Siinailaisen sunnuntaina

Vietämme tänään pyhittäjäisämme Johannes Siinailaisen sunnuntaita. Hänet tunnetaan parhaiten kirjastaan "Portaat". Siinä hän kuvaa Jumalaa kohti kulkemista portaiden kaltaiseksi, jossa jokaisella askelmalla on oma merkityksensä lähestyttäessä Jumalaa. Toden totta. Emme voi yhtäkkiä pyhittyä, vaan kysymyksessä on pitkä kapuaminen, joka vaatii meiltä suuriakin ponnisteluja.

Kirkkomme opettajat ovat monin keinoin yrittäneet löytää apukeinoja siinä, että miten parhaiten voisimme taistella sielunvihollista ja syntiä vastaan. Syntihän on se perimmäinen asia, joka vie meitä kauemmaksi Jumalasta. Varmasti tiedämme myös sen, että jos haluamme korjata jonkin vian, niin meidän täytyy löytää sen aiheuttaja. Mutta paraneminen ei voi alkaa ennen kuin olemme tunnustaneet sen tosiasian, että jotain on vialla. Tässä tapauksessa kysymys on siitä, että jokaisen tulisi pystyä myöntämään se tosiasia, että emme ole synnittömiä.

Suuren paaston ensimmäiseen viikkoon kuuluu Andreas Kreetalaisen katumuskanoni, jonka keskeisin viesti on se, että "Minä olen tehnyt syntiä. - Armahda minua Jumala, armahda minua!"

Jotta voisimme ymmärtää synnin aiheuttajan, on meidän palattava itse syntiinlankeemukseen. Siinä ihminen tietoisesti kääntyi pois Jumalasta, koska hän halusi itse olla Jumala. Hän halusi tuon "kielletyn hedelmän", koska hän ajatteli, että Jumala ei tiedä mikä ihmiselle parhaaksi. Syntiinlankeemuksessa ihminen kuvitteli olevansa kaikkea ilman Jumalaa. -Luotu nosti itsensä omaksi luojakseen, joka oli kuitenkin sula mahdottomuus.

Mutta mitä syntiinlankeemuksessa sitten tapahtui? Ei tullut autuaan onnellista tilaa ja riemun tunnetta. Ihminen ei sittenkään tuntenut jumaloituvansa. Päinvastoin, tuli syyllisyys ja paha olo. Kaikkein surullisinta oli se, että ihminen ei tuolloinkaan halunnut myöntää, että hän oli toiminut väärin. Ensin hän häpeästä kätkeytyi Jumalalta. Hän tiedosti tehneensä jotain väärin ja tämän häpeän voimasta hän yritti kätkeytyä.

Jumalan kohtaaminen osoittautui kuitenkin väistämättömäksi. Siinä vaiheessa ihminen kiisti kaiken ja vyörytti syyn Jumalan niskaan. Aadam syytti naista, jonka JUMALA oli hänelle antanut ja Eeva taas käärmettä, jonka JUMALA oli luonut. Vikaa ei löytynyt itsestä, vaan kaikesta muusta ja erityisesti Jumalasta.

Syntiinlankeemuksessa ihminen kiisti oman syntinsä ja itse asiassa me toistamme tätä tilaa niin kauan kunnes kykenemme myöntämään, että "minä olen tehnyt syntiä". Tämän vuoksi hengellinen kasvu ja Jumalan yhteyteen pyrkiminen edellyttää mieltä katumusta, eli mielenmuutosta. Synnistä ei pääse eroon muuta kuin myöntämällä, että se on olemassa. Samastahan asiasta on kysymys myös alkoholismissa: Ensimmäinen ja välttämätön askel raitistumisessa on se, että ihminen myöntää olevansa alkoholisti.

Suuren Paaston tarkoituksena on johdattaa meitä kohti Jumalaa. Tämän vuoksi katumus kuuluu erottamattomasti paastoon, koska se on ensimmäinen askel pois pahasta ja yhtä lailla se on askel lähemmäksi kohti Jumalaa. Sielunvihollinen tekee kyllä jatkuvasti työtä siinä, että tämä parantuminen ei edes alkaisi. Se kuiskuttaa korvaamme: "Ethän sinä ole tehnyt mitään syntiä, ainoastaan jotain pieniä arkisia paheita, joita kaikki muutkin tekevät. Sinulla ei ole siis mitään kaduttavaa."

- "Sinulla ei ole mitään varsinaista kaduttavaa" soi monen korvassa. Ja tämän on jo esteenä sille, että koko parantuminen voisi alkaa. Jos todella haluamme taistella sielunvihollista vastaan, niin meidän on myönnettävä itsellemme, että "onhan minussakin vikaa. Olen tehnyt syntiä". Koko kirkon rukouselämä nojaa siihen, että myöntää omat virheensä ja syntinsä ja huutaa yhä uudestaan ja uudestaan: "Herra armahda!"

- Kuinka monta kertaa sanat "Herra armahda" toistuvatkaan jumalanpalveluksissamme?

Suuren Paaston aika on parannuksenteon ja sitä kautta parantumisen aikaa. Tässäkin korostuu meidän vapaa tahtomme, sillä kaikki lähtee itsestämme liikkeelle. Kukaan ei pakota katumaan, sillä me emme voi muuttua ellemme itse halua. Me emme tee sitä pelkästään tavan vuoksi, koska silloin meiltä puuttuu palava into mielenmuutokseen. Emme tee sitä myöskään Jumalan pelostakaan, sillä vapaaseen tahtoon ei liity pelkoa. Katumus tapahtuu rakkaudesta Jumalaa ja lähimmäisiämme kohtaan.

Käyttäkäämme tämä Suuren Paaston aika hyödyksemme. Rukoilkaamme ahkerasti, käyttäkäämme aikaamme hengellisesti ravitsevan kirjallisuuden tutkimiseen. Tutkikaamme omia tekojamme ja tehkäämme mielenmuutos, jolloin rakkaudesta lähimmäisiämme ja Jumalaa kohtaan me todella haluamme uudistua.

Pyhä Johannes Siinailainen on opettanut katumuksesta seuraavasti: "Katumus on kasteen uudistaminen. Katumus on sopimus Jumalan kanssa uudesta elämästä. Katuja on nöyryyden ostaja. --Katumus on toivon tytär ja toivottomuuden kieltäminen." (Portaat, 5.puhe)

Katumus ei ole siis surullinen eikä pelottava asia, vaan siihen sisältyy aina toivoa ja sen kautta iloa ja riemua, että saamme taas kulkea lähemmäksi kohti Jumalaa. Koko paaston sanoma pitää sisällään toivon, ilon ja riemun. Ja kaiken huipentumana ilon ja riemun Kristuksen ylösnousemuksesta.

Pyhän Johannes Siinailaisen esirukouksien tähden, Herra Jeesus Kristus Jumalan Poika armahda meitä. Amen.

Vertaus tuhlaajapojasta - Katumuksen ikoni

Kristuksen vertaus tuhlaajapojasta on meille hyvin koskettava muistutus mielenmuutoksesta ja siitä että meillä on mahdollisuus palata takaisin Jumalan luokse, jonka yhteydestä olemme synnin seurauksena vieraantuneet. Syntiähän on kaikki se, mikä vie meitä poispäin Jumalasta ja lähimmäisistämme.

Vertaus lähtee liikkeelle siitä, että nuorempi poika halusi lähteä pois isänsä kodista. Hän halusi perintönsä ennakkoon, joka tuohon aikaan oli varmasti yhtä hämmentävä ja julkea pyyntö mitä se olisi meidän päivinämme. Poika ei siis malttanut odottaa sitä hetkeä, että hän isänsä kuoltua saisi oman osansa perinnöstä, vaan hän halusi sen heti. Saatuaan osansa hän pakkasi tavaransa ja lähti vieraille maille, haaskaten siellä koko omaisuutensa.

Tämä vertauksen alku on jo sellainen että voisimme pysähtyä pohtimaan sitä, että miten me ihmiset monesti haluamme toimia suhteessa Jumalaan. Kun tutkimme Raamattua niin varmasti varsin hyvin ymmärrämme mitä on Jumalan tahdon mukainen elämä.

Kaikesta huolimatta Jumalan tahdon noudattaminen näyttää olevan hyvin vaikeaa. Me näemme tämän päivän maallistumisessa jotain hyvin samaa mitä me näemme tuhlaajapojan suhtautumisessa omaan isäänsä.

Ihmiset haluavat pitää Jumalaa jo kuolleena tai vähintään haluavat ottaa reilusti etäisyyttä Jumalaan. Ihmiset tavoittelevat jo etukäteen sitä täydellistä iloa ja riemua, joka saa täyttymyksensä vasta taivasten valtakunnassa. Maalliset nautinnot eivät koskaan korvaa taivaallista iloa.

Maallisten nautintojen ajama ihminen sanoo itselleen: “Minä itse tiedän kaikkein parhaiten sen, että mikä on minulle parasta. Jumalan tai kenenkään muun ei tarvitse ryhtyä sitä minulle sanelemaan.”

Ihminen käyttää hänelle uskotut voimavaransa ja talenttinsa, tai voisiko sanoa suurimman osan elämästään omien mielihalujensa sanelemana, jolloin hän ei näe, tai ei edes halua nähdä tekojensa seurauksia. Käyttäydymme kuin pieni lapsi, joka vanhempiensa lukuisista varoituksista huolimatta haluaa tehdä jotain, mikä ei ole hänelle hyväksi.

Kuten vertauksesta muistamme, niin holtiton elämä johti lopulta siihen, että omaisuus kului loppuun ja tuo poika joutuin juutalaisesta näkökannasta katsoen harjoittamaan lähes alhaisinta ammattia mitä maan päällä voi tehdä. Poika joutui olemaan sikojen paimenena ja elämään niiden keskellä, kuitenkin sillä erotuksella, että hänelle ei annettu edes sitä ruokaa mikä oli sioille tarkoitettu. (Muistamme, että sika on juutalaisille saastainen eläin.)

Ihminen voi todellakin hengellisessä mielessä vajota tuolle samalla tasolle. Hän alkaa elää sellaisesta elämää, joka on hyvin kaukana siitä, että mihin hänet on tarkoitettu. Tässä kohden kysymys kuuluukin, että tajuaako ihminen edes siinä tilassa että tämä ei voi olla hänen elämänsä tarkoitus?

Moni voi jäädä lähes huomaamattaan siihen alhaiseen tilaan ja alkaa pitää sitä lopulta normaalina elämänä. Tai sitten, kuten tuhlaajapoika sen meille osoitti: Hän voi kokea mielenmuutoksen!

Mielenmuutoksessa ihminen ottaa uuden suunnan ja ryhtyy tekemään asioita, jotka itsekkäiden mielihalujen sijaan vievät häntä taas lähemmäksi Jumalaa. Ja kuten me tästä vertauksesta sen huomasimme, niin vastassa ei ole armoton Isä, vaan armahtavainen Jumala, joka palauttaa meidät takaisin siihen asemaan josta olimme synnin takia itsemme erottaneet.

Juuri tästä katumuksen sakramentissa on kysymys. Siinä me palaamme armahtavan Isän luo katuen syntejämme ja saaden ne myös anteeksi. Kun synnistä johtuva taakka ja niistä murehtiminen on laskettu pois meidän harteiltamme, niin silloin meidän on paljon helpompi kulkea elämässä eteenpäin. Suuren paaston tarkoituksena on johdattaa meitä lähemmäksi Jumalaa. Siinä valossa on itsestäänselvyys, että paastoon kuuluu katumus, joka korjaa meidän suunnan taas oikeaksi.

Kristuksen vertaus tuhlaapojasta on vielä siitä erityinen, että se tavallaan jää kesken. Muistammehan, että tuo vanhempi veli kieltäytyi tulemasta kotiin, koska hän ei nähnyt mitään juhlimisen aihetta siinä, että rahansa haaskannut ja holtittomasti elänyt pikkuveljensä oli palannut takaisin.

Isä kyllä hyvin perusteli sen, että aihetta iloon on silloin, kun hän joka on kadonnut ja hengellisesti kuollut on nyt löytynyt ja tullut takaisin elävien kirjoihin. Kristus ei kuitenkaan kerro meille, että mitä tuo vanhempi veli siinä tilanteessa teki Tuliko hän mukaan juhliin, vai jäi pellolle murjottamaan?

Vertauksen loppu jää avoimeksi juuri siksi, että Kristus kysyy tätä samaa kysymystä nyt meiltä. Kun meidän mielestämme syntiä ja vääriä asioita tehnyt ihminen palaa takaisin, niin miten me kohtelemme häntä? Katsommeko, että olisi parempi, että tuo ihminen ei esimerkiksi enää koskaan astuisi kirkkoon ja muihin seurakunnan tilaisuuksiin koska hän on tehnyt niin paljon pahaa, vai pystymmekö sittenkin vastaanottamaan hänet ja toivottamaan tervetulleeksi?

Jos Isä Jumala kerran armahtaa katumuksen tehnyttä, niin jätämmekö me sen sijaan armahtamatta? Tämä on kysymys, jonka Kristus on asettanut jokaiselle meistä, kun hän päätti tämän vertauksen juuri tällä tavoin.

Paasto (omia linkkejä)

Vuosien saatossa olen näemmä kirjoittanut aika paljonkin paastosta. Ehkä en ryhdy tässä tilanteessa kirjoittamaan kaikkea uusiksi, vaan laitan ohessa linkkejä näihin kirjoituksiini.



Pohdintaa paastosta

Paasto ja ruoka

Paasto ja rukous

Paasto ja ajankäyttö

Paasto ja turhanpuhuminen

Paasto ja katumus

Pohdintaa katumuksesta

Edellisessä kirjoituksessa pohdin sitä, että paasto ei saa olla pakkoa, vaan se pitää nähdä nimenomaan mahdollisuutena. “Joutua” ja “saada” ovat todellakin kaksi hyvin eri asiaa. Tämä sama periaate liittyy läheisesti myös katumuksen sakramenttiin, joka mielletään hyvin helposti sellaiseksi toimitukseksi, johon meidän on pakko osallistua suuren paaston aikana.

Itse asiassa koko katumuksen sakramentti mielletään syntiin, sillä käytämmehän siitä myös nimitystä “synnintunnustus”. Ja se mikä liittyy syntiin on monesti jotain, mikä tuntuu häpeälliseltä tai se on jotain mikä vaatii meiltä suuria muutoksia. 

Oli miten oli, niin katumusta itsessään ei nähdä niin myönteisessä ja sanoisinko jopa riemullisessa valossa, vaikka niin se kuitenkin pohjimmiltaan tulisi nähdä. Kyse on kuitenkin asiasta, jossa ihminen ottaa suuren askeleen lähemmäksi Jumalaa. Siinä ihminen palaa takaisin sille tielle, jossa hänen kuuluisikin olla. Voisi voimallisemmin sanoa, että kuollut ihminen on taas herännyt eloon. Aivan kuten Kristus on kuvannut sen vertauksessaan Tuhlaajapojasta: “Sinun veljesi oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa mutta on nyt löytynyt.” (Luuk. 15: 32)

Tämän lisäksi Kristus on kuvannut langenneen ihmisen löytämistä myös vertauksina eksyneestä lampaasta ja kadotetusta hopearahasta:

"Jos jollakin teistä on sata lammasta ja yksi niistä katoaa autiomaahan, niin totta kai hän jättää ne yhdeksänkymmentäyhdeksän, lähtee sen kadonneen perään ja etsii, kunnes löytää sen. Kun hän löytää lampaansa, hän nostaa sen iloiten hartioilleen, ja kotiin tultuaan hän kutsuu ystävänsä ja naapurinsa ja sanoo heille: 'Iloitkaa kanssani! Minä löysin lampaani, joka oli kadoksissa.' Minä sanon teille: näin on taivaassakin. Yhdestä syntisestä, joka kääntyy, iloitaan siellä enemmän kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä hurskaasta, jotka eivät ole parannuksen tarpeessa.

"Tai jos naisella on kymmenen hopearahaa ja hän kadottaa niistä yhden, niin totta kai hän sytyttää lampun, lakaisee huoneen ja etsii tarkoin, kunnes löytää sen. Ja rahan löydettyään hän kutsuu ystävättärensä ja naapurin naiset ja sanoo: 'Iloitkaa kanssani! Minä löysin rahan, jonka olin kadottanut.' Yhtä lailla, sen sanon teille, iloitsevat Jumalan enkelit yhdestäkin syntisestä, joka tekee parannuksen.” (Luuk. 15: 3-10)

Näissä vertauksissa Kristus on kuvannut kuinka kadonneen löytämistä on seurannut todellinen riemujuhla!

Eli siinä vaiheessa kun ihminen katuu Jumalan edessä ja saa syntinsä anteeksi, niin se on aina riemun aihe. Oikeastaan on ihmeellistä, että ihminen niin harvoin haluaa osallistua jostain sellaisesta mikä tuottaa suurta iloa niin taivaassa kuin maan päällä.

Miksi meidän joskus vaikea lähestyä katumuksen sakramenttia?

Sielunvihollisen päämääränä on aina ollut rikkoa Jumalan ja ihmisen välinen yhteys. Paholainen käy kovaa taistelua myös silloin kun ihmisellä olisi halu palata takaisin oikealle tielle ja lähemmäksi Jumalaa. Silloin se istuttaa ihmisen mieleen ajatuksen suuresta häpeästä ja syyllisyydestä, jonka seurauksena ihminen ei uskalla astua Jumalan eteen. Tämän kaiken saman olemme nähneet tapahtuneen jo luomiskertomuksen yhteydessä. Syntiinlankeemuksen seurauksena ihminen piiloutui Jumalalta ja katumuksen sijaan niin Aadam kuin Eevakin vierittivät vastuun pois itseltään ja näinollen myös kieltäytyivät katumasta omia tekojaan.

Tuo sama tragedia toistuu yhä uudestaan ja uudestaan. Meillä ihmisillä olisi piiloutumisen sijaan mahdollisuus juosta avoimin mielin Jumalan eteen ja katua syntejämme. Kuitenkin tuossa tilanteessa häpeässä tarpeettomasti rypeminen aiheuttaa sen, että emme halua emmekä uskalla lähestyä Jumalaa.

Edellä oleva ei tarkoita sitä, että häpeä olisi tunteena kielletty tai tarpeeton. Meille annetut tunteet eivät ole vääriä, mutta me monesti annamme niille ylivallan väärässä tilanteessa. Häpeää ja syyllisyyttä meidän pitäisi potea jo siinä tilanteessa kun ajatuksissamme ryhdymme harkitsemaan synnin tekemistä. Silloin tuon häpeän tulisi estää meitä siirtämästä ajatuksia käytännön tekojen tasolle. Häpeän tulisi olla myös se tunne, jonka voimistamana kiiruhtaisimme katumukseen. Mutta itse tuota katumusta meidän ei tulisi hävetä, sillä juuri siinä tilanteessa meidät vapautetaan häpeästä ja syyllisyydestä!

Katumuksen sakramentista

Katumuksen (synninpäästön) sakramentti on hyvin keskeisessä asemassa ortodoksisessa kirkossa. Vaikka me hyvin useassa eri tilanteessa tästä kuulemmekin ja osallistumme siitä, niin moni asia saattaa tästäkin huolimatta jäädä epäselväksi. Osallistuminen tähän sakramenttiin, eli mysteerioon ei saisi olla pelkkä mekaaninen suoritus, johon mennään pelkästään Suuren Paaston aikana. Kysymys on paljon suuremmasta ja merkittävämmästä asiasta.

Katumuksen sakramenttiin liittyy olennaisesti sana "mielenmuutos", joka kuvaa ehkä parhaiten tämän mysteerion luonnetta. Eräs koskettavimmista Kristuksen vertauksista liittyy juuri mielenmuutokseen.

Vertaus tuhlaajapojasta kertoo meille ihmisestä, joka haki sisältönsä elämäänsä kaikista maallisista asioista. Tuhlaajapoika kuvitteli, että tässä elämässä olevat riennot ja huvitukset ovat kaikki kaikessa. Hän kuvitteli, että mieli ja ruumis saa rauhan silloin, kun ympärillä on kaikkea, mitä rahalla vaan voi saada.

- Mutta kuinka väärässä tämä poika olikaan!

Kaikki nuo maalliset ylellisyydet ja huvitukset toivat vain hetkellisen onnen ja hyvinvoinnin tunteen. Jonkin ajan kuluttua kaikki tuo maallinen hävisi ympäriltä ja hän oli yksin. Nyt hän huomasi sen tosiasian, että kaikki täällä oleva on lopulta katoavaista.

Pohdittuaan kaikkea tätä poika huomasi, että hänen isänsä kodissa kaikki oli toisin: Siellä oli kaikkea, mitä hän elämässään tarvitsi. Niinpä hän päätti palata takaisin isänsä kotiin.

Tuo tuhlaajapojan päätös palata isänsä kotiin oli hänen mielenmuutoksensa. Tuo päätös hylätä vanha elämä, joka oli vienyt häntä koko ajan pois isästään ja palata takaisin isänsä luo oli tuon mielenmuutoksen tulos. Tämä mielenmuutos on katumuksen mysteerion ensimmäinen vaihe.

Ihmisellä täytyy olla halu pyrkiä parempaan. Hänen täytyy huomata, että se elämä, jota hän elää vie häntä itse asiassa pois Jumalasta. Se elämä, jota hän nyt elää, ei ole sellaista mitä hänen sielunsa halajaa. Ihmisen täytyy tajuta oma syntinen tilansa ja hänellä täytyy olla halu parantua. Se on katumuksen ensimmäinen askel.

Kaiken on lähdettävä liikkeelle ihmisestä itsestään. Mikään ulkoinen tekijä ei voi pakottaa meitä mielenmuutokseen. