Luukkaan 3. sunnuntai (opetuspuhe)

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen,

Päivän Evankeliumiluku kertoo meille Kristuksen ihmeteosta, jossa Hän herättää Nainin kaupungissa lesken ainoan pojan. Ennen kuin Kristus herätti pojan kuolleista Evankeliumissa kerrotaan, että Hänen kävi sääliksi tätä naista.

Tämähän on oikeastaan hyvin ymmärrettävää, sillä tuohon aikaan ei ollut minkäänlaista sosiaalihuoltoa, joka olisi pitänyt huolta yksinäisistä ihmisistä. Perhekunta ja nimenomaan omat lapset pitivät huolta ikääntyvistä vanhemmistaan. Itse asiassa ei meidänkään tarvitse palata ajassa taakse päin kuin muutamia vuosikymmeniä, niin Suomessa toimittiin aivan samalla tavoin.

Evankeliumin kertomuksessa tuo nainen oli siis aiemmin jäänyt leskeksi; ja nyt ainoa poika, joka olisi tässä tapauksessa pitänyt hänestä huolen oli kuollut. Tilanne oli siis hyvin surullinen. Tuo suru kuitenkin kääntyi iloksi ja suureksi hämmästykseksi, kun Kristus herätti tuon pojan kuolleista.

Evankeliumi todistaa meille Kristuksen suurista ihmetöistä ja tekee selväksi sen, että Kristus on Jumalan Poika, jolla on kaikki valta niin eläviin kuin kuolleisiin. Kristus ei tehnyt näitä ihmeitä kunnianhimosta tai saadakseen vaikutusvaltaa ihmisten silmissä.

Kaikki ihmeet tapahtuivat yksinkertaisesti siitä syystä, että Kristuksen myötä oli taivasten  valtakunta tullut todelliseksi ihmisten keskelle. Tuossa valtakunnassa sairaudet ja kuolema menettävät merkityksensä. Siksi siellä minne Kristus meni, niin nämä asiat ikään kuin täysin luonnollisella tavalla alkoivat väistyä. Samalla tavoin sielunvihollisen ote ihmisistä alkoi murtua ja monet pahojen henkien vaivaamat tulivat terveiksi. Mutta muistakaamme, että lopullinen täyttymys ja voitto Paholaisesta tapahtuu vasta Kristuksen toisessa tulemisessa.

Evankeliumi on täynnä Kristuksen ihmeitä ja niiden on tietysti omalta osaltaan tarkoitus vakuuttaa meitä ja vahvistaa uskoamme. Tästä huolimatta paljon on niitä, joita Kristuksen ihmeet ja ylösnousemus eivät vakuuta. Itse asiassa tämä samainen ongelma tapahtui jo Kristuksen maanpäällisen julistustyön aikana.

Vaikka Kristus oli tehnyt paljon ihmeitä, niin siitä huolimatta fariseukset tulivat Kristuksen luokse ja vaativat Häneltä jotain erityistä merkkiä. Nämä kaikki aiemmat Kristuksen ihmetyöt eivät siis olleet vakuuttaneet heitä, vaikka he olivat nähneet ne omin silmin!

Varmasti tilanne olikin juuri sellainen, että mikään Kristuksen teoista ei olisi riittänyt vakuuttamaan heitä, vaan he olisivat odottaneet jotain vielä suurempaa. Mikä voisi olla vielä suurempaa? - Pitäisikö tähtien pudota taivaalta, että joidenkin epäusko voisi muuttua uskoksi?

Me todellakin painimme yhä edelleen saman ongelman kanssa. Aina löytyy niitä, joita Kristuksen ihmeet ja ylösnousemus eivät vakuuta. Nämä ihmiset haluavat sanella omat ehtonsa Jumalalle, jotta he jollain tavalla alkaisivat uskoa. Mutta mistä lähtien ihmisen ja Jumalan suhde on ollut sellainen, että ihminen voisi sanella Jumalalle ehtonsa siitä, että millä tavoin Hänen pitäisi vaikuttaa täällä maan päällä? - Me ihmisetkö sen voimme määritellä?

