Kristuksen kärsimyksestä ja ylösnousemuksesta

                                      

"Heittäkäämme pois kaikki maalliset huolet"

Suuri Paasto on valmistautunut meitä ylösnousemuksen juhlaan ja sen tarkoituksena on nimenomaisesti saada elämässämme olevat asiat oikeaan tärkeysjärjestykseen. Maalliset ja turhat asiat tulisi jättää taka-alalle ja keskittyä hengellisesti ja pelastuksen kannalta tärkeisiin asioihin.

Aivan kuten liturgiassakin Kerubiveisun sanojen mukaisesti meitä kehotetaan "heittämään pois kaikki maalliset huolet", niin samalla tavoin meidän tulisi tässä vaiheessa olla siinä tilassa, että olemme luopuneet turhista maallisista huolista. Kysymys on edelleen meistä ja meidän pelastuksestamme, mutta enää emme katso asioita Suuren Paaston kautta, vaan seuraamme Kristuksen kärsimyksiä aivan vierestä. Ja oikeastaan emme pelkästään seuraa vierestä, vaan ajan pyhittämisen kautta myös todeksi elämme näitä pyhiä tapahtumia.

Suuri viikko on Kristuksen maanpäällisen työn huipentuman esilletuomista. Se ei ole oikeastaan sitä, että me surisimme ja säälisimme Kristuksen kärsimyksiä, vaan enemmän sitä, että surisimme sitä, että ihminen on langennut Jumalan yhteydestä ja rakastaa syntiä ja tätä maailmaa enemmän kuin Kristusta. Sitä meidän tulisi surra.

Mutta Kristus on tehnyt kaiken tämän meidän tähtemme. Ja jokainen liturgia on itse asiassa meille osoituksena tästä Kristuksen lunastustyöstä. Se on Eukaristiaa - Kiitosuhria. Eräässä Eukaristian rukouksessa sanotaan tämä seuraavasti: 

"Tämä tehkää minun muistokseni; niin usein kuin syötte tätä leipää ja juotte tämän maljan, julistatte te minun kuolemaani ja tunnustatte minun ylösnousemiseni.

Niin mekin, oi Herra, muistaen Hänen pelastavaisia kärsimyksiänsä, eläväksi tekevää ristiä, kolmipäiväistä haudassa olemista, kuolleista ylösnousemista, taivaisiin menemistä, Sinun, Jumalan ja Isän, oikealla puolella istumista sekä Hänen kunniallista ja peljättävää toista tulemistansa. - Sinun omaasi Sinun omistasi me Sinulle edes kannamme kaiken tähden ja kaiken edestä." (Basileios Suuren eukaristiarukouksesta)

Jokaisessa liturgiassa me olemme mukana noissa kärsimyksissä ja toisaalta ylösnousemuksen riemussa. Mutta takaisin Suureen viikkoon ja noihin ihmeellisiin tapahtumiin. Johdantona tuolle Suurelle viikolle on ollut Lasaruksen kuolleista ylösherättäminen ja Kristuksen vastaanottaminen kuninkaana ja vapahtajana Palmusunnuntaina.

"Ken sanoin voisi selittää sen kauhean, totisesti uuden tapauksen, että hän, joka luomakuntaa hallitsee, antaa itsensä kärsimyksille alttiiksi ja kuolee meidän edestämme?"

Mutta kuinka nopeasti tuo ihmisten juhlima Kuningas, Vapahtaja ja sankari muuttuikaan ryövärin kaltaiseksi ja kaikkien hylkäämäksi ihmiseksi. Miten ihmismieli voi alle viikossa muuttua tällä tavoin? Miten "Hoosianna" tervehdys muuttui ja yltyi huudoksi "Ristiinnaulitse, ristiinnaulitse!"

Saatamme paheksuen tuomita kaikki nuo ihmiset, jotka hylkäsivät Kristuksen ja ristiinnaulitsivat Hänet. Mutta jos pohdimme tätä asiaa syvällisemmin, niin huomaamme, että emme ole oikeastaan yhtään sen parempia tai viisaampia kuin nuo ihmiset tuolloin Jerusalemissa.

Nykypäivän suurin haaste on maallistuminen ja käytännössähän se tarkoittaa juuri sitä, että ihmiset hylkäävät Kristuksen. Kysymys on tietoisesta valinnasta ja luopumisesta Kristuksesta. On totta, että ihmiset aika ajoin kääntyvät Kristuksen puoleen ja tervehtivät häntä sanomalla "Hoosianna! Siunattu on Hän, joka tulee Herran nimeen." Usein tämä tapahtuu juuri siinä tilanteessa, kun ihminen epätoivoisesti tarvitsee apua, eikä kukaan muu pysty häntä auttamaan.

Mutta vielä useammin syntyy niitä tilanteita, jolloin ihminen lähtee mukaan tämän maailman menoihin ja silloin hän kääntää myös selkänsä Kristukselle. Kysymys saattaa olla myös siitä, että usko häviää ja ihminen ei edes halua kääntyä Jumalan puoleen, koska "ei Hän kuitenkaan auta minua". Tämänkaltaiset sanat kuuluivat myös Kristuksen ristin juurelta, kun fariseukset ja lainopettajat pilkkasivat Kristusta: "--Pelasta nyt itsesi, jos kerran olet Jumalan Poika. Tule alas ristiltä" --Muita hän kyllä on auttanut, mutta itseään hän ei pysty auttamaan. Onhan hän Israelin kuningas, tulkoon  nyt ristiltä alas! Silloin me uskomme häneen." (Matt. 27:40-42)

Kärsimys on asia, jota ihminen ei tietenkään halua osakseen ja tämän vuoksi monesti ajatellaankin, että uskovainen ihminen ei ole ansainnut kärsimystä. Tulee tilanteita, jossa suuren onnettomuuden tai vastoinkäymisen keskellä ihminen sanoo Jumalalle: "Miksi teit tämän minulle! Olen aina uskonut Sinuun, käynyt kirkossa, kasvattanut lapseni uskoon, auttanut köyhiä, enkä tehnyt pahaa lähimmäisilleni ja siltä Sinä minua näin rankaiset!" Monesti onkin käynyt niin, että ihminen luopuukin uskosta (ja eroaa kirkosta), koska häntä on kohdannut jokin suuri vastoinkäyminen.
Mutta miten voisimmekaan olla vapautetut kärsimyksistä, jos itse Kristuskin on joutunut kärsimään?

Varmasti ristiriitaisia tunteita meissä herättää myös Kristuksen kärsimykset ja se, mitä Hän itse sanoi  Getsemanessa: "Olen tuskan vallassa, kuoleman tuskan. --Isä, jos se on mahdollista, niin menköön tämä malja minun ohitseni." (Matt. 26:38-39) Ja ehkä vielä järisyttävämmin tämä käy ilmi ristillä: "Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?" (Matt. 27:46).

"Tulkaa, kaikki uskovaiset, kumartaen kunnioittakaamme Kristuksen pyhää ylösnousemista, sillä katso, ristin kautta tuli ilo kaikkeen maailmaan."

Mitä me voimme tässä tilanteessa ajatella? Tämäkö on Jumalan tahto, että Hänen poikansa joutuu näiden silmittömien kärsimyksien alaiseksi meidän tähtemme? Eikö pelastuksemme ja Aadamin tuonelasta ylösherättäminen olisi voinut tapahtua toisin? Suoraan sanottuna, eikä tämä ole yhtä hulluutta!

Tämän samanhan apostoli Paavalikin on todennut: "Jumala on kyllä osoittanut viisautensa, mutta kun maailma ei omassa viisaudessaan oppinut tuntemaan Jumalaa, Jumala katsoi hyväksi julistaa hulluutta ja näin pelastaa ne, jotka uskovat. Juutalaiset vaativat ihmetekoja, ja kreikkalaiset etsivät viisautta. Me sen sijaan julistamme ristiinnaulittua Kristusta. Juutalaiset torjuvat sen herjauksena, ja muiden mielestä se on hulluutta, mutta kutsutuille, niin juutalaisille kuin kreikkalaisillekin, ristiinnaulittu Kristus on Jumalan voima ja Jumalan viisaus. Jumalan hulluus on ihmisiä viisaampi ja Jumalan heikkous ihmisiä voimakkaampi". (1.Kor. 1:21-25)

Eikö meilläkin ole kiusaus vaatia ihmetekoja ja toisaalta järjellä yrittää selittää tätä kaikkea, jotta uskomme vahvistuisi. Mutta tämän maailman viisaus ei voi tätä kaikkea selittää. Kristuksen kärsimykset osoittavat tosiaan sen, kuinka synnin vallassa ihmiset ovat olleet, koska he ylipäätään pystyvät aiheuttamaan lähimmäisilleen näin silmittömiä tuskia. Jumala ei ole kärsimysten ja kuoleman alkusyy, vaan se on aiheutunut siitä, että ihminen vapaasta tahdostaan on halunnut ja haluaa yhä edelleen toimia Jumalan tahdon vastaisesti. Jumala ei aiheuta pahoja asioita, vaan ne aiheutuvat siitä, että ihminen haluaa toimia omien mielihalujensa mukaan ilman Jumalaa.

Kuka voisi sovittaa nämä aikojen alusta tehdyt suuret synnit ja sen, että ihmiskunta oli etääntynyt niin kauas Jumalasta. Ei niin synnitöntä ihmistä ole ollutkaan, joka tämän sovitustyön voisi tehdä ja eheyttää suhteemme Jumalaan. Sen vuoksi Jumala tuli ihmiseksi, jotta ihminen voisi jumaloitua! Tämän sovitustyön on Kristus puolestamme tehnyt ja murhe on muuttunut iloksi. Tuo ristin hullutus ja kärsimyksen merkki on muuttunut ylösnousemuksen iloksi ja voiton merkiksi. Kristus on noussut kuolleista!

"Me kiitämme Sinua, Kristus, maailman Vapahtaja, että nostit elämämme ylös turmeluksesta."

Meidän ei onneksi tarvitse olla tietämättömiä siitä, että ristiä ja kuolemaa seurasi ylösnousemus ja ilo. Kristuksen ylösnousemus osoittaa meille selvästi sen, että Kristus on Jumala, jota kuolema ei pysty pitämään vallassaan. Ja koska synnin kautta alun perin kuolema sai otteen ihmisistä, niin yhtä lailla on syntikin ylösnousemuksen kautta voitettu. Kristus on osoittanut meille voiton kuolemasta ja tästä apostoli Paavalikin sanoo seuraavasti:

"Mutta nyt Kristus on herätetty ylös kuolleista, esikoisena niiden joukosta jotka ovat kuolleet. Kun kerran kuolema sai alkunsa ihmisestä, samoin kuolleiden ylösnousemus on alkanut ihmisestä. Sillä niin kuin kaikki ihmiset Aadamista osallisina kuolevat, niin myös kaikki Kristuksesta osallisina tehdään eläviksi, jokainen vuorollaan: esikoisena Kristus ja sen jälkeen Kristuksen omat, kun hän tulee." (1.Kor. 15:20-23)

Mutta Pääsiäisen sanomassa ei korostu pelkästään kuolleista ylösnouseminen, vaan siihen liittyy olennaisella tavalla Kristuksen "tuonelaan laskeutuminen".Jos katsomme yleisimmin käytettyä juhlan ikonia, niin se ei varsinaisesti kuvaa Kristuksen ylösnousemista, vaan Hänen tuonelaan laskeutumistansa. Tuossa ikonissa Kristus seisoo murrettujen tuonelan porttien päällä, joiden lukkojen ja salpojen palasia on hajallaan maassa. Kristus on ojentanut kätensä ja nostaa ranteesta kiinni pitäen Aadamin ja Eevan ylös tuonelasta.

