama pyhä.  Tahdonlujuus, kärsivällisyys ja nöyryys ovat tässä tapauksessa tärkeitä hyveitä.

Toisena ongelmana on tilanne, jossa ihminen kuvittelee saavuttaneensa jo hengellisessä elämässä tarpeeksi. Hän pitää tilaansa hyvänä ja pelastustaan itsestäänselvyytenä. Mutta jos ihmisellä ei ole enää pyrkimystä ja yritystä parempaan, niin hänen tilansa alkaa hiljalleen huonontua. Samalla hän saattaa ylpistyä omista hyvistä teoistaan niin paljon, että hän lankeaa synneistä pahimpaan eli ylpeyteen. Näin kävi Kristuksen vertauksen fariseukselle, joka ylpeili omilla saavutuksillaan.

Kolmantena ja oikeastaan suurimpana vaikeutena on se, että  tiedostamme kyllä hengellisen kasvun tärkeyden, mutta tästä huolimatta asia ei jaksa kiinnostaa meitä. Kysymys on siis hengellisestä välinpitämättömyydestä. Inhimillistä heikkoutta on se, että suuria uhrauksia ei mielellään tehdä. Kristuksen opetuksessa pysyminen ja Hänen ristinsä kantaminen vaativat näitä uhrauksia ja ponnisteluja. Kiusauksena onkin lykätä kaikki nämä vaivannäöt tuonnemmaksi ajatellen, että "kyllä minulla on vielä aikaa korjata elämääni." - Mutta kuinka paljon meillä todellisuudessa on aikaa? Se tieto on yksin Jumalan käsissä.

Ihmisellä on luontainen kaipaus kohti Jumalaa. Monista maallisista asioista on helppo tehdä itselleen jumala, joka tuo sisältöä elämäämme. Tuollainen maallinen sisältö ei voi kuitenkaan korvata  todellista Jumalaa. Usko ja uskonmukainen elämä tekevät meistä onnellisia ihmisiä joiden sydämet ovat riemua täynnä.

Tässä maailmassa on monia asioita, jotka saavat  mielemme liikuttumaan - jopa kyyneliin saakka. Kuten tiedämme, esimerkiksi koskettava musiikki tai elokuva voivat saada aikaan tällaisen mielenliikutuksen. Mutta meidän ei tarvitse tyytyä sellaiseen  mielenliikutukseen, joka kestää vain lyhyen hetken. Yhteys Jumalaan saa meidät kosketuksiin sen pyhyyden kanssa, joka on hetkellisen mielenliikutuksen yläpuolella.

Katsokaamme vaikka ihmistä, joka astuu ulos kirkosta jumalanpalveluksen jälkeen. Hän ei ole synkkä eikä masentunut, vaan hänen kasvoiltaan heijastuu pyhyyttä, jonka voi saavuttaa vain Jumalan kohtaamisessa. Silloin hänen sydämensä on täyttänyt todellinen ilo joka on luonteeltaan aivan toisenlaista kuin se, mitä maalliset riennot voivat tarjota.

Juuri tuo pyhyyden kaipuu huutaa monen ihmisen sisimmässä. Pyhittäjä-äiti Maria löysi sisäisen rauhan ja todellisen Jumalan kohtaamisen erämaasta. Tämä ei tarkoita sitä, että meidän kaikkien tulisi  vetäytyä erämaahan. Se kuitenkin muistuttaa meitä siitä, että sielumme kaipaa tuota rauhaa. Se kaipaa tuota kosketusta jumalalliseen pyhyyteen, joka todella on kaiken tämän ajallisen yläpuolella.

Uskonmukainen elämä - hurskasteluako?

Kristinoppileirillä puhuttiin uskonmukaisesta elämästä. Tämän on tietysti niin oleellinen aihe, että sitä sivutaan myös seurakunnassa, esimerkiksi liturgian opetuspuheissa ja muissakin tilanteissa. Kenties tärkeimpänä opetuksena tähän liittyen on se, että pystyisimme viettämään uskonmukaista elämää koko ajan.

Vaarana on viettää uskonmukaista elämää ainoastaan kirkon seinien sisäpuolella tai muissa seurakunnallisissa tilaisuuksissa. Tällöin voi kaikessa rauhassa tehdä ristinmerkin ja olla kunnon uskovainen.
Samalla tavoin uskovainen pitäisi pystyä olemaan myös muualla, sillä eihän ihminen voi olla osa-aikainen uskovainen?! Tällä periaatteellahan joku on esimerkiksi naimisissa ainoastaan silloin kun siltä tuntuu. Hieman toisella tavalla ajateltuna joku taas kannattaa ottelussa sitä joukkuetta joka sattuu olemaan johdossa. Minkäänlaisesta sitoutumisesta tai uskollisuudesta ei ole tietoakaan. Kuitenkin uskonmukainen elämä edellyttää sitoutumista ja monessa tilanteessa rohkeuttakin.