Tämä samainen epäusko on vaivannut ihmiskuntaa jo Vanhan Testamentin ajoista lähtien. Löydämme viittauksia siitä, kuinka juutalaiset eivät halunneet luottaa Jumalaan: “He ovat nähneet minun kirkkauteni ja ne suuret teot, jotka tein Egyptissä ja täällä autiomaassa, mutta siitä huolimatta he tottelemattomuudessaan ovat yhä uudestaan koetelleet minun kärsivällisyyttäni.” (4.Moos. 14:22).

Kysymys on juuri siitä, että luotammeko Jumalaan. Mikäli tuota luottamusta ja turvautumista, tai edes tietynlaista kaipausta ja mielenkiintoa Jumalaa kohtaan ei löydy, niin millä silloin tuota uskoa voidaankaan vahvistaa?

Kristuksen kohtaamisen tulisi vahvistaa uskoa, mutta se vaatii meiltä tuota tietynlaista aloitetta. Muistamme varmasti evankeliumin kertomuksen Sakkeuksesta, joka uteliaisuudesta kiipesi puuhun nähdäkseen Kristuksen. Ei hänkään vahvasti uskonut Kristukseen, mutta hän oli kuitenkin kiinnostunut Kristuksesta ja siitä tuli hänelle todellinen uskon vahvistus, kun Kristus tuli aterialle hänen kotiinsa.

Kristuksen kohtaaminen vahvistaa uskoa tai sitten toisaalta se voi osoittaa myös ihmisen todellisen uskon olemattomuuden ja Jumalan kieltämisen. Oli miten tahansa, niin Kristus tuo totuuden esille. Ei pelkästään sitä totuutta, minkä Jumala on halunnut saattaa ihmisten tietoon, vaan myöskin sen, että millainen jokainen ihminen on sydämeltänsä. Vanhurskaan Simeonin ennustuksen mukaisesti: “Näin tulevat julki monien sisimmät ajatukset.” (Luuk. 2:35)

Kun tutkimme evankeliumia, niin me huomaamme kuinka Kristuksen toiminta saattoi monet ihmiset Jumalan yhteyteen, mutta toisaalta myöskin monen kohdalla tapahtui juuri päinvastoin. Monet nousivat Kristusta vastaan ja samalla paljastivat millaisia he todellisuudessa olivat.

Mutta kaikesta huolimatta jokaiselle tulee pelastuksen sanomaa tarjota. Ketään ei voi etukäteen tai jotenkin automaattisesti leimata epäuskoiseksi. Meidän tehtävänä on viedä evankelimin sanomaa, tuota Kristuksen tuomaa totuutta maailmaan. Jos me sen tuomme esille siinä muodossa kuin se kuuluu tuoda, niin se kyllä kantaa tarvittavaa hedelmää. Pahempaa on se, jos muokkaamme tuota totuutta ihmisten mieleiseksi ja sillä tavoin yritämme houkutella ihmisiä luoksemme. Se ei ole silloin totuutta.

Pysykäämme luottavaisin mielin yhteydessä Kristukseen ja julistakaamme sanoin ja teoin totuutta. Se on jokaisen meidän velvollisuus!

Salaisuuksista

Ortodoksisessa kirkossa on paljon salaisuuksia. Tällä en nyt tarkoita salattavia tai salamyhkäisiä asioita, vaan kyse on enemmänkin teologiasta. Tämä tulee esille esimerkiksi mysteerioissa (sakramenteissa), jotka sananmukaisesti tarkoittavat salaisuutta. Sen lisäksi me löydämme Kristuksen opetuksesta viittauksia salaisuuksista, joita kaikki eivät voi ymmärtää.

Mysteeroitten kohdalla voidaan todellakin puhua salaisuudesta, jota ihminen ei voi täydellisesti käsittää. Me emme voi tyhjentävästi selittää Pyhän Hengen toimintaa, vaikka kiusaus tyhjentäville selityksille on varmasti hyvin suuri. Voisi puhua suoranaisesta harhaopista, jossa kaikki mysteeriot, Kristuksen ihmeet ja muut pyhät asiat halutaan tieteellisti selittää auki ja tutkia niitä pala palalta ikään kuin mikroskoopin alla. Monesti tällaisen harhaopin parhaimpana kaverina onkin vähäinen usko, jonka voimistamana kyseenalaistetaan lopulta aivan kaikki.

Meidän pitäisi tunnustaa se tosiasia, että ihminen on suhteessa Jumalaan vastasyntyneen kaltainen. Vastasyntyneen näkökyky on rajallinen ja rajalliset ovat myös mahdollisuudet tutkia ja käsittää ympäröivää maailmaa. Samalla tavoin on meidän ihmisten käsityskyky suhteessa Jumalaan ja  jumalallisiin asioihin rajallinen. Kyse on lopulta hyvin yksinkertaisesta asiasta. Esimerkiksi ihmeiden määrä on romahtanut huomattavasti niillä alueilla, joissa ihminen kuvittelee olevansa jumalallisten asioiden yläpuolella tai jossa tietoisesti halutaan kyseenalaistaa tai vähätellä näitä asioita. Usko ja ihmeet elävät voimakkainta kasvua Afrikassa, Etelä-Amerikassa ja Aasiassa, kun taas meillä "sivistyneissä länsimaissa" ihmeitä tapahtuu vähemmän. Tästä tulee väistämättä mieleen evankelista Markuksen kuvaamat tapahtumat Jeesuksen kotikaupungista Nasaretista:
"Jeesus sanoi heille: Missään ei profeetta ole niin väheksytty kuin kotikaupungissaan, sukulaistensa parissa ja omassa kodissaan. Niinpä hän ei voinut tehdä siellä yhtään voimatekoa, vain muutamia sairaita hän paransi panemalla kätensä heidän päälleen. Ihmisten epäusko hämmästytti häntä. Hän kulki sitten kylästä kylään ja opetti." (Mark. 6:4-6)

Mutta takaisin salaisuuksien pariin.
Salaisuuksilla ei läheskään aina tarkoiteta jotain sellaista, mikä on meidän inhimmillisen käsityskyvyn yläpuolella. On myös niitä salaisuuksia, jotka avautuvat niille, jotka ovat asiaan perehtyneet. Jeesus perehdytti omat opetuslapsensa näihin salaisuuksiin, jotka eivät voineet avautua kaikille. Esimerkiksi monet fariseukset ja lainopettajat olivat jo periaatteellisella tasolla kääntyneet Kristusta vastaan ja tällöin heille oli turha selittää mitään. Jeesus kuitenkin selitti Jumalan valtakunnan salaisuuksia muillekin kuin 12 opetuslapselleen. Esimerkiksi evankelista Johanneksen kuvaama Kristuksen ja Nikodemuksen välinen yöllinen keskustelu on hyvin vaikuttava evankeliumin kohta (kts. Joh. 3:1-21).

Eli paljon on niitä asioita kirkon piirissä, jotka jäävät salaisuudeksi niille, jotka eivät ole asiaan perehtyneet. Hyvin yksinkertainen esimerkki tästä on lukutaito. Kirja on lukutaidottomalle ihmiselle täysin käsittämätön asia, kun taas lukutaitoiselle hyvin selkeä asia. Samoin voi olla ammattillisissa asioissa. Harvapa ymmärtää lääketieteellisiä termejä, ellei ole siihen ensin perehtynyt.

Varhaiskirkon aikaan kristityt joutuivat kärsimään suuria vainoja juuri sen vuoksi, että pakanat eivät voineet ymmärtäneet kaikkea. Ehtoollinen ja Agape - Rakkauden ateria nähtiin jopa kannibalismina ja rietasteluna. Ne olivat kristittyjen salaisuuksia, jotka oli ymmärretty väärin. Ja itse asiassa paljon oli sitäkin, että asiat haluttiin ymmärtää väärin ja pahimmalla mahdollisella tavalla. 