Tästä tuonelaan laskeutumisesta meille ei kerrota mitään varsinaisessa Evankeliumissa. Sitä vastoin apokryfievankeliumien (= kirjoitusten, joita ei ole luettu mukaan Raamatun kaanoniin) joukosta löydämme "Nikodemuksen evankeliumin", jonka toinen osa kuvaa hyvin yksityiskohtaisesti Kristuksen tuonelaan laskeutumisen ihmeellistä tapahtumaa.

Nämä Nikodemuksen evankeliumin tuonelaan laskeutumiseen liittyvät luvut, avaavat meille koko Kristuksen tuonelaan laskeutumisen ikonin ja siihen liittyvän sanoman merkityksen aivan uudella tavalla. Seuraavassa otteita Nikodemuksen evankeliumin Kristuksen tuonelaan laskeutumisesta:

"V LUKU:

Saatanan ja Tuonelan puhuessa näin keskenään kuului suuri ääni, ikään kuin ukkosen jylinä, joka sanoi: "Nostakaa päänne, te portit, nostakaa päänne, te ikuiset ovat, kunnian kuninkaan käydä sisälle!" Sen kuultuaan Tuonela sanoi Saatanalle: "Mene, jos pystyt, ja asetu häntä vastustamaan." Ja Saatana meni ulos. Sitten Tuonela sanoi hengilleen: "Sulkekaa hyvin ja lujasti vaskiportit ja rautasalvat, vartioikaa lukkojani ja valvokaa kaikkea seisoaltanne, sillä jos hän pääsee tänne, meidän käy hullusti."

Sen kuullessaan kaikki esi-isät alkoivat haukkua häntä sanoen: "Sinä kaiken syöjä ja kyltymätön, aukaise, että kunnian kuningas pääsisi sisälle." Profeetta Daavid sanoi: "Sokea, etkö tiedä, että minä maailmassa eläessäni ennustin nämä sanat: Nostakaa päänne te portit?" Jesaja sanoi: "Kun Pyhä Henki näytti tämän minulle edeltäkäsin, minä kirjoitin: Sinun kuolleesi virkoavat eloon, minun ruumiini nousevat ylös. Herätkää ja riemuitkaa, te jotka tomussa lepäätte", ja: "Kuolema, missä on sinun voittosi? Tuonela, missä on sinun otasi?"

Ja taas kuului ääni, joka sanoi: "Nostakaa päänne, te portit." Kun Tuonela kuuli äänen toiseen kertaan hän sanoi, niin kuin ei muka olisi tiennyt: "Kuka on se kunnian kuningas?" Valtiaan enkelit sanoivat: "Hän on Herra, väkevä ja voimallinen, Herra, voimallinen sodassa." Ja heti, näiden sanojen aikana, vaskiportit murtuivat ja rautasalvat särkyivät ja kaikki sidotut kuolleet pääsivät kahleistaan, me heidän kanssaan. Ja kunnian Kuningas tuli sisälle, niin kuin ihminen, ja kaikki tuonelan pimeydet valaistiin.

VIII LUKU:

-- kunnian Kuningas ojensi oikean kätensä ja tarttui esi-isä Aadamiin ja nosti hänet ylös. Sitten hän kääntyi muitten puoleen ja sanoi: "Tulkaa kanssani kaikki, te jotka kuolitte sen puun kautta, johon tämä koski. Sillä minä olen nostanut taas teidät kaikki ylös ristin puun kautta." Sitten hän vei kaikki ulos ja esi-isä Aadam, joka oli täynnä hyvää mieltä, sanoi: "Herra, minä kiitän suuruuttasi, kun nostit minut alimmasta tuonelasta." Niin kaikki profeetat ja pyhät sanoivat: "Me kiitämme Sinua, Kristus, maailman Vapahtaja, että nostit elämämme ylös turmeluksesta."

Heidän näin sanoessaan Vapahtaja siunasi Aadamia otsalle ristinmerkillä, ja sen tehtyään myös patriarkkoja ja profeettoja ja marttyyreja ja esi-isiä, ja Hän vei heidät ylös tuonelasta. Hänen kulkiessaan pyhät isät lauloivat Häntä seuraten ja sanoivat: "Siunattu on Hän, joka tulee Herran nimeen. Halleluja. hänelle kaikkien pyhien kunnia."

KRISTUS NOUSI KUOLLEISTA!

- TOTISESTI NOUSI!

(Nikodemuksen evankeliumin lainaukset Johannes Seppälän suomentamasta kirjasta "Apokryfiset evankeliumit", 1979.)

Enemmistökö oikeassa? (Radiohartaus)

Radiohartaus 6.5.2017

KRISTUS NOUSI KUOLLEISTA ! 
- TOTISESTI NOUSI !

