Mitä on ortodoksisuus (osa 4)

Uskon säilyttämisen ja varjelemisen lisäksi ortodoksinen ihminen on aina myös osa yhteisöä. Hän on Kirkon ja jäsen ja näinollen Kristuksen jäsen, kuten me sen ymmärrämme opetuksessa viinipuusta: ”Eihän oksa pysty tuottamaan hedelmää, ellei se pysy puussa, ja samoin ette pysty tekään, ellette pysy minussa. Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää. Ilman minua te ette saa aikaan mitään. Joka ei pysy minussa, on kuin irronnut oksa: se heitetään pois, ja se kuivuu. Kuivat oksat kerätään ja viskataan tuleen, ja ne palavat poroksi.” (Joh. 15:4-6)

Apostoli Paavali taas sanoo: “Kristus on niin kuin ihmisruumis, joka on yksi kokonaisuus mutta jossa on monta jäsentä; vaikka jäseniä on monta, ne kaikki yhdessä muodostavat yhden ruumiin.” (1.Kor. 12:12)

Ortodoksina oleminen ei voi tapahtua niin, että täydellinen yhteys Kristukseen tapahtuisi Kirkon ulkopuolella, koska Kirkko on nimenomaan se paikka jossa me osallistumme Kristuksesta. Tämän Kristus on omakohtaisesti sanonut seuraavasti: ”Siellä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään” (Matt. 18:20) Kristitty ihminen ei ole kristitty sanan varsinaisessa merkityksessä jos hän on jättäytynyt yhteisön ulkopuolelle. Tarkennuksena edelliseen on sanottava, että jos esimerkiksi sairauden vuoksi ihminen ei pääse kirkkoon, niin silloin hänellä on oikeutettu syy. Mutta tästä huolimatta hänelle tarjotaan mahdollisuutta osallistua Herran pyhään Ehtoolliseen sairaanripityksessä, jolloin pappi tai diakoni tulee sairastavan ihmisen luokse. - Jos ihminen ei pääse kirkkoon, niin Kirkko tulee ihmisen luokse. 

Tähän mennessä olemme tarkastelleet ortodoksisuutta jumalanpalveluksen ja uskon näkökulmasta. Jos tämä olisi koko ortodoksisuuden ydin, niin silloin sen toteuttamiseksi riittäisi se, että ihminen on sisäistänyt ortodoksisen uskonopilliset perusperiaatteet ja hän kävisi säännöllisesti kirkossa. Tämä ei kuitenkaan riitä, sillä usko ei voi olla sellaista että se toteutuisi teologisella tietämyksellä ja ainoastaan neljän seinän sisällä.

Usko vaatii myös käytännön tekoja, jotta se tulisi eläväksi. Jos ajattelemme liturgian alkuosaa, niin siinähän keskeisimpänä osana on Evankeliumi ja sen lukeminen. Se ei ole ainoastaan tekstin lukemista, vaan se on Kristuksen omakohtaista opetusta meille sekä silminnäkijöiden todistusta siitä, että Kristus on noussut ylös kuolleista. Me kuulemme evankeliumia luettaessa diakonin tai papin äänen, mutta siitä huolimatta Kristus on se, joka puhuttelee meitä. Jos me sen uskomme, niin emmekö myös silloin ota huomattavasti vakavammin kaiken sen mitä kuulemme?

Kun menemme liturgiaan niin me kuulemme evankeliumia. Pappien ja muiden kirkon työntekijöiden tehtävänä on myös auttaa ihmisiä ymmärtämään sen minkä he kuulevat. Siihen liittyy kirkossa pidettävä opetuspuhe, tai muunlainen opetustilaisuus seurakunnallisessa toimintapiirissä. Samaa tehtävää tekevät uskonnonopettajat kouluissa tai kerhonohjaajat esimerkiksi sinapinsiemenkerhossa, kun he kertovat Kristuksen ihmeistä ja vertauksista. Kuuleminen ja ymmärtäminen eivät nekään vielä riitä, vaan viimeisenä ja voisiko sanoa olennaisimpana asiana on tehdä tuo vastaanotettu sana eläväksi, eli toimia sen mukaan. Eli ortodoksisuudessa täytyy olla myös käytännön tekoja. Pyhä Johannes Kastaja on sanonut: “Tehkää hedelmiä, joissa kääntymyksenne näkyy!” (Luuk. 3:8)

Ja Kristus on sanonut: “Jos puu on hyvä, sen hedelmäkin on hyvä, mutta jos puu on huono, sen hedelmäkin on huono. Hedelmästään puu tunnetaan. - - Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu. Hyvä ihminen tuo hyvyytensä varastosta esiin hyvää, paha ihminen pahuutensa varastosta pahaa.” (Matt. 12: 33-35)

Ihminen on kokonaisuus, joka sisimmästä kumpuavat asiat heijastuvat myös käytännön tekoihin. Usko ei voi olla sellaista, että sitä voisi toteuttaa yksipuolisesti, joko sisäisesti tai ulkoisesti. Vaikka ihminen omaisikin hyvän tietämyksen Kristuksen opetuksesta ja Kirkon Traditiosta, mutta jos hän siitä huolimatta toimii päinvastaisella tavalla, niin silloin usko ei ole todellista. Jos ihminen taas tekee ulkoisesti hurskaita asioita, mutta jos hän sisältä on kylmä ja välinpitämätön, niin silloin usko on myös epätäydellistä. Se on silloin samanlaista kuin fariseusten ulkokultaisuus jota Kristus niin usein moitti.

Uusi vuosi, uusi työ... ja uudet kujeet?

Vajaat neljätoista vuotta vierähti Nurmeksen ortodoksisessa seurakunnassa. Ja jos hieman laajemmin ajatellaan, niin 22 vuotta elämästäni vierähti Pohjois-Karjalassa. Nyt sitten maisemat ovat hieman vaihtuneet ja löysin itseni Etelä-Karjalasta, Lappeenrannan ortodoksisesta seurakunnasta.

Olen joskus kauan sitten pohtinut tässä blogissakin sitä, että huomasin olevani paikoilleen jämähtänyt. Se ei tarkoita nyt vain sitä, että maisemat eivät muutu vapaapäivämatkailun osalta, vaan myös sitä, että toistaa itseään kaikessa mahdollisessa. Kuitenkin ihmisen olisi hyvä muuttua. Ehkä yksi syy seurakunnan vaihtamiseen oli se että turhauduin itseeni, koska tein asioita jo tietyn kaavan mukaan. Ideoita olisi varmasti, mutta niitä ei saanut enää puserrettua itsestään ulos. Ja ei se ole myöskään oikein seurakuntalaisia kohtaan jos pappi tekee ja puhuu kaiken aivan samalla tavoin kuin aiemmin.

Uusien asioiden opettelu ravistaa mukavasti päätä ja omaa ajattelua. Ja uusien asioiden ei nyt tarvitse nyt heti olla mitään käsittämättömän hienoja teologisia oivalluksia. Uutta on esimerkiksi jo se, että tietyt esineet eivät ole enää samassa paikassa. Niitä joutuu etsimään. Tapaat uusia ihmisiä ja heidän elämänkokemuksen ja tarinoiden kautta opit itse myös jotain aivan uutta. Kun tietyt puitteet alkavat muuttua, niin sitten huomaa myös oman ajatustenjuoksun muuttuvan pirteämmäksi. Ihmisen aivoitusta voisi verrata normaaliin fyysiseen kuntoon. Jos on koko ajan paikallaan, niin kunto alkaa rapistua. Niin voi myös käydä ajattelulle.

Mutta haluan nyt sydämeni pohjasta kiittää kaikkia Nurmeksen ortodoksisen seurakunnan jäseniä siitä kaikesta hyvästä mitä olen saanut heidän kanssaan elää ja kokea.

Laitan tähän loppuun vielä puheeni, jonka pidin Nurmeksessa läksiäispäivänä konsertin väliajalla. Siitä ei löydy mitään äärimmäisen syvällistä teologiaa tai hienoja viisauksia. Se oli vain tavallinen, hieman huumorilla sävytetty puheenvuoro.

*****************

Korkeasti pyhitetty isä Esipaimen, kanssapalvelijat isät ja rakkaat seurakuntalaiset ja ystävät

Tavallisesti tässä tilanteessa konsertin väliajalla puhuisin jotain Kristuksen syntymäjuhlan merkityksestä, ja tietysti myös siitä, kuinka kirkkomusiikki kauniilla tavalla puhuttelee ja opettaa meitä. Lisäksi tässä kohden tai todennäköisemmin konsertin loputtua kiittäisin kuorolaisia ja sanoisin, että konsertti oli “ihan jees”. - Ja nyt pitää sanoa teille jotka että sitä tiedä, että “ihan jees” tarkoittaa minun suustani että se oli oikeasti tosi hyvä.

Monet teistä ovat näiden vuosien aikana oppineet ymmärtämään, tai ehkä joissakin tilanteissa sietämään minun huumoriani. Kun tarpeeksi asioilla vitsailee, niin väärinkäsitysten vaara on aina olemassa. Vaimoni Maria on tainnut enemmän kuin kerran kirkkokahveilla sanoa, että “saarnoja lukuunottamatta ei kannata uskoa mitään, mitä tuo pappi sanoo”.

• Koettakaa kuitenkin tässä tilanteessa uskoa minua.

Erityisesti nyt on kiitoksen paikka viimeisestä vajaasta 14 vuodesta. Monesti ajatellaan näin, että pappi opettaa ja muut kuuntelevat. Mutta haluan sanoa, että te olette opettaneet minua vähintään yhtä paljon ja todennäköisesti vielä enemmän, kuin minä teitä. Jokainen kohtaaminen, jokainen keskustelu ei ole ollut yksipuolista, vaan olen saanut seurakuntalaisilta paljon.

Haluan kiittää myös pitkämielisyydestä ymmärtäväisyydestä liittyen erityisesti seurakunnan hallinnolliseen puoleen. Hieman itsekriittisesti nyt totean, että hallintoa on hoidettu suhteellisen vapaamuotoisesti. Tällä en tarkoita sitä, että lakia olisi rikottu tai muuta sellaista, vaan että asiat on viety hyvin leppoisalla tavalla eteenpäin. Neuvoston ja valtuuston jäsenille haluan sanoa kiitoksen siitä, että puitteet ovat olleet tällaiselle omintakaiselle tyylille suosiolliset. 

Kun isä Elias Huurinainen kävi tutustumassa tähän seurakuntaan pari viikkoa sitten, niin esittelin hänelle viraston holvia ja seurakunnan pöytäkirjoja ja totesin, että siirryimme tuossa viime vuonna juoksevaan vuotuiseen numerointiin pöytäkirjojen pykälissä. Siihen isä Elias vastasi: “Viime vuonna! Siitähän oli puhetta jo 12 vuotta sitten, kun olin täällä seurakunnantarkastuksessa piirinvalvojana!” 

- Joka tapauksessa muutos on nyt tapahtunut.

Olen viimeisen kahden kuukauden aikana saanut positiivista palautetta enemmän kuin koko täällä oloaikana. Hyvin monet ovat ilmaisseet olevansa pahoillaan siitä, että lähden. Asian kaihoisasta luonteesta huolimatta olen kokenut sen kauniina kiitoksena siitä, että olemme pystyneet Marian tekemään täällä työtä niin hyvin, että jäätte sitä niin kaipaamaan.

Mutta tulee kuitenkin se hetki jolloin ihminen kokee, että aika on täyttynyt ja on syytä siirtyä uusiin tehtäviin. Minun elämässäni se hetki on nyt. Saamani palautteen perusteella voisi ajatella, että aika ei ole missään nimessä kypsä poislähdölleni.

Mutta milloin se olisi sitten hyvä hetki? Oikeastaan vain kahdessa tapauksessa se olisi seurakunnan kannalta hyvä hetki. Ensimmäisessä tapauksessa silloin, kun ihminen on siirtymässä hyvin ansaitulle eläkkeelle. Toisessa tapauksessa silloin, kun työntekijä on onnistunut aiheuttamaan enemmän haittaa kuin hyötyä omalla toiminnallaan, jolloin kaikki toivovat, että “voi kun tuo lähtisi jo pois.”

Lopulta pitää kysyä, että jäikö jokin asia sillä tavoin kesken, että minun pitäisi ehdottomasti saattaa se täällä päätökseen? Olen opettanut omien kykyjeni mukaan. Olen toimittanut jumalanpalveluksia omien kykyjeni ja voimieni mukaan. Olen haudannut, kastanut ja vihkinyt, sekä toimittanut rukoushetkiä ja kodinpyhityksiä.

Tosiasia on kuitenkin se, että jumalanpalveluksia tai hautajaisia ei voi sillä tavoin saattaa päätökseen, että niissä saavutettaisiin eräänlainen päätepiste. Aina olisi vielä jäljellä yksi “viimeinen” toimitus - - ennen seuraavaa.

Opetuksen suhteen olen myös yrittänyt saattaa teidän seurakuntalaisten tietoon ne asiat, joita olen pitänyt tärkeinä. Kertaus on tietenkin opintojen äiti, mutta tulee myös se hetki, että huomaa toistavansa itseään. Olen sanonut sen minkä halusin sanoa. Aktiiviseurakuntalaisten joukko on täällä hyvin valistunutta, mutta en pääse samalla tavoin käsiksi niihin ihmisiin, jotka eivät tahdo osallistua seurakunnan toimintaan. Eräällä tavalla olen siis vedonnut siihen joukkoon, johon pystyn vetoamaan.

Eräs toimittaja kysyi minulta, että millaisen perinnön olen tänne jättänyt? Se oli vaikea kysymys ja en tiedä pystyykö siihen noin vain edes vastaamaan. Tietysti jos olisin rakennuttanut suuren kirkon tai hienon muistomerkin, niin silloin voisi sanoa, että olen saanut jotain näkyvää aikaan. Mutta se ei ole kuitenkaan ollut tapani toimia.

Perintöni. Tai voisiko sanoa työni jälki näkyy siinä, miten te seurakuntalaiset olette oppineet sen miten voimme pysyä pelastuksen tiellä. Voi olla, että jokin opetus ja neuvoni on saattanut olla hyödytön viimeisen vajaan 14 vuoden aikana, mutta kenties 20 vuoden päästä se vielä jossain tietyssä tilanteessa palautuu jonkun mieleen ja siitä on silloin paljon apua. Joka tapauksessa työn jälkeä on siis hyvin vaikea mitata ja samoin sitä, mitä olen lopulta jättänyt perinnöksi. Lopullinen vastaus kuullaan varmasti sitten viimeisellä tuomiolla.

Tietenkin toivon edelleen, että käytte voimien ja mahdollisuuksien mukaan kirkossa ja erityisesti liturgiassa. Se on luonnollisen tapa myös olla toinen toisiimme hengellisesti yhteydessä. Sitten tietysti toivon, että muistatte minua, Mariaa ja koko perhettä esirukouksissa. Tieto siitä, että meitä muistetaan esirukouksissa, on äärimmäisen lohduttavaa.

Mutta vielä kerran haluan sanoa kiitoksen teille kaikille. Tämä on ollut hyvää aikaa minulle ja Luoja on minut syystä, ja kaikessa kaitselmuksessa tänne johdattanut. Nyt matka käy Lappeenrannan suuntaan. KIITOS!

Seurakunnallista taloudenhoitoa

Ote seurakunnan tilinpäätökseen liittyvästä tasekirjasta vuodelta 2009.

Millaista on pienen seurakunnan taloudenhoito?
Se ei lopulta ole kovin monimutkaista, vaikka koulutuksessa siihen seikkaan ei ainakaan minun aikana liiemmin kiinnitetty huomiota. Toisaalta olisiko nuorilla opiskelijoilla ollut kovinkaan suurta innostusta opiskella kaiken muun lisäksi vielä hieman numeroita ja talouspuolta? Ainakin omalta osalta pitää tunnustaa, että taloudenhoidon osaaminen on tullut tekemällä oppimalla. Tietenkin suuri kiitos kuuluu hyville ja ymmärtäväisille luottamushenkilöille, tilitoimiston väelle ja silloiselle kanttorille.
Ajattelin kertoa teille nyt lyhyesti ja ytimekkäästi, että miten seurakunta taloudellisesti toimii.

Lähdetään liikkeelle tuloista. Luonnollisesti suurin tulonlähde seurakunnalle on kirkollisvero. Seurakunta päättää itse omasta veroprosentistaan. Nurmeksessa se on ollut jo hyvin pitkään 1,85% ja se taitaa keikkua siinä seurakuntiemme keskiarvon kieppeillä. Tarpeettomia veronkorotuksia tulisi tietenkin välttää, sillä erityisesti nykypäivänä ihmiset laskevat kaiken sillä periaatteella, että mikä on taloudellisesti kannattavaa. Ja kun ottaa huomioon yhteiskuntaamme vaivaavan uskontoallergian ja sen, ettei kirkon palveluita läheskään aina pystytä mittaamaan rahassa, niin kirkollisveron suuruttakin tuijotetaan siis tätä nykyä entistä tarkemmin. Tietysti kaiken ei tarvitse mennä aivan kädestä suuhun, vaan rahaa tulisi kerätä sen verran sivuun, että on sitten olemassa säästöjä mahdollisten yllätysten varalle. Esimerkiksi, jos kirkon katto vuotaa, niin pitäähän se korjata.
Mitä muita tulonlähteitä seurakunnalla on? Tämä on tietysti  aika seurakuntakohtaista. Jos seurakunnalla on kiinteistöjä ja vuokra-asuntoja, niin silloin on myös vuokratuloja. Joillain seurakunnilla saattaa olla niin paljon kiinteistöjä, että ne ovat merkittävä tulonlähde. Jos seurakunnalla on metsää, niin silloin on myös niistä saa metsänmyyntituloja (mutta ei metsää joka vuosi hakata ja metsänhoitokustannuksetkin ovat aikamoiset). Pienempiä tuloja muodostuu tilojen (srk-sali) vuokrista ja kirkollisten esineiden, kirjallisuuden ja tuohusten myynnistä, sekä seurakunnassa järjestetyistä tapahtumista (joiden tulot monesti lahjoitetaan suoraan hyväntekeväisyyteen). Lisäksi seurakunnat saavat kolehtituloja ja mahdollisia muita lahjoituksia.

Entä menopuoli sitten?
Suurin menoerä ovat henkilöstö- ja kiinteistökulut. Työntekijöitähän seurakunnassa pitää olla ja lähes kaikki siihen liittyvät kustannukset ovat lakisääteisiä (esim. sosiaalimaksut) ja työehtospoimuksessa määriteltyjä. Minä en siis kirkkoherrana määrittele itse itselleni palkkaa.
Seurakunnallinen toiminta ei oikein ole mahdollista myöskään ilman kunnon puitteita. Pelkästään kirkkorakennukseen vuotuiseen menoerään kuuluvat lämmitys, sähkö, kiinteistöhuolto, vakuutukset, kiinteistövero ja muut hoitokustannukset. Aika ajoin tulee suurempi peruskorjauksia. Kaikissa seurakunnissa on enemmän kuin yksi pyhäkkö ja monesti siihen vielä seurakuntasalit ja muut rakennukset siihen päälle. Pienemmätkään tsasounat eivät ole kustannuksista vapaita. Vailla sähköäkin olevasta syrjäisestä tsasounasta voi joutua  taas maksamaan esimerkiksi erillisiä tiekunnan hoitomaksuja mitä kaupungeissa taas ei ole.
Muut menot ovat sitten toiminnallisia. Diakonia- ja nuorisotoiminta, lehdet ja ilmoitukset (seurakunnallinen lehti ja paikallislehdessä olevat ilmoitukset), tarjoilut, henkilölahjat, virastonhoitoon liittyvät kustannukset (postitus, puhelin, monistus) jne. Eli pienistä puroista syntyy myös suuri menoerä. Lisäksi seurakunat maksavat keskurahastomaksua, joilla ylläpidetään keskushallintoa ja sitä kautta annetaan myös avustuksia niille seurakunnille, jotka sitä tarvitsevat.

Seurakunnan luottamuselinten täytyy kokoontua vähintää kahdesti vuodessa. Syksyllä tehdään talouarvio seuraavalle vuodelle ja keväällä taas pidetään tilinpäätöskokous, jossa käsitellään edellisen vuoden tilit, toimintakertomus ja luetaan tilintarkastajien lausunto. Hyvään taloudenhoitoon kuuluu se, että talousarvio on laadittu mahdollisimman hyvin. Mikäli tulot ja menot on arvioitu hyvin ja nimenomaan menoissa on osattu pitäytyä, niin silloin tilinpäätöskin näyttää hyvältä. Toki yllättäviä ja täysin perusteltujakin ylityksiä voi tulla ja ne hyväksytään silloin erikseen määrärahaylityksinä. Kirkkoherran tehtävänä on kokouksessa perustella luottamushenkilöille, että mistä mahdolliset ylitykset ovat tulleet.

Tavallinen vuotuinen taloudenhoito on suhteellisen selkeä.  Oman haasteensa tuovat rakennus- ja peruskorjausprojektit, joiden menot saattavat helposti karata käsistä. Joillakin yrityksilläkin on edelleen kuvitelma, että seurakunnilla on pohjaton kassa, josta voidaan ammentaa rahaa loputtomasti. Mikäli projekteja ei valvota tarkasti, niin kustannukset karkaavat äkkiä moninkertaiseksi. Yritykset näkevät lisätöitä ja loistavia parannuksia monissa paikoissa ja monet muutkin tahot myös.  Yleensä vain seurakunnan kirstunvartija (mikä on yleensä kirkkoherra tai rahastonhoitaja) tajuaa, että missä mennään, sillä hänen pöydälleen nämä maksettavat laskut kasaantuvat. Eli vahinkoja ei yleensä satu yleensä seurakunnallisessa arjessa, vaan nimeomaan näissä rakennus- ja peruskorjausprojekteissa. Sekin kannattaa muistaa, että seurakunta ei voi mennä konkurssiin. Mikäli tulee tarpeeksi miinusmerkkisiä tilinpäätöksiä ja säästöt nakertuvat pois, niin veroja pitää tuolloin vain korottaa (ennakoiden mielellään) ja tarpeen vaatiessa pitää ottaa pankkilainaa.
Mutta hyvä on muistaa, että koko tämä seurakunnallinen taloudenhoito on kuitenkin läpinäkyvää. Valtuuston kokoukset ovat avoimia ja pöytäkirjat voi käydä kirkkoherranvirastossa tarkistamassa. Tilintarkastajat katsovat myös tarkkaan kirjanpidon ja varmasti jättävät lausunnon, jos siinä on jotain epäselvää. Kuten jo totesin, niin arki on yleensä helppoa, mutta jos haluaa tehdä jotain uutta ja jopa luovaa, niin se vaatii aina tietynlaisen riskin ottamista, joskus taloudellisenkin. Itse olen kokenut sekä neuvoston, että valtuuston erinomaisena tukena seurakunnan taloudenhoidossa. Minun ei tarvitse tehdä mitään yksin, vaan usempi henkilö tekee yhdessä näitä tärkeitä  seurakuntaa koskevia päätöksiä.

Ihanteet ja seurakunta

Kristityiksi itseään kutsuvien ihmisten tulisi elää luonnollisesti Kristuksen opetuksen mukaan. Meidän tulisi pyrkiä täydellisyyteen, vaikka täydellisyys voi tuntua mahdottomuudelta. Muistamme varmasti Kristuksen ja rikkaan nuorukaisen keskustelun, jossa täydellisyys olisi edellyttänyt omaisuudesta luopumista. Tuossa yhteydessä Kristus käytti ikimuistettavaa sanontaa siitä, että "Helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan". (Matt. 19:21-23, Mark. 10:25 ja Luuk. 18:25)

Meille kristityille on asetettu monia ihanteita, jotka saattavat tuntua etäisiltä ja suorastaan mahdottomilta. Moni luovuttaa jo ennen kuin edes haluaa varsinaisesti aloittaa. Toiset taas haluavat muuttuu noita ihanteita, jotta ne sopisivat paremmin omaan elämään. Tuo jälkimmäinen on yksi meidän aikamme maallistumisen ilmiöistä.

Mutta kaiken ei tarvitse aina liittyä itse ihanteen saavuttamiseen, vaan enemmänkin siihen, että sitä kohti edes yritetään pyrkiä. On sanottu, että onnellisuutta ei takaa tietyn asian saavuttaminen, vaan matkanteko, eli itse elämä ja sitä kohti pyrkiminen.
Autuuden lauseista muistamme kohdan: "Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano: heidät ravitaan". (Matt. 5:6) Kristus ei siis julistanut autuaiksi vanhurskaita, vaan niitä jotka pyrkivät kohti vanhurskautta. Meiltä ei siis lopulta vaadita mahdottomia, vaan pikemminkin sitä, että edes yritämme jatkuvasti tehdä sen, mikä on ihanteiden mukaista ja oikein.

Varmasti tässä valossa ymmärrämme, että seurakunnan tulisi olla paikka, jossa ihmiset yhdessä toinen toistaan tukien pyrkivät elämään Kristuksen opetuksen mukaan ja näin ollen ottamaan myös nuo ihanteet päämäräkseen.

Monien odotukset seurakunnasta ja seurakuntalaisista ja siellä työskentelevistä  ihmisistä ovat korkealla. Mutta helposti unohtuu se, että seurakuntakin koostuu ihmisistä, joilla on inhimillisiä heikkouksia siinä missä kenellä tahansa muulla on. Odotuksia saa ja pitääkin olla, mutta yhtä lailla meillä tulisi olla ymmärrystä siinä, että harva pystyy toimimaan läheskään ihanteiden mukaan.

Meitä ihmisiä on moneen lähtöön ja seurakuntalaisetkin muodostavat aikamoisen tilkkutäkin: On nuoria ja vanhoja, hiljaisia ja puheliaita, rauhallisia ja tempperamenttisia, yksin toimivia tai ryhmään hakeutuvia, neuvoja vastaanottavia tai neuvoja jakelevia, vitsailevia ja tosikkoja, tasaluonteisia ja räiskyviä jne. Oman persoonallisuutensa lisäksi jokaisella on omat taustansa, jopa äidinkielensä ja kotimaansa. Ja moni on löytänyt ortodoksisuuden vasta aikuisiällä.

Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin, mutta selvää on se, ettei ketään meistä saada samaan muottiin. Selvää on myös se, että ketään ei eroteta kirkosta, oli hän joidenkin mielestä kuinka "hankala" ihminen tahansa. Mutta paljon on niitä jotka ovat luopuneet aktiivisesta seurakuntayhteydestä tai jopa eronneet kirkosta sen vuoksi, että seurakunnassa on kohdannut sellaisia tilanteita ja ihmisiä, joiden kanssa ei ole ollut hyvä toimia ja siksi on syntynyt jopa vakavia ristiriitatilanteita.
Koska kaikki seurakunnassa perustuu vapaaehtoisuuteen, niin jokaisella on valta ja voima lähteä halutessaan pois. Siinä mielessä kirkon ovet todellakin aukeavat "kahteen suuntaa" (ulospäin hitusen helpommin kuin sisälle päin ja tällä en nyt tarkoita paloturvallisuuteen liittyvää kirkosta poistumista).

Mutta tämä edellä mainittu taas ei koskaan ole ihanteellinen tilanne. Päinvastoin! Kuinka monesti Kristus on muistuttanut sovinnon tärkeydestä ja siitä, että meidän tulisi rakastaa vihamiehiämmekin. Kuitenkin ihmiset kaikessa heikkoudessaan  loukkaavat toinen toistaan ja harvoin edes kukaan huomaa tekevänsä mitään väärin. - "Minähän olen oikeassa ja tuo toinen ihminenhän on väärässä."
Ja tämä ajattelu on tavanomaista arkea myös seurakunnissa.

Minä uskon siihen, että sielunvihollinen koettelee juuri niitä, jotka pyrkivät kohti Jumalaa. Seurakunnan jäsenyys ei vapauta meitä himoista ja synneistä, vaan joudumme käytännössä taistelemaan niitä vastaan entistä enemmän. Eihän Kristus missään vaiheessa luvannutkaan helppoa elämää niille, jotka kilvoittelisivat. Ja suurta kilvoittelua on se, että pystymme kohtaamaan erilaisia ihmisiä.

Olen miettynyt, että mitä pappi voi tehdä seurakuntansa eteen, jotta siellä vallitsisi mahdollisimman hyvä henki ja rakkaudellinen ilmapiiri. Sunnuntaisaarnoissa näistä kristillisistä ihanteista ja lähimmäisen rakastamisesta voisi puhua loputtomiin, mutta se ei taida vielä vapauttaa meitä ongelmista. Pappi tai joku muu voi yrittää ratkaista ristiriitoja, mutta ihanteena olisi tietysti se, että asiat eivät edes pääsisi karkaamaan niin pitkälle.

Varmasti seurakunnan ilmapiiri ja henki on monen tekijän summa. Ehkä juuri tuon hengen pitäisi olla sellainen, että jokainen yrittäisi kilvan rakastaa ja palvella toinen toistaan. Henki ei varmasti muutu yhdessä yössä (eikä yhden blogikirjoituksen myötä), mutta jos siihen jatkuvasti pyrkisi, niin tilanne alkaisi varmasti ajanmittaan muuttumaan. Ja tämä pyrkimys tulisi olla kaikilla.

Ehkä tällä kaikella haluan sanoa sen, että seurakunnan jäsenet eivät ole yli-ihmisiä, vaan hyvin tavallisia ihmisiä kaikkine heikkouksineen. Tämän tähden seurakunnissa kaikki ei ole aina niin ihanteellista, vaikka tätä me odotamme ja haluammekin. Mutta täysin vastoinkäymisistä vapaata seurakuntaa ei ole siinä mielesssä olemassa, sillä me ihmiset olemme alttiita synnille kaikkialla.
Jumala ei ole tähän syyllinen, sillä Jumala ei meitä yllytä syntiin tai kiusauksiin. Itse asiassa päinvastoin, sillä kaikki mikä on hyvää tulee Jumalalta, tai niin kuin apostoli Jaakob asian kirjoittaa:
"Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, taivaan tähtien Isältä, jonka luona mikään ei muutu, ei valo vaihdu varjoksi." (Jaak. 1:17)

Unohtamatta perustehtäväämme

Jokaisella meistä on omia työhön liittyviä painopisteitä ja kiinnostuksen kohteita. Eivät papit tai muutkaan kirkon työntekijät ole samasta puusta veistettyjä. Jokainen meistä on erilainen ja toivoa sopii, että jokaisen kyvyt pääsevät oikeuksiinsa.  On olemassa tietysti se vaara, että kiinnostuksen kohteet ovat aika kaukana omasta toimenkuvasta. Tämä muunlainen puuhastelu näkyy tietenkin  työntekijän voimavaroissa,  motivaatiossa ja yleensäkin työn laadussa.

Olen aiemminkin pohtinut sitä, että onko kirkkoherra enemmän ”toimitusjohtaja” kuin sielunpaimen? Hallinto ei ole varmasti lähellä kaikkien pappien sydäntä, vaikka onneksi kirkkokunnasta löytyy myös niitä jotka pystyvät toimimaan hallinnon parissa luontevasti.

Hallinto ei ole kuitenkaan itsetarkoitus vaan apukeino matkalla kohti suurempaa päämäärää, eli pyhittymistä. Kuulostaa teologisesti ylen hienolta ja jopa korkealentoiselta, mutta pelastuminen on kristityn päämäärä. Pelastumisen yhtenä perusedellytyksenä taas on rakkauden osoittaminen. Seurakunnan ja koko kirkkokunnan perustehtävänä on tukea seurakuntalaisia siinä, että heistä tulee hyviä ihmisiä, jotka pystyvät osoittamaan rakkautta ja tämän myötä he ovat myös lähempänä Jumalaa.

Nykypäivänä puhutaan paljon yksinäisyydestä ja siitä, että monet ihmiset ovat yksin omine murheineen ja huolineen. Seurakunnan tulisi olla paikka, josta löytyy aina apua ja tukea.  ”Mene seurakuntaan, siellä sinulla on aina paljon kavereita!” – Kuulostaisiko tämä hyvältä mainoslausahdukselta?

Mainitsin tuossa alussa meidän henkilökohtaiset kiinnostukset. Minä tunnustan nyt suoraan sen, että pystyn hoitamaan tietyt hallinnolliset rutiinit seurakunnassa, mutta en pysty muutoin olemaan siitä äärimmäisen kiinnostunut. Olen yrittänyt lukea kirkkokunnan visiota ja strategiaa ja olen yrittänyt lukea uutisia hallinnon organisaatiouudistuksesta, mutta keskittymiseni alkaa herpaantua jo ensimmäisen kappaleen jälkeen. Ja loppujen lopuksi ei minun tarvitse siitä murehtia. Vastaan jos kysytään, valitan jos siltä tuntuu, mutta muutoin näistä asioista murehtivat onneksi aivan muut ihmiset.

Seurakunnassa kaikki keskittyy tuon pyhittymisen ympärille. Keskeisin asia on tietysti jumalanpalvelukset ja sielunhoito, jota ei toteuta pelkästään pappi, kanttori ja muut palkolliset, vaan jokainen aktiivinen seurakuntalainen. Pystymmekö luomaan seurakuntaan sellaisen hengen, että sinne on helppoa tulla ja josta todellakin löytyy ”aina paljon kavereita”? Siinä on meille visiota ja strategiaa näin ensialkuun.

Jos (kun) meiltä katoaa jossain vaiheessa tulevaisuudessa verotulot ja seurakunnan rahallinen tilanne alkaa käydä heikoksi, niin ensin katkaistaan sähköt virastosta ja sitten vasta kirkosta. Tuo edellä mainittu toteamus kätkee sisäänsä aika paljon kaikkea. En halua sillä  kuitenkaan väheksyä hallinnon tärkeyttä, vaan enemmän muistuttaa asioiden tärkeysjärjestyksestä seurakunnassa. Ja jos tämä ajatusleikki vietäisiin käsittämään koko kirkkokuntaa, niin mistä silloin katkaistaisiin ensimmäisenä sähköt?

Näissä visioissa, strategioissa ja organisaatiouudistuksissa kannattaisi asioita ryhtyä miettimään esimerkiksi niistä lähtökohdista, että miten me pystymme toteuttamaan seurakunnallista perustehtävää entiseen tapaan, vaikka säännönmukaiset ja turvalliset kirkollisverotulot häviäisivätkin? Siinä on eräs suuri haaste, jota meidän täytyy kaikkien kuntaliitosten ja organisaatiouudistusten lisäksi pohtia täällä seurakunnassa...unohtamatta perustehtäväämme!

Opetuspuhe Tuomaan sunnuntaina

Kristus nousi kuolleista!

Kristuksen ylösnousemuksen juhlasta on kulunut nyt viikko. Evankeliumiluku palauttaa meidät ensin ylösnousemuksen päivän illan tapahtumiin, jolloin opetuslapset olivat lukittujen ovien takana yhteen kokoontuneina.

Muistamme varsin hyvin, että jokin aika takaperin oli Kristuksen uskollisten seuraajien joukko lyöty hajalle. Opetuslapset olivat paenneet Getsemanen puutarhasta, jossa Kristus vangittiin. Ainut opetuslapsi jolla oli edes jonkin verran rohkeutta oli Pietari, joka hänkin ylipapin palatsin pihalla lopulta kolmesti kielsi edes tuntevansa Kristusta. Kaikki toivo oli siis hävinnyt.

Nyt nämä opetuslapset olivat kuitenkin kokoontuneet yhteen. He kuitenkin pelkäsivät suunnattomasti, että joutuisivat jakamaan opettajansa kohtalon, joten he olivat tämän tähden piiloutuneet lukittujen ovien taakse.

Tämä joukko oli kuitenkin hämmentynyt, sillä he olivat kuulleet Kristuksen haudan olevan tyhjä. Naiset olivat aamuvarhaisella menneet haudalle, jossa he olivat kohdanneet näyn: Enkeleitä, jotka olivat sanoneet heidän turhaan etsivän elävää kuolleitten joukosta. Naiset veivät tämän sanan opetuslapsille. Nämä eivät kuitenkaan uskoneet tätä naisten tuomaa ilosanomaa.

Kaikki muuttui kuitenkin yhtäkkiä, kun Kristus itse ilmestyi opetuslasten keskelle. Tämä oli varmasti järisyttävä kokemus näille opetuslapsille, jotka olivat käytännössä luopuneet kaikesta toivosta.

Ainoastaan Tuomas ei ollut paikalla ja hän ei myöskään uskonut näiden muiden opetuslasten sanomaa. Hänen epäilyksensä oli suuri. Kaikki muut opetuslapset ja mirhaa tuoneet naiset heidän joukossaan vakuuttivat, että Herra oli ilmestynyt heille. Siitä huolimatta Tuomas vaati käsin kosketeltavia todisteita, jotta hän uskoisi, että Kristus todella oli noussut kuolleista.

Viikkoa myöhemmin tuo samainen joukko oli taas koolla ja tällä kertaa Tuomas oli heidän kanssaan. Kristus ilmestyi jälleen heille ja välittömästi hän alkoi puhutella tuota epäilyksen vallassa ollutta Tuomasta, joka ei voinut lopulta muuta kuin huudahtaa: ”Minun Herrani ja Jumalani!” Tähän Jeesus vastasi: ”Sinä uskot, koska sait nähdä minut. Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe.” (Joh. 20: 28-29)

Mitä me sitten opimme tästä kaikesta?
Tuomaksen suurin synti ei lopulta ollut se, että hän epäili Kristuksen ylösnousemusta. Itse asiassa sitä voidaan pitää jossain mielessä terveen ihmisen merkkinä. Alituisessa koetuksessa oleva usko kehittyy. Paikallaan oleminen ei tuo toivottuja tuloksia. Jos joku sanoo oman uskonelämänsä olevan vesiselvää, vailla mitään epäilyksiä, saattaa hän todellisuudessa viettää hyvin paikallaan olevaa uskonelämää, joka ei myöskään muutu yhtään sen paremmaksi. Epäilykset monesti johdattavat ihmistä kohti parempaa ja vahvempaa uskoa.

Erään tärkeän seikan me monesti unohdamme, kun pohdimme tätä evankeliumilukua. Miksi Tuomas ei ollut paikalla ensimmäisellä kerralla? Tämä saattaa tuntua vähäpätöiseltä, mutta olisiko kysymys siitä, että pettynyt ja murheen murtama Tuomas halusi vetäytyä yksinäisyyteen, eikä halunnut olla muiden opetuslasten kanssa?

Tämän vetäytymisen seurauksena hänellä ei ollut mahdollisuutta kohdata Kristusta, kun tämä ensimmäisen kerran ilmestyi opetuslapsille. Kristuksen kohtaaminen edellytti yhteisöä, eli yhteen kokoontunutta seurakuntaa!

Tuomaksella ei ollut mahdollisuutta kohdata Kristusta, koska hän oli jättäytynyt tuon seurakunnan ulkopuolelle. Tämä jos mikä, on vakava muistutus meille siitä, että seurakunnan merkitys on itse asiassa hyvin suuri.

Ihmisellä on suuri kiusaus epätoivon hetkellä vetäytyä omaan kuoreensa. Yhtä lailla ihminen monesti kuvittelee, että henkilökohtaisesti hoidettu suhde Jumalaan on niin kaiken kattava, että siinä ei tarvitse yhteisöllisyyttä.

Kristuksen kohtaaminen jää kuitenkin vaillinaiseksi, jos jättäydymme yhteisön ulkopuolelle. Me pystymme tietysti toteuttamaan henkilökohtaista rukouselämää itsenäisesti, mutta se ei vielä riitä.
Me emme esimerkiksi pysty sovittamaan syntejämme pelkällä kotioloissa lausutulla rukouksella. Asioilla on ainoastaan tapana pahentua, kun me niitä tarpeeksi pitkään pyörittelemme omassa päässämme.

Me emme pysty osallistumaan Herran pyhästä Ehtoollisesta muualla kuin kirkossa. Ainoastaan sairaus tai jokin muu vastaava pakottava syy mahdollistaa sen, että Ehtoollista tuodaan kotiin, jolloin Kirkko tulee käytännössä ihmisen luokse.

Kuinka merkittävää on myös se, että suuri joukko ihmisiä pyrkii yhdessä kohti samaa päämäärää. Se on kuin linnan rakentamista, joka käy joutuisammin silloin, kun tekijöitä enemmän ja jokainen pystyy omilla tiedoillaan ja taidoillaan antamaan oman erityisen panoksensa siinä työyhteisössä.
Uskonelämä todellakin jää monella tapaa vaillinaiseksi, jos tietoisesti jättäydymme seurakunnan ulkopuolelle. Kristuksen kohtaaminen tapahtuu täydellisesti seurakunnassa. Tämä on eräs tärkeimmistä opetuksista minkä Tuomas meille osoitti.

KRISTUS NOUSI KUOLLEISTA!

Tehdään vain pakolliset työt

Jokaisella papilla on toivon mukaan tapana aika ajoin osoittaa kiitosta kaikille niille, jotka tekevät vapaaehtoistyötä seurakunnissa. Tämän voi tehdä esimerkiksi niin, että kiittää kuorolaisia ja alttariavustajia jumalanpalveluksen jälkeen. Samalla tavoin olisi syytä kiittää niitä, jotka järjestävät seurakunnissa kirkkokahveja ja myyjäisiä.

Valitettavan usein julkinen kiitos jää sanomatta, vaikka nämä ihmiset uhraavat paljon aikaa siihen, että seurakuntaelämä on todellakin elävää. Itse kuulun siihen joukkoon joka yleensä vasta kotiovella muistaa, että olisihan sitä voinut ääneen kiittää tiistaiseuralaisia kirkkokahvien järjestämisestä. Monissa muissakin tilanteissa on aiheellinen kiitos jäänyt sanomatta.

Harvemmin kuitenkaan kiitän erikseen ihmisiä siitä, että he ovat tulleet kirkkoon. Samalla tavoin harvemmin osoitan julkisen kiitoksen niille jotka saavat palkkaa siitä, että tulevat kirkkoon. En tiedä tulkitsenko tätä kaikkea väärin, mutta väistämättä palaa mieleeni Kristuksen sanat työn tekemisestä:
"Ei palvelija siitä saa kiitosta, että hän tekee, mitä hänen tulee tehdä. Niinpä tekin, kun olette tehneet kaiken, mitä teidän tulee tehdä, sanokaa: 'Me olemme arvottomia palvelijoita. Olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään.'" (Luuk. 17:9-10)

Missä vaiheessa olisi sitten aihetta kiitokseen?
Totta kai on hetkiä ja tilanteita, joissa tämän kiitoksen voi kaikille osoittaa. Mutta aina erityistä kiitosta tulee osoittaa silloin, kun joku uhraa huomattavan määrän aikaa (ja jopa rahaa) seurakunnan hyväksi.

Meillä on kirkkokunnassa ihmisiä joilla on ollut intoa järjestää erilaisia tapahtumia ja tilaisuuksia eri seurakunnissa. Monesti vastaanotto on ollut lämmin. Valitettavasti kaikki ei ole aina niin positiivista. On ihmisiä, jotka kokevat tällaisten tapahtumien ja tilaisuuksien järjestämisen rasitteena. Vielä valitettavampaa on se, että nämä ihmiset saavat monesti tahtonsa läpi ja hyvät hankkeet ja tapahumat voivat täysin kariutua.

Mistä on oikein kysymys?!?
- Kysymys on osaltaan kateudesta. Toisen menestys nähdään omana tappiona ja sitä ei haluta tukea. Tällöin unohtuu se, että kaikki seurakunnallinen aktiivisuus ja näkyvyys on aina myös kaikkien seurakuntalaisten ja koko kirkkokunnan etu. Pitäisi olla äärimmäisen kiitollinen niille, jotka tarjoavat mahdollisuuden sellaiseen toimintaan joka värittää seurakunnan arkea.
Toisaalta tässä on kysymys myös puhtaasta laiskuudesta. Tehdään vain pakolliset työt. Tavallisuudesta poikkeavat tapahtumat ja tilaisuudet koetaan rasitteena ja uhkana.

Valitettavan monen ihmisen hyvät ideat ja työpanokset ja koko toiminnan mahdollisuudet on romutettu täysin...ja kaikki joko pelkästä laiskuudesta tai kateudesta! Uuden ja luovan toiminnan edellytyksenä on se, että innokkaille ihmisille annetaan mahdollisuus ja työkalut kokeilla jotain uutta, josta todellakin on hyötyä kaikille.

Jos itse sorrun siihen etten muista kiittää niitä, jotka uhraavat omaa aikaansa seurakunnan hyväksi, niin saatte luvan ravistella minua sitten oikein kunnolla. Samalla tavalla saatte ravistella minua silloin jos vastustan jotain uutta ideaa tai toimintaa puhtaasta laiskuudesta.

Näkyvyyden markkinointia

Tänä päivänä markkinointi ja näkyvyys ovat varsin tärkeitä asioita. Ihmisen silmien eteen syöksyy niin paljon informaatiota joka hetki, että siitä massasta on pienen yrittäjän tai yhtä lailla seurakunnan vaikea erottautua. Näkyvyys on tietysti tärkeä asia ja sitä yritetäänkin markkinoida joskus valitettavan agressiivisella tavalla.

Minulla on muutamia läheisiä, jotka ovat hiljattain perustaneet oman yrityksen. Hyvin pian tämän jälkeen asianomaisten puhelimet ovat alkaneet käydä kuumana. Asiakkaita nämä soittajat eivät ole olleet, vaan lukuisten eri yritysten puhelinmyyjiä, jotka tarjoavat näkyvyyteen ja markkinointiin liittyviä internet-palveluitaan. Kysymys on siis osoite- ja yhteystietojen näkyvyydestä internetin hakukoneissa, sekä numerotiedustelupalveluissa. Jotkin isommat yritykset tarjoavat mahdollisuutta laittaa tietoja ihan paperiseen puhelinluetteloon.

Nämä yritykset eivät viivyttely uusien asiakkaiden tavoittelussa. Eräskin henkilö laittoi uuden yrityksensä rekisteröintikaavakkeen postiin ja jo seuraavana arkipäivänä puhelinmyyjä oli hänen kimpussaan.

Seurakunnan kirkkoherrana minäkin olen saanut osani tästä kaikesta. Alussa menin jopa halpaan ja seurakunnalla oli parikin päälekkäistä sopimusta liittyen liittyen seurakunnan osoite- ja aukioloaikojen näkyvyyteen netissä. Aika nopeasti tajusin, että tässähän menee satoja euroja kankkulan kaivoon.
Jos lähden googlaamaan Nurmeksen ortodoksista seurakuntaa, niin sieltä kyllä ensimmäisenä putkahtaa esille meidän oma sivu. Onneksi näin. Olen joskus yrittänyt etsiä jonkin yrityksen aukioloaikoja nettiviidakosta. Haku ei tuota kuin vinon pinon eri palveluntarjoajien sivuja, joista ei löydy kuin etsimäni firman katuosoite, kartta ja puhelinnumero. Firmalla saattaa olla omakin sivu, mutta jostain syystä se ei ole aivan ensimmäisten joukossa hakutuloksessa.

Mitä minä nyt oikein haluan sitten sanoa?
En halua henkilökohtaisella tasolla ryhtyä moittimaan puhelinmyyjiä, joiden tulotaso on varmasti kiinni tehdyistä sopimuksista. Tietysti sellaista reilua suorapuheisuutta voisi toivoa ja samoin ymmärrystä siinä, että pieni seurakunta tai yritys ei voi yhtäkkiä tunkea satoja euroja siihen, että netistä löytyy googlaamalla taas yksi hakutulos enemmän.

Näiden ja erinäisten muiden puhelinkeskustelujen myötä olen alkanut ymmärtää, että ihmiset oikeasti kuvittelevat kaikkien seurakuntien rypevän rahassa kuin keskiajalla konsanaan. Asia ei ole aivan näin. Esimerkiksi 50-luvulla perustetuilla maalaisseurakunnilla ei ole tolkuttomasti rahaa tai omaisuutta. Pieniin seurakuntiin suhtaudutaan monesti kuitenkin aivan samalla tavoin kuin suuriin.

Sitten voidaan vielä lopuksi kysyä sitäkin, että mitä vastineita seurakuntalaiset haluavat maksamalleen kirkollisverolle? Paljon on niitä, joille internetin hakutulokset ovat yhtä hepreaa, mutta paikallislehti ja puskaradio ovat kultaakin kalliimpia tietolähteitä. Näkyvyyttä tulee todellakin kehittää, mutta ainakin täällä päin se toteutuu sillä, että seurakunta ja sen aktiiviset jäsenet ovat hyvällä tavalla esillä.
Näkyvyyttä netissä ei sovi unohtaa. Tehokkain tapa on kuitenkin pitää omat kotisivut kunnossa ja ajan tasalla. Silloin se yksi ja ainut hakutuloskin on riittävä.

Vuodenvaihteessa

Kirjoitin tuossa kirkkoherran tervehdyksen Juuan alueella ilmestyvään lehteen, jonka nimi on Vaarojen Sanomat. Laitan tähän nyt tuon samaisen kirjoituksen:

Rakkaat ystävät!

Vuodenvaihteessa on hyvä tarkastella, mitä tuleva vuosi tuo tullessaan. Seurakunnan perustoiminta jatkuu totuttuun tapaan. Tämä tietysti tarkoittaa sitä, että jumalanpalvelustoiminta tulee olemaan kaiken keskipisteenä. Jumalanpalvelusten säännöllisyyttä pyritäänkin selkeyttämään siten, että esimerkiksi Juuassa liturgia toimitetaan joka kuukauden toinen sunnuntai. Tämän lisäksi tietysti muinakin ajankohtina ja suurina juhlina.

Tavoitteena on myös tulevaisuudessa siirtyä virasto- ja hallintokeskeisyydestä pyhäkkö- ja jumalanpalveluskeskeisyyteen. Meillä on pitkään eletty sellaisessa käsityksessä, että kirkkoherranvirasto on seurakunnan keskus, vaikka todellisuudessa keskus on pyhäkkö, jonne seurakuntalaiset kokoontuvat. Nurmeksen ortodoksisessa seurakunnassa on monta kirkkoa ja tsasounaa, jolloin meillä on myös monta seurakunnan keskusta. Puhumme hallinnollisesti Nurmeksen ortodoksisesta seurakunnasta, mutta tosiasia on että Nurmeksessa ja Juuassa on tätä nykyä lähes yhtä paljon seurakuntalaisia.

Mikä sitten on seurakuntamme tila ja tulevaisuus? Se on ainakin varmaan, että jokaisen seurakuntalaisen panosta tullaan tarvitsemaan tulevaisuudessa entistä enemmän. Olin eräässä tilaisuudessa, jossa Jyväskylän ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Timo Mäkirinta pohti viisaasti seurakuntiemme nykytilannetta: Pienet seurakunnat joutuvat maksamaan samoista palveluista paljon enemmän kuin suuret kaupunkiseurakunnat.. Suurilla ja vanhoilla seurakunnilla on paljon kiinteistöjä joista saadaan vuokratuloja ja metsäomaisuutta joista saadaan myyntituloja. Nämä tulot osaltaan turvaavat seurakunnan toimeentulon. Aivan toinen tilanne on pienemmillä seurakunnilla jotka joutuvat keräämään pääosan tuloistaan verotuloina. Suurin osa kirkosta eroamisista tapahtuu kuitenkin suurissa kaupunkiseurakunnissa. Ei voi muuta kuin ihailla pienten maalaisseurakuntien jäseniä, jotka ovat sitoutuneet seurakuntansa toimintaan aivan toisella tavalla, taloudellisestikin. Tässä erossa varmasti heijastuu ihmisten sitoutumisen aste ja yleinen arvomaailma.

Vuosi 2011 on ortodoksisissa seurakunnissa vaalivuosi. Viime vaaleissa varsinaista kilpailua ei päässyt syntymään, sillä ehdokkaita oli kymmenen ja paikkoja yhdeksän. Laimea ehdokkuusinto voi kieliä siitä, että seurakuntaelämä nähdään nykyisellään hyvänä ja toimivana, joka ei tarvitse muutosta. Negatiivisesti ajateltuna taas laimea into lähteä ehdokkaaksi seurakuntavaaleissa kertoo siitä, että ihmisiä ei liiemmin kiinnosta seurakunnan asiat. Toivon kuitenkin vaalien suhteen kaikinpuolista aktiivisuutta.

Luottamushenkilönä toimiminen ei ole pelkästään seurakunnan hallinnollisen vastuun kantamista. Tehtävänä on myös kuunnella seurakuntalaisten toiveita ja tuoda ne esille, jotta ne voidaan kirjata esimerkiksi seurakunnan toimintasuunnitelmaan. Seurakunnan toimikuntatyöskentelyä ollaan muuttamassa sellaiseksi, että kokoukset muuttuvat yhteisiksi ideariihiksi, joiden kautta seurakuntaa kehitetään luovalla tavalla. Viime talvena pidetty seurakunnan ideapäivä oli kaikin puolin hedelmällinen. Tällaisia yhteisiä ideapäiviä tullaan vastaisuudessa pitämään vähintään kahdesti vuodessa. Seurakunta on elävä, ei paikallaan oleva. Ja jotta asia todella olisi näin, edellyttää se luovuutta myös seurakunnan päätöksenteossa. Siksi kannustan kaikkia osallistumaan vaalien lisäksi aktiivisesti seurakunnan elämään.

Valokuvanäyttely

Yhteiset jumalanpalvelukset

Seurakunta on nimensä mukaisesti yhteisö. Olisi kuitenkin liioiteltua sanoa, että tuo yhteisö olisi ainakaan hallinnollisesti katsottuna kovin tiivistä porukkaa. Jos ajattelemme seurakuntana vain niitä ihmisiä jotka osallistuvat säännöllisesti jumalanpalveluksiin, niin se on noin 5-10% koko seurakunnan väestöstä. Yhteisöllisyys muuttuu hieman suhteelliseksi käsitteeksi tällöin.

On siis olemassa suuri (hallinnollisesti määritelty) seurakunta, jossa on jäseniä monesti useista eri kunnista. Kysymys on siis jo alueellisesti laajasta yksiköstä. Jos seurakuntalaisia on yhteensä vaikkapa 1000, niin näistä tällä periaattella käy 50-100 säännöllisesti (oman pyhäkkönsä) jumalanpalveluksissa. Eli hieman yleistäen noin 50 seurakuntalaista elää keskenään sellaisessa vuorovaikutuksessa, joka edes jossain mielessä vastaa sitä, mitä se on varhaiskirkon aikana ollut. Tämä peruskristillinen seurakunnan ja yhteisöllisyyden käsite onkin jo pitemmän aikaa ollut hieman hämärän peitossa. Kirkossa on aina puhuttu sen asian puolesta, että kaikki jumalanpalvelukset ovat julkisia ja yhteisiä. Ainoana poikkeuksena on katumuksen sakramentti, joka on henkilökohtainen. Jossain mielessä myös sairaanvoitelu on tällainen toimitus, koska se monesti joudutaan toimittamaan aivan jossain muualla kuin kirkossa


Koska kärjistetysti 95% seurakuntalaisista ei koe seurakuntaa tiiviinä ja sakramentaalisena yhteisönä, niin he eivät myöskään ymmärrä toimitusten julkista ja yhteisöllistä luonnetta. Tämän kautta on syntynyt liturginen vääristymä, jossa suurin osa toimituksista toimitetaan seurakunnan ulkopuolella. Kysymys voi olla todellakin siitä, että toimituksia halutaan pitää muualla kuin kirkossa, mutta myös siitä, ettei niissä ole kosketusta siihen seurakuntaan joka osallistuu aktiivisesti jumalanpalveluksiin. Kaikki sakramentit ovat kytköksissä Ehtoolliseen, joka toimitetaan liturgiassa. Tämä liittyy tiiviisti alkukristilliseen perinteeseen ja opetukseen. Ja "liturgia" sananakin tarkoittaa julkista toimintaa. Tänä päivänä on kuitenkin hyvin vaikea toimittaa esimerkiksi kasteliturgiaa, koska ihmiset eivät halua kasteesta julkista toimitusta. Käytännössä seurakunta saa uuden jäsenen, mutta jäseneksi ottaminen tapahtuu salaa. (Luojan kiitos, monet ihmiset tuovat lapsensa kuitenkin kirkotettavaksi seurakunnan keskelle). Myös hautajaiset pidetään joskus "vähin äänin", jolloin ulkopuolisille ei saa antaa mitään vinkkiä asiasta. Ovat jotkut jopa pyytäneet hautausta suljettujen ovien takana. Ennen muinoin pienissä kyläyhteisöissä kaikki oli todellakin julkista ja yhteistä. Kun joku kuoli, niin käytännössä koko kylä kävi surutalossa muistelemassa ja lohduttamassa poisnukkuneen läheisiä.

Pitääkö meidän kuitata tämä kaikki vain toteamalla, että "ajat ovat muuttuneet". Mielestäni seurakunta ei saisi yhteisönä muuttua. Mikäli seurakunnan tarkoituksena on todellakin se, että ihmiset tukevat toinen toisiaan iloissa ja suruissa, niin se edellyttäisi sitä että ihmiset eivät sulje itseään liturgisen yhteisön ja seurakunnan ulkopuolelle. Varhaiskirkon aikaan kolmena perättäisenä sunnuntaina poisjääminen liturgiasta tarkoitti automaattisesti sitä, että ihminen oli käytännössä itse erottanut itsensä seurakunnasta.
En syytä nyt yksittäisiä ihmisiä, vaan enemmän olosuhteita ja ympäristöä. Kirkosta on tullut ajan saatossa kumileimasin, joka esimerkiksi rekisteröi lapsen kasteessa ja vahvistaa kahden ihmisen välisen sopimuksen avioliitossa. Siinä on kuitenkin edelleen mukana hengellinen ulottovuus ja kysymys on todellisesta mysteeristä, vaikka sitä ei aina sellaiseksi mielletäkään. Ainut asia mikä näkyvästi puuttuu on liturginen yhteisöllisyys, jossa seurakunta vastaa "Amen!" - Totisesti näin on!

Toiveeni tiiviimmästä liturgisesta yhteisöstä voi kuitenkin toteutua joskus tulevaisuudessa (vaikkei kovin suotuisalla tavalla). Mikäli kirkon ja valtion ero tapahtuu, niin silloin myös veronkanto ja kumileimasin katoavat kirkolta. Sen myötä seurakuntiin jäävät (valitettavasti) vain nuo 5-10% prosenttia seurakuntalaisista, jotka ovat sitoutuneet (myös rahallisesti) tukemaan omaa yhteisöään kaikin keinoin. Jos tämä toteutuu, niin jossain mielessä kristillisen kirkon historiassa eräs suuri ympyrä sulkeutuu. Tällaistahan elämä oli juuri alkukirkon aikana.