Kymmenen spitaalisen parantaminen (opetuspuhe)

Luuk. 17:12-19

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen,

Päivän evankeliumiluku kymmenen spitaalisen parantamisesta on sellainen, että sitä käytetään melko paljon ortodoksisessa kirkossa. Kyse on kohdasta, joka luetaan aina kiitosrukoushetkessä, esimerkiksi merkkipäiväjuhlien yhteydessä. Tässä evavenkeliumiluvussa korostuu kiitos Jumalaa kohtaan.

Mutta ennen kuin mietimme itse tätä kiitosta, niin meidän on syytä nopeasti tutkia tuota tilannetta, jossa Kristus kohtasi nuo spitaaliset. Juutalaisten noudattivat puhtaussäännöksiä ja monet sairaudet aiheuttivat sen, että ihminen oli epäpuhdas eli saastainen. Kolmannessa Mooseksen kirjassa tämä on kuvattu seuraavasti:

”Spitaalitautia sairastavan tulee käyttää repaleisia vaatteita, pitää hiuksensa hajallaan ja kasvojensa alaosa peitettynä sekä huutaa: ’Saastainen, saastainen!’ Niin kauan kuin hän potee tautiaan, hän pysyy saastaisena. Hänen on asuttava erillään leirin ulkopuolella.” (3.Moos. 13:45-46)

Ymmärrämme varmasti varsin hyvin sen, että spitaalia sairastavan ihmisen elämä oli tuohon aikaan hyvin ankeata, sillä tällainen ihminen oli monin tavoin erotettu normaalista elämästä. He joutuivat elämään kaupungin ulkopuolella ja käytännössä he olivat ulkopuolisina kaikesta muustakin. Tuon ajan lääketiede ei ollut tietenkään kovin hyvin kehittynyttä, jolloin kuka tahansa vakavasta ihosairaudesta kärsivä ihminen saattoi joutua epäpuhtaaksi luokiteltujen joukkoon.

Jonkinlaista lohtua nämä spitaaliset saivat varmasti toisistaan ja sen vuoksi tässäkin tapauksessa Kristus kohtasi kymmenen hengen ryhmän kaupungin ulkopuolella.

Kristus paransi pelkällä sanallaan koko joukon ja käski heidän mennä näyttämään itsensä papeille. Siihen aikaan juuri papit olivat niitä, joilla oli oikeus todeta ihmisen  olevan puhdas ja antamaan terveen paperit. Kaikki Kristuksen lähettämät spitaaliset puhdistuivat matkalla, mutta ainoastaan yksi muisti palata Kristuksen luokse kiittämään häntä tästä hyvästä teosta.

Tämä evankeliumiluku koskettaa meitä hyvin läheisellä tavalla vielä tänäkin päivänä. Jos ajattelemme tuota lukua yksi kymmenestä, niin se on jotain mikä tulee näkyviin aivan normaalissa seurakuntaelämässä. Noin 10% seurakunnan jäsenistä osallistuu aktiivisesti seurakunnan elämään, eli he käyvät esimerkiksi useita kertoja vuodessa kirkossa.

Se ei ole sattumaa, että tuo luku on juuri tuollainen, sillä ihminen kaikessa heikkoudessaan unohtaa monesti sen, että meidän tulisi osoittaa kiitosta Jumalalle. Näin kävi 2000 vuotta sitten ja näin tapahtuu edelleen.

Jos ajattelemme koko meidän elämäämme, niin ihmiset monesti haluamme monia asioita. Se on tietysti aivan luonnollista. Suhteessa Jumalaan me hyvin usein pyydämme ja joskus jopa valitamme. Osoitamme surua ja joskus jopa huudamme tuskaisena apua.

Monesti asia joka on tullut vastaan ylitsepääsemättömänä esteenä ja mahdottomuutena on sitten Jumalan johdatuksesta ratkennut kuin itsestään. Elämässä tapahtuu jatkuvasti pieniä ihmeitä. Itse asiassa elämä itsessään on ihme! Ja silloin kun kaikki on kunnossa tai nuo ongelmat ovat ratkenneet, niin ihminen on tyytyväinen. Hän on niin iloinen ja tyytyväinen, että unohtaa kiittää siitä Jumalaa.

Ihmisen elämän tulisi olla oikeastaan jatkuvaa kiitosta Jumalaa kohtaan. Monet kirkon jumalanpalveluksista alkavat jo kaikessa yksinkertaisuudessaan kiitoksella: “Kiitetty on Jumalamme, alati nyt aina ja iankaikkisesta iankaikkiseen”. Jumalanpalveluselämä on kiitosta ja liturgiassa keskeinen osa on Eukaristia, joka tarkoittaa tuota kiitosuhria.

Jokaiseen elämän hetkeen tulisi kuulua kiitos. Aamulla kun heräämme, niin meidän tulisi olla Jumalalle kiitollisia siitä että saamme nousta uuteen päivään. Ja joka ilta meidän tulisi olla kiitollisia siitä, että olemme taas saaneet elää yhden päivän. Elämä itsessään on aihe kiitokseen.

Kaikki  kuuluu Jumalalle ja kaikki on Jumalalta lähtöisin. Jos tämän tärkeän asian pystymme pitämään mielessämme, niin silloin emme ryhdy tavoittelemaan mitään ylimääräistä, emmekä kadehtimaan sitä, mitä muilla on. Jumala on antanut meille ihmisille haltuun erilaisia asioita ja kaikki ne ovat meillä ikään kuin lainassa.

Ja kaikesta siitä mitä meidän haltuun on uskottu, meidän tulee myöskin tehdä tiliä viimeisellä tuomiolla. Jumalan meille antamat lahjat: Koko meidän elämämme ja kaikki ne tiedot ja taidot. Ne on annettu meille, jotta voisimme parhaimmalla tavalla palvella toinen toistamme. 

Jos kaikilla maailman ihmisillä olisi vilpitön halu lähimmäusen palvelemiseen ja auttamiseen, niin tässä maailmassa ei olisi enää sellaisia epäkohtia, jotka ovat johtaneet eriarvoistumiseen. Oman osuutemme me teemme jo sillä, että itse teemme kaikkemme jotta lähimmäisillämme olisi hyvä olla. - Amen!

Sairaus ja usko

Teksti julkaistu aiemmin Aamun Koitossa

Sairautta ja sairastamista on monenlaista. Tavallinen päänsärky voi lamaannuttaa ihmisen vuoteenomaksi, jolloin tämä ihminen on todellakin sairas. Uupumusta, masennusta tai muita psyykkisiä sairauksia ei monesti haluta mieltää sairaudeksi, koska ne eivät aina näy samalla tavoin ulospäin kuin esimerkiksi kuume tai murtunut käsi. Psyykkiseen sairastaminen on kuitenkin sairastamista ja siihen sairastutaan tässä kiireen ja suorituskeskeisyyden maailmassa yhä enemmän ja enemmän. Myös suhtautumisemme sairauteen vaihtelee. Joku ihminen näyttää suhtautuvan tyynesti uutiseen parantumattomasta sairaudestaan, kun joku toinen on lähes paniikissa kuultuaan joutuvansa hammaslääkäriin.

Sairaus pysäyttää

Vakavampi sairaus itsellä tai läheisellä pysäyttää pohtimaan ihmisen suhdetta koko elämään ja myös Jumalaan ja iankaikkisuuteen. On selvää, että vakava sairaus ja ajatus kuoleman kohtaamisesta eivät tunnu reiluilta asioilta. Kuitenkin me ihmiset olemme alttiita tässä maailmassa vaikuttavilla asioille, jotka eivät perustu sellaiseen reiluuteen, että ainoastaan pahoja asioita tekevät joutuisivat kärsimään. Me joudumme vastaanottamaan tässä ajallisessa elämässä monia kärsimyksiä riippumatta siitä, että mikä on meidän uskomme. Kristuskaan ei luvannut, että hänen seuraajansa välttyisivät sairauksista ja muilta vastoinkäymisistä. Kaikki apostolit joutuivat kärsimään. Erityisesti pyhä apostoli Paavali koki oman ruumiillisen sairautensa taakkana, josta hän pyysi parantumista: ”Olen saanut pistävän piikin ruumiiseeni, Saatanan enkelin kurittamaan itseäni, etten ylpistyisi. Olen kolme kertaa pyytänyt Herralta, että pääsisin siitä. Mutta hän on vastannut minulle: ’Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa.’ Sen tähden ylpeilen mieluimmin heikkoudestani, jotta minuun asettuisi Kristuksen voima.” (2. Kor. 12:7-9)

Kun Kristus toimi täällä maan päällä, niin hän paransi sairaita ja herätti jopa kuolleista. Tätä hän ei tehnyt siksi, että olisi yrittänyt julistustyönsä aikana kitkeä kaikki sairaudet pois maan päältä. Parantamiset tapahtuivat rakkaudesta ihmisiä kohtaan ja siksi, että ihmiset uskoisivat Kristuksen olevan Jumalan Poika. Kristus toi itsessään Jumalan valtakunnan todeksi maan päälle ja  Jumalan valtakunnassa ei ole sairautta eikä kuolemaa. Parantaessaan Kristus edeltä kuvasi toisessa tulemisessaan tapahtuvaa lopullista vapautumista kaikista sairauksista ja kärsimyksistä.

”Miksi juuri minä?”

Tämä on kysymys johon vaadimme Jumalalta vastausta kohdatessamme vakavan sairauden. Lääkäriltä saisimme joissakin tapauksissa melko tyhjentävänkin selityksen sairauteemme, joka johtuu esimerkiksi perintötekijöistä tai elämäntavoista. Tästä huolimatta haluaisimme selityksen siihen, että miksi meitä koetellaan. Haluamme löytää syyn sairaudelle ja monesti tämä muuttuu syyllisen etsimiseksi. Johtiko minun tai lähimmäiseni laiminlyönti tai jokin paha teko tähän? Hyvin usein ihminen kokee sairauden Jumalan rankaisuna ihmistä kohtaan. Tuollaisessa mielentilassa ihminen saattaa ikään kuin odottaa Jumalalta anteeksipyyntöä siitä, että joutuu elämään sairauksien ja vastoinkäymisen sävyttämää elämää tässä Jumalan luomassa maailmassa.

Kuten aiemmin on todettu, niin sairastaminen ja kuolema eivät kuulu Jumalan valtakuntaan, eikä alkuperäiseen luomistyöhön, vaan ne kuuluvat maailmaan, jossa vaikuttaa ihmisen syntiinlankeemus. Syntiin liittyvät asiat ovat monesti epäreiluja. Siksi sairaudet ja kuolema tuntuvat nimenomaan epäreiluilta meitä ihmisiä kohtaan. Siitä huolimatta meidän tai lähimmäistemme yksittäiset teot harvemmin liittyvät sairauteemme. 

Jumala ei kiusaa ihmistä, vaikka Isä meidän – rukouksessa sanommekin, että Jumala ei ”saata meitä kiusaukseen”. Parempi käännös olisi, että Jumala ei antaisi meidän vastoinkäymisissä luovuttaa, vaan antaisi meille voimaa kulkea eteenpäin. Pyhä apostoli Jaakob sanoo seuraavasti kirjeessään: ”Älköön kukaan kiusauksiin jouduttuaan ajatelko, että kiusaus tulee Jumalalta. Jumala ei ole pahan kiusattavissa, eikä hän itse kiusaa ketään. Jokaista kiusaa hänen oma himonsa; se häntä vetää ja houkuttelee.” (Jaak. 1:13-14)

Eli suurin kiusaus ei tule Jumalalta, vaan suurin taistelu on meidän sisäinen taistelumme.

Jos kerran sairaus pysäyttää ihmisen ja saa hänet ajattelemaan Jumalaa ja iankaikkisuutta, niin tässä kohden punnitaan se, että mitä ihminen seuraavaksi tekee? Kääntyykö hän pois Jumalasta, vai pitääkö sittenkin suunnan kohti Häntä? Joidenkin kohdalla usko heikkenee, toisilla se vahvistuu. Joskus kyse ei ole enää yksittäisen ihmisen uskosta, vaan siitä, että suurikin joukko ihmisiä pysähtyy tällöin ajattelemaan elämän merkitystä ja iankaikkisuutta. Uskon tarkoituksena ei lopulta ole vapauttaa ihmistä ruumiillista kärsimyksistä, vaan antaa voimaa ja ymmärrystä kulkea eteenpäin, katse suunnattuna kohti Jumalan valtakuntaa. Jälkikäteen monet ovat huomanneet, että ruumiillinen sairaus on itse asiassa vahvistanut uskoa.

Kirkon tarjoamat pyhät toimitukset

Ortodoksisessa kirkossa on olemassa sairaanvoitelun mysteerio, jossa rukoillaan Jumalalta syntien anteeksi antoa ja parannusta sekä sitä, että Hän nostaisi sairastuneen takaisin ylös. Esimerkkinä tästä voi mainita sen kuinka Jeesuksen paransi Pietarin anopin. Parannuttuaan tämä nousi ylös ja alkoi palvella muita (Matt. 8:14-15). Eli sairaanvoitelun tarkoituksena ei ole jättää ihmistä siihen tilaan, vaan tervehdyttää hänet, jotta hän voisi taas palvella Jumalaa. Siksi tämä sakramentti ei ole tarkoituksenmukainen saattohoidossa olevalla ihmiselle.

Sairaanvoitelua yleisempi toimitus on rukoushetki, jonka yhteydessä annetaan ehtoollista.  Tästä käytetään myös nimitystä sairaanripitys. Mikäli sairaus estää ihmistä saapumasta kirkkoon, niin silloin Kirkko tulee ihmisen luokse. Ehtoollisen vieminen sairastavalle ei tarkoita sitä, että lopun hetket olisivat nyt käsillä, vaan ehtoollinen on luonnollinen asia, johon ihmisen pitäisi osallistua säännöllisesti, oli hän sitten terve taikka sairastava.

Vaikka sairaudet kuuluvatkin tähän elämään, niin me saamme pyytää Jumalalta itsellemme ja lähimmäisillemme maalisia hyvyyksiä ja sielun ja ruumiin terveyttä. Terveenä ihmisenä meidän on helpompi toimia ja tehdä hyvää. Meidän tehtävänä on myös ennalta ehkäistä mahdollisia sairauksia ja vaalia terveyttämme, sillä ruumis on sielun temppeli. Ruumiillista terveyttä ei ole syytä väheksyä painottamalla yksipuolisesti ihmisen sielunelämää. Terveys ja hyvinvointi ovat ihmiselle erityinen siunaus, mutta samalla ne antavat myös vastuun palvella. Ne joilla on hyvät edellytykset toimia ja auttaa heikompia tulisi todellakin tehdä näin. Näin meidän tulee kristittyinä toimia.

Kirkollisia toimituksia sairastaville

Pyhältä pöydältä löytyy useimmiten pienen kirkon mallinen lipas (kuvassa lasikuvun alla), jossa säilytetään ehtoollislahjoja sairaita varten.


Ajattelin nyt kirjoittaa siitä, että millaisia rukouksia ortodoksisessa kirkossa on varattu sairastaville. Samalla ajattelin viitata tässä myös sellaisiin tilanteisiin, jossa kysymys on saattohoidossa olevasta ihmisestä. Aihe on sillä tavoin tärkeä, että me saatamme epäröidä papin pyytämistä paikalle, koska emme ole varmoja siitä, että missä tilanteessa se on ajankohtaista. Termit "sairaanvoitelu", "rukoushetki sairaan puolesta" ja "sairaanripitys" menevät varmasti helposti sekaisin.

Lähdetään ihan aluksi siitä liikkeelle, että me voimme rukoilla oman itsemme tai sairastavan läheisemme puolesta omien henkilökohtaisten rukousten lisäksi esimerkiksi sillä tavoin, että tuomme erillisen muistelulapun kirkkoon jossa pyydämme esirukousta. Pyydettäessä tämä esirukous luetaan myös ääneen hartauden ekteniassa, jolloin läsnäoleva seurakunta voi myös osallistua tähän rukoukseen. Itse muistelulappuun ei tarvitse laittaa mitään yksityiskohtaista tietoa sairauden laadusta, sillä pelkkä etunimi riittää. Tietysti papin kanssa voi käydä sieluinhoidollista keskustelua liittyen esimerkiksi sairauteen.


SAIRAANVOITELU
Ortodoksisen kirkon sairaanvoitelu sekoitetaan helposti roomalaiskatolisen kirkon "viimeiseen voiteluun", jonka suurin osa ihmisistä on kenties oppinut tuntemaan television kautta. Ortodoksisessa perinteessä sairaanvoitelua ei ole tarkoitus toimittaa esimerkiksi saattohoidossa olevalle ihmiselle, koska sen tarkoituksena on nostaa ihminen ylös sairasvuoteesta. Vaikka mieluusti haluaisimme pitää läheisemme vierellämme keinolla millä hyvänsä, niin meidän on myönnettävä se tosiasia, että tietyssä pisteessä ihminen on tilanteessa, jossa hän elämästä kylläänsä saaneena on valmis siirtymään tästä ajasta iankaikkisuuteen.

Sairaanvoitelu ei ole myöskään toimitus, joka toimitettaisiin tuosta vaan, sillä aloitteen ja parantumisen halun tulisi lähteä liikkeelle ihmisestä itsestään. Siinä mielessä tätä toimitusta voi verrata katumuksen sakramenttiin, jossa yhtenä parantumisen ja muutoksen liikkeelle panevana voimana on ihmisen oma vilpitön halu parantua.
Sairaanvoitelu on ortodoksisen kirkon sakramentti, joka täydellisenä toimitettuna kestää lähemmäs kaksi tuntia. Toimitusta voidaan luonnollisesti soveltaa tilanteen mukaan. Yleensä sairaanvoiteluun liitetään myös katumus ja Ehtoollinen.


RUKOUSHETKI SAIRAAN PUOLESTA
Sairaanvoitelusta "kevyempi" toimitus on rukoushetki sairaan puolesta. Siihenkin liittyvät rukoukset tähtäävät selkeästi ihmisen parantumiseen. Sairaanvoitelusta poiketen rukoushetki on mahdollista toimittaa myös fyysisesti muualla, esimerkiksi kirkossa, vaikka itse sairastunut ihminen olisiki kotonaan tai sairaalassa.


SAIRAANRIPITYS
Sairaanripitys on toimitus, jossa sairaanvoitelun tavoin "kirkko tulee ihmisen luokse". Tämän toimituksen ydin on siinä, että sairaalle tai muutoin heikkokuntoiselle ihmiselle (joka on tämän vuoksi estynyt saapumaan liturgiaan) annetaan Herran pyhä Ehtoollinen. Tätä edeltää tarvittaessa katumuksen mysteerio. Ehtoollinen voidaan antaa myös tavallisen rukoushetken yhteydessä, jolloin siihen lisätään yleensä rukous ennen pyhää Ehtoollista. Sairaanripitys on toimitus, jonka voi toimittaa useampaan kertaan ja itse asiassa säännöllisesti. Juuri tämä toimitus on olennaisin myös silloin, kun kyse on ihmisestä, joka on saattohoidossa. Käytännössä sairaanripitys on juuri se toimitus, jota eniten käytetään kaikissa tilanteissa. Sitä ei missään nimessä saa mieltää kertaluontoiseksi toimituksesi, joka annetaan ainoastaan niille, joilla on enää vähän elinpäiviä jäljellä.

Tässä yhteydessä on syytä korostaa sitä, että Ehtoollinen voidaan antaa ainoastaan ihmiselle, joka kykenee sen käytännössä vastaanottamaan. Tämän vuoksi papin pyytämistä ei kannata viivyttää siihen asti, jotta ihminen on menettänyt tajuntansa. Tällöin Ehtoollisen antaminen on siis käytännössä mahdotonta (siinäkin tilanteessa voidaan kuitenkin vielä toimittaa rukoushetki, joten papin pyytäminen on silloinkin paikallaan).
On jossain mielessä ymmärrettävää, että papin pyytämistä voidaan vältellä senkin vuoksi, ettei sairastavalle tule sellaista oloa, että omaiset ajattelisivat hänen nyt tekevän kuolemaa. Kuten jo aiemmin totesin, sairaanripitys, tai pelkistetymmin sanottuna Ehtoollisen antaminen kirkkorakennuksen ulkopuolella on luonnollinen ja yleisesti käytetty toimitus kaikille niille, joilla ei ole mahdollisuutta muutoin osallistua Ehtoolliseen kirkossa.

Kaikissa tilanteissa kannattaa olla mahdollisimman varhain yhteydessä paikalliseen seurakuntaan. Vaikka jokaisessa seurakunnasta löytyy varmasti yhteystiedot päivystävään pappiin, niin papin saaminen paikalle erityisesti laajemmissa maaseutuseurakunnissa voi viedä enemmän aikaa. On hyvä muistaa, että pappiin tai seurakunnan diakoniatyöntekijään voi olla yhteydessä ennemmin kuin vasta hengenhädässä.