Herran rukous - Yhteenveto

Liturgisessa yhteydessä Isä meidän – rukous päättyy doksologiaan: ”Sillä Sinun Isä, Poika ja Pyhä Henki on valtakunta, voima ja kunnia, nyt aina ja iankaikkisesti. - Amen.” Isä meidän rukouksen myötä liturgiassa siirrytään valmistautumaan Ehtoolliseen. Isä meidän – rukousta ei voi lausua liian huolettomasti ja yhtä lailla Ehtoolliseen ei voi osallistua valmistautumatta. Isä meidän rukouksen sisältöä voidaan pitää myös eräänlaisena edellytyksenä siihen, että ihminen on kelvollinen osallistumaan Ehtoollisesta. Jos me esimerkiksi olemme rukouksen sanojen mukaisesti antaneet lähimmäisellemme anteeksi, niin silloin myös voimme osallistua Kristuksesta.

Kuten olemme edellä huomanneet, niin tämä rukous pitää sisällään paljon tärkeitä asioita. Se ei ole pelkkää pyytämistä, vaan sen tarkoituksena on vahvistaa meitä muokkaamalla koko elämänasennettamme. Jumalan tahdon toteutuminen, syntien anteeksi saaminen ja pahalta varjeltuminen edellyttävät meiltäkin toimintaa. Tässä itse asiassa korostuu ortodoksinen opetus siitä, että pelkkä usko ei itsessään riitä pelastuksen tiellä, vaan meiltä vaaditaan myös uskonmukaisia tekoja.

Edellä olemme huomanneet myös sen, että Isä meidän - rukouksen merkitys avautuu meille uudella tavalla, kun tutkimme sitä pyhien kirjoitusten valossa. Olemme edellä käsitelleet raamatunlainauksia, jotka on otettu Vanhasta Testamentista. Monet Kristuksen opetuksista avautuvat paremmin VT:n valossa, eli Isä meidän - rukouksen sisällönkin avautuminen edellyttää meiltä pyhien kirjoitusten tuntemusta. Suuressa paaston alusta alkaen Raamatun lukeminen aloitetaan heti ensimmäiseltä sivulta, eli maailmaan luomisesta. Miksi näin? Sen vuoksi, että Suuri paasto on opetettavien valmistamista Kirkon jäsenyyteen ja Raamatun tuntemus on nähty yhtenä tärkeimpänä asiana mitä tuleville jäsenille voidaan opettaa. Pyhä apostoli Paavalikin antoi tämän ohjeen Timoteukselle: ”Lue seurakunnalle pyhiä kirjoituksia, kehota ja opeta ahkerasti siihen saakka, kun tulen.” (1.Tim. 4:13) Tiedämme sen, että evankeliumi ei ollut vielä kirjallisessa muodossa apostoli Paavalin aikana, jolloin kyse on ollut nimenomaan VT:n teksteistä, joiden tärkeyttä Paavali halusi korostaa Timoteukselle.

Myös Suuren paaston ensimmäiseltä viikolta tuttu pyhän Andreas Kreetalaisen katumuskanoni avautuu täydellisesti vain niille, jotka tuntevat Raamatun kunnolla.

Me puhumme ortodoksisessa kirkossa monissa yhteyksissä salaisuuksista. Se ei tarkoita niinkään salamyhkäisyyttä, joka ei kestäisi päivänvaloa. Salaisuus ei tarkoita myöskään sitä, etteivätkö ihmiset olisi kykeneviä näitä oppimaan ja ymmärtämään. Salaisuudella tarkoitetaan sitä, että ne on tarkoitettu niille, jotka sen pystyvät käsittämään. Ja luonnollisesti meillä on vastuu valistaa niitä, jotka kasvavat Kirkon yhteyteen, että he käsittäisivät oikealla tavalla nämä salaisuudet. Ymmärrämme varmasti, että Isä meidän – rukouskin jää vaillinaiseksi, mikäli sen lausujalla ei ole käsitystä sen sisällöstä. Ja toisaalta rukous voi jopa kääntyä meitä itseämme vastaan, jos lausumme se huolimattomasti. Juuri tämän vuoksi Isä meidän – rukouskin on ollut varhaisessa käytännössä rukous, joka on lausuttu vasta juuri ennen Ehtoollista, jolloin läsnä ei ole ollut muita kuin Kirkon jäseniä. Nykypäivänä käytäntö on toinen ja tätä rukousta lausutaan paljon useammin. Tästä huolimatta meidän on syytä muistaa, että tämä rukous on sisällöltään äärimmäisen tärkeä ja meidän tulisi aina kaikella huolellisuudella ja hartaudella lausua se.

Herran rukous - Äläkä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta

Tämä rukouksen kohta saa meidät varmasti mietteliääksi. Miten Jumala liittyy kiusauksiin? Ei kai ole mahdollista, että Jumala haluaisi tietoisesti kiusata meitä ihmisiä ja saattaa meidät tätä kautta lankeemukseen?

Voimme heti alkuun todeta, että Jumala ei kiusaa meitä ihmisiä siinä mielessä, mitä tämä sana antaa ymmärtää. Pyhä apostoli Jaakob sanoo kirjeessään seuraavasti: ”Älköön kukaan kiusauksiin jouduttuaan ajatelko, että kiusaus tulee Jumalalta. Jumala ei ole pahan kiusattavissa, eikä hän itse kiusaa ketään. Jokaista kiusaa hänen oma himonsa; se häntä vetää ja houkuttelee.” (Jaak. 1:13-14)

Kenties sana kiusaus ei olekaan paras mahdollinen käännös tässä kohdassa, vaan pikemminkin voisi puhua koettelemuksesta tai kokeesta. Viidennessä Mooseksen kirjassa sanotaan seuraavasti: 

”Muistakaa, kuinka Herra neljänkymmenen vuoden aikana johdatti teitä pitkällä matkallanne autiomaassa. Hän kuritti teitä ja pani teidät koetukselle, saadakseen tietää, aiotteko todella noudattaa hänen käskyjään vai ette. -- Painakaa siis mieleenne, että niin kuin isä kasvattaa lastaan, niin Herra, teidän Jumalanne, kasvattaa teitä. Noudattakaa hänen käskyjään, kulkekaa hänen tietään ja pelätkää häntä.” (5. Moos. 2, 5-6)

Meitä ihmisiä koetellaan monella eri tavoin, mutta tästä huolimatta Jumalan tarkoituksena ei ole johdattaa ihmistä epäonnistumiseen. Kenties tästä hyvänä arkisena esimerkkinä on koulujen kokeet tai autokoulun insinööriajo. Eihän näidenkään tarkoituksena tai päämääränä ole epäonnistuminen, vaan nimenomaan onnistuminen ja kykyjemme vahvistaminen.

Me pyydämme sitä, että me jaksaisimme selvitä koettelemuksista emmekä luopuisi toivosta. Me varsin hyvin tiedämme sen, että Jumalaan uskominen ja hurskaat elämäntavat eivät vielä vapauta meitä koettelemuksista. Abrahamia, Jobia ja koko Israelin kansaa koeteltiin. Myös itse Kristusta koeteltiin erämaassa. Me emme voi pitää jonkinlaisena itsestäänselvyytenä sitä, että olisimme uskovaisina ihmisinä koettelemuksista vapaita. Pyhä Andreas Kreetalainen kysyykin katumuskanonissa seuraavasti puhuessaan Jobista:

”Jos hän, joka oli vanhurskas ja kaikessa moitteeton, ei välttynyt eksyttäjän väijytyksiltä ja ansoilta, niin mitä sinä, kurja sielu, joka rakastat syntiä, tekisit, jos tällainen yllättäen tulisi osaksesi?”

On selvää, että itse vastoinkäymisissä me harvemmin näemme mitään hyvää. Suurissa koettelemuksissa voimme jopa menettää toivomme ja luovuttaa. On sanottu, että uskon vastakohta ei ole niinkään epäusko vaan toivottomuus, joka voi katkaista ihmisen yhteydet niin Jumalaan kuin lähimmäisiin. Parempi vaihtoehto onkin taistella ja jatkaa eteenpäin. Jos meissä on halua jatkaa eteenpäin, niin saatamme vuosia myöhemmin todeta, että monet koettelemukset ja vastoinkäymiset ovat opettaneet ja vahvistaneet meitä. Monissa kulttuureissa vanhoja ihmisiä kunnioitetaan suuresti ja heidän elämänkokemustaan arvostetaan. Monesti tuo elämänkokemus ja siihen liittyvä viisaus on saavutettu monien koettelemusten kautta. Jos osaisimme kuunnella ja noudattaa heidän neuvojaan, niin silloin pystyisimme välttymään monilta kiusaajan ansoilta.

Vastoinkäymisissä ja koettelemuksissa Paholainen koettaa saada ihmisestä yliotteen ja saattaa meidät toivottomuuden tilaan. Rukouksen lopussa pyydämme, että näin ei tapahtuisi. Samalla me pyydämme varjelusta kaikista pahoista asioista, jotka tapahtuvat sielunvihollisen toimesta. Kun puhumme siitä, että varjeltuisimme pahasta, niin se tarkoittaa myös sitä, että itse pyrkisimme noudattamaan kaikkea sitä mikä varjelee meitä pahasta. Kun opetuslapset kysyivät Kristukselta, että miksi he eivät voineet ajaa ulos pahaa henkeä, niin Kristus vastasi: ”Tämä laji ei lähde muulla kuin rukouksella ja paastolla.” (Matt. 17:21) Paha ei lähde pois pelkästään pyytämällä, vaan se edellyttää tekoja. Jos synti vie ihmistä pois Jumalasta, niin pyhittyminen vie ihmistä kohti Jumalaa. Rukoukseen ja paastoon liittyen on mielenkiintoista huomata, että karjalassa paastoamisesta käytettiin nimitystä ”pyhittäminen”. Paastoaminen (johon myös rukous olennaisena osana kuuluu) johdattaa ihmistä pyhittymisen tiellä ja samalla se varjelee ihmistä pahalta.

Voisimme tietysti luetella monia yksittäisiä asioita, jotka auttavat meitä taistelussa pahaa vastaan. Lyhyesti voi kuitenkin sanoa, että paras apu on Kirkko ja Traditio. Kirkko itsessään on ”pelastuslaitos”, jonka tarkoituksena on varjella ihmistä ja johdattaa hänet Jumalan yhteyteen. Tässä merkittävimpänä välineenä ovat pyhät toimitukset. Traditioon sisältyy se viisaus, jonka avulla me pystymme elämään hyvää ja turvallista elämää. Esimerkiksi uskonoppia ja kanoneita ei määritelty sen vuoksi, että ihmisten uskonmukaista elämää olisi haluttu rajoittaa, vaan ne syntyivät virheiden kautta ja siksi, ettei niitä tulevaisuudessa toistettaisi. Pyhien ihmisten opetuksetkin kuuluvat Traditioon, koska niiden tarkoituksena on johdattaa ihmiset kohti hyvää elämää.

Sielunvihollinen käyttää monia keinoja siinä, että ihminen harhautuisi oikealta polulta. Monesti tämä tapahtuu vieläpä niin salakavalasti, että se on naamioitunut hyväksi ja uskonmukaiseksi toiminnaksi. Esimerkiksi kuinka paljon pahuutta ja julmuutta tapahtuu tässä maailmassa uskon nimissä? Myös Raamatun opetus ja Traditio voidaan helposti kääntää nurinkuriseksi, kun niistä otetaan jotain pois, lisätään jotain tai jopa suoraan muutetaan sisältöä. Myös irtonaisia raamatunlauseita käytetään sosiaalisessa mediassa joko ajamaan jotain yksittäistä asiaa tai toisaalta halventamaan kirkon opetusta. Irtonaisista raamatunlainauksista on ainoastaan silloin suurta hyötyä, kun ihminen tietää ja ymmärtää sen kokonaisuuden josta se on otettu. Kysymys kuuluukin, että miten hyvin ihmiset tuntevat tuon kokonaisuuden?

Herran rukous - Anna meille anteeksi velkamme niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme

Kuten edellä on jo todettu, niin uskomme ja elämämme ei voi olla puhtaasti yksilökeskeistä. Me näemme jokaisessa lähimmäisessä myöskin Jumalan ja kuten Tuomiosunnuntain evankeliumissakin sanotaan: ”- - kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” (Matt. 25:40) Eli meidän tekemisemme ja toisaalta tekemättä jättämiset suhteessa toiseen ihmiseen vaikuttavat myös meidän suhteeseen Jumalaan.

Muistammeko Kristuksen vertauksen palvelijasta, joka oli velkaa kuninkaalleen. (Matt. 18:23-35) Vertauksen kuningas on Jumala, joka on valmis antamaan anteeksi ihmiselle, jopa käsittämättömän suuret synnit, kun taas ihmisillä on monesti taipumus olla huomattavasti armottomimpia toisia kohtaan paljon vähäisemmästä syystä.

Tämä rukouksen kohta ei ole pelkkä nöyrä anomus, vaan se pitää sisällään tietyn ehdon. Me pyydämme Jumalalta armahtavaisuutta samassa suhteessa miten me itse olemme valmiita armahtamaan lähimmäisiämme. Kristus on opettanut, että käytännössä kaikki ihmiset ovat meidän lähimmäisiämme, kuten vertaus Laupiaasta samarialaisesta opettaa. Siksi armollisuutemmekaan ei voi muuttua liian valikoivaksi.

Hyvin harvassa rukouksessa me itse asiassa pyydämme Jumalalta armahtavaisuutta sillä tavoin, että vertaamme sitä omiin tekoihimme. Mutta juuri tämä ehdollisuus on eräs niistä asioista, jotka tekevät rukouksesta johdantosanojen mukaisesti sellaisen, että sen lausuminenkin tapahtuu uskalluksella ja nuhteettomasti. Pystymmekö pyytämää Jumalalta jotain sellaista, mikä saattaa lopulta muuttua suoranaiseksi esteeksi itsemme ja Jumalan välille? Varhaiskirkon ajoista lähtien kristittyjen ykseydellä, keskinäisellä rakkaudella ja rauhalla oli äärettömän suuri merkitys. Kristus sanoi opetuslapsilleen, että heidät tunnistaisi juuri siitä, että heillä oli keskinäinen rakkaus: ”Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.” (Joh. 13:35) Tässä valossa on helppo ymmärtää, että ristiriidat, vihanpito ja katkeruus ovat asioita, jotka sotivat kaikkea sitä vastaan mitä Kristus on opettanut ja tämän myötä tekevät myös osallistumisen Herran pyhään Ehtoolliseen mahdottomaksi. Käytännössä ihminen voi osallistua Ehtoollisesta, mutta onko se silloin kelvollista osallistumista?

Herran rukous - Anna meille tänä päivänä jokapäiväinen leipämme

Meille on itsestään selvää, että meidän ihmisten on pidettävä huolta myös ruumiillisesta hyvinvoinnistamme. Tätä rukouksen kohtaa on tulkittu monin eri tavoin. Varmasti kantava ajatus on siinä, että Jumala soisi meidän saada tarpeeksi ruokaa, jotta me selviäisimme elämässä eteenpäin. Rukouksessa käyttämämme sana ”jokapäiväinen” on kaikkea muuta kuin hyvä. Jossakin vanhemmassa käännöksessä tässä kohden rukousta on pyydetty ”elämälle tarpeellista” leipää, joka on itse asiassa paljon parempi. Selkeätä sanatarkkaa käännöstä (kr. sanasta επιούσιος) voi olla vaikea tehdä, mutta kyse on siis ravinnosta, joka on elämän ylläpitämisen kannalta välttämätöntä.

Siinä korostuu vielä vahvemmin ajatus siitä, että me emme pyydä ylenpalttisesti ruokaa tai maallisia asioita, vaan ainoastaan sen verran mikä on meille välttämätöntä. Löydämme jo Vanhasta Testamentista viittauksen siihen, että ihmisten tulisi olla tyytyväisiä siihen mikä riittää heidän omiin tarpeisiin. Israelilaisten erämaavaelluksen aikana, Jumala antoi heille ruokaa autiomaassa sopivasti kunkin päivän tarpeisiin:

”Herra sanoi Moosekselle: Minä annan teille sataa ruokaa taivaasta, niin että kansa voi joka päivä mennä keräämään ruokaa, mutta vain sen päivän tarpeiksi - - Jotkut eivät kuitenkaan totelleet Moosesta vaan jättivät sitä jäljelle seuraavaksi aamuksi, mutta siihen tuli toukkia ja se alkoi haista.” (2.Moos. 16: 4, 20)

Sen sijaan sapattia edeltävänä päivänä he saivat kerätä myös seuraavan päivän tarpeisiin: "Näin on Herra sanonut: Huomenna on lepopäivä, Herran pyhä sapatti. Leipokaa tänään, mitä haluatte leipoa, ja keittäkää, mitä haluatte keittää, mutta ottakaa talteen kaikki, mikä jää yli, ja säilyttäkää se huomisaamuun." Ja he säilyttivät sen seuraavaan aamuun saakka, niin kuin Mooses oli käskenyt, eikä se ruvennut haisemaan eikä siihen tullut toukkia.”(2.Moos. 16:23-24)

Nämä kohdat muistuttavat meitä siitä, että osaisimme mitoittaa ruuan ja myös omaisuuden tarpeittemme mukaan. Turhanpäiväinen varastointi ei ole meille hyödyksi. Samaan aikaan tässä muistutetaan kuitenkin siitä, että osaisimme tarpeen vaatiessa hankkia ruokaa ennakkoon, jotta voimme pyhittää lepopäivän. Tämä on tärkeä huomio, sillä nykyisin kaupat ovat viikonloppuisinkin auki ja näin arjen - pyhän, sekä toisaalta työn - levon välinen raja on hämärtynyt huomattavasti. Ruuan ostaminen menee käytännössä työstä (ainakin suurissa marketeissa) ja monesti kauppaan lähteminen on ennen kaikkea suorittamista, eikä suinkaan lepoa tai rentoutumista. Lopulta kyse on samasta asiasta, eli meidän ruumiillisesta ja toisaalta myös henkisestä hyvinvoinnistamme. Mikäli me emme osaa levätä ja antaa aikaa itsellemme ja lähimmäisillemme, niin meidän hyvinvointimme kärsii.

Meidän on syytä palata vielä siihen kysymykseen, että mikä on riittävää? Kristityn ihmisen elämässä tämä on itse hyvin tärkeä ja samanaikaisesti jopa vaikeasti toteutettavissa oleva asia. Osaammeko vetää rajan siihen, että mikä on meille tarpeellista ja mikä taas on ylimääräistä? Ryhdynkö palvomaan jotain sellaista mikä ei ole välttämätöntä? Pyhä apostoli Paavali on sanonut 1. Korinttolaiskirjeessään seuraavasti: ”Kaikki on minulle luvallista" -- mutta kaikki ei ole hyödyksi. "Kaikki on minulle luvallista" -- mutta en saa antaa minkään hallita itseäni. Ruoka on vatsaa ja vatsa ruokaa varten.” (1.Kor. 6:12-13)

Tässä maailmassa maallinen hyvinvointi ei ole jakautunut tasaisesti. Jos Jumala suo joillekin ihmisille paljon kaikkea ylimääräistä, niin kysymys kuuluukin, että osaavatko nämä ihmiset käyttää sitä vastuullisesti muiden hyväksi? Pyhä Johannes Krysostomos on sanonut omaisuudesta seuraavasti:

”Toisaalta, omaisuuden voi nähdä hyvänä asiana suurimmalle osalle ihmisistä. Mutta tämä ei ole täysin totta; se riippuu siitä, miten käytämme sitä. Jos omaisuus itsessään olisi hyvä asia, niin silloinhan jokaisen varakkaan ihmisen tulisi olla hyvä ihminen. Kuitenkaan kaikki rikkaat eivät ole hyveellisiä, vaan ainoastaan ne jotka osaavat käyttää omaisuuttaan vastuullisesti. Sen vuoksi omaisuus itsessään ei ole hyvää, vaan se on vain väline hyvän tekemiseen.”

Me voimme kuitenkin vielä laajentaa käsitystämme siitä, että mitä me ymmärrämme leivällä. Kristus on viitannut itseensä elämän leipänä: "Totisesti, totisesti: ei Mooses teille antanut taivaasta leipää, vaan todellista taivaan leipää teille antaa minun Isäni. Jumalan leipä on se, joka tulee taivaasta ja antaa maailmalle elämän." He sanoivat: "Anna meille aina sitä leipää." Jeesus sanoi: "Minä olen elämän leipä. Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan.” (Joh. 6:32-35)

Eli tässä kohden rukousta me pyydämme myös osallisuutta Kristuksesta. Me pyydämme, että meillä olisi voimia seurata Kristusta ja uskoa Häneen. Kristushan sanoo, että meidän ihmisten pitää tulla Hänen luokseen. Kyse ei ole siis paikallaan olemisesta, vaan toimimisesta. Yhä edelleen Kristuksen luokse tuleminen edellyttää sitä, että me kokoonnumme Hänen luokseen. Tämä taas tapahtuu täydellisimmin liturgiassa ja nimenomaan Herran Pyhässä Ehtoollisessa. Kirkon varhaisista päivistä alkaen säännöllinen ehtoollisyhteys määritteli sen, että oliko ihminen seurakunnan jäsen vai ei. Mikäli joku ei osallistunut Ehtoolliseen tietyn ajan sisällä, niin hän käytännössä erotti itse itsensä seurakunnan ulkopuolelle. Me saatamme ajatella, että osallistuminen Kristuksesta hoituu nykytermejä käyttäen ”etäyhteyden” kautta, jolloin liturgiaan ei tarvitse mennä. Todellisuudessa kaikki muu yhteys on vajaata. Mikäli ihminen ei esimerkiksi sairautensa vuoksi pääse kirkkoon, niin silloin Kirkko tulee hänen luokseen ja pappi / diakoni antaa hänelle ehtoollista kotona tai sairaalassa.

Hyvän muistutuksen yhteen kokoontumisen ja Kristuksen kohtaamisen merkityksestä löydämme ylösnousemuksen jälkeisistä tapahtumista. Miksi Tuomas ei kohdannut ensimmäisellä kerralla Kristusta? Sen vuoksi, että hän ei ollut yhdessä muiden kanssa. Evankeliumi ei kerro, että millä asioilla Tuomas oli, mutta poissaolo aiheutti sen, että hän ei nähnyt ylösnoussutta Kristusta. Sen vuoksi taas hänen oli vaikea uskoa niitä, jotka olivat kohdanneet ylösnousseen Kristuksen. Eli ulkopuolelle jättäytyminen ei pelkästään estä ihmistä kohtaamasta Kristusta, vaan se heikentää koko tämän ihmisen uskoa, jolloin hän ei myöskään kykene uskomaan niitä, jotka ovat päässeet Kristuksesta osallisiksi. Tämä on se syy miksi Kirkon Traditio aukeaa nimenomaan sisältä päin. Ihminen joka on sen ulkopuolella, ei yleensä voi suhtautua siihen muulla tavoin kuin kyseenalaistamalla kaiken ja vaatimalla näkyviä todisteita. Juuri tämän takia myös kirkkoon liittyviltä vaaditaan ennen kaikkea osallistumista jumalanpalveluselämään ja vasta sen jälkeen tulee muu opiskelu. 

Herran rukous - Tapahtukoon Sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaassa

Heti ensimmäiseksi meidän tulee tässä rukouksen kohdassa oltava huolellisia. Me emme pyydä Jumalan tahdon toteutumista maan päällä ja taivaassa, vaan nimenomaan sillä tavoin, että Jumalan tahto toteutuisi täällä samalla tavoin kuin se toteutuu taivasten valtakunnassa. Tämä rukouksen kohta nivoutuu yhteen edellisen kohdan kanssa, jossa rukoilemme Jumalan valtakunnan tulemista. Jumalan valtakunta tulee näkyväksi siellä, missä Jumalan tahtoa noudatetaan. 