Elämme tällä hetkellä Kristuksen ylösnousemuksen juhlakautta, joka kestää Helatorstain aattoon saakka. Pääsiäinen on kirkkovuoden suurin juhla, sillä ilman ylösnousemusta koko julistuksemme olisi merkitystä vailla. Tai kuten pyhä apostoli Paavali tämän kiteyttää ensimmäisessä Korinttilaiskirjeessään: “Mutta ellei Kristusta ole herätetty, silloin meidän julistuksemme on turhaa puhetta, turhaa myös teidän uskonne.” (1. Kor. 15:14)

Keskellä tätä ylösnousemuksen iloa ja riemua meidän on kuitenkin myönnettävä se tosiasia, että kristityn ihmisen elämä on vastavirtaan kulkemista. Maallistuneisuuden virta on voimakas.
Jos emme elä harkitsevaisuudessa ja näe vaivaa, niin joudumme tuon virran vietäväksi.

Valtavirran mukaan ajautuminen on itse asiassa hyvin helppoa, sillä mieluusti teemme asiat samalla tavalla miten suurin osa ihmisistä sen tekee. Monesti se ei ole tekemistä, vaan nimenomaan tekemättömyyttä. Miksi lähtisin kirkkoon, sillä eihän suurin osa ihmisistä käy kirkossa? Tai miksi paastoaisin, jos suurin osa ihmisistä ei paastoa? Miksi puolustaisin heikompia, jos suurin osa ihmisistä ei näytä välittävän heistä?

Elämme vahvasti siinä käsityksessä, että enemmistö on oikeassa. Jos teen asiat niin kuin suurin osa ympärillä olevista ihmisistä sen tekee, niin enhän silloin voi olla väärässä? Mutta Kristuksen seuraaminen ja uskonmukainen elämä eivät perustu siihen, että mitä suurin osa ihmisestä tekee.

Jumalan tahdon mukaan eläminen ei ole maallisten mittapuiden mukaan helppoa ja mukavaa. Suuri kiusaus on jättää Jumala taka-alalle ja tehdä mitä huvittaa. Ei liene vaikeaa kuvitella, että helposti juuri suurin osa ihmisistä haluaa valita tuon helpomman tien, joka tuo itselle mukavuuksia tässä ja nyt, eikä vasta paljon myöhemmin. Moni haluaa kerätä aarteita itselleen tässä ja nyt, eikä kerätä niitä taivasten valtakuntaan. - - Jos siihen edes uskoo.

Me näemme oman yhteiskuntamme edelleen kristillisenä yhteiskuntana ja tätä se varmasti jossain mielessä onkin. - Mutta vaikka enemmistö onkin kristittyjä, niin kyselyjen perusteella ainoastaan noin neljäsosa uskoo vahvasti Kristuksen ylösnousemukseen, vielä pienempi osa Kristuksen toiseen tulemiseen ja yleiseen ylösnousemukseen. Yhtä lailla persoonalliseen pahaan uskoo hyvin pieni osa ihmisistä.
Eli enemmistö ihmisistä on ainakin nimellisesti kristittyjä, mutta kristinuskon perusasioihin heistä uskoo huomattavasti pienempi osa. Monet kyllä edelleen omien sanojen mukaisesti uskovat, mutta “eivät niin kuin Kirkko opettaa”. Jälleen voisi kysyä ääneen, että onko tämä enemmistö sitten oikeassa?

Kirkon tehtävänä on säilyttää evankeliumin totuus ja itse asiassa koko Traditio ehjänä. Tähän tehtävään kuuluu se, että opetuksesta ei oteta mitään pois, ei lisätä siihen ylimääräisiä asioita, eikä toisaalta muokata sen sisältöä muullakaan tavoin.

Evankeliumin sanoma on yhtä ajankohtainen mitä se oli 2000 vuotta sitten. Toki on selvää, että opetuksen välineitä pitää kehittää ja sanoma pitää osata tuoda uudella tavalla esille. Mutta tässä piilee myös sen vaara. Meidän tulee keksiä uusia keinoja tuoda sama pelastuksen sanoma ihmisille, mutta ei kuitenkaan muokata sanomaa, että se paremmalla tavalla miellyttäisi ihmisiä. Kirkon tehtävänä on muuttaa ihmistä, eikä ihmisen muuttaa Kirkkoa!

Jos meidän pitäisi miellyttää mahdollisimman monia ihmisiä, niin silloinhan muutosten tulisi todellakin olla sellaisia, että ne antaisivat ihmisille monessa suhteessa vapaammat kädet. Ajatelkaa kuinka mukavaa olisi tehdä synniksi nimettyjä asioita hyvällä omallatunnolla?

Mutta tähänhän me emme voi taipua, jos tarkoituksemme on pitää Traditio ehjänä. Juuri tämän vuoksi todellisen kristityn elämä on vastavirtaan kulkemista. Enemmistö haluaisi kaiken olevan helpompaa ja mukavampaa. Se haluaa mahdollisimman monen asian olevan sallittua.

Mutta voiko tuo enemmistö sitten vaatia muutoksia? Voiko se vaatia muutoksia kristityn ihmisen elämään, vaikka se ei edes uskoisi Kristuksen nousseen kuolleista? Pitääkö meidän taipua ja uskoa, että mitä jos enemmistö onkin oikeassa ja minä olen väärässä?

Tutkikaamme vielä evankeliumia ja palatkaamme vielä hetkeksi Kristuksen ylösnousemusta edeltäviin tapahtumiin:
- Olemme Pilatuksen palatsin ulkopuolella.
Pilatus on kiperän tilanteen edessä. Hänen pitäisi tuomita Kristus kuolemaan. Mutta mieshän on selvästi syytön! - Mutta meteli yltyy. Ihmiset huutavat “Ristiinnaulitse! Ristiinnaulitse!”
Pilatus taipuu lopulta kansan tahtoon, sillä enemmistöhän tuolla pihalla oli selvästi ristiinnaulitsemisen kannalla. - Kristus tuomitaan kuolemaan.

 - Mutta oliko tuo enemmistö oikeassa?

Tuomaan sunnuntai (opetuspuhe)

Kristus nousi kuolleista!

Kristuksen ylösnousemuksen juhlasta on kulunut nyt viikko. Evankeliumiluku palauttaa meidät ensin ylösnousemuspäivän illan tapahtumiin, jolloin opetuslapset olivat koolla lukittujen ovien takana.

Muistamme varsin hyvin, että jokin aika takaperin oli Kristuksen uskollisten seuraajien joukko lyöty hajalle. Opetuslapset olivat paenneet Getsemanen puutarhasta, jossa Kristus vangittiin. Ainut opetuslapsi jolla oli edes jonkin verran rohkeutta oli Pietari, joka hänkin ylipapin palatsin pihalla lopulta kolmesti kielsi edes tuntevansa Kristusta. Kaikki toivo oli siis hävinnyt.

Nyt nämä opetuslapset olivat kuitenkin kokoontuneet yhteen. He kuitenkin pelkäsivät suunnattomasti, että joutuisivat jakamaan opettajansa kohtalon, joten he olivat tämän tähden piiloutuneet lukittujen ovien taakse.

Tämä joukko oli kuitenkin hämmentynyt, sillä he olivat kuulleet Kristuksen haudan olevan tyhjä. Naiset olivat aamuvarhaisella menneet haudalle, jossa he olivat kohdanneet näyn: Enkeleitä, jotka olivat sanoneet heidän turhaan etsivän elävää kuolleitten joukosta. Naiset veivät tämän sanan opetuslapsille. Nämä eivät kuitenkaan uskoneet tätä naisten tuomaa ilosanomaa.

Kaikki muuttui kuitenkin yhtäkkiä, kun Kristus itse ilmestyi opetuslasten keskelle. Tämä oli varmasti järisyttävä kokemus näille opetuslapsille, jotka olivat käytännössä luopuneet kaikesta toivosta.

Ainoastaan Tuomas ei ollut paikalla ja hän ei myöskään uskonut näiden muiden opetuslasten sanomaa. Hänen epäilyksensä oli suuri. Kaikki muut opetuslapset ja mirhaa tuoneet naiset heidän joukossaan vakuuttivat, että Herra oli ilmestynyt heille. Siitä huolimatta Tuomas vaati käsin kosketeltavia todisteita, jotta hän uskoisi, että Kristus todella oli noussut kuolleista.

Viikkoa myöhemmin tuo samainen joukko oli taas koolla ja tällä kertaa Tuomas oli heidän kanssaan. Kristus ilmestyi jälleen heille ja välittömästi hän alkoi puhutella tuota epäilyksen vallassa ollutta Tuomasta, joka ei voinut lopulta muuta kuin huudahtaa: ”Minun Herrani ja Jumalani!” Tähän Jeesus vastasi: ”Sinä uskot, koska sait nähdä minut. Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe.” (Joh. 20: 28-29)

Mitä me sitten opimme tästä kaikesta?

Tuomaksen suurin synti ei lopulta ollut se, että hän epäili Kristuksen ylösnousemusta. Itse asiassa sitä voidaan pitää jossain mielessä terveen ihmisen merkkinä. Alituisessa koetuksessa oleva usko kehittyy.

Paikallaan oleminen ei tuo toivottuja tuloksia. Jos joku sanoo oman uskonelämänsä olevan vesiselvää, vailla mitään epäilyksiä, saattaa hän todellisuudessa viettää hyvin paikallaan olevaa uskonelämää, joka ei tee hänestä hyvää uskovaista. Epäilykset monesti johdattavat ihmistä kohti parempaa ja vahvempaa uskoa.

Erään tärkeän seikan me monesti unohdamme, kun pohdimme tätä evankeliumilukua. Miksi Tuomas ei ollut paikalla ensimmäisellä kerralla? Tämä saattaa tuntua vähäpätöiseltä, mutta olisiko kysymys siitä, että pettynyt ja murheen murtama Tuomas halusi vetäytyä yksinäisyyteen, eikä halunnut olla muiden opetuslasten kanssa?

Tämän vetäytymisen seurauksena hänellä ei ollut mahdollisuutta kohdata Kristusta, kun tämä ensimmäisen kerran ilmestyi opetuslapsille. Kristuksen kohtaaminen edellytti yhteisöä, eli yhteen kokoontunutta seurakuntaa!

Tuomaksella ei ollut mahdollisuutta kohdata Kristusta, koska hän oli jättäytynyt tuon seurakunnan ulkopuolelle. Tämä jos mikä, on vakava muistutus meille siitä, että seurakunnan merkitys on itse asiassa hyvin suuri.

Ihmisellä on suuri kiusaus epätoivon hetkellä vetäytyä omaan kuoreensa. Yhtä lailla ihminen monesti kuvittelee, että henkilökohtaisesti hoidettu suhde Jumalaan on niin kaiken kattava, että siinä ei tarvitse yhteisöllisyyttä.

Kristuksen kohtaaminen jää kuitenkin vaillinaiseksi, jos jättäydymme yhteisön ulkopuolelle. Me pystymme tietysti toteuttamaan henkilökohtaista rukouselämää itsenäisesti, mutta se ei vielä riitä. Me emme esimerkiksi pysty sovittamaan syntejämme pelkällä kotioloissa lausutulla rukouksella tai osallistumaan Herran pyhästä Ehtoollisesta muualla kuin kirkossa. Kuinka merkittävää on myös se, että suuri joukko ihmisiä pyrkii yhdessä kohti samaa päämäärää. 

Lohdullisen sanoman tästä kaikesta antaakin Tuomaksen ja Kristuksen kohtaaminen. Kristus ei syyllistä Tuomasta, vaan toteaa, että autuaita ovat ne, jotka uskovat, vaikka he eivät saisikaan kohdata heti näkyviä todisteita uskonsa vahvistamiseksi.

Me elämme aikakautta, jossa tieteeseen vedoten todistellaan sitä, että Jumalaa ei ole olemassa. Kuitenkaan kukaan tämän ajan älyniekoista ei ole tieteellisin keinoin saanut ihmisten sydämiin sitä iloa ja riemua, jota he voivat kirkosta ammentaa. Ja erityisesti tämä korostuu juuri nyt, kun vietämme Kristuksen ylösnousemuksen juhlakautta. Siinä me saamme aivan erityisellä tavalla yhdessä ammentaa sitä iloa, riemua ja valkeutta, mitä Kristuksen ylösnousemus meille antaa.

Oikeauskoiset kristityt

Pitävätkö ortodoksit itseään muita parempina?
Tällaisiakin aatoksia voi syntyä, kun tutkitaan suurennuslasilla jumalanpalveluksiamme, joissa samaan hengenvetoon mainitaan erikseen "oikeauskoiset kristityt" ja pelkät "kristityt". Ekumenian nimissä mutkia on jo paikoitellen oikaistu ja puhutaan pelkästään kristityistä.

Mutta onko nimitys "oikeauskoinen kristitty" lopulta niin väärä?
Meidän on syytä erottaa kaksi asiaa, jotka menevät helposti sekaisin. On olemassa tervettä itsekunnioitusta, johon liittyy terve ylpeys omasta yhteisöstä ja siitä mitä olet. Sitten on myös olemassa ylimielisyyttä ja epätervettä ylpeyttä, joka vahvistaa sitä asennetta, että minä olen hyvä ja muut huonoja.

Meillä tulee olla tuota tervettä itsekunnioitusta, koska se vaikuttaa siihen, että miten me toimimme ja mitä me saamme aikaiseksi. Jos ihminen pitää omaa uskoaan asiana joka on muita huonompi tai se ei millään tavoin saa erottua mistään muusta, niin silloinhan se muuttuu eräällä tavalla yhdentekeväksi. Jos meiltä puuttuu tuo terve ylpeys ja siihen liittyvä itsekunnioitus, niin silloinhan seurauksena on vääjäämättä välinpitämättömyys omaa uskoa kohtaan ja tätä taas seuraa usein kirkosta eroaminen. Oman uskon arvostaminen ja sen korostaminen omassa liturgisessa elämässä ei tarkoita muiden uskon vähättelemistä.

Tästä voimmekin jatkaa siihen mielenkiintoiseen kysymykseen, että ketkä ovat kristittyjä?
Hyvin lyhyt vastaus olisi sellainen, että kristitty ihminen on kastettu Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja hän uskoo Kristukseen. Tätä kaikkea voisi tarkentaa sillä tavoin, että jo varhaiskirkon kristityt uskoivat Kristuksen tekemiin ihmeisiin ja opetukseen sekä tietysti Hänen ylösnousemukseensa. Eli näitä määreitä voisi pitää jonkinlaisena minimivaatiumksena siinä, että ihmistä voidaan kutsua kristityksi.

Mutta mikä onkaan tilanne meillä täällä Suomessa?
Evankelisluterilaisen kirkon tutkimuskeskuksen vuonna 2011 teettämän gallupin mukaan 41% uskoi Jeesuksen olevan Jumalan poika. Hänen ylösnousemukseen uskoi 36% ja Raamatun ihmeisiin 34% haastatelluista. Saatanaan uskoi 31% ja Kristuksen toiseen tulemiseen 28%.
Tässä valossa voidaankin kysyä, että kuinka monta kristittyä meillä lopulta onkaan Suomessa?

Mielenkiintoisen lisän tähän kyselyyn olisi tehnyt kysymys, että "Oletko viimeisen 20 vuoden aikana osallistunut sunnuntaijumalanpalvelukseen?" Tämä kysymyksen muotoilu sen vuoksi, että kyllähän aika moni on olosuhteiden pakosta osallistunut esimerkiksi kasteisiin ja hautajaisiin, joten kysymys "Oletko viimeisen 20 vuoden aikan käynyt kirkossa" antaisi eräässä mielessä väärän tuloksen. Joka tapauksessa prosenttiluku ei tulisi tämänkään kysymyksen vastauksissa olemaan kovin ihmeellinen, vaikka alkukirkon kristityille jumalanpalvelukseen osallistuminen oli kaikki kaikessa.

Mutta takaisin siihen oleelliseen kysymykseen, että ketkä ovat kristittyjä?
Mainitsin tuossa aiemmin näitä kriteerejä, joiden perusteella ihmistä voidaan kutsua kristityksi. Vaatimukset eivät lopulta ole mahdottomia, mutta tästä huolimatta meillä prosenttiluvut uskon perusasioihin ovat pelottavan matalat. Voimmeko kutsua sellaisia ihmisiä kristityiksi, jos he eivät usko Raamatun ihmeisiin ja Kristuksen ylösnousemukseen ja Hänen toiseen tulemiseen?

Ovatko tällaisen ihmiset "tapakristittyjä" vai kenties "nimellisesti kristittyjä" vai yksinkertaisesti "kirkon kannatusjäseniä"? Joku saattaa haluta korrektiuden nimissä kutsua edelleen kaikkia kastettuja kristityiksi, jottei kukaan tuntisi oloaan ulkopuoliseksi tai tästä tarpeettomasti loukkaantuisi.

Oli miten oli, niin termi "oikeauskoinen kristitty" on kuitenkin enemmän kuin oikeutettu. Haluammeko sen sitten tarkoittavan pelkästään ortodokseja? Siinäkin tulee tavallaan se ongelma, että ortodoksisenkin kirkon jäsenistäkään aivan kaikki eivät usko näihin edellä mainittuihin uskon perusasioihin. Ovatko he tästä huolimatta silloin "oikeauskoisia kristittyjä"?

Ollaan nyt sitten oikein höveleitä ja sanotaan, että kaikki kastetut ovat kristittyjä. Silloinhan voisimme tietysti tulkita sanaa "oikeauskoinen kristitty" ekumenian nimissä yli kirkkokuntien rajojen silläkin tavoin, että se yksinkertaisesti tarkoittaa sellaista ihmistä, joka uskoo siihen mitä Kirkko opettaa.

Tämä kaikki on tietysti taas minun, yksittäisen maalaispapin pohdintaa... Mutta väänsimmepä tämän asian millaiseksi tahansa, niin mielestäni on aivan oikein korostaa liturgisessa elämässä sitä, että meitä kristittyjä on moneen lähtöön. Ja ensimmäisenä me jumalanpalveluksissa haluamme muistaa nimenomaan niitä, jotka uskovat siihen mitä Kirkko opettaa.

Usko Kristuksen ylösnousemukseen

"Mutta ellei Kristusta ole herätetty, silloin meidän julistuksemme on turhaa puhetta, turhaa myös teidän uskonne." (1.Kor. 15:14)

Edellä oleva lainaus apostoli Paavalilta vastaa jo siihen kysymykseen, että miksi pääsiäisen on keskeisin juhla koko kirkkovuodessa. Kristuksen ylösnousemus on koko uskon perusta ja ilman sitä kaikki jäisi vajaaksi. Ylösnousemuksessa kuolema menettävää valtansa ja paratiisin portit avautuvat. Kristuksen ylösnousemus on hengellisen riemumme suurin lähde. Kuolema ei ole elämän loppu, vaan uuden iankaikkisen elämän alku. Kristuksessa kukaan ei ole enää kuollut!
Kaikesta huolimatta usko Kristuksen ylösnousemukseen vaatii itsessään meiltä uskoa. Me emme voi kutsua itseämme kristityiksi, jos emme usko Kristuksen ylösnousemukseen!

Mutta mitä jos ihminen ei kykene uskomaan itse ylösnousemukseen?
Uskomme ei tietenkään ole vailla todistusta, siitä evankelistat ovat pitäneet huolta. Evankeliumi pitää sisällään Kristuksen opetuksen lisäksi todistuksen Hänen ylösnousemuksestaan. Monet ihmiset eivät kuitenkaan pidä evankelistojen kirjallista todistusta tarpeeksi vakuuttavana.

Mutta mikä sitten on vakuuttavaa? Kuinka monta todistajaa ja silminnäkijää pitäisi olla, että ihmisten usko Kristuksen ylösnousemukseen vahvistuisi? Nykyisen oikeustajumme mukaan yhdenkin todistajan lausunto riittää siinä, että asia nähdään luotettavaksi. Eihän todistajien vähäinen määrä voi kumota tapahtuman uskottavuutta.
Otetaan vertaus nykypäivästä. Ajatellaan että minä ajaisin autollani kolarin kotikaupungissani ja vika olisi selvästi minun. Tähän kolariin löytyisi vieläpä pari silminnäkijää todistajaksi, joten asianhan pitäisi olla selvä. Voisinko minä sitten kumota todistajien luotettavuuden ja lausunnon sillä, että kaupungissa oli onnettomuushetkellä 8500 muuta ihmistä, jotka eivät nähneet kyseistä kolaria. Minuthan pitäisi vapauttaa silloin kaikista syytteistä.
Pitäisimme tällaista ajatusta naurettavana, mutta kaikesta huolimatta jotkut haluavat kumota evankelistojen todistuksen sillä perusteella, että silminnäkijöitä ei ole tarpeeksi.

Kristuksen opetuslapset antavat meille omalla toiminnallaan vankkumattoman todistuksen ylösnousemuksesta. Miten voi olla mahdollista, että tuo Getsemanen puutarhasta paennut joukko alkaisi yhtäkkiä myöhemmin julistamaan voimallisesti ylösnousseesta Kristuksesta? Miten tämä oppimattomien kalastajien joukko, jonka vahvin edustaja kolmesti kielsi Kristuksen oli yhtäkkiä Helluntaina puhumassa Kristuksesta suurelle kansanjoukolle? Miten nämä lukittujen ovien takana piileskelleet opetuslapset kiersivät yhtäkkiä julistamassa kaikille Kristuksen ylösnousemuksesta ja Johannesta lukuunottamatta jokainen heistä kärsi marttyyrikuoleman julistuksensa  tähden?
Kukaan ei valheen tai huijauksen tähden kykenisi tällaiseen muutokseen. Kukaan ei vaarantaisi henkeään ja näkisi sellaista vaivaa, ellei itse olisi nähnyt ylösnoussutta Kristusta! Nämä opetuslapset ja heidän kanssassa olleet naiset, jotka ensimmäisenä todistivat ylösnousemuksen ovat itsessään todistajia meille. Miksi siis haluaisimme epäillä näiden todistajien kertomuksen paikkaansapitävyyttä? Tuntuu suoranaiselta hulluudelta kuulla kuinka ihmiset haluavat kieltää Kristuksen ylösnousemuksen epäillen evankelistoja, mutta samanaikaisesti he lukevat horoskooppeja ja uskovat kaikenlaisia huhupuheita ja juoruja joiden alkuperästä ei ole mitään tietoa.

"Totisesti, totisesti: jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon." (Joh. 12:24)

Näillä sanoilla Kristus puhui kärsimystensä edellä. Hän viittasi tässä itseensä, mutta ei pelkästään itseensä, vaan myös kaikkiin marttyyreihin, jotka tultaisiin surmaamaan uskonsa tähden. Me tiedämme sen, että juuri marttyyrien veri on vahvistanut Kirkon perustan. Ilman näitä uhrauksia kristittyjä ei enää olisi. Ja näidenkin uhrausten perustana on usko kuolleista ylösnousseeseen Kristukseen.

Varhaiskirkon aikana ihmeet olivat arkipäivää. Maallistumisen ja epäuskon myötä myös ihmeitä alkoi tapahtumaan vähemmän. Tänä päivänä ei tarvita ihmeitä, sillä evankeliumin tulisi vakuuttaa jokaisen ihmisen jolla on kyky vastaanootta sen ilosanoma. Tänä päivänä meiltä edellytetään ennenkaikkea uskon säilyttämistä.
Me saatamme kysyä itseltämme, että miten minä voin uskoa sellaiseen mikä ylittää koko inhimillisen käsityskyvyn?
Ei meidän tarvitse selittää ihmeitä tai ylösnousemuksen salaisuutta tyhjentävästi, sillä ne ylittävät käsityskykymme. Miten luotu voisi yhtäkkiä selittää sellaista mitä ainoastaan hänen Luojansa psytyy tekemään? Vastasyntynyt lapsi ei kykene puhumaan tai kävelemään, mutta hieman vanhempi taas pystyy. Ihminen on tuon vastasyntyneen kaltainen suhteessa omaan Luojaansa. Ei häneltä voi vaatia mitään sellaista mihin hänellä ei ole kykyä.

Olisiko meidän uskomme sitten vahvempi jos ihmeitä tapahtuisi enemmän tai jos me jopa näkisimme jonkun nousevan kuolleista?
Jatkuvasti tapahtuvat ihmeet eivät kuitenkaan olisi meille ihmeitä, vaan hyvin äkkiä aivan tavallisia asioita. Eli tämän päivän ihme olisi seuraavana päivänä tavanomaisuus ja joka päivä vaatisimme yhä suurempi asioita jotta vakuuttuisimme jostakin. Ja totta on se että vailla uskoa oleva ihminen ei uskoisi Kristukseen, vaikka joku nousisikin kuolleista, sillä hän on sydämessään tehnyt jo valinnan. Meidän ei tule kuitenkaan tuomita tällaista ihmistä, sillä paatunutkin Kristuksen vihollinen voi kuin ihmeen kautta muuttua. Näinhän kävi apostoli Paavalille. Kaikki on siis mahdollista.

Mitä voimme sanoa ihmisen uskosta?
Todellinen kristitty taistelee joka päivä oman uskonsa kanssa. Me emme tule autuaiksi silloin kun uskomme sokeasti, vaan silloin kun yritämme toimia ihanteiden mukaan. Ihminen on ottanut suuren askeleen kohti Jumalaa jos hän haluaa uskoa ja haluaa toimia Kristuksen opetuksen mukaan, vaikka hän ei inhimillisessä heikkoudessaan tähän kykenisikään. Yhtä lailla ihminen on ottanut suuren askeleen pois Jumalasta jos hän ei halua edes yrittää uskoa tai hän kuvittelee, että hengellinen välinpitämättömyys voidaan kuitata aina Jumalan armolla. Ihminen ei sanele Jumalalle sitä, että missä kulkee armahtavaisuuden raja!

Mutta uskossa Kristuksen ylösnousemukseen me emme saa  tarpeettomasti epäröidä. Pääsiäisen sanoma ei ole yhdentekevä, sillä  se sanelee lopulta sen, että millainen on uskomme. "Kristus nousi kuolleista!" ja vastaus: "Totisesti nousi!" ei ole vain riemullinen tervehdys pääsiäisjuhlan aikaan. Se on myös uskontunnustus. Me joko uskomme siihen tai sitten emme. Ei ole olemassa välimuotoa uskossa ylösnousemukseen. Kristitttynä olemisen tie alkaa aina ylösnousemuksen riemusta. Ja joka vuosi me vietämme uudestaan tuota ylösnousemuksen juhlaa, jotta emme unohtaisi sitä totuutta, joka tekee meistä kristittyjä. Siihenhän kaikki lopulta perustuu:

"Mutta ellei Kristusta ole herätetty, silloin meidän julistuksemme on turhaa puhetta, turhaa myös teidän uskonne." (1.Kor. 15:14)

Lasten pääsiäinen Juuassa. Kuva: Kalervo Konttinen