Mitä Sakkeus meille opettaa?

Sakkeuksen sunnuntai on ensimmäinen sunnuntai joka viestittää meitä lähestyvästä Suuresta Paastosta. Itse asiassa tämä ei ole vielä varsinainen valmistussununnuntai, mutta sen sisältö kylläkin opettaa meille paljon paastosta.

Suuri paasto on nähty niin tärkeäksi ajaksi kirkkovuodessa, että meidän ei tarvitse lähteä sinne ilman hyviä eväitä. Meille annetaan ennakkoon ne oleellisimmat tiedot, mitä tarvitsemme itse paastossa. Olen joskus verrannut tätä autokouluun. Ennen kuin meidän annetaan itsenäisesti lähteä liikenteeseen, tulee meidän hallita tietyt asiat. Samalla tavoin on Suuren Paaston edellä. Meille annetaan juuri tässä vaiheessa tärkein ja oleellisin opetus, jota me hyödynnämme itse paastossa.

Mitä Sakkeuksen ja Kristuksen kohtaaminen meille opettaa?

Sakkeus oli publikaanien esimies Jerikossa. Publikaanit keräsivät veroja roomalaisille miehittäjille ja monella heistä oli kaiken lisäksi paha tapa kerätä tietämättömiltä ihmisiltä ylimääräistä veroa, jonka he sitten laittoivat omaan taskuunsa. Oli ilmeisen selvää, että Sakkeus ei varmasti ollut kansan keskuudessa pidetty henkilö, vaan pikemminkin paheksuttu.

Sakkeuksella oli kuitenkin kiinnostusta ja tietenlaista uteliaisuutta Kristusta kohtaan. Hän ei voinut (uskaltanut) lähteä väkijoukon keskelle, vaan kekseliäänä meni kaupungin laidalle ja kiipesi puuhun, josta voisi tähyillä ohikulkevaa Kristusta.

Sakkeus sai paljon enemmän mitä hän olisi voinut uskoa. Kristus tarjoutui tulemaan hänen luokseen vieraaksi. Se oli suuri kunnia, josta ympärillä olevat ihmiset olivat tyrmistyneitä. Miksi Kristus halusi mennä juuri sen ihmisen luokse, jota lähes kaikki pitivät erittäin syntisenä?

Kristus ei välittänyt ympärillä olevien mielipiteestä, vaan hän meni Sakkeuksen luokse. Tästä seurasi se, että Sakkeus koki mielenmuutoksen ja tarjoutui hyvittämään kaiken sen vääryyden, jota hän oli aiemmin harjoittanut. Sen kuultuaan Kristus totesi, että pelastuksen ovet avautuivat hänen perheelleen aivan uudella tavalla.

Tämä evankeliumin tapahtuma opettaa meille sen, että ensimmäinen asia, mitä meiltä koko uskossa edellytetään on kiinnostus Kristusta kohtaan. Meiltä ei voida vaatia, että me olisimme täydellisiä uskossa heti kättelyssä, vaan meiltä enemmänkin edellytetään vilpitöntä kiinnostusta ja uteliaisuutta Kristusta kohtaan. Juuri tätä asennetta me tarvitsemme kun avaamme Raamatun tai astumme sisälle kirkkoon jumalanpalvelukseen. Ei meidän tarvitse olla kaikkitietäviä tai täydellisiä, vaan meiltä odotetaan tuota kiinnostusta. Haluamme nähdä Kristuksen ja Haluamme oppia uutta. Aivan kuten Autuuden lauseissakin se käy ilmi. Siinä ei autuaiksi kutsusta vanhurskaita, vaan niitä, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano. Siis niitä, jotka haluavat pyrkiä vanhurskautta kohti!

Huomaamme myös, että kiinnostus palkitaan. Kun haluamme kohdata Kristuksen, niin Kristus lähestyy meitä. Sen seurauksena emme jää entiseen tilaan, vaan me pystymme Sakkeuksen tavoin muuttumaan. Ja sen muutoksen myötä meille aukeaa aivan uudella tavalla pelastuksen ovet.