Näin tapahtuu edelleen. Kirkon ulkopuolelta tulee edelleen kritiikkiä, johon voi suhtautua varauksella. Meitä ortodokseja nimitetään aika ajoin kuvain- ja pyhimystenpalvojiksi, jotka täyttävät kirkkonsa kullalla, mirhalla ja suitsukkeella. - "Eihän Jumala sellaista tarvitse".

Tämä on juuri yksi merkittävä syy sille, että ortodoksiseen kirkkoon liittymiseen kuuluu asioihin perehtyminen. Puhutaan katekumeeneista, jotka opettelevat tuntemaan ortodoksisuutta. Tuon opiskelun myötä ymmärretään, että mitään ei tapahdu turhaan, huvin vuoksi tai puhtaasti koristeellisesti, vaan ortodoksisuuteen ja uskonmukaiseen elämään kätkeytyy jotain paljon enemmän. Ne ovat asioita, jotka pystytään selkeästi ja hyvin perustelemaan. Ne ovat salaisuuksia, jotka on tarkoitus avata kaikille niille, jotka ovat niistä vilpittömästi kiinnostuneet. Ja juuri tuo vilpitön kiinnostus on avain näiden salaisuuksien käsittämiselle.

Yhteiskunta kristityn tukena...tai taakkana

Palasin hiljattain takaisin Kreikasta. Tuo matka kirvoitti mieleeni ajatuksia siitä, että ympäristö ja yhteisö (ja yhteiskunta) todellakin vaikuittavat yksilön hengelliseen elämään.
Jos ajattelemme kristillisyyttä esimerkiksi Kreikassa, niin sehän tulee esille hyvin monella eri tavoin: Kirkkoja on rakennettu hyvin tiheään. Pieniä pyhäköitä on maaseutu täynnä. Tämän lisäksi teiden ja katujen varsilla olevia pienen kirkon muotoisia "ikonostaaseja" on luvuton määrä.

Pieniä kirkkoja löytyy käytännössä kaikkialta.

Kaupoissa ja tavernoissa on ikoneita seinillä ja autojen taustapeileissä roikkuvat ristit tai pienet ikonit. Ihmiset tekevät ristinmerkkejä kulkiessaan kirkkojen ohi ja kirkolliset juhlat ja paastokaudet näkyvät katukuvassa ja ravintoloiden ruokalistoissa. Papit kulkevat poikkeuksetta kaduilla viitassa. Koska tahansa kulkiessasi saatat aistia suitsukkeen tuoksun.  Kreikassa luostareiden määrä on suuri ja niissä kilvoittelevien ihmisten kasvoilta heijastuu sellainen ilo ja elämänmyönteisyys, mitä muutoin näkee kovin harvassa.

Vuosi sitten patriarkan vierailua mainostettiin suurin julistein Haniassa.

Itse olen kokenut tuon kristillisen ympäristön äärimmäisen hyvänä ja rohkaisevana asiana. Tuntuu aivan siltä kuin rukouselämä ja ylipäätänsä uskonmukainen elämä on tuossa ympäristössä helpompaa. Tietynlaisen hengellisen rauhan saavuttaminen tapahtuu huomattavasti nopeammin kuin jossain toisessa ympäristössä. Ja juuri tämänkaltaisessa ympäristössä myös ihmeet ovat paljon tavanomaisempia.

Meillä Suomessa on valitettavasti syntynyt hieman kieroutunut käsitys koko uskonnosta ja uskonmukaisesta elämästä. Olen joskus käyttänyt tästä ilmiöstä nimitystä "Mä ja Jeesus", jossa usko on eristetty täysin yksilölliseksi asiaksi. Usko on toki henkilökohtainen asia, mutta samanaikaisesti uskonmukaisen elämän tulisi olla hyvin julkinen ja yhteisöllinen asia. Varhaiset kristityt ymmärsivät oman uskonsa nimenomaan yhteisöllisenä asiana, jonka keskipisteenä oli yhteenkokoontuminen liturgiaan (joka sanana viittaa julkiseen toimintaan yhteiseksi hyväksi). Tuon yhteisön ulkopuolelle jättäytyminen oli käytännössä jättäytymistä kristinuskon ulkopuolelle. Hieman kärjistetysti voidaan todeta, että ihminen voi toki olla monella tapaa uskovainen ilman seurakunnallista yhteisöllisyyttä, mutta tietoisesti siitä ulos jättäytyvää ihmistä ei silloin voida kutsua kuitenkaan kristityksi (ainakaan siinä muodossa miten sen varhaisemmin on ymmärretty).

Kreetan arkkipiispa Ireneos jakamassa antidoraa ihmisille kirkon edustalla.

Mainitsin tuossa aiemmin ihmeet ja sen, että ympäristö voi joko tukea tai sitten käytännössä estää ihmeiden tapahtumisen. Siellä missä on paljon epäuskoa tapahtuu myös hyvin vähän voimallisia tekoja. Tämän saman ilmiön me löydämme myös evankeliumista. Esimerkiksi evankelista Markus kuvaa Jeesuksen toiminnan olleen käytännössä mahdotonta hänen kotikaupungissaan ihmisten epäuskon vuoksi. - "Niinpä hän ei voinut tehdä siellä yhtään voimatekoa". (Kts Markus 6:1-6)

Epäuskoinen yhteisö tekee hengellisestä kilvoittelusta lopulta todella vaikeaa ja se varmasti voi  monella tapaa ajaa kristittyjä jopa suoranaiseen epätoivoon. Jos me katsomme mihin suuntaan tämä meidän länsimainen ja sivistynyt yhteiskuntamme on kehittymässä, niin se on menossa juuri siihen suuntaan, jossa kristitty ihminen alkaa tuntea olevansa vieraalla maalla.

Tätä ei meidän sovi pitää tätä mitenkään uutena asiana. Edesmennyt arkkipiispa Paavali lainasi monesti erämaaisiä ja hän on käyttänyt esimerkiksi seuraavaa tarinaa opetuksessaan:
"Ennen oli erämaassa tuhansia kilvoittelijoita. Eräs oppilas kysyi kerran vanhukselta, tuleeko aina olemaan näin paljon kilvoittelijoita, hengen kantajia ja ihmeiden tekijöitä. "Ne, jotka tulevat meidän jälkeemme tekevät vain puolet siitä, mitä me teemme." "Entäpä sen jälkeen?" kysyi oppilas. "Viimeisinä aikoina eivät kilvoittelijat tee tunnustekoja, mutta heillä tulee olemaan niin paljon kiusauksia, että se, joka silloin säilyttää uskonsa, tulee olemaan Jumalan valtakunnassa korkeammalla paikalla kuin me, jotka teemme ihmeitä."
(Elina Karjalainen, Arkkipiispa Paavali - Legenda jo eläessään 1973, s. 131)

"Autuaita puhdassydämiset: he saavat nähdä Jumalan"

Meidän on helppo käsittää sana ”puhdas” sen arkisessa merkityksessä. Juutalaisuudessa ulkoisella puhtaudella oli erittäin suuri merkitys. Mooseksen laki piti sisällään lukuisia puhtaussäädöksiä, joita erityisesti fariseukset ja lainopettajat noudattivat hyvin tarkkaan. Esimerkiksi Kristuksen vertaus laupiaasta samarialaisesta kertoo siitä, kuinka pappi ja leeviläinen periaatteessa JOUTUIVAT kulkemaan tienposkessa makaavan ryöstetyn miehen ohi, etteivät he olisi rikkoneet puhtaussäädöksiä. Epäpuhtaina he eivät näet olisi voineet astua viikkoon temppeliin, jossa he kumpikin työskentelivät. Kristuksen vertaus ei ollut tuulesta temmattu, sillä juuri näinhän lainopettajat toimivat. Erityisesti puhtaus- ja sapattisäännösten näennäinen rikkominen sai Kristuksen ja lainopettajat moneen otteeseen törmäyskurssille.

Kristus kuitenkin tässä kohden korostaa ihmisen sisäistä puhtautta, jota sana ”puhdassydäminen tarkoittaa”. Juutalaisuudessa kaikki huomio oli niin vahvasti kiinnittynyt ulkoisiin asioihin, jolloin sisäisiä asioita suoraan sanottuna laiminlyötiin. Kristus on sanonut tästä samasta asiasta esimerkiksi seuraavasti:

"Voi teitä, lainopettajat ja fariseukset! Te teeskentelijät! Te puhdistatte maljanne ja vatinne ulkopuolelta, mutta mitä niissä on sisällä: riistoa ja hillittömyyttä! Sinä sokea fariseus, puhdista malja ensin sisältä, muuten sitä ei saada ulkopuoleltakaan puhtaaksi!

Voi teitä, lainopettajat ja fariseukset! Te teeskentelijät! Te olette kuin kalkilla valkaistut haudat. Ulkopuolelta ne kyllä ovat kauniita mutta sisältä täynnä kuolleiden luita ja kaikkea saastaa. Samalla tavoin tekin olette hurskaita ulkonaisesti, ihmisten silmissä, mutta sisältä täynnä teeskentelyä ja vääryyttä.” (Matt. 23: 24-28)

Aina kun puhumme uskonmukaisesta elämästä, siitä voi virheellisesti tehdä tapauskontoa, jossa ulkoiset asiat sanelevat kaiken. Silloin ei pohdita asioiden merkitystä ja hyödyllisyyttä, vaan tehdään asiat sokeasti sen vuoksi, että ”näin täytyy tehdä”. Tuolloin uskonnosta voi tulla pahimmassa tapauksessa ulkoinen suoritus, vailla sisäistä merkitystä. Jos koko uskonnon ydin perustuu rituaaleihin ja kulttiin, niin se voi jäädä lopulta hyvin ontoksi. Kaiken toiminnan perusta löytyy pintaa syvemmältä. Esimerkiksi liturgia ei ole pelkkä ulkoinen toimitus, vaan siihen sisältyy syvällinen teologinen ulottuvuus, joka kantaa mukanaan koko ortodoksisen kirkon Traditiota.

Ihmisen ulkoinen toiminnan perustana on sydän, joka määrittelee käytännössä kaiken. Sydämellä ei tarkoiteta pelkästään ihmisen tunteita, vaan tämä  on ymmärrettävä paljon laajemmin. Ihmisen sydämeen ja sisimpään kuuluvat tunteiden lisäksi ihmisen ajatukset ja tahto. Eli kaikki ne asiat, jotka lopulta määräävät meidän koko toimintaamme. Jos ihmisen sydän ei tältä osin toimi puhtaasti niin se heijastuu myös tunteisiin, ajatuksiin ja koko ihmisen tahtotilaan. Ihminen pystyy tekemään ulkoisia asioita omien tunteiden ja jopa tahtonsa vastaisesti. Ymmärrämme kuitenkin hyvin sen, että epäaito ja vailla todellista motivaatiota oleva toiminta ei voi kantaa hyvää hedelmää.

Miten sitten voimme määritellä sen, että ihminen ei ole sydämeltään puhdas? Mikä tekee ihmisestä sisäisesti epäpuhtaan? Voimme ajatella tätä esimerkiksi niin, että ihminen tekee asioita, joiden taakse kätkeytyy jotain vilpillistä tai vääränlaista oman edun tavoittelua. Joku saattaa esimerkiksi auttaa toista ihmistä, mutta hän tekee sitä ainoastaan sen vuoksi, että saisi tältä vastapalveluksen. Tämä on vähän kuin ”perintöä odotellessa” – tilanne, jossa toista autetaan hymyssä suin, mutta ainoastaan suuren perinnön toivossa. Tästä teemasta on tehty monia sketsejä, mutta varmasti tämä toimii myös hyvänä esimerkkinä.

Kaikenlainen tekopyhyys on myös sydämen epäpuhtautta. Jos ihminen paastoaa, rukoilee ja antaa almuja  ainoastaan näön vuoksi, niin hän ei silloin toimi puhtaasta sydämestä. Toki almujen antaminen hyödyttää saajaa, joten ei se siinä mielessä ole turhaa. Tekopyhyydessä annettu almu ei kuitenkaan rikastuta antajan taivaallista aarreaittaa, joka täyttyy ainoastaan sellaisella toiminnalla jonka perustana on rakkaus. Kristinuskossa ihmisen toiminnan lähtökohtana tulisi aina olla rakkaus. Mikäli tuota rakkautta ei ole, niin silloin esille nousee itsekkyys ja oman edun tavoittelu, jota voi lyhyesti kuvata juuri sydämen epäpuhtaudeksi.

Puhdassydämisyyden palkkana on Jumalan valtakunnan näkeminen. Kristuksen yksi keskeisimmistä opetuksista oli se, että ihmisen tulee uudistua nimenomaan sisältä päin. ”Totisesti, totisesti: jos ihminen ei synny vedestä ja Hengestä, hän ei pääse Jumalan valtakuntaan.” (Joh. 3:3) Esimerkiksi kaste oli juutalaisuudessa enemmän ulkoinen puhdistautumismeno. Kristus antoi sille kuitenkin täydellisesti uuden merkityksen. Kasteessa ihminen liittyy Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen ja hänestä tulee samalla uusi ihminen, joka on Kristuksen puolella.

Puhdassydämisyyteen liittyy se, että Pyhä Henki vaikuttaa ihmisessä. Ihminen näkee ja ymmärtää asioita tällöin aivan uudella tavalla. Apostoli Paavali on sanonut 1. Korinttolaiskirjeessään seuraavasti:

“Me julistamme, niin kuin on kirjoitettu, mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mitä ihminen ei ole voinut sydämessään aavistaa, minkä Jumala on valmistanut niille, jotka häntä rakastavat. Meille Jumala on sen ilmoittanut Hengellään, sillä Henki tutkii kaiken, myös Jumalan syvimmät salaisuudet. Kuka muu kuin ihmisen oma henki tietää, mitä ihmisessä on? Samoin vain Jumalan Henki tietää, mitä Jumalassa on.

Mutta me emme ole saaneet maailman henkeä, vaan Jumalan oman Hengen, jotta tietäisimme, mitä hän on lahjoittanut meille. Siitä me myös puhumme, mutta me käytämme Hengen emmekä ihmisviisauden opettamia sanoja ja selitämme hengelliset asiat Hengen avulla.

Ihminen ei luonnostaan ota vastaan Jumalan Hengen puhetta, sillä se on hänen mielestään hulluutta. Hän ei pysty tajuamaan sitä, koska sitä on tutkittava Hengen avulla.

Hengellinen ihminen sen sijaan pystyy tutkimaan kaikkea, mutta häntä itseään ei kukaan voi tutkia.” (1.Kor. 2:9-15)

Ilman puhdassydämisyyttä ihminen menettää myös kyvyn nähdä Jumalallisia asioita. Oikeastaan tämä selittää juuri sen, että miksi epäusko estää ihmeiden tapahtumisen. Ihminen ei näe Jumalaa ja tämän vuoksi hän ei enää näe Jumalan meille tekemiä ihmeitä, koska ihminen on menettänyt näkökykynsä. Kristus on sanonut, että ei heitä saada uskomaan, vaikka joku nousisi kuolleista (kts. Luuk. 16:31)

