Radiohartaus vuoden takaa

Mitä merkitsee Kristuksen seuraaminen?

Me monesti odotamme, että kristittynä oleminen takaa meille hyviä asioita tässä ajallisessa elämässä. Kuitenkin moni on huomannut, että kristittynä oleminen ja uskonmukaisen elämän toteuttaminen ei vapautakaan meitä vastoinkäymisistä ja vaikeuksista.

Vaikuttaa enemmänkin siltä, että kristitty ihminen saa ponnistella tässä maailmassa tavanomaista enemmän. Tämä saattaa herättää ristiriitaisia tunteita. Mitä me lopulta hyödymme Kristuksen seuraamisesta?

- Vietämme edelleen pääsiäiskautta ja riemuitsemme Kristuksen ylösnousemuksesta. Tämän riemun keskellä on hyvä muistaa erään veisun sanat, jossa julistetaan, että “ristin kautta tuli ilo kaikkeen maailmaan”.

Me emme voi puhua ylösnousemuksen ilosta ja riemusta ilman että muistamme myös Kristuksen ristin ja kärsimykset. - Jokaisella meistä on oma risti kannettavanansa.

Kun kohtaamme elämässä vastoinkäymisiä, niin meidän tulisi muistaa että Kristus ei luvannut meille vaivoista vapaata elämää. Tämä ei varmasti koskaan tule olemaankaan kaikkia ihmisiä houkuttava tarjous. Miksi lähtisin seuraamaan Kristusta, joka ei tarjoakaan minulle helppoa elämää, vaan sen sijaan ristin kannettavakseni? Eikö minun olisikin paljon helpompaa lähteä kulkemaan sellaista tietä, jossa saan nauttia tästä ajallisesta elämästä paljon vapaammin?

Tässä kohden meiltä kysytäänkin harkitsevaisuutta ja sitä, että pohtisimme mitkä asiat elämässä ovat tärkeitä. Jos me olemme kiinnittyneet ainoastaan tähän ajalliseen elämään, niin silloin haluamme kaiken itsellemme tässä ja nyt. Kenties tämä on juuri sitä maallistuneisuutta. Emme huomaa toisen ihmisen tarpeita emmekä ajattele iankaikkisuutta.

Evankeliumista kerrotaan kuinka Kristus monessa yhteydessä moitti fariseuksia ja lainopettajia ulkokultaisuudesta. Kaikesta hurskaudestaan huolimatta nämä halusivat nimenomaan kiitosta ja kunnioitusta. He eivät ajatelleet muiden tarpeita ja omaa pelastustansa, vaan sitä mitä muut ihmiset heistä ajattelisivat.

Elämä oli muuttunut heidän silmissään näytelmäksi ja tästä tuli heidän elämäänsä ohjaava ajatus. Ja kun he olivat saaneet nämä ulkoiset puitteet muiden silmissä upeiksi, niin Kristuksen sanojen mukaisesti: “Totisesti he olivat palkkansa jo saaneet”.

Huono puoli tässä kaikessa on se, että jos me todellakin haluamme kaiken juuri nyt, niin mitä meille jää vastaanotettavaksi sitten iankaikkisuudessa?

Meitä kristittyjä kannustetaan keräämään aarteita taivaaseen. Rakkaus on ainoa asia, jonka me kannamme mukanamme tästä ajallisesta elämästä iankaikkisuuteen. Lähes poikkeuksetta rakkaus kysyy myös uhrautuvaisuutta ja suoranaista kärsimystä, josta tämän maailman ihannoima helppous ja vaivattomuus voi olla hyvinkin kaukana.

Kumman tien sitten haluamme valita? Sen ulkoisesti helpon tien, jossa voimme elää itsekkäästi, vai sittenkin sen tien, joka pitää sisällään uhrautuvaisuuden ja vaivannäön? Sen tien ja sen elämän, jonka kulkemisesta saatava voittopalkinto on vielä edessä päin.

Kristus on antanut meille omakohtaisen esimerkin siitä, että lopullinen voitto vaatii äärimmäisiä uhrauksia. Ristin kärsimyksiä voi olla vaikea käsittää. Itse asiassa niitä on mahdoton sovittaa yhteen tämän maailman ihanteiden kanssa. Apostoli Paavali sanookin, että maailman silmissä me julistamme suoranaista hulluutta.

Mutta lopulta kyse ei ole vain kärsimyksestä, vaan myös suuresta ilosta ja riemusta, joka on tullut todeksi Kristuksen ylösnousemuksessa. Ei siis ihme, että me julistamme tätä pääsiäisen suurta iloa ja riemua vielä monta kymmentä päivää varsinaisen juhlapäivän jälkeen ja yhä uudestaan ja uudestaan muistutamme toisiamme ylösnousemuksen riemusta tervehtimällä toinen toisiamme sanoilla:

“Kristus nousi kuolleista! - Totisesti nousi!”

Tilaisuus tekee ahneen...tai kavaltajan

Ihminen ei ole lähtökohtaisesti paha, koska hän kuuluu tähän luomakuntaan, jonka Luoja on hyväksi todennut. Ihmisellä on kuitenkin vapaa tahto, joka mahdollistaa sen että hän heikkoudessaan tekee myös vääriä valintoja ja lankeaa siten syntiin.

Me näemme tietenkin ensimmäisenä toisten ihmisten synnit ja saatamme mielessämme todeta, että “minä en ikinä sortuisi moiseen”. Mutta kukapa nyt myöntäisikään itselleen sitä, että aikoisi harkiten tehdä pahaa jossain tulevaisuudessa. Tuskinpa Juudaskaan aloittaessaan Kristuksen mukana kulkemisen ajatteli, että “tuon miehen minä muuten tässä vielä kavallan 30 hopearahan hinnalla”.
Harvemmin ihminen kovin pitkälle ennakkoon on suunnitellut pahan tekemistä. Melkein voisi sanoa, että tietynlaiset olosuhteet koettelevat ihmistä ja juuri siinä punnitaan, että pystyykö hän tekemään oikeita valintoja.

Juudaksesta sanotaan, että hän oli rahanahne. Ilmeisesti hän Kristuksen mukana kulkiessaan huomasi, että tämä Messias ei tuonutkaan mukanaan maallista valtaa (myös rahaa) ja kunniaa, vaan kysymys olikin taivaallisista asioista. Kristus ei vastannut Juudaksen odotuksia. Hän halusi jotain muuta kuin taivaallisia asioita ja niinpä 30 hopearahaa tuntui kavaltamisen yhteydessä hyvältä lohdutukselta. Toki Juudakseen liittyy paljon muutakin, mutta sitä ei ole syytä pohtia tässä sen enempää.

Mutta miettikäämme esimerkiksi tuota rahanahneutta. Kukapa meistä sanoisi, että “minä se muuten olen rahanahne ihminen”. Voisimme varmasti hyvin hurskaana sanoa aivan päinvastaista. - “Minua ei raha ja maalliset asiat kovin paljoa kiinnosta.” Mutta eipä sellainen paljoa kiinnosta mitä ei meille tarjota.

Entäpä jos tulisi tilanne että raha olisi tarpeen ja sen saamiseen tarjoutuisi mahdollisuus? Saattaisimme jopa hankkia sitä siinä tilanteessa kyseenalaisin keinoin, jos uskoisimme että siitä ei tulisi meille mitään seuraamuksia.

Kuten edellisessäkin kirjoituksessa mainitsin kärsivällisyyteen liittyen, niin me emme tiedä totuutta omasta kärsivällisyydestä (tai sen puutteesta), ennen kuin meitä on sen suhteen koeteltu. Samaa voisi sanoa rahanahneudestakin. Me emme tiedä totuutta, ennen kuin meitä on sen suhteen koeteltu. Isä meidän - rukouksessa pyydämme: “äläkä saata meitä kiusaukseen”. Se ei tarkoita sitä, että Jumala johdattaisi meitä kiusaukseen, vaan se tarkoittaa, että pyydämme Jumalaa vahvistamaan meitä, että emme koettelemuksissa lankeaisi.

Eli hyvin monissa asioissa me emme tiedä totuutta omista heikkouksistamme, ennen kuin me olemme joutuneet tilanteeseen, jossa kysytään tuota harkitsevaisuutta ja päättäväisyyttä tehdä oikeita valintoja. Silloin kun kaikki on elämässä rauhallista ja seesteistä, niin me olemme varmasti kärsivällisiä, anteliaita, siveellisiä, hurskaita jne. Mutta mitä me olemme sitten kun joudumme todelliseen koettelemukseen? Siinä vasta testataan sitä, että mitä me olemme.

Juudas kulki omaa polkuaan niin pitkälle, että siitä ei ollut enää paluuta takaisin. Se oli juuri sitä paatuneisuutta, joka lopulta teki katumuksestakin mahdotonta. Tässä kohden Suurta viikkoa meitä muistutetaankin siitä, että emme lähtisi tuolle Juudaksen polulle. Mutta ajatus siitä, että olisimme Juudaksen kaltaisia tuntuu täysin mahdottomalta: “En minä ole rahanahne, enkä minä ikinä kääntäisi selkää Kristukselle!”

- Mutta näin Juudaskin varmasti ajatteli siinä vaiheessa kun hän ryhtyi seuraamaan Kristusta.

Millainen minä olen?

Otsikolla en viittta nyt vain itseeni, vaan aika ajoin olen vain pohtinut, että millaisia ihmisiä me oikein olemme? Tai oikeastaan ajattelin tätä sillä tavoin, että millä tavoin me oikein tietyssä tilanteessa tai seurassa käyttäydymme?

Näyttäisi olevan aika selvää, että meillä on monta erilaista roolia olemassa, joista jotkut tulevat esille pelkästään ainutlaatuisissa tilanteissa.
Vai voimmeko väittää, että me käyttäydymme samalla tavoin kotona kuin töissä tai sitten lomalla? Eikö olekin niin, että saatamme päästellä suustamme mitä sattuu, kun seura vain sattuu olevaan sopivanlainen. Tai siiten joissakin tilanteissa muutumme ylivakavaviksi ja jopa ylimielisiksi ihmisiksi. Joissakin tilanteissa olemme rentoja ja joissakin taas jännittyneitä.
Olemme varmasti kuulleet sen vanhan sanonnan, että "joukossa tyhmyys tiivistyy". Sekin pitää paikkansa jos seura ja ympäristö sitä tukevat.

Eli me emme todellakaan osoita olevamme samanlaisia ihmisiä joka tilanteessa. Joskus sanotaan, että peilaamme muita ihmisiä omalla käytöksellämme, mutta oikeastaan me pikemminkin näytämme itsestämme aivan tietynlaisen puolen tietyssä seurassa ja ympäristössä. Tietysti käytökseemme vaikuttavat myös toisenlaiset katalyytit, kuten väsymystila tai alkoholi. Ne voi monesti tuoda esille juuri niitä kaikkein kielteisempiä puolia.

On aika mielenkiintoista, että voimme kertoa kaikki sydämen surut ja huolet täysin avoimesti jollekin ihmiselle tai jopa ihmisjoukolle, mutta toisenlaisessa tilanteessa emme taas puhu emmekä pukahda mitään.

Monesti kuulee sanottavankin, että "En olisi siitä ihmisestä sellaista uskonut!" Tai sitten: "Ei tuota tuntisi samaksi ihmiseksi ellen itse olisi nähnyt ja kuullut." Ja eikö ole totta, että emmekö ole tätä samaa ajatelleet myös itsestämme: "Miten minä nyt sillä tavoin menin sanomaan?"
Eikö tämä kaikki olekin hyvin mielenkiintoista? Kuinka monta persoonaa sisällämme oikein asustaa?

Mutta oikeastaan koko käytöksemme heijastaa hyvän ja pahan välistä sisäistä kamppailua ja sitä, että mille voimille me annamme myöten. Miten on mahdollista, että fiksu ja asiallinen ihminen muuttuu lomalennolla suoranaiseksi moukaksi, joka mölähtelee kaiken maailman lapsellisuuksia ja asiattomuuksia (jopa ilman alkoholin myötävaikutusta). Moni rauhallinen ja asiallinen työntekijä muuttuu kotona täydelliseksi hirviöksi. Ja toisaalta toinen niin lempeä ja kohtelias ihminen taas muuttuu töissä täydelliseksi tyranniksi. Koulumaailmassa taas kotona kiltti ja kohtelias lapsi voi olla todellinen koulukiusaaja, kun taas mallioppilas saattaa vapaa-aikana olla asiansa osaava näpistelijä.
- "Eipä olisi meidän lapsesta uskonut!" Mutta vanhempien ja opettajienkin on hyvä muistaa, että jo lapsena käyttäytyminen voi olla hyvinkin erilaista eri tilanteissa.

Periaatteessa meillä aikuisilla ihmisillä pitäisi olla täysi valta ja voima vaikuttaa itseemme ja omaan käytökseemme. Tästä huolimatta me annamme niin monissa tilanteissa virran viedä ja luovumme harkitsevaisuudesta, jolloin voimme tehdä käytännössä mitä tahansa, jos tilanne sen vain sallii. Eikö vastuu kuitenkin aina ole meillä itsellämme?

Harkitsevaisuus on hyve, johon meitä kannustetaan. Jos osaisimme käyttää harkitsevaisuutta, niin suusta ei pääsisi sammakoita ja voisimme olla kaikin puolin tyytyväisiä omaan käytökseemme. Me käymme jatkuvasti sisäistä taistelua hyvän ja pahan välillä. Koskaan emme saisi luopua tuosta harkitsevaisuudesta, sillä paha saattaa saada meistä otteen juuri sillä hetkellä kun emme ole valppaina ja sitä vähiten osaisimme odottaa.
 
Kuinka monta puolta meissä onkaan? Ja kuinka hyviä ja pahoja ne ovatkaan? Annammeko hyvälle minälle enemmän tilaisuuksia ja rajoitammeko pahan toimintaa? Kas, siinäpä taas hyvä kysymys?