Sakkeuksen sunnuntai antaa meille hyvin tärkeän opetuksen siinä, että mitä meiltä edellytetään kun lähestymme Suurta paastoa. Meiltä edellytetään Sakkeuksen tavoin vilpitöntä kiinnostusta ja halua lähestyä Kristusta. Kun meillä on tuota kiinnostusta, niin paasto ei enää ole jotain mikä on joutumista tai suorittamista, vaan siitä tulee meille mahdollisuus, jonka kautta pääsemme lähemmäksi Kristusta.

"Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano: heidät ravitaan"

Tämä lauseen sisältöä voidaan käsitellä samalla tavoin hengessään köyhyyttäkin. Eli ensin on tutkittava, että mitä on nälkä ja jano. Asia ei ole vaikea, sillä ihminen tarvitsee ruokaa ja juomaa, jotta eläisi. Tiedämme myös millainen tunne syntyy kun ihminen on nälissään tai janoissaan. Tuolloin ihminen ei ajattele mitään muuta kuin sitä, että miten hän saisi tuon nälän ja janon tunteen tyydytetyksi. Kuinka monella on kuitenkaan ollut TODELLISTA nälän ja janon tunnetta. Meidän aikana nälän ja janon tunne saadaan sammutetuksi sillä muutamalla askeleella, kun astumme olohuoneesta keittiöön ja jääkaapille. Mutta onko meillä koskaan ollut sellaista tunnetta, jossa esimerkiksi juoman saaminen muutaman tunnin sisällä on ollut elinehto? Lähi-Idän ja Afrikan alueella polttava kuumuus on aivan toista luokkaa kuin meillä Suomessa. Todellinen janon tunne on siellä jotain aivan muuta. Nälkä ja jano ovat  todellisuutta tänäkin päivänä monissa maailman kolkissa.

Vanhurskauden nälkä ja jano ovat luonnollisesti ihmisen kaipausta kohti Jumalaa ja toimimista Hänen tahtonsa mukaan. Ihmisen sielussa on jatkuva nälän ja janon tunne, joka saa täyttymyksen Jumalan yhteydessä. On turha edes kuvitella, että tuota ihmisen hengellistä nälkää voisi saada tyydytetyksi maallisilla asioilla. Jatkuvasti näitä maallisia korvikkeita yritetään ihmisille tarjota, mutta ne eivät milloinkaan voi saattaa ihmistä autuaalliseen tilaan.

Tässä kohden autuuden lauseita yksinkertaisesti lohdutetaan, että ”heidät ravitaan”. Miten tämä sitten ymmärrettävissä? Vanhurskauden nälän ja janon voi sammuttaa ainoastaan siitä lähteestä, jonka Kristus meille antaa. Vastaus löytyy esimerkiksi siitä kohtaa evankeliumia, jossa Kristus kohtaa samarialaisen naisen kaivon äärellä: ”Joka juo tätä vettä, sen tulee uudelleen jano, mutta joka juo minun antamaani vettä, ei enää koskaan ole janoissaan. Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä.” (Joh. 4:13-14)

Tämä autuuden lause antaa meille myös erään hyvin tärkeän opetuksen. Kristus ei kuvaa autuaiksi niitä, jotka ovat vanhurskaita, vaan nimenomaan niitä, joilla on palava pyrkimys kohti vanhurskautta. Jatkuva yrittäminen tekee tässä kohden ihmisestä autuaan, eikä kuvitelma siitä, että kaikki hyvä olisi jo saavutettu. Itse asiassa kuvitelma omasta täydellisyydestä voi ajaa ihmisen hengelliseen alamäkeen. Kristilliseen elämäntapaan kuuluu siis jatkuva pyrkiminen hyvyyteen. Kysymys ei ole tässä tapauksessa jostain etäisestä päämäärästä, jonka kuvitteellinen saavuttaminen vapauttaisi ihmisen kilvoittelun vaivasta. Vanhurskauden nälkä ja jano ovat ihmisen matkakumppaneita läpi koko elämän. Kristus antaakin voimallisen muistutuksen siitä, että emme saa tuudittautua tyytyväiseen olotilaan tehtyämme jotain hyvää:  ”Ei palvelija siitä saa kiitosta, että hän tekee, mitä hänen tulee tehdä. Niinpä  tekin, kun olette tehneet kaiken, mitä teidän tulee tehdä, sanokaa: Me olemme arvottomia palvelijoita. Olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään.” (Luuk. 17:9-10)

Mutta kenties tässä kohden meidän on vielä pysähdyttävä tutkimaan itse termiä ”vanhurskas”. Sanan ”autuas” tavoin meillä on kiusaus niputtaa se raamatulliseen ja hengelliseen sanastoon, jonka sisältö saakin jäädä jonkinlaisen mystiikan varjoon. Itse asiassa meillä on myös paha taipumus turtua moniin rukouksiin ja veisuihin sillä tavoin, että sivuutamme ne jumalanpalveluksissa vailla täyttä ymmärrystä. Sana vanhurskaus voidaan liittää suoraan Jumalaan, jonka pelastavat teot ihmisiä kohtaan ovat juuri tuota vanhurskautta. ”Herra on vanhurskas Jumala - -”(Ps. 11:7) Ihminen voi saavuttaa vanhurskauden suhteessa Jumalaan. Siihen liittyy Jumalan tahdon mukainen elämä ja oikeudenmukaisuus, joka ei tarkoita ”silmä silmästä” periaatetta. Vanhurskas ja oikeudenmukainen ihminen on armahtavainen, aivan kuten Jumalakin on armahtavainen. Vanhurskaus ei tule esille siten että, miten me esiinnymme muiden silmissä (koska se taas voi muuttua hurskasteluksi), vaan vanhurskaus tulee esille suhteessamme Jumalaan ja siinä, että miten me elämme Jumalan tahdon mukaista elämää.

Jatkuva vanhurskauden nälkä ja jano ajaa ihmistä kohti Jumalaa, sillä Jumala on vanhurskauden alkulähde. Juutalaisuudessa hurskaan ihmisen määritelmä oli nimenomaan siinä, että hän teki pilkulleen lain vaatimia tekoja. Juutalaisuus oli monessa suhteessa muuttunut laki- ja tapauskovaisuudeksi, jossa asioita ei lopulta enää ajateltu järjellä tai sydämellä. Varmasti tämän vuoksi apostoli Paavalikin halusi muistuttaa siitä, että ”Katsomme siis, että ihminen tulee vanhurskaaksi, kun uskoo, ilman lain vaatimia tekoja.” (Room. 3:28)

Tämä opetus on valitettavasti onnistuttu pelkistämään sellaiseksi, että hyvillä teoilla ei ole niin paljoa väliä. Tästä ei kuitenkaan ole kysymys, sillä apostoli Paavali halusi muistuttaa, että ihminen ei voi ryhtyä pitämään itseään vanhurskaana, vaikka hän mekaanisesti noudattaisikin kaikkea mitä laki ja säännöt sanovat. Ihmisen vanhurskaus tulee esille nimenomaan suhteessa Jumalaan ja siinä taas usko on kaikkein oleellisin asia. Tästä huolimatta hyvien tekojen merkitystä ei voi sivuuttaa. Ihminen joka tietoisesti jättää tekemättä hyviä asioita tekee syntiä ja tällöin myös hänen uskonsa ei voi olla oikeanlaista. Jos ihminen uskoo, niin hän myös noudattaa lakia ja tekee hyviä töitä. Tämä on varmasti hyvä esimerkki siitä, kuinka Raamatusta irrotetut lauseet ja niiden yksipuolinen painottaminen voi vääristää koko uskonmukaisen elämän.