Me voimme tässä kohden tutkia mitä tapahtuu kun ihminen ei halua, eikä kykene näkemään Jumalaa. Kristuksen ihmeet jäivät hänen omassa kotikaupungissa Nasaretissa vähäisiksi juuri tämän takia. Evankelista Markus sanoi, että  Kristus ei pystynyt tekemään ihmeitä, sillä ihmiset eivät suostuneet tunnustamaan Hänen jumalallisuuttaan. He näkivät hänet ainoastaan tavallisena työmiehenä, jolla ei ollut heidän käsityksen mukaan kykyä opettaa, saatikka parantaa. Ollessaan Nasaretissa Jeesus sanoi: “Missään ei profeetta ole niin väheksytty kuin kotikaupungissaan, sukulaistensa parissa ja omassa kodissaan.’ Niinpä hän ei voinut tehdä siellä yhtään voimatekoa; vain muutamia sairaita hän paransi panemalla kätensä heidän päälleen. Ihmisten epäusko hämmästytti häntä. Hän kulki sitten kylästä kylään ja opetti.” (Mark. 6:4-6)

Meidän ei tarvitse tässä kohden ryhtyä kyseenalaistamaan Kristuksen jumalallista voimaa ja sitä, etteikö hän olisi voinut parantaa ihmisiä heidän epäuskostaan huolimatta. Ehkä tämä tulisikin ymmärtää niin, että ihmisten epäuskon vuoksi Kristuksen ihmeteot olisivat jääneet vaille todellista merkitystä. Epäuskoinen ihminen ei näet olisi kyennyt ymmärtämään ihmettä ja hän joko kieltäisi sen kokonaan tai sitten näkisi Kristuksen jonkinlaisena taikurina tai ihmisten viihdyttäjänä. Tämä taas ei ollut Kristuksen toiminnan tarkoitus ja juuri tämän vuoksi hän myös kieltäytyi paholaisen ehdotuksesta, jossa hänen olisi pitänyt hypätä temppelin harjalta alas vahingoittumattomana. Jumala ei tullut ihmiseksi viihdyttääkseen epäuskoista kansaa, vaan vahvistamaan niitä, joilla mahdollisuus kehittyä uskossaan, esim. Sakkeus, sadanpäällikkö, Jairus ym.

Kristus tuli maailmaan pelastamaan ja auttamaan, mutta ne jotka kieltäytyivät näkemästä Hänen jumaluuttaan kompastuivat omassa hengellisessä sokeudessaan. Kristus todellakin oli tuo kulmakivi, josta apostoli Pietarikin on sanonut seuraavasti:

“Sanotaanhan Raamatussa: -- Katso, minä lasken Siioniin kulmakiven, valitun kiven, jonka arvo on suuri. Joka häneen uskoo, ei joudu häpeään. Te, jotka uskotte, saatte siis osaksenne tämän arvon ja kunnian, mutta niille, jotka eivät usko, "kivestä, jonka rakentajat hylkäsivät, on tullut kulmakivi, kompastuskivi ja kallio johon langetaan". Koska he eivät tottele sanaa, he kompastuvat, ja se heidän osakseen on määrättykin.” (1.Piet. 2:6-8)

Mielenkiintoisena yksityiskohtana tuosta Kristuksen toiminnasta kotikaupungissaan oli se, että hän sananmukaisesti oli hämmästynyt ihmisten epäuskosta. Kristus Jumalan Poikana ei ollut kuka tahansa, mutta siitä huolimatta hän myös ihmisenä osoitti inhimillisiä tunteita ja tässä kohden hän oli hämmästynyt. Kristus kuvataan hämmästyneeksi myös silloin, kun sadanpäällikön palvelija pyysi Kristusta parantamaan palvelijansa etäisyyksien päästä pelkällä sanalla: ”Tämän kuulleessaan Jeesus hämmästyi ja sanoi niille, jotka häntä seurasivat: ’Totisesti: näin vahvaa uskoa en ole tavannut yhdelläkään israelilaisella”. (Matt. 8:10)

Kristus hämmästyi epäuskosta, mutta hän oli myös hämmästynyt erittäin vahvasta uskosta.

Puhdassydämisyys tekee ihmisestä sellaisen, että hän kykenee osoittamaan vilpitöntä rakkautta toisia kohtaan. Puhdassydäminen ihminen haluaa myös avoimin mielin kohdata Kristuksen. Juuri rakkaus ja avoimuus avaavat ihmisen silmät näkemään Jumalan ja Hänen voimalliset tekonsa.