Vertaus tuhlaajapojasta - Katumuksen ikoni

Kristuksen vertaus tuhlaajapojasta on meille hyvin koskettava muistutus mielenmuutoksesta ja siitä että meillä on mahdollisuus palata takaisin Jumalan luokse, jonka yhteydestä olemme synnin seurauksena vieraantuneet. Syntiähän on kaikki se, mikä vie meitä poispäin Jumalasta ja lähimmäisistämme.

Vertaus lähtee liikkeelle siitä, että nuorempi poika halusi lähteä pois isänsä kodista. Hän halusi perintönsä ennakkoon, joka tuohon aikaan oli varmasti yhtä hämmentävä ja julkea pyyntö mitä se olisi meidän päivinämme. Poika ei siis malttanut odottaa sitä hetkeä, että hän isänsä kuoltua saisi oman osansa perinnöstä, vaan hän halusi sen heti. Saatuaan osansa hän pakkasi tavaransa ja lähti vieraille maille, haaskaten siellä koko omaisuutensa.

Tämä vertauksen alku on jo sellainen että voisimme pysähtyä pohtimaan sitä, että miten me ihmiset monesti haluamme toimia suhteessa Jumalaan. Kun tutkimme Raamattua niin varmasti varsin hyvin ymmärrämme mitä on Jumalan tahdon mukainen elämä.

Kaikesta huolimatta Jumalan tahdon noudattaminen näyttää olevan hyvin vaikeaa. Me näemme tämän päivän maallistumisessa jotain hyvin samaa mitä me näemme tuhlaajapojan suhtautumisessa omaan isäänsä.

Ihmiset haluavat pitää Jumalaa jo kuolleena tai vähintään haluavat ottaa reilusti etäisyyttä Jumalaan. Ihmiset tavoittelevat jo etukäteen sitä täydellistä iloa ja riemua, joka saa täyttymyksensä vasta taivasten valtakunnassa. Maalliset nautinnot eivät koskaan korvaa taivaallista iloa.

Maallisten nautintojen ajama ihminen sanoo itselleen: “Minä itse tiedän kaikkein parhaiten sen, että mikä on minulle parasta. Jumalan tai kenenkään muun ei tarvitse ryhtyä sitä minulle sanelemaan.”

Ihminen käyttää hänelle uskotut voimavaransa ja talenttinsa, tai voisiko sanoa suurimman osan elämästään omien mielihalujensa sanelemana, jolloin hän ei näe, tai ei edes halua nähdä tekojensa seurauksia. Käyttäydymme kuin pieni lapsi, joka vanhempiensa lukuisista varoituksista huolimatta haluaa tehdä jotain, mikä ei ole hänelle hyväksi.

Kuten vertauksesta muistamme, niin holtiton elämä johti lopulta siihen, että omaisuus kului loppuun ja tuo poika joutuin juutalaisesta näkökannasta katsoen harjoittamaan lähes alhaisinta ammattia mitä maan päällä voi tehdä. Poika joutui olemaan sikojen paimenena ja elämään niiden keskellä, kuitenkin sillä erotuksella, että hänelle ei annettu edes sitä ruokaa mikä oli sioille tarkoitettu. (Muistamme, että sika on juutalaisille saastainen eläin.)

Ihminen voi todellakin hengellisessä mielessä vajota tuolle samalla tasolle. Hän alkaa elää sellaisesta elämää, joka on hyvin kaukana siitä, että mihin hänet on tarkoitettu. Tässä kohden kysymys kuuluukin, että tajuaako ihminen edes siinä tilassa että tämä ei voi olla hänen elämänsä tarkoitus?

Moni voi jäädä lähes huomaamattaan siihen alhaiseen tilaan ja alkaa pitää sitä lopulta normaalina elämänä. Tai sitten, kuten tuhlaajapoika sen meille osoitti: Hän voi kokea mielenmuutoksen!

Mielenmuutoksessa ihminen ottaa uuden suunnan ja ryhtyy tekemään asioita, jotka itsekkäiden mielihalujen sijaan vievät häntä taas lähemmäksi Jumalaa. Ja kuten me tästä vertauksesta sen huomasimme, niin vastassa ei ole armoton Isä, vaan armahtavainen Jumala, joka palauttaa meidät takaisin siihen asemaan josta olimme synnin takia itsemme erottaneet.

Juuri tästä katumuksen sakramentissa on kysymys. Siinä me palaamme armahtavan Isän luo katuen syntejämme ja saaden ne myös anteeksi. Kun synnistä johtuva taakka ja niistä murehtiminen on laskettu pois meidän harteiltamme, niin silloin meidän on paljon helpompi kulkea elämässä eteenpäin. Suuren paaston tarkoituksena on johdattaa meitä lähemmäksi Jumalaa. Siinä valossa on itsestäänselvyys, että paastoon kuuluu katumus, joka korjaa meidän suunnan taas oikeaksi.

Kristuksen vertaus tuhlaapojasta on vielä siitä erityinen, että se tavallaan jää kesken. Muistammehan, että tuo vanhempi veli kieltäytyi tulemasta kotiin, koska hän ei nähnyt mitään juhlimisen aihetta siinä, että rahansa haaskannut ja holtittomasti elänyt pikkuveljensä oli palannut takaisin.

Isä kyllä hyvin perusteli sen, että aihetta iloon on silloin, kun hän joka on kadonnut ja hengellisesti kuollut on nyt löytynyt ja tullut takaisin elävien kirjoihin. Kristus ei kuitenkaan kerro meille, että mitä tuo vanhempi veli siinä tilanteessa teki Tuliko hän mukaan juhliin, vai jäi pellolle murjottamaan?

Vertauksen loppu jää avoimeksi juuri siksi, että Kristus kysyy tätä samaa kysymystä nyt meiltä. Kun meidän mielestämme syntiä ja vääriä asioita tehnyt ihminen palaa takaisin, niin miten me kohtelemme häntä? Katsommeko, että olisi parempi, että tuo ihminen ei esimerkiksi enää koskaan astuisi kirkkoon ja muihin seurakunnan tilaisuuksiin koska hän on tehnyt niin paljon pahaa, vai pystymmekö sittenkin vastaanottamaan hänet ja toivottamaan tervetulleeksi?

Jos Isä Jumala kerran armahtaa katumuksen tehnyttä, niin jätämmekö me sen sijaan armahtamatta? Tämä on kysymys, jonka Kristus on asettanut jokaiselle meistä, kun hän päätti tämän vertauksen juuri tällä tavoin.

Mitä Sakkeus meille opettaa?

Sakkeuksen sunnuntai on ensimmäinen sunnuntai joka viestittää meitä lähestyvästä Suuresta Paastosta. Itse asiassa tämä ei ole vielä varsinainen valmistussununnuntai, mutta sen sisältö kylläkin opettaa meille paljon paastosta.

Suuri paasto on nähty niin tärkeäksi ajaksi kirkkovuodessa, että meidän ei tarvitse lähteä sinne ilman hyviä eväitä. Meille annetaan ennakkoon ne oleellisimmat tiedot, mitä tarvitsemme itse paastossa. Olen joskus verrannut tätä autokouluun. Ennen kuin meidän annetaan itsenäisesti lähteä liikenteeseen, tulee meidän hallita tietyt asiat. Samalla tavoin on Suuren Paaston edellä. Meille annetaan juuri tässä vaiheessa tärkein ja oleellisin opetus, jota me hyödynnämme itse paastossa.

Mitä Sakkeuksen ja Kristuksen kohtaaminen meille opettaa?

Sakkeus oli publikaanien esimies Jerikossa. Publikaanit keräsivät veroja roomalaisille miehittäjille ja monella heistä oli kaiken lisäksi paha tapa kerätä tietämättömiltä ihmisiltä ylimääräistä veroa, jonka he sitten laittoivat omaan taskuunsa. Oli ilmeisen selvää, että Sakkeus ei varmasti ollut kansan keskuudessa pidetty henkilö, vaan pikemminkin paheksuttu.

Sakkeuksella oli kuitenkin kiinnostusta ja tietenlaista uteliaisuutta Kristusta kohtaan. Hän ei voinut (uskaltanut) lähteä väkijoukon keskelle, vaan kekseliäänä meni kaupungin laidalle ja kiipesi puuhun, josta voisi tähyillä ohikulkevaa Kristusta.

Sakkeus sai paljon enemmän mitä hän olisi voinut uskoa. Kristus tarjoutui tulemaan hänen luokseen vieraaksi. Se oli suuri kunnia, josta ympärillä olevat ihmiset olivat tyrmistyneitä. Miksi Kristus halusi mennä juuri sen ihmisen luokse, jota lähes kaikki pitivät erittäin syntisenä?

Kristus ei välittänyt ympärillä olevien mielipiteestä, vaan hän meni Sakkeuksen luokse. Tästä seurasi se, että Sakkeus koki mielenmuutoksen ja tarjoutui hyvittämään kaiken sen vääryyden, jota hän oli aiemmin harjoittanut. Sen kuultuaan Kristus totesi, että pelastuksen ovet avautuivat hänen perheelleen aivan uudella tavalla.

Tämä evankeliumin tapahtuma opettaa meille sen, että ensimmäinen asia, mitä meiltä koko uskossa edellytetään on kiinnostus Kristusta kohtaan. Meiltä ei voida vaatia, että me olisimme täydellisiä uskossa heti kättelyssä, vaan meiltä enemmänkin edellytetään vilpitöntä kiinnostusta ja uteliaisuutta Kristusta kohtaan. Juuri tätä asennetta me tarvitsemme kun avaamme Raamatun tai astumme sisälle kirkkoon jumalanpalvelukseen. Ei meidän tarvitse olla kaikkitietäviä tai täydellisiä, vaan meiltä odotetaan tuota kiinnostusta. Haluamme nähdä Kristuksen ja Haluamme oppia uutta. Aivan kuten Autuuden lauseissakin se käy ilmi. Siinä ei autuaiksi kutsusta vanhurskaita, vaan niitä, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano. Siis niitä, jotka haluavat pyrkiä vanhurskautta kohti!

Huomaamme myös, että kiinnostus palkitaan. Kun haluamme kohdata Kristuksen, niin Kristus lähestyy meitä. Sen seurauksena emme jää entiseen tilaan, vaan me pystymme Sakkeuksen tavoin muuttumaan. Ja sen muutoksen myötä meille aukeaa aivan uudella tavalla pelastuksen ovet.

Sakkeuksen sunnuntai antaa meille hyvin tärkeän opetuksen siinä, että mitä meiltä edellytetään kun lähestymme Suurta paastoa. Meiltä edellytetään Sakkeuksen tavoin vilpitöntä kiinnostusta ja halua lähestyä Kristusta. Kun meillä on tuota kiinnostusta, niin paasto ei enää ole jotain mikä on joutumista tai suorittamista, vaan siitä tulee meille mahdollisuus, jonka kautta pääsemme lähemmäksi Kristusta.

Katumuksen sakramentista

Katumuksen (synninpäästön) sakramentti on hyvin keskeisessä asemassa ortodoksisessa kirkossa. Vaikka me hyvin useassa eri tilanteessa tästä kuulemmekin ja osallistumme siitä, niin moni asia saattaa tästäkin huolimatta jäädä epäselväksi. Osallistuminen tähän sakramenttiin, eli mysteerioon ei saisi olla pelkkä mekaaninen suoritus, johon mennään pelkästään Suuren Paaston aikana. Kysymys on paljon suuremmasta ja merkittävämmästä asiasta.

Katumuksen sakramenttiin liittyy olennaisesti sana "mielenmuutos", joka kuvaa ehkä parhaiten tämän mysteerion luonnetta. Eräs koskettavimmista Kristuksen vertauksista liittyy juuri mielenmuutokseen.

Vertaus tuhlaajapojasta kertoo meille ihmisestä, joka haki sisältönsä elämäänsä kaikista maallisista asioista. Tuhlaajapoika kuvitteli, että tässä elämässä olevat riennot ja huvitukset ovat kaikki kaikessa. Hän kuvitteli, että mieli ja ruumis saa rauhan silloin, kun ympärillä on kaikkea, mitä rahalla vaan voi saada.

- Mutta kuinka väärässä tämä poika olikaan!

Kaikki nuo maalliset ylellisyydet ja huvitukset toivat vain hetkellisen onnen ja hyvinvoinnin tunteen. Jonkin ajan kuluttua kaikki tuo maallinen hävisi ympäriltä ja hän oli yksin. Nyt hän huomasi sen tosiasian, että kaikki täällä oleva on lopulta katoavaista.

Pohdittuaan kaikkea tätä poika huomasi, että hänen isänsä kodissa kaikki oli toisin: Siellä oli kaikkea, mitä hän elämässään tarvitsi. Niinpä hän päätti palata takaisin isänsä kotiin.

Tuo tuhlaajapojan päätös palata isänsä kotiin oli hänen mielenmuutoksensa. Tuo päätös hylätä vanha elämä, joka oli vienyt häntä koko ajan pois isästään ja palata takaisin isänsä luo oli tuon mielenmuutoksen tulos. Tämä mielenmuutos on katumuksen mysteerion ensimmäinen vaihe.

Ihmisellä täytyy olla halu pyrkiä parempaan. Hänen täytyy huomata, että se elämä, jota hän elää vie häntä itse asiassa pois Jumalasta. Se elämä, jota hän nyt elää, ei ole sellaista mitä hänen sielunsa halajaa. Ihmisen täytyy tajuta oma syntinen tilansa ja hänellä täytyy olla halu parantua. Se on katumuksen ensimmäinen askel.

Kaiken on lähdettävä liikkeelle ihmisestä itsestään. Mikään ulkoinen tekijä ei voi pakottaa meitä mielenmuutokseen. Meitä voidaan kannustaa tähän, mutta pakottaminen on mahdotonta. Ihmisellä on vapaa tahto ja ainoastaan vapaasta tahdosta syntyy mielenmuutos.

Sen vuoksi Kirkko ei voi pakottaa ketään katumukseen, vaan hänen on tultava itse, omasta tahdostaan sinne. Toisin sanoen, Kristus ei voi pakottaa meitä lähestymään Häntä, ellemme itse halua Hänen luokseen.

Kun ihmisessä on tapahtunut mielenmuutos niin hänen on seuraavaksi tuotava kaikki ne asiat Jumalan eteen, jotka ovat toimineet erottavana tekijänä. Nyt jos taas muistelemme vertausta tuhlaajapojasta, huomaamme, että vastassa ei ollut armoton, vaan armahtavainen isä. Näin on myös katumuksen mysteeriossa; vastassa ei ole armoton tuomari, vaan armahtavainen isä.

Jos emme missään vaiheessa halua katua tekojamme, niin silloin viimeisellä tuomiolla vastassa onkin tuo armoton tuomari, joka osoittaa meille sen, kuinka itsekkäitä olemme olleet. Viimeisellä tuomiolla ei ole enää kuitenkaan mahdollisuutta katumukseen. Sen vuoksi meidän tulisi tässä elämässä tajuta omat rikkomuksemme.

Meidän tulisi siis avoimin mielin lähestyä katumuksen mysteeriota ja tuoda rikkomuksemme Jumalan eteen. Tämän tapahtuman todistajana toimii pappi. Jossain mielessä papin ja syntinsä tunnustavan suhde on kuin lääkärillä ja potilaalla. Kaiken edellytyksenä on se, että ihminen tulee lääkäriin, koska hän haluaa parantua.

Jos hänellä ei ole kuitenkaan halua parantua tai hän ei millään sanoin osaa kuvata sairauttaan tai kipujaan, niin silloin ei lääkärikään pysty häntä auttamaan.

Sama tilanne on myös katumuksessa papin ja syntinsä tunnustavan välillä:

Ihminen ei voi vain tulla tähän tilanteeseen, jos hänellä ei ole mitään sanottavaa. Tai hän tulee katumukseen niin, ettei hän ole kokenut mielenmuutosta. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että ihmisessä ei ole tapahtunut sitä varsinaista halua parannukseen.

Silloin tuo koko toimitus jää myös jossain mielessä vaillinaiseksi. Miten voi ihminen muuttaa elämänsuuntaansa, jos hän ei edes tajua olevansa menossa pois päin Jumalasta? 

- Miten joku voi parantua, jos hän ei tiedä olevansa sairas?

Papin ja syntinsä tunnustavan välille tulisi muodostua rippi-isä- ja lapsi suhde. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että pyritään käymään saman papin luona synnintunnustuksella. Jälleen kerran tätä suhdetta voidaan verrata lääkärin ja potilaan väliseen suhteeseen:

Kun käydään saman lääkärin luona, niin silloin sairaushistoria ja taustatiedot ovat jo entuudestaan lääkärille tuttuja ja hän voi samalla huomata onko potilaan kunto parantunut edellisestä kerrasta tai kenties huonontunut. Jotta tätä tilannetta pystytään seuramaan, niin tulisi käydä juuri saman lääkärin luona.

Totta kai, papitkin ovat ihmisiä ja kaikkien kanssa ei voi samalla tavoin tulla toimeen. Tai voidaan sanoa, että jonkun papin luona on luontevampaa käydä, kuin jonkun toisen. Siinä ei ole mitään outoa. Alussa onkin mahdollista käydä usean eri papin luona synnintunnustuksella ja tällä tavoin periaatteessa valita itselleen sopiva rippi-isä.

Ensin pitää papilta itseltään kysyä, että ottaako hän itselleen uuden rippilapsen.

Sopivaa rippi-isää etsiessä on kuitenkin hyvä ajatella asioita hieman papinkin kannalta. Jos on liian hyvä tuttu papin kanssa, niin hän ei kenties ole paras vaihtoehto rippi-isäksi. Kuten tiedämme, kaikki mitä synnintunnustuksessa käydään läpi kuuluu "rippisalaisuuden" piiriin. Näitä asioita pappi ei siis voi sanoa kenellekään.

- Ja kysymys ei ole pelkästään siitä, että pappi ei voi "sanoa" mitään kenellekään, vaan hän ei myöskään käytöksensä perusteella voi osoittaa tietävänsä jotain, josta hän on synnintunnustuksessa kuullut.

Jos pappi esimerkiksi ottaa läheisen ihmisen katumukseen, niin hän saattaa kuulla asioita toisesta henkilöstä, joka kuuluu myös tähän ystäväpiiriin. Myöhemmin pappi voi joutua tukalaan tilanteeseen, kun hän tietää jotain asioita, tai totuuden jostain asiasta, mutta hän ei kuitenkaan voi tätä millään tavalla osoittaa ulospäin.

Totta kai, näitä tilanteita voi syntyä muutoinkin ja papin on tiedettävä vastuunsa tältä osin, mutta lähipiirissä tämänkaltaisten tilanteiden mahdollisuus on huomattavasti suurempi.

Mitä synnintunnustuksessa sitten käydään läpi?

Ensimmäinen vaihe katumuksessa tapahtuu jo siinä, että ihminen kokee mielenmuutoksen. Tämän jälkeen hän tuo asiat Jumalan eteen. Aivan kuten Kristuksen vertauksen tuhlaajapoika palaa isänsä luokse myöntäen hänelle olleensa väärässä ja pyytäen tältä armahtavaisuutta. Samalla tavoin tuon mielenmuutoksen jälkeen tulee ihmisen tulla kirkkoon anoen anteeksiantamusta.

Ihmisen täytyy pystyä kertomaan kaikki ne asiat, jotka ovat etäännyttävät häntä Jumalasta. Kukaan ei ole synnitön ja joka päivä me teemme monia asioita jotka luetaan synniksi. Kaikkia syntejä me emme voi muistaa siinä tilanteessa kun tulemme papin luokse. Mutta jos ihminen on kokenut mielenmuutoksen, eli hän tajuaa syntinsä ja haluaa muuttaa elämänsuuntansa, niin nämä asiat hänen mielessään kyllä ovat ja nämä asiat on tuotava Jumalan eteen.

Papin tehtävä tässä tilanteessa ei ole ryhtyä siis kuulustelemaan, vaan ihmisen itse on pystyttävä sanomaan nämä asiat. Tietysti, voi olla vaikeaa ryhtyä purkamaan mielessä olevaa vyyhtiä, joten pappi voi tässä tilanteessa ottaa johdattelevan ja opastavan roolin.

Oleellista katumuksessa on, että aina kaikessa pitäydytään omissa teoissa. Suuri kiusaus synnintunnustuksessa on ryhtyä puhumaan muista ihmisistä ja siitä kuinka muut ovat tehneet vääryyttä meille, vaikka koko ajan tulisi huolehtia ainoastaan omista synneistä.

Epäoleellista onkin siis puhua toisten synneistä, koska tällöin me syyllistymme toisen tuomitsemiseen siinä tilanteessa, kun meidän tulisi olla jo luopunut kaikista omista pahoista ajatuksista.

Asioita ei myöskään tarvitse ryhtyä kertomaan liian yksityiskohtaisesti. Nimillä ei ole merkitystä ja asioita ei ole syytä kaikissa tilanteissa puida liian yksityiskohtaisesti. Totta kai on asioita ja ongelmatilanteita, joista haluamme puhua ja keskustella papin kanssa. On kuitenkin hyvä muistaa, että papin kanssa voi keskustelle muulloinkin kuin ainoastaan synnintunnustilanteessa. Kun osallistumme katumuksen sakramenttiin, niin silloin tärkeimpänä ovat ne teot joita me Jumalan edessä kadumme.

Synti on sitä, että ihminen etääntyy Jumalasta. Vaikka kysymys on yhdestä ja samasta asiasta, niin olen jakanut sen kolmeen eri ryhmään:

1) Suhteemme Jumalaan on etäinen

- Ihmisen usko ja uskonvakaumus ei ole aina tasaisella pohjalla. Syntyy epäilyksiä ja joskus ihminen kyseenalaistaa tai kieltää Jumalan. Syitä voi olla monia, mutta esimerkiksi suuret vaikeudet elämässä saattavat saada ihmisen aluksi suhtautumaan kielteisesti Jumalaan.

- Toisaalta oma rukouselämämme voi olla hyvinkin vähäistä. Rukoilla tulisi mahdollisimman usein omien voimiemme ja kykyjen mukaan. Tämä koskee myös kirkossa käyntiä. Laiskuus ei oikeuta olemaan poissa kirkosta.

2) Suhteemme lähimmäisiin on rikkonainen

- Maailman helpoin asia on ajatella tai jopa puhua lähimmäisistämme pahaa. Tähän jokainen syyllistyy lähes päivittäin. Pahan ajattelemisen ja puhumisen lisäksi ihminen saattaa monin eri tavoin rikkoa suhteensa lähimmäisiin. Kateus, väheksyminen, ylpeily ovat tätä pahaa ajattelua, mutta myös himolliset ajatukset ja teot rikkovat normaalin suhteemme toiseen ihmiseen.

3) Luomme maallisia asioista itsellemme vääristyneen riippuvaissuusuhteen

- Ihminen on riippuvainen monista asioista; mutta kuinka moni asia on elämisen kannalta välttämätön ja mitä ihminen tarvitsee, jotta hänen sielunsa pelastuisi. Loppujen lopuksi turhat maalliset asiat voivat olla esteenä sielun pelastumiselle. Sen vuoksi tällaisten turhien asioitten ylenpalttinen käyttäminen estää ihmisen tien pelastukseen.

Turhia asioita on monenlaisia: alkoholi, rahapelit, erilaiset herkut, ylimääräiset vaatteet, televisio-ohjelmat, internetin käyttö,jne. Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin. Ihmisen käyttää kaikkea kohtuudelle; jos hän on riippuvaissuusuhteessa johonkin maalliseen, niin silloin hän samalla rakentaa muuria itsenä ja Jumalan väliin. Katumuksessa myös nämä asiat tulisi pystyä erittelemään.

Edellä mainitut kolme ryhmää ovat vain yksi keino luoda pohjaa siihen, mitä katumuksen sakramentissa käydään läpi. Jokainen mysteerio on omanlaisensa, eikä tiettyä kaavaa voi tässä suhteessa pitää itsestäänselvyytenä.

Kaikessa tässä on hyvä huomioida se, että katumus ei ole vain tilanne jossa luetellaan kaikki synnit, mitä on tehty, vaan kaikessa tulisi pyrkiä siihen, ettei niitä syntejä enää tehtäisi uudestaan. Sen vuoksi varsinaisen sakramentin ja synninpäästön jälkeenkin jokaisen tulisi tarkkailla itseään. Kun ihminen on tietoinen omista heikkouksistaan ja niistä asioista joihin hän niin helposti lankeaa, niin hän pystyy myös paremmin keskittämään omat voimavaransa siihen, että hän estää nämä teot jo siinä vaiheessa kun ne ovat vasta syntymässä ajatukseksi päähän.

Aina on olemassa se mahdollisuus, että ihminen sortuu samaan syntiin uudestaan. Tämä ei saisi olla itsestäänselvyys, vaan valitettava asia. Syntiin langettuaan ihminen ei saisi kuitenkaan jäädä rypemään itsesääliin ja omaan syntiseen tilaansa, vaan hänen on noustava sieltä uudestaan ylös.

Aivan kuten ristissä oleva vinopuu osoittaa sen, että ihmisen elämä ei voi olla tasapainoisessa tilassa pysyvästi, vaan se on aina joko ylös kohti Jumalaa kulkemista tai sitten hänestä loitontumista, eli syntiä. Ihmisen ruumis kaipaa säännöllistä peseytymistä. Samalla tavoin myös hänen sielunsa kaipaa säännöllistä pesua. Tämä "sielun peseytyminen" on sitä, että me osallistumme katumuksen sakramenttiin säännöllisesti.

Mikä sitten on sopiva väliaika käydä katumuksen sakramentissa?

- Lähtökohta on se, että ihminen osallistuu katumuksen sakramentista silloin, kun hän on kokenut ensin mielenmuutoksen. Eli ulkoisesti ketään ei voi pakottaa mielenmuutokseen, eikä siksi myöskään katumuksen sakramenttiin. Suosituksia Kirkko kuitenkin antaa. Erityisesti Suuren Paaston aika ja Joulupaasto ovat otollista aikaa mielenmuutokseen, mutta nämä ovat ikään kuin vähimmäisvaatimuksia. Oman rippi-isän kanssa olisi hyvä sopia siitä, kuinka usein katumuksen sakramenttiin osallistutaan.

Jos katsomme Venäjän kirkon käytäntöä, niin siellä katumuksen sakramenttiin osallistutaan aina ennen kuin osallistutaan Ehtoollisen sakramentista. Nämä kaksi sakramenttia ovat ikään kuin nivoutuneet yhteen. Ihminen osallistuu "puhtaalta pöydältä" Ehtoolliseen. Meillä Suomessa tätä käytäntöä ei kuitenkaan ole. Siinä on varmasti hyvät ja huonot puolensa. Ehtoolliseen osallistumista ei ole haluttu ehdollistaa katumuksen sakramentin alaisuuteen. On ajateltu sitäkin, että monet jättäisivät tämän takia osallistumasta Ehtoolliseen, koska vierastavat sitä, että katumus kuluu "pakollisena" osana Ehtoolliseen. Ja kuten on aiemmin todettu, ulkopuoliset tahot eivät voi pakottaa ihmistä mielenmuutokseen.

Toisaalta, kun hyvin harvoin osallistutaan katumuksesta, niin samalla kasvaa se vaara, että ihmiset osallistuvat Ehtoollisesta huonosti valmistautuneina. Meidän tulisi esimerkiksi aina olla sovinnossa lähimmäistemme kanssa ja sydämellämme ei saisi olla mitään erillistä synnintaakkaa, kun osallistumme Ehtoollisesta. On totta, että Ehtoollinen on meille sielun ja ruumiin pyhitykseksi ja syntien anteeksi antamiseksi. Mutta Ehtoollinen edellyttää myös mielenmuutosta. Tässä valossa katsottuna venäläinen katumuksen sakramentti osallistuminen ennen Ehtoollista on hyvin ymmärrettävää.

Katumukseen tulisi osallistua säännöllisesti ja niin, ettemme vieraantuisi tästä sakramentista kokonaan. Kuten niin monessa muussakin asiassa, niin myös katumuksessa pätee se sääntö, että kynnys kasvaa sitä korkeammalle, mitä pidempään viivyttelemme. Meillä saattaa olla paljonkin sanottavaa, mutta emme vain kykene menemään tähän sakramenttiin. Ihmisen mielessä armahtavainen isä on muuttunut armottomaksi tuomariksi, vaikka asia ei näin olisikaan. Tämän vuoksi säännöllisyys on tarpeen, vaikka se tuntuisikin jotenkin pakonomaiselta.

- Mikään asia Kirkossa ei ole tehty meidän taakaksemme tai rasitukseksi, vaan siksi, että me pystyisimme hengellisesti kasvamaan ja tekemään kaikkemme, jotta sielumme pelastuisi. Katumuksen sakramentti on ihmisen pelastuksen tiellä välttämätön apukeino, tuki ja turva.

Vanhoja kirjoituksia paastosta

Nyt en kirjoita mitään uutta ja luovaa liittyen paastoon, vaan laitan tähän linkkejä vanhoihin (2013) paastokirjoituksiini.

Paasto ja ruoka

Paasto ja rukous

Paasto ja ajankäyttö

Paasto ja turhanpuhuminen

Paasto ja katumus

Vertaus tuhlaajapojasta

Vietämme tänään Suuren paaston toista valmistussunnuntaita, jota kutsutaan päivän evankeliumiluvun mukaisesti Tuhlaajapojan sunnuntaiksi. Kristuksen vertaus tuhlaajapojasta on varmasti yksi koskettavimmista evankeliumin opetuksista. Siihen kätkeytyy hyvin paljon kaikkea, mutta lyhyesti sitä voisi kuvata  mielenmuutoksen ja synninkatumuksen ikoniksi.

Vertaus alkaa nuoremman pojan vaatimuksella, jossa hän haluaa isältään oman osuutensa perinnöstä. Tämä vaatimus oli suoraan sanottuna julkea teko, koska hän kohteli omaa isäänsä ikään kuin tämä olisi jo kuollut. Isän ei olisi tietenkään tarvinnut tähän suostua, mutta hän kuitenkin kunnioitti poikansa tahtoa ja antoi tälle omaisuuden ja vapauden lähteä. Juutalaisessa kulttuurissa tämä tarkoitti sitä, että poika ei enää kuulunut millään tavoin perheeseen.

Tapahtumat etenevät nopeasti. Poika haaskasi omaisuutensa vastuuttomasti ja nälänhädän myötä hän löysi itsensä sikolätistä. Tämä oli juutalaiselle varmasti alhaisin mahdollinen paikka, sillä sika oli heille saastainen eläin. Juuri tuossa alhaisessa tilassa poika ymmärtää sen, että hänen isänsä kodissa kaikki on paremmin. Hän kokee mielenmuutoksen, joka saa hänet palaamaan takaisin. Ei ylpeänä, vaan äärimmäisen nöyränä ihmisenä, joka ei olisi vaatinut perheenjäsenen kohtelua, vaan oli valmis toimimaan tavallisena palvelijana.

Tämän vertauksen tärkeimmistä asioista tapahtuu pojan kotiinpaluussa. Isä ei millään tavoin nuhtele poikaansa, vaan ottaa tämän avosylin vastaan. Yhtä hyvin tämän vertauksen nimi voisikin olla ”Rakastava isä” kuin ”Tuhlaajapoika”, sillä meitä nimenomaisesti muistetaan isän rakkaudesta ja siitä, että katuvan ihmisen ei tarvitse pelätä Jumalaa.

Mitä kaikkea voimme sitten oppia tästä vertauksesta?

Ensimmäinen opetus on varmasti se, että Jumala kunnioittaa ihmisen vapaata tahtoa, vaikka sen seurauksena ihminen lähtisikin kulkemaan poispäin Jumalasta, aivan kuten Tuhlaajapoika isänsä kodista. Monesti saatamme jopa kysyä, että miksi Jumala sallii ihmisen ajautua ongelmiin? Ehkä tämän voisi muotoilla ennemmin niin päin, että miksi ihmisen pitää ajaa itse itsensä aallonpohjalle ennen kuin hän ymmärtää mikä on hänelle parasta?

Tässä vertauksessa Tuhlaajapojan suhde omaan Isäänsä voi olla samanlainen kuin kenen tahansa ihmisen suhde Jumalaan.

Tuhlaajapoika koki oman isänsä ja kotinsa vapautensa ja onnellisuutensa esteensä. Hän kuvitteli tietävänsä mikä oli hänelle parasta ja mitkä asiat olivat hänen elämässään kaikkein tärkeimpiä. Isä oli hänelle enemmänkin rasite ja niinpä hän ei malttanut enää odottaa isänsä kuolemaa ja sen myötä tulevaa perintöä, vaan hän vaati sitä jo etukäteen. Tuhlaajapojalle isästä oli tullut lopulta merkityksetön, aivan kuten niin monelle ihmiselle tänäkin päivänä Jumalasta on tullut merkityksetön. Kirkosta erotaan; ja vaikka syitä on monia, niin vapaus Kirkon opetuksesta ja raha näyttävät ajavan monia tähän päätökseen.

Usko ja uskonmukainen elämä koetaan monesti rasitteena, koska uskonmukaisessa elämässä meidän täytyy tehdä elämässä valintoja, jotka eivät aina sillä hetkellä tunnu meitä hyödyttävän. Lisäksi ajatellaan, että ihminen ei voi myöskään olla todella vapaa, jos hän elää tiiviissä suhteessa Jumalaan; tai että hän ylipäätänsä uskoo Jumalaan.

Vapauden ja onnellisuuden määreet ovat vääristyneet. Vapautta on se, että ihminen saa tehdä mitä huvittaa, vaikka se olisikin väärin. Tällaisessa vapaudessa omatunto on vaiennettu. Onnellisuuden määreenä taas monesti käytetään rahaa ja omaisuutta, aivan kuten tuhlaajapoikakin sen kuvitteli olevan. Eli ihminen ei ole 2000 vuodessa muuttunut yhtään sen viisaammaksi. Edelleenkin vääränlaista vapautta ihannoidaan ja raha ja omaisuutta palvotaan.

Mutta Kristuksen vertaus paljastaa kuitenkin totuuden. Se että ihminen kuvittelee voivansa tehdä mitä huvittaa ei teekään hänestä lopulta vapaata. Raha taas on katoavaista ja sen myötä hankitut ystävät ja näennäinen rakkaus katoavat yhtä nopeasti kuin tuo menetetty omaisuus.

Tuossa tilanteessa ihminen toivottavasti tajuaa, että todellinen vapaus, onnellisuus ja rakkaus ovatkin juuri tuolla Isän kodissa. Ja meitä kaikkia tulisi rohkaista se tieto siitä, että Jumala odottaa syntiin langennutta ihmistä takaisin. Ei armottomana tuomarina, vaan rakastavana Isänä, joka ei tarpeettomasti syyllistä katuvaa lastaan, vaan ottaa tämän avosylin vastaan.

Tämä Kristuksen vertaus todellakin on katumuksen ikoni. Se kertoo siitä, kuinka helposti me eksymme ja kiinnymme katoavaisuuteen, käytämme vapauttamme väärin ja kuvittelemme onnellisuuden ja elämän täyttymyksen olevan saavutettavissa rahalla. Kuitenkin ihminen on vapaa vasta silloin, kun hän on yhteydessä Jumalaan. Ja vaikka tämä yhteys rikkoontuisikin, niin mielenmuutoksen kautta kotiinpaluu on aina mahdollista.

Kristuksen vertaus Tuhlaajapojasta (esitelmä)

 Tämä on varmasti yksi tunnetuimmista ja koskettavimmista vertauksista. Se luetaan aina Suuren paaston toisena valmistussunnuntaina, jota kutsutaan tämän mukaan ”Tuhlaajapojan sunnuntaiksi”. Tämä vertaus nähdään yhtenä parhaimmista katumuksen, eli mielenmuutoksen kuvauksista. Se toimii myös rohkaisuna kaikille siinä, että katuvan ihmisen ei tarvitse pelätä kotiinpaluuta. Meidän ihmisten ei tarvitse siis pelätä katumuksen sakramenttiin osallistumista.

Tämä vertaus monien muiden Kristuksen opetusten ohella on hyvin voimakas. Nämä vertaukset latistuvat herkästi silloin, kun ryhdymme tulkitsemaan väärin sen ajan kulttuuria. Esimerkiksi tämän vertauksen kohdalla voimme heti alussa tehdä virheellisen olettamuksen siitä, että perinnön pyytäminen etukäteen olisi ollut tuohon aikaan jotenkin tavanomaista.

Perinnön vaatiminen omilta vanhemmilta oli tuohon aikaan vähintäänkin yhtä tavatonta kuin nykyään. (Nykyään perinnöstä kyllä puhutaan ja osittain jaellaankin ennakkoon, mutta tämä liittyy enemmänkin perintöveroon, tai pikemminkin veron pelkoon). Perinnöstä ei siis liiemmin puhuttu, ellei kyse ollut sellaisesta tilanteesta, että ihminen olisi ollut kuolinvuoteella. Tuo nuorempi poika siis kohteli isäänsä sillä tavoin, että tämä olisi ollut hänelle ikään kuin kuollut, tai sillä asenteella, että hän toivoi isänsä kuolevan.

Isä olisi tämän julkeuden edessä voinut lyödä poikaansa ja häätää tämän pois silmistään. Hän kuitenkin kunnioitti poikansa tahtoa ja suostui tämän pyyntöön. Tämän pyynnön toteuttaminen kuitenkin väistämättä vaikutti koko perheen  elintasoon. Isä joutui myymään pojan osuuden maatilasta, jotta tämä saisi omansa rahana. Tiedämme varsin hyvin sen, että maaomaisuudesta ei nykypäivänäkään luovuta, vaan siitä pidetään kiinni ja siitä luovutaan vain äärimmäisestä pakosta. Lisäksi tuo maaomaisuus säilytettiin lähes poikkeuksetta sukupolvelta toiselle. Nyt kuitenkin he joutuivat luopumaan osasta, joka väistämättä vaikutti koko perheeseen. Heidän elämänsä ja tietyssä mielessä vaikutusvaltansa koko kyläyhteisössä väheni.

Käytännössä poika tällä teollaan käänsi selkänsä omalle perheelleen ja hänellä ei ollut enää mitään osuutta tai sidettä perheeseensä. Hän oli heidän ja käytännössä koko kotikylänsä silmissä muukalainen. Mutta kuten vertauksesta huomasimme, niin tämä ei pahemmin vaivannut pojan mieltä, vaan hän kiiruhti pois muille maille. Jos ajattelemme tätä vertauksen kohtaa teologisemmin, niin synti lähtee liikkeelle siitä, että ihminen kääntää selkänsä Jumalalle.

Seuraavaksi meille kuvataan sitä, kuinka poika vietti vierailla mailla holtitonta elämää, tuhlaten koko omaisuutensa. Sana tuhlaten on sanatarkasti käännettynä kokoamisen vastakohtaa. Sen minkä poika oli kotoa lähtiessään koonnut, hän nyt levitti ympärilleen. Sana “holtiton elämä” ei myöskään kerro kaikkea. Kysymys on ennemmin itsetuhoisesta, kuin jotenkin holtittomasta tai liian pelkistettynä jopa huolettomasta elämästä.

Teologisesti tämän voi ymmärtää tarkoittavan, että jos poika oli kerran kotoa lähtiessään kääntänyt selän Jumalalle, niin nyt hän oli jo siinä pisteessä, jossa hän oli nyt erottautunut kokonaan Jumalasta. Se elämä mitä hän vietti oli elämää, joka oli kaikessa vastoin Jumalan tahtoa.

Ymmärrämme varmasti sen, että ihminen vailla perhettä, todellisia ystäviä tai mitään kiinteää omaisuutta oli aika avuttomassa tilanteessa silloin, kun seudulle iski todellinen nälänhätä. Tuolloin kenen tahansa rahat loppuivat hyvin nopeasti, jos niitä oli tottunut ainoastaan levittämään, eikä ansaitsemaan tai edes sijoittamaan viisaasti. Poika oli lopulta siinä tilanteessa, että hänen oli tyydyttävä mihin tahansa työhön, jotta hän pysyisi elossa. Juutalaiselle ei voisi varmasti löytyä sen alhaisempaa työtä kuin olla sikopaimenena. Talmudista löytyy jopa lausahdus, jossa sanotaan: ”Kirottu on se, joka sikoja ruokkii ja kirottu on se joka opettaa pojalleen kreikkalaisten viisautta”. Varmasti muistamme sen, että juutalaisille sika oli saastainen eläin. Nyt kuitenkin tuo poika joutui olemaan noiden eläinten keskellä ja kaiken huipuksi hän ei periaatteessa saanut täyttää vatsaansa edes sikojen ruualla, sillä näiden tuli saada ensiksi ruokaa. Siat olivat siis paljon arvokkaammassa asemassa kuin tuo poika, joka niitä joutui nyt hoitamaan.

Seuraavaksi tapahtuu vertauksen eräs oleellisimmista asioista. ”Silloin poika meni itseensä ja ajatteli”. Voisi myös sanoa, että poika tuli taas pitkästä aikaa järkiinsä. Hän koki mielenmuutoksen, joka avasi hänen silmät ymmärtämään, että missä tilassa hän nyt oli ja missä tilassa hän voisi olla, jos hän olisi isänsä kodissa. Tämän jälkeen hän päätti palata takaisin. Hän ei lähtenyt ylpeällä asenteella takaisin, vaan hän ajatteli niin, että jospa hän voisi toimia edes päivätyöläisenä isänsä talossa. Hän koki, ettei ollut arvollinen enää kutsuttavaksi edes pojaksi. Poika siis koki voimakkaan katumuksen ja tämän myötä nöyrtyi!

Mutta kuten tiedämme, niin poikaa vastassa ei ollut armoton isä, vaan isä, joka otti poikansa vastaan avosylin. Itse asiassa isä näki poikansa jo kaukaa, eli hän todennäköisesti oli koko tuon ajan odottanut poikansa paluuta ja etsinyt katseellaan tätä päivästä toiseen. Uuteen Testamenttiin erikoistunut professori Kenneth Bailey on esittänyt myös sen näkemyksen, että isä otti poikansa avosylin vastaan ja sulki hänet suojelukseensa, jotteivät kyläläiset olisi piesseet takaisin palaavaa poikaa, joka oli häpäissyt isänsä, kääntänyt heille selkänsä ja erottautunut koko yhteisöstä.

Isä antaa täydellisen anteeksiannon pojalleen. Hän käskee vaatettaa tämän, jotta tämä saisi kunnian takaisin. Olettaa saattoi, että poika oli vaatetukseltaan ja olemukseltaan kaikkea muuta kuin kunnioitusta herättävä näky. Lisäksi poika sai sormuksen sormeensa, joka tarkoitti sitä, että pojalle annettiin takaisin hänen asemansa ja valtansa. Lisäksi hän sai kengät jalkaansa, sillä ilman kenkiä olivat ainoastaan orjat. Kysymys on siis täydellisestä sovinnosta ja palautuksesta. Poika olisi tyytynyt paljon vähempään, mutta isä halusi tai suoraan sanottuna vaati, että heidän suhteensa ei voinut olla isäntä palvelija suhde, vaan sen tulisi olla isän ja pojan välinen suhde.

Tämän eheytyneen suhteen täyttymystä juhlittiin siten, että syöttövasikka teurastettiin. Voi olla, että perheellä oli viljalla syötetty vasikka aina varalla erityisiä juhlia varten. Vielä koskettavampaa on tietenkin ajatella, että isä oli pitänyt syöttövasikkaa nimenomaan sitä varten, jos poika jonain päivänä palaisi kotiin.

Vertauksen keskipisteenä onkin oikeastaan isä ja hänen rakkautensa, kuin poika ja tämän tekemät synnit. Itse asiassa kaikki syntiin liittyvä oli ollut pitkälti sivussa, kunnes vanhempi veli ottaa sen puheeksi. Mehän muistamme, että vertauksen loppupuolella isän vanhempi poika kuulee soiton ja laulun palatessaan kotiin töistä. Saatuaan tietää juhlimisen syyn, hän kieltäytyy saapumasta paikalle. Kysymys ei ollut pelkästä pahantuulisuudesta, vaan todellisesta vihasta.