Ehkä tässä tilanteessa haluaisin enemmänkin pohtia sitä, että mitkä piirteet eivät kuulu ortodoksiseen elämäntapaan, mitkä monesti yhdistetään uskovaiseen ihmiseen ja uskonmukaiseen elämään.

Kristinoppileirillä ja aikuiskasvatuksessa pyritään osoittamaan, että uskovainen ihminen on järkevästi toimiva ja ajatteleva ihminen, joka ei tarkastele elämää jotenkin oudon uskonnollisesti huurteisten silmälasien läpi.
Tällaiseen ortodoksisuudelle vieraaseen uskonnollisuuteen kuuluu hurskastelu, jonka pystyy aistimaan jo ihmisen äänenpainosta ja ilmeestä. Siihen kuuluu Jeesuksen nimen toistaminen samaan tahtiin, mitä ihminen jauhaa purukumia. Siihen kuuluu loputon puhe armosta ja siunauksien toivotteleminen kaikissa sanakäänteissä.

Edellä mainitulla en halua vähätellä Jeesuksen nimen, armon tai siunauksen merkitystä, mutta liiallinen toisto normaalissa keskustelussa ei ole tarkoituksenmukaista. Mieleeni palautuu väistämättä Kristuksen toteamus:

"Ei jokainen, joka sanoo minulle: Herra, Herra, pääse taivasten valtakuntaan. Sinne pääsee se, joka tekee taivaallisen Isäni tahdon". (Matt. 7:21)

Mitähän muut ajattelevat?

Ei ole helppoa poiketa valtavirrasta.

Edellä oleva toteamus pitää varmasti paikkansa. On ihan psykologinen fakta, että emme mielellään tee asioita muista poiketen. Tämän on saanut todeta niin monesti myös kirkollisessa elämässä. Ei varmasti ole helppoa mennä kirkkoon jos ei tarkalleen tiedä, että miten siellä tulisi toimia.

Mutta voimmeko lopulta tehdä asioita kirkossa väärin? Eikö suurin osa ihmisistä osaa kuitenkin toimia asiallisesti lähes joka tilanteessa? Istuminen ja seisominen tietyssä tilanteessa muuttuu tästä näkökulmasta katsottuna sivuseikaksi. Tärkeämpää on, ettei esimerkiksi ryhdy kiroilemaan äänekkäästi tai riisumaan kaikkia vaatteitaan kesken jumalanpalveluksen.

Tietämättömyyttä ei jumalanpalveluksissa tarvitse hävetä. Tekemällä oppii. Eräs pappi on antanut tähän liittyen myös oivan neuvon: "Jos ei tiedä mitä tulisi tehdä, niin silloin ei kannata tehdä mitään."

Mutta tarkoitukseni ei ollut pohtia asioita pelkästään tältä näkökantilta. Enemmän minua huolestuttaa se, että emme uskalla toimia luontevasti silloin kun olemme muitten seurassa. Kuulin papiston kokouksessa tilanteesta, johon itsekin olen törmännyt. Eräs uskollisesti alttarissa palvellut ponomaripoika ei yllättäen halunnutkaan tulla avustamaan papistoa kun kyseessä oli koululaisjumalanpalvelus. Varmasti hän olisi halunnut mennä, mutta silloin kaverit olisivat nähneet hänet uudenlaisessa tilanteessa. Eikä ole helppoa tehdä asioita muiden nähden toisin.

Emme me aikuiset ole sen parempia. Kuinka moni tekee ristinmerkin ravintolassa ennen ja jälkeen ruokailun? Kuinka moni siunaa itsensä ristinmerkillä junassa tai bussissa matkalle lähtiessään? Kuinka moni laittaa ikonin omaan työhuoneeseensa?
On helppoa olla uskavainen silloin kun on puhtaasti omassa porukassa. Ulkopuolisten seurassa asiat eivät tunnu enää niin luontevilta. "Mitähän ne muut minusta ajattelevat?"

Mutta emme me muutu oudoiksi tai muita huonommiksi silloin, kun teemme asioita toisin kuin muut ihmiset. Voimme itse asiassa toimia kannustavana esimerkkinä niille, jotka eivät tiedä, että miten uskonmukainen elämä ja uskon tunnustaminen tulee esille käytännön pieninä tekoina.

Mitähän ne muut meistä sitten ajattelevat?
- Varmasti vaikka mitä. Tuskinpa kuitenkaan mitään niin negatiivista, mitä me kuvittelemme heidän ajattelevan.