Lyhyesti voisi sanoa, että meidän ihmisten päämääränä on toimia kuten Kristus on opettanut, sillä Kristus tuli näyttämään meille sen, että mitä tarkoittaa toimia kaikessa Jumalan tahdon mukaan. Tämän Kristus toteaa jo heti alussa hänen kastamistaan epäröineelle Edelläkävijä Johannekselle, sanoessaan: ”Älä nyt vastustele. Näin meidän on tehtävä, jotta täyttäisimme Jumalan vanhurskaan tahdon.” (Matt. 3:15) Eli Kristus itsekin teki ja noudatti kaikkea sitä, mitä kunkin meistä tulisi tehdä. Tämä lisäksi me emme ota mallia Kristuksesta pelkästään katsomalla Hänen ulkoisia toimia, vaan myös sitä, että millainen Hän on sydämeltään. Kristus antaa tästäkin esimerkin: ”Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä.” (Matt. 11:29)

Jumalan tahdon toteutumisessa me emme ole sivustaseuraajia, vaan jokainen meistä osallistuu Jumalan tahdon toteuttamiseen. Tämä on oikeastaan kantava ajatus monessa muussakin rukouksessa. Me emme pelkästään ole paikallamme ja pyydä Jumalalta mitä moninaisimpia asioita, vaan meissä tulee asua sellainen tahtotila, että itse haluamme tehdä eläväksi sen mitä me pyydämme. Kun me siis pyydämme tässä rukouksessa Jumalan tahdon toteutumista, niin meidän tulisi samaan aikaan katsoa itseämme peiliin ja kysyä, että teenkö minä omalta osaltani sen, että Jumalan tahto toteutuisi täällä maan päällä? Jumala auttaa ja tukee meitä, mutta meiltä ihmisiltäkin odotetaan ponnisteluja. On joskus sanottu, että meidän tulee vähintäänkin ojentaa kätemme, jotta Kristus voi tarttua ranteeseemme ja nostaa meidät ylös. Aivan kuten se on kuvattu tuonelaan laskeutumisen ikonissa, jossa Kristus nostaa Adamin ja Eevan ylös.

Herran rukous - pyhitetty olkoon sinun nimesi

Kuten edellä on jo todettu, niin Jumala on maallisen yläpuolella ja Hän on jotain paljon enemmän mitä me koskaan pystymme käsittämään. Ja pelkästään Hänen nimensä on jotain, mikä on kaiken tavanomaisuuden tuolla puolen. Juutalaiset ottivat hyvin vakavasti käskyn, jossa varoitettiin lausumasta turhaan Herran nimeä: ”Älä käytä väärin Herran, Jumalasi, nimeä, sillä Herra ei jätä rankaisematta sitä, joka käyttää väärin hänen nimeään.” (2.Moos. 20:7)

Tämä käsky ei tarkoita pelkästään sitä, että emme toistelisi tarpeettomasti Jumalan nimeä, vaan myös sitä, että ihminen ei tarpeettomasti valalla vannoisi Jumalan nimeen. Sillä sellaisen valan rikkominen on rikkomista itse Jumalaa vastaan.

Me emme tietenkään tässä kohden rukousta tee Jumalaa pyhemmäksi, vaan Hän on jo kaikkea mahdollista ilman meidän sanojamme. Mutta näissä rukouksen sanoissa me kuitenkin avaamme oman mielemme ymmärtää sen, että Jumala on pyhä. Tässä on lopulta kysymys siitä, että me emme ryhtyisi suhtautumaan liian maallisesti sellaiseen, mikä on kaiken tämän maallisen yläpuolella. Juuri tätähän on pyhyys. Siinä ihminen oppii ymmärtämään paremmin oman suhteensa Jumalaan ja myös oman pienuutensa ja riittämättömyytensä.

Pyhyyden tunteminen saa ihmisen tuntemaan on pienuutensa ja syntisyytensä Jumalan edessä. Näin kävi esimerkiksi profeetta Jesajalle, joka Jumalan läsnäolosta tajusi syntisyytensä: ”Kuningas Ussian kuolinvuonna minä näin Herran: hän istui korkealla ja ylhäisellä istuimella, ja hänen vaatteensa liepeet täyttivät temppelin. Hänen yläpuolellaan seisoivat serafit, joilla oli kuusi siipeä kullakin: kahdella he peittivät kasvonsa, kahdella verhosivat ruumiinsa ja kahdella lensivät. He huusivat toinen toiselleen: -- Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot! Hänen kirkkautensa täyttää kaiken maan. Ovenpielet vapisivat äänten voimasta, ja huone tuli täyteen savua. Ja minä sanoin: -- Voi minua, minä hukun! Minulla on saastaiset huulet, ja saastaiset huulet on kansalla, jonka keskellä elän, ja nyt minun silmäni ovat nähneet Kuninkaan, Herran Sebaotin.” (Jes. 6:1-5) Samoin kävi Pietarille, joka tajuttuaan ensikohtaamisessaan Kristuksen suuruuden sanoi Hänelle: ”Mene pois minun luotani, Herra! Minä olen syntinen mies.” (Luuk. 5:8)

Luukkaan mukaisesta evankeliumista huomamme (kts. Luuk. 11: 1-4), että Kristus opetti rukouksen nimenomaan opetuslapsilleen, ei suurelle väkijoukolle. Rukous edellyttää tietynlaista suhdetta Jumalaan ja myös tietynlaista Jumalan tuntemista. Mutta mitä on sitten Jumalan tunteminen?

Jumalan tuntemisessa kyse on jostain muusta kuin Jumalan nimen toistamisesta, tai erilaisten uskonopillisten määreiden tietämyksestä. Se edellyttää myös Jumalaan uskomista ja luottamista. Kysymys on samasta asiasta, kuin kirkon mysteereissäkin. Ne eivät avaudu täydellisesti ulkopuolisille ja ulkoa päin, vaan ne edellyttävät, että ihminen tietää ja uskoo siihen mihin hän on osallistumassa. Esimeriksi katumuksen ja ehtoollisen sakramenteissa tällä mysteerin tiedostamisella ja uskolla on erityisen suuri merkitys. Sama koskee suhdettamme koko Raamattuun. Sen lukeminen edellyttää uskoa, sillä mikäli ihminen ei usko ihmeisiin, niin mitä hänelle jää käteen Raamatun lukemisesta? Se muuttuu historiankirjaksi, jossa hypätään yli tai yritetään selittää auki kaikki ihmeet. Tällaiseen valikoivaan ja suodatettuun raamatuntulkintaan törmäämme valitettavasti aika ajoin.

Isä meidän – rukouksessa on sellainen oletusarvo, että sen lausujalla on suhde Jumalaan ja hän tuntee Jumalan, siinä määrin kuin se meille ihmisille on mahdollista. Eli rukouksen tarkoituksena ei ole itsessään todistaa epäilevälle ihmiselle Jumalan olemassaoloa, vaan se on tarkoitettu suhteen ja uskon lujittamiseksi niille ihmisille, jotka kunnioittavat Jumalaa ja luottavat Häneen. 