Puhuessaan isälle, vanhempi poika viittaa, että hän on joutunut orjan tavoin raatamaan, eikä hänen kunniakseen ole koskaan järjestetty mitään juhlia. Sitten hän sanoo isälleen ”sinun poikasi” viitatessaan veljeensä. Hän ei siis edes tunnusta tätä veljekseen, vaan kieltää tämän edelleen. Evankeliumissa ei ole aiemmin suoraan viitattu porttoihin, mutta vanhempi veli ottaa käyttöön tämän ilmaisun kuvaillessaan veljensä toimintaa. Tässä kohden voisi kysyä, että mistä vanhempi veli tiesi, mitä hänen pikkuveljensä oli vierailla mailla tehnyt? Hän oletti moraalisesti pahinta ja käytti tätä aseenaan veljeään vastaan.

Isä oli saapunut vanhemman poikansa luokse suostutellakseen tämän osallistumaan juhlaan. Hän kohteli tätäkin suurella lempeydellä, vaikka tämän asenne isäänsä kohtaan oli kaikkea muuta kuin kohtelias. Jos tästä Kristuksen vertauksesta pitää löytää se varoittava esimerkki, niin se ei oikeastaan olekaan nuoremman pojan toiminta vieraalla maalla, vaan pikemminkin vanhemman veljen asenne pikkuveljeään ja isäänsä kohtaan. Vihan vimmassa ihminen monesti paljastaa sen, mitä hän todellisuudessa ajattelee ja tuntee. Vanhemman veljen puheestaan kävi ilmi, että hän oli kokenut elämänsä raatamisena, jolloin hänen toimintaansa ohjasi enemmänkin kylmä velvollisuudentunto, eikä vilpitön rakkaus omaa isäänsä kohtaan. Ja puheesta kävi ilmi sekin, että hän ei olisi ollut missään muodossa valmis antamaan anteeksi veljelleen, vaan ehkä juuri päinvastoin. Tämä vanhempi veli olisi saattanut hyvinkin olla ensimmäisenä valmis järjestämään veljelleen ennemmin kunnon selkäsaunan, kuin kunnon juhlat.

Vertaus päättyy isän toteamukseen siitä, että syytä juhlaan todellakin oli: ”Sinun veljesi oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa mutta on nyt löytynyt”. Tämän saman toteamuksen hän oli sanonut myös palvelijoilleen, kun oli saanut poikansa takaisin. Tämä ilmaisu ei ylimalkainen sanonta, vaan isä todellakin totesi, että kuollut on herännyt takaisin eloon.

Tästä koko vertauksesta voisi tehdä hyvinkin laajan teologisen yhteenvedon, mutta pitäytykäämme oleellisessa. Isän toteamus kuolemasta ja heräämisestä eloon on meille vahva muistutus siitä, että miten meidän tulisi ymmärtää synti. Tuo poika käänsi selkänsä isälle ja aloitti matkan johonkin sellaiseen, mikä ei ollut hänelle hyväksi. Kun tarpeeksi pitkä etäisyys isän kotiin oli saavutettu, niin tuo holtiton elämä oli lopulta sellainen tila, jossa ihminen ei kykene muistamaan enää Jumalan olemassaoloa. Tuolloin ihmisestä tulee kuollut. Ihminen, jolla ei ole yhteyttä Jumalaan on siis kuollut. Apostoli Paavali tiivistää tämän sanoihin ”Synnin palkka on kuolema”. (Room. 6:23). Lieveilmiönä jatkuvasta synnistä tulee usein myös maanpäällinen kurjuus, vaikkakaan ei aina. Muistammehan Kristuksen vertauksen rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta. Siinä rikas mies sai viimeiseen asti elää yltäkylläisyydessä. Hän ei joutunut missään vaiheessa sellaiseen aallonpohjaan, että olisi saattanut tajuta elämän todellisen merkityksen.

Tuhlaajapojan vertauksessakin olisi voinut olla sellainenkin onneton mahdollisuus, että poika olisi sokeutunut kaikkeen ja ryhtynyt pitämään elämää sikolätissä täysin normaalina.

Tuhlaajapojan vertauksessa isä antoi pojan lähteä kodistaan, vaikka hän tiesikin tämän joutuvan lopulta ahdinkoon. Hän halusi kuitenkin antaa pojalle vapaan tahdon toimia halunsa mukaan. Se mikä tässä kaikessa on lohdullisinta, että isä odotti koko ajan poikansa kotiinpaluuta. Hän ei ottanut tuota samaa kylmää asennetta minkä vanhempi poika oli valitettavasti omaksunut. Asennetta, jossa kotiin palaava poika olisi piesty ja käännytetty pois. Salaisuudeksi jää, että ymmärsikö tuo vanhempi veli isänsä opetuksen siitä, että vilpittömästi katuva ihminen pitäisi ottaa vastaan avosylin. Meille tähän kaikkeen kätkeytyy kuitenkin äärimmäisen lohdullinen sanoma. Katuva ihminen todellakin otetaan avosylin vastaan ja meidän täytyy samalla tavoin suhtautua kaikkiin ihmisiin, jotka vilpittömin mielin haluavat tehdä sovituksen. Katumuksen mahdollisuutta ei saa kieltää!

Sakkeus (opetuspuhe)

Vietämme tänään Sakkeuksen sunnuntaita. Kirkkovuoden kierrossa tämä päivä antaa meille viitteitä jo lähestyvästä paastosta, vaikka tämä sunnuntai ei olekaan vielä varsinainen Suuren paaston valmistussunnuntai. Meille annetaan siis paljon aikaa valmistautua paastoon, joka taas valmistaa meitä Kristuksen ylösnousemuksen suureen juhlaan.

Evankeliumitekstien osalta Sakkeuksen sunnuntai ja sitä seuraavat muut sunnuntait ovat oikeita kirkkovuoden helmiä. Ne puhuttelevat meitä hyvin voimallisella tavalla. Jälleen kerran meidän on syytä pysähtyä pohtimaan, että mitä Sakkeuksen ja Kristuksen kohtaaminen voi meille opettaa?

Sakkeus lyhyenä, mutta sitäkin uteliaampana henkilönä on tullut monelle tutuksi jo pyhäkoulusta tai sinapinsiemenkerhosta. Hauskojen ja helposti liiankin leppoisiksi pelkistettyjen evankeliumin tapahtumien taakse kätkeytyy kuitenkin paljon enemmän.

Sakkeus oli publikaanien esimies Jerikossa. Hän vastasi siitä, että Jerikossa kerättiin veroja omalta kansalta vieraille roomalaisille miehittäjille. Publikaanit olivat velvollisia tilittämään tietyn summan keisarille, mutta monesti he kiskoivat ihmisiltä enemmän rahaa, jonka he pistivät omaan taskuunsa. Publikaaneista ei siis todellakaan pidetty. He olivat muiden silmissä maanpettureita ja huijareita.

Sakkeus olisi halunnut nähdä  kaupungin halki kulkevan Jeesuksen, mutta hän ei lyhyenä nähnyt väkijoukon takaa yhtikäs mitään. Hän ei voinut kuitenkaan lähteä tuon väenpaljouden keskelle, sillä hänet olisi todennäköisesti piesty siellä kuoliaaksi. Varmasti paikalla oli sellaisia ihmisiä, jotka olisivat käyttäneet hälinää hyväkseen ja tappaneet tuon maanpetturina pitämänsä miehen. Siksi Sakkeus juoksi edemmäksi ja kiipesi puun suojaan piiloon, jossa hän saattoi rauhassa seurata Kristuksen kulkua kaupungista ulos.