Herran rukous - joka olet taivaissa

Edellä olevan valossa voisimme tehdä jo sellaisen johtopäätöksen, että Isä meidän – rukous on leppoisalle Taivaan Isälle suunnattu rukous, jonka voi lausua tilanteessa kuin tilanteessa ja kaiken lisäksi se sopii kenen tahansa ihmisen suuhun oikein mainiosti. Tätä rukousta todellakin käytetään paljon ja sen moni kristitty varmasti osaa ulkoa. Tästäkään huolimatta me emme voi liiaksi ”arkipäiväistää” suhdettamme Jumalaan. Tietenkin uskon tulee olla näkyvillä arkielämässämme, mutta tästä huolimatta Jumala on kaiken tavanomaisen ja arkipäiväisen yläpuolella. Mutta tätä asiaa ei saa käsittää sillä tavoin mustavalkoisesti, että eristäisimme Jumalan kauaksi taivaisiin.

Me kutsumme Jumalaa Isäksi, mutta tästä huolimatta Jumala ei ole pelkästään jotain taivaallista tai maanpäällistä, vaan Hän on Kaikkivaltias. Jumala on läsnä kaikkialla. Ei pelkästään tämän maailman tai meidän aurinkokuntamme, vaan koko maailmankaikkeuden. Jumalasta on käytetty nimitystä Sebaot, joka tarkoittaa taivaallisten sotajoukkojen Jumalaa. Hänen vallan alaisuuteen kuuluvat kaikki maailmankaikkeuden voimat. Jos me osoitamme kunnioitusta täällä maan päällä olevia korkea-arvoisia henkilöitä kohtaan, niin kuinka paljon enemmän meidän tulisikaan kunnioittaa Jumalaa. Me näemme tämän saman asian myös Kristuksessa, joka on yhtä aikaa sekä ihminen, että Jumala. Ihminen jota meidän on helppo lähestyä, mutta samaan aikaan Jumala, jonka voimallista toista tulemista me odotamme.

Siksi tämän rukouksen ensimmäiset sanat muistuttavat meitä yhtä aikaa armahtavasta ja ihmisiä rakastavasta Isästä, kuin myös Kaikkivaltiaasta Jumalasta, jota meidän tulee kaikessa kunnioittaa. Johdannossa todettiin, että liturgiassakin Herran rukousta edeltävät nimenomaan sanat, jotka muistuttavat Jumalan voimallisuudesta. Pyhän apostoli Jaakobin liturgiassa nämä sanat kuuluvat seuraavasti: ”Ja suo meidän, Valtias, ihmisiä rakastava Herra, rohkeudella, tuomiotta, puhtaalla sydämellä, valistetulla sielulla, häpeästä vapain kasvoin ja pyhitetyin käsin uskaltaa avuksihuutaa Sinua, taivaan pyhää Jumalaa Isää ja lausua.”

Herran rukous - meidän

Meillä ihmisillä usein taipumus ajatella uskontoa ja suhdettamme Jumalaan hyvin yksilökeskeisesti. Tällainen ajattelu on johtanut jopa siihen, että seurakunta voidaan kokea jopa tarpeettomana (ja kalliina) tahona omassa uskonnonharjoittamisessa. On tietenkin totta, että rukouselämä ja kaikki muukin lähtee liikkeelle ihmisestä itsestään ja me omasta vapaasta tahdostamme käännymme Jumalan puoleen. Tähän meitä ei voida ulkoapäin pakottaa, tai jos näin tapahtuu niin kyse on silloin uskon vääristymästä.

On olemassa henkilökohtaisia asioita, joita me pyydämme Jumalalta itsellemme ja näidenkin asioiden tulisi olla nimenomaan pelastuksen kannalta oleellisia. Me olemme luonnollisesti myös vastuussa itsestämme ja omista teoistamme. Tästäkään huolimatta rukouselämämme ei voi muuttua puhtaasti yksilökeskeiseksi. Kristus on opettanut: ”Sillä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään.” (Matt. 18:20)

Isä meidän - rukous on yhteinen rukous ja se on kirjoitettu monikkomuodossa. Mikäli rukous olisi tarkoitettu vain yksityiseen käyttöön, niin se olisi varmasti alkanut sanoilla: ”Isäni, joka olet taivaissa.”’

Varoittava merkki vääränlaisesta itsekeskeisestä rukouksesta löytyy Kristuksen vertauksesta publikaanista ja fariseuksesta. Siinähän tuo fariseus asetti itsensä muiden yläpuolelle, kehui omia saavutuksiaan, eikä millään tavoin osoittanut katumusta tai nöyryyttä. Oikeastaan voimme todeta, että tuo fariseus ei käytännössä rukoillut ollenkaan, vaan tämä puhui täysin omiaan. Jos me ihmisinä eristäydymme Kirkon ulkopuolelle, niin samalla kasvaa riski, että me ryhdymme muokkaamaan uskoamme ja rukouselämäämme meitä enemmän miellyttäväksi. Vaarana on laskea uskonmukaisen elämän ihanteet liian matalalle ja rukouksissa taas sortua pyytämään pelastuksen kannalta tarpeettomia asioita ja kenties tuon vertauksen fariseuksen tavoin kehua itseään ja vähätellä muita.

Yhteisissä ja ääneen lausutuissa rukouksissa ei onneksi voida sortua tällaiseen toimintaan. Isä meidän – rukous lausutaan sellaisessa muodossa, jossa me emme voi yksinkertaisesti ajatella itsekkäästi.  Kuten apostolit ovat sanoneet, että me olemme Jumalan lapsia, niin silloin kenelläkään ei ole yksinoikeutta Jumalaan, vaikka tällaista tulkintaa on olemassa. Lisäksi tässä rukouksessa ei pyydetä mitä tahansa, vaan siinä kaikki tähtää siihen, että me toteuttaisimme Jumalan tahdon.

Herran rukous - Isä

Kristuksen opettama rukous on siis jo kielellisesti, mutta myös sisällöltään tavallisuudesta poikkeava tai voisiko sanoa jopa ennenkuulumaton. Ennen tätä Kristuksen opetusta oli ollut käsittämätöntä se, että tavallinen ihminen rohkenisi kutsua omaa Jumalaansa ja Luojaansa sanalla ”Isä”. Eikö Jumala ole aina ollut etäinen ja pelottava, jonka suhdetta ihmiseen ei voinut kuvailla läheiseksi? Toki juutalaisuudessa on Jumalaa kuvailtu isän kaltaiseksi, kuten esimerkiksi septuagintan mukaisessa psalmissa 102 (103) ”Niin kuin isä armahtaa lapsiaan, niin armahtaa Herra niitä, jotka häntä pelkäävät”. Tästä huolimatta Jumalaa ei ole koskaan suoraan puhuteltu isäksi.

Isäksi kutsuminen asettaa ihmisen aivan uuteen suhteeseen oman Jumalan kanssa. Aramean isää tarkoittava sana on ”abba”, joka todellakin tarkoittaa samalla tavalla isää, miten lapsi sen ymmärtäisi puhuessaan omasta isästään. Lähi-idän ja raamatunajan kulttuuria tutkinut Kenneth Bailey teki tähän liittyen hämmästyttävän havainnoin opettaessaan eräässä kylässä Libanonissa. Kertoessaan arabiaa puhuville ihmisille arameankielisestä sanasta ”abba”, niin hänelle sanottiin, että tuota sanaa edelleen käytettiin ja se on helpoin sanamuoto sanasta ”isä” minkä pieni lapsi oppii ensimmäisten sanojensa joukossa puhumaan. Sana abba on siis edelleenkin käytössä tuolla kielialueella, jossa aikoinaan puhuttiin arameaa. Tämän esimerkin valossa varmasti ymmärrämme, että tuolla sanalla abba – isä on todellakin ihmisille hyvin läheinen merkitys.

Kristus itse käytti hyvin koskettavalla tavalla isää esimerkkinä vertauksessaan Tuhlaajapojasta. Siinäkään isä ei ollut etäinen tai armoton, vaan rakkaudella, avosylin vastaanottava ja armahtava henkilö. Sellainen on myös ihmisen suhde Isään Jumalaan. Kristus on avannut meidät ihmiset ymmärtämään suhteemme Jumalaan uudella tavalla. Kun kerran Jumala on meille Isä, niin silloin me olemme Jumalan lapsia ja sen vuoksi me voimme luottaa Jumalaan, kuten lapsi omaan isäänsä. Tätä on kuvannut apostoli ja evankelista Johannes 1. kirjeessään seuraavasti: ”Katsokaa, kuinka suurta rakkautta Isä on meille osoittanut: me olemme saaneet Jumalan lapsen nimen, ja hänen lapsiaan me myös olemme.” (1. Joh. 3:1) Samalla tavalla sanoo pyhä apostoli Paavali Roomalaiskirjeessä: ”Te ette ole saaneet orjuuden henkeä, joka saattaisi teidät jälleen pelon valtaan. Olette saaneet Hengen, joka antaa meille lapsen oikeuden, ja niin me huudamme: ”Abba! Isä!” (Room. 8:15)

Sanaan ”isä” liittyen meidän on vielä tarkasteltava erästä Kristuksen opetusta, joka on herättänyt suoranaista hämmennystä ja jopa kritiikkiä niin ortodoksisen kuin roomalaiskatolisen kirkon käytäntöä kohtaan. Kyse on sielunpaimen puhuttelusta, jossa käytetään sanaa ”isä”, vaikka Kristus on sanonut seuraavasti: ”Älkää myöskään kutsuko isäksi ketään, joka on maan päällä, sillä vain yksi on teille isä, hän, joka on taivaissa”. Kristus oli tätä ennen todennut, että: “teillä on vain yksi opettaja ja te olette kaikki veljiä.” (Matt. 23:8-9) Eli selkeästi Kristus painottaa opetuslapsilleen, että kukaan heistä ei saa asettaa itseään muiden yläpuolelle. Muistamme varmasti evankeliumista, että opetuslapset olivat toisessa tilanteessa pohtineet sitä, että kuka heistä on suurin. Tämä kohta on siis ymmärrettävä laajemmassa merkityksessä, mitä tämä irrallinen jae antaa ymmärtää. Mikäli tämä kohta kuitenkin halutaan irrottaa kokonaisuudesta, niin käytännössähän edes lapset eivät saisi puhutella omaa isäänsä isänä, koska Kristus sen selkeästi kieltänyt.

Sanaa isä voidaan kuitenkin käyttää puhuttaessa hengellisestä auktoriteetista. Esimerkiksi Vanhassa Testamentissa Elisa huusi taivaaseen lähteneen Elian perään: ”Isäni, isäni! Israelin tuki ja turva!” (2.Kun. 2:12) Myöhemmin itse kuningaskin puhutteli Elisaa isänä. Pyhä apostoli Paavali on viitannut itseensä sanoessaan: ”Vaikka teillä Kristukseen uskovina olisi tuhansia kasvattajia, teillä on vain yksi isä. Minähän teidät olen evankeliumia julistamalla synnyttänyt Kristukseen Jeesukseen uskoviksi.” (1.Kor. 4:15) Sanaa ”isä” voidaan siis käyttää puhuttaessa sielunpaimenesta, mutta samanaikaisesti kuitenkin varoitetaan siitä, että kukaan asettaisi itseään muiden yläpuolelle. Tämä ei tarkoita pelkästään termien käyttämistä, vaan esimerkiksi sellaista pukeutumista, jolla joku henkilö haluaa erehdyttävästi antaa itsestään sellaisen kuvan, että hän esimerkiksi kuuluu papistoon. Samalla tavoin joku voi ryhtyä opettamaan muita ihmisiä kirkon nimissä, vaikka hänellä ei tällaisia valtuuksia olisikaan. Erityisesti internetin aikakaudella eri keskustelupalstoilta löytyy kirkon ”suuria opettajia ja teologeja” hämmästyttävän paljon. Lyhyesti sanottuna hengellistä isyyttä ei kukaan voi ottaa tai vaatia itselleen, vaan se annetaan hänelle. Kukaan ei itse ryhdy papiksi, vaan hänet kutsutaan Kirkon palvelustehtävään. Hän ei ole tuolloinkaan kenenkään yläpuolella, vaan ennen kaikkea muiden palvelija, joka on oman seurakuntansa edessä kantamassa yhteistä rukousta.

Herran rukous - Johdanto

Laitan seuraavaksi teille tähän blogiini esitelmäni Isä meidän - rukouksesta. Tätä on käyty läpi Nurmeksen raamattupiirissä ja Juuan tiistaiseurassa. Aiemmin kaikilla on ollut mahdollisuus tutustua tähän materiaaliin Ortodoksi.netin sivuilla, mutta ainakin toistaiseksi se on mahdotonta. Niinpä laitan tämän tänne pienissä osissa ja tätä kautta myös edes tässä muodossa päivitän blogiani hieman useammin.


JOHDANTO

Isä meidän – rukous (Herran rukous) on Kristuksen omille opetuslapsilleen ja myös meille kaikille Hänen seuraajilleen antama rukous, jota meidän tulisi käyttää. Tämä rukous löytyy sekä Matteuksen että Luukkaan mukaisesta evankeliumista. Matteuksesta se löytyy Vuorisaarnan yhteydestä (Matt. 6:9-13). Ennen kuin Kristus opettaa tämän rukouksen, niin hän varoittaa siitä, että hänen opetuslapsensa eivät rukoillessaan olisi ulkokultaisia tai hokisi tyhjää pakanain tavoin (kts. Matt. 6:5-8).

Ulkokultaisuudessa kysymys on siitä, että ihminen tekeytyy sellaiseksi, mitä hän ei todellisuudessa ole. Jeesukseen aikaan fariseuksilla oli mahdollisuus toteuttaa tätä erityisellä tavalla. Juutalaisuudessa vuorokaudessa oli tiettyjä hetkiä jolloin piti rukoilla, oli ihminen sitten missä paikassa tahansa. Fariseukset ottivat tämän säännön vakavasti (kuten monet muutkin säännöt) ja he toimivat usein niin, että he menivät näkyville paikoille, esimerkiksi katujen ja torien varsiin juuri sellaiseen aikaan, jolloin rukouksen oli määrä alkaa. Näin he saattoivat antaa itsestään hurskaan kuvan mahdollisimman monelle ohikulkijalle. Tämän vuoksi Kristus antoi ohjeen siitä, että rukoillessa tulisi vetäytyä yksinäisyyteen. Kristus ei siis halunnut kumota yhteisen rukouksen tärkeyttä, vaan Hän halusi tällä tavoin kritisoida tätä tiettyä tilannetta, jota jotkut käyttivät hyväkseen. Meidän tulee olla siis tarkkana, ettemme erota jotain Kristuksen opetusta siitä tilanteesta ja asiakokonaisuudesta missä se on lausuttu. Ulkokultaisuudesta meidän päivinämme voidaan sanoa, että vaikka ortodoksisuudessa ei olekaan mahdollista sitä tuolla tavoin toteuttaa, niin edelleen on sellaisia erityisiä tilanteita, joissa esimerkiksi jumalanpalvelukseen saatetaan hakeutua juuri suuren näkyvyyden vuoksi.

Kristus viittaa myös pakanoiden tyhjänhokemiseen. Esimerkin siitä löydämme vaikkapa profeetta Elian taistelussa Baalin palvojia vastaan, jotka aamusta iltapäivään (kolmeen) asti huusivat Baalia avukseen. (1.Kun. 18: 26-29) Samankaltainen maininta löytyy myös Apostolien tekojen kirjasta, jossa kerrotaan Efesoksen mellakasta, jossa väkijoukko huusi parin tunnin ajan Artemista avuksi (Ap.t. 19:34). Tämä ei tarkoita sitä, etteikö kristityn rukous saisi kestää pitkään ja etteikö siinä saa toistua samojakin asioita. Pakanauskonnoissa kyse oli enemmänkin heidän jumaliensa uuvuttamisesta jatkuvalla hokemisella, jotta nämä huomaisivat mitättömät ihmiset ja toteuttaisivat heidän toiveensa. Pakanallisuudessa korostui enemmänkin sanojen määrä ja äänenvoimakkuus kuin rukouksen puhutteleva sisältö. Kristus on kuitenkin muistuttanut, että pelkkä Jumalan puhuttelu ei itsessään riitä: ”Ei jokainen, joka sanoo minulle: ’Herra, Herra’, pääse taivasten valtakuntaan. Sinne pääsee se, joka tekee taivaallisen Isäni tahdon.” (Matt. 7:21) Isä meidän – rukouksessakaan  kyse ei ole vain sanoista, vaan niiden tarkoituksena on saattaa meidät myös toimimaan oikealla tavalla. Rukous on ihmisen ja Jumalan välistä yhteyttä, mutta sen tarkoituksena on myös opettaa meidät toimimaan Jumalan tahdon mukaan.

  

Isä meidän - rukoukseen liittyen on huomionarvoista se, että hyvin suurella todennäköisyydellä Kristus opetti sen kansankielellä, eli arameaksi, vaikka juutalaiset muutoin käyttivät rukouksissaan hepreaa. Tämä itsessään avaa meille ovet sille tosiasialle, että rukouksen täytyy olla kaikille ymmärrettävää. Me emme lausu rukouksia mekaanisesti jollain meille käsittämättömällä tai vaikeasti ymmärrettävällä kielellä, jonka samalla virheellisesti kuvitellemme olevan Jumalalle mieluisampaa, tai sellaista jonka Hän kuulee ja ymmärtää paremmin. Me lausumme rukoukset siksi selkeästi ja ymmärrettävällä kielellä, että me voisimme paremmin olla yhteydessä Jumalaan ja toimia omassa elämässämme rukouksen sanojen mukaisesti. Sanotaanhan erään rukouksen johdannossakin: ”Lausukaamme kaikki täydestä sydämestämme ja täydellä ymmärryksellämme.”

Isä meidän – rukous on vakiintunut moniin luettaviin kohtiin jumalanpalveluksissamme ja esimerkiksi III hetken palveluksessa ennen liturgiaa se luetaan kahteen otteeseen. Kuitenkin itse liturgiassa tämä rukous veisataan yhteisesti vähän ennen Ehtoollista. Rukousta edeltävät sanat: ”Ja tee, Herra, meidät kelvollisiksi, että uskalluksella ja nuhteettomasti rohkenisimme avuksihuutaa Sinua, taivaallista Jumalaa, Isää, ja lausua.” Nämä sanat jo itsessään muistuttavat siitä, että rukousta ei ole tarkoitus lausua kevyin mielin, vaan se on eräänlainen rukouksellinen huipentuma, johon ottivat osaa Kirkon ensimmäisinä vuosisatoina ainoastaan kirkon jäsenet (uskovaiset), jotka olivat pelkästään läsnä tuossa vaiheessa liturgiaa.