Tässä tilanteessa tapahtuikin jotain todella yllättävää. Kristus oli poistumassa kaupungista, kun hän pysähtyi ja kääntyi ylöspäin Sakkeuksen suuntaan ja sanoi tulevansa hänen vieraakseen. Väkijoukko oli varmasti tyrmistynyt! Kuka tahansa olisi ottanut Jeesuksen kotiinsa kunniavieraakseen, mutta sen sijaan tämä tarjoutuikin omasta aloitteesta menemään tuon syntisen huijarin kotiin.

Sakkeus oli tästä kaikesta enemmän kuin hyvillään. Sillä hetkellä hän koki myös mielenmuutoksen ja tarjoutui hyvittämään kaiken sen vääryyden, mitä hän oli ehtinyt ihmisille tekemään. Kristus totesi, että juuri tämän takia hän oli saapunut ihmisten keskelle: ”Juuri sitä, mikä on kadonnut, Ihmisen Poika on tullut etsimään ja pelastamaan”. (Luuk. 19:10)

Sakkeuksen ja Kristuksen kohtaamiseen liittyy syvällinen opetus. Ensinnäkin siinä heijastuu ihmisen kiinnostus ja kaipaus Jumalaa kohtaan. Valitettavan usein me ihmiset osaamme luoda itsellemme epäjumalia, joita kohtaan yritämme osoittaa tuota kiinnostusta ja kaipausta.

Olemmeko ikinä järjellä pohtineet sitä, että millaisia ovat ihmisten kiinnostuksen kohteet? Esimerkiksi tiettyjen julkisuuden henkilöiden nimet ovat ikään kuin taikasanoja, joiden pakottamina ihmiset ryntäävät ostamaan heistä kertovia lehtiä. Miten näiden julkkisten yksityiselämän seuraaminen voi edesauttaa meidän sielunpelastustamme?

Todellisen täyttymyksen voimme saavuttaa ainoastaan Kristuksessa. Jokainen rukous vie meitä lähemmäksi Jumalaa ja sen kautta myös Jumala vaikuttaa meissä. Suhteemme Jumalaan on siitä ainutlaatuinen, että se perustuu aina rakkauteen ja ihmisen vapaaseen tahtoon.

Eihän Kristuskaan sanellut Sakkeukselle, että tämän tulisi nyt osoittaa katumusta ja palauttaa kaikki vääryydellä hankitut rahat takaisin korkojen kera. Näin ei tapahtunut, sillä Kristus ei halunnut sanella ihmisille asioita, vaan heidän tuli itse omasta vapaasta tahdostaan toimia uudella tavalla.

Jumala vaikuttaa meissä, mutta sitä ennen meidän tulee olla kääntyneenä Jumalan puoleen. Sakkeus käytti suoranaista mielikuvitusta siinä, että hän pystyi näkemään Kristuksen. Meitäkin muistutetaan nyt siitä, että Kristus vaikuttaa meissä, kunhan vain osaamme kääntyä Hänen puoleensa.

Tämän päivän ongelma on siinä, että ihmiset haluavat Kristuksen asumaan luokseen, mutta samaan aikaan sen eteen ei haluta nähdä yhtään vaivaa. Olisiko Sakkeus saavuttanut mitään, jos hän olisi jäänyt istumaan omaan kotiinsa? Mitä suurimmalla todennäköisyydellä mitään ei olisi tapahtunut ja hän olisi jatkanut entistä elämäntyyliänsä.

Meitä siis muistutetaan jo hyvissä ajoin ennen Suurta paastoa siitä, että hengellisen elämän kehittäminen edellyttää meiltä ponnisteluja kohti Kristusta. Me emme voi edes aloittaa todellista paastoa, jos  meidän kiinnostuksemme on jossain aivan muualla kuin Kristuksessa. Käytännössä meitä kannustetaan osallistumaan jumalanpalveluselämään, jossa me aivan ainutlaatuisella tavalla voimme kohdata Kristuksen. Tuo kohtaaminen saa meidän mielemme myös muuttumaan, jolloin me Sakkeuksen tavoin huomamme aikaisemmat erheemme ja haluamme hyvittää ne.

Yksi Suuren paaston tärkeimmistä opetuksista kätkeytyy juuri tähän Sakkeuksen ja Kristuksen kohtaamiseen. Paasto ja kilvoittelu alkavat siitä, että me vilpittömästi haluamme kohdata Kristuksen. Hänelle kuuluu kiitos, kunnia ja ylistys, nyt aina ja iankaikkisesti. Amen.

Taitaa olla helpompi kavuta metsäviikunapuuta kuin meidän kotimaista mäntyä

.

Kristinoppileiri (4.päivä)

Katumuksen sakramenttiin osallistuvat kaikki kristinoppileiriläiset. Tämä on varmasti yksi niistä asioista, jota etukäteen jännitetään aika lailla. Syytä tarpeettomaan pelkoon ei kuitenkaan ole.

Monella ensimmäinen kosketus tähän sakramenttiin tapahtuu juuri kristinoppileirillä. Valitettavasti monelle tämä jää myös viimeiseksi kerraksi. Kysymys ei ole siitä, että kokemukset olisivat olleet jotenkin järisyttävän pelottavia, vaan ennemminkin kyse on puhtaasti vieraantumisesta tähän toimitukseen, jonka merkitystä ei siis täysin käsitetä.

Koska nuoret eivät varsinaisesti oma-aloitteisesti osallistu tähän sakramenttiin, vaan siihen ohjataan, niin silloin myös siinä käydään läpi asioita hieman toisella tavalla.

Ensimmäisenä tavoitteena on muistuttaa siitä, että kukaan meistä ei ole täydellinen! Ihminen tekee joka päivä syntiä, vaikka hän saattaakin ajatella, että sellaiset "pienet paheet ja rikkeet" eivät ole todellisuudessa meille haitaksi. Tämä on oikeastaan ensimmäinen kompastuskivi. Jos sivuutamme nuo mielestämme vaatimattomat synnit, niin jonkin ajan kuluttua emme pidä niitä enää edes syntinä. Katumuksen sakramentin "tutustumiskäynnin" toisena tavoitteena on löytää omasta elämästä asioita, jotka eivät ole meille hyväksi. Ne ovat siis asioita, jotka vievät meitä pois Jumalasta ja lähimmäisistämme. Kolmantena tavoitteena on oppia korjaamaan asioita ja katsomaan myös tulevaisuuteen, jolloin syntiä pystyy välttämään.

Kaiken opetuksen on tapahduttava sillä tavoin, että toimituksesta jää hyvä käsitys nuorelle. Koko kristinoppileirin tarkoituksena on osoittaa uskon ja kirkon positiivinen voima. Siihen kuuluu myös se, että ihminen oppii jo nuorena käsittämään sen suuren avun, jota hänelle tarjotaan katumuksessa.

Monesti kristinoppileiriläisen ikäisen elämässä ei välttämättä ole vielä tapahtunut mitään todella suurta ja järisyttävää. Tiedämme kuitenkin, että vuosien karttuessa elämän lankaan voi tulla helpommin solmuja. Yleensä ihmissuhteet alkavat mutkistua ja kiintymys maallisiin asioihin voi saada epäterveitä piirteitä. Tällöin olisi hyvä, että mieleen palautuvat kristinoppileirin opetukset katumuksen eli mielenmuutoksen merkityksestä ja siitä, että se todellakin auttaa meitä elämässä ja sielun pelastuksessa. Ihanteellista olisi että säännöllinen osallistuminen katumukseen alkaisi jo kristinoppileiristä.

Jälleen kerran korostan, että tavoitteena on tuoda esille kirkon pyhien toimitusten todellinen merkitys meille ihmisille. Tapauskovaisuuden nimissä nuoria ei voi kannustaa osallistumaan kirkon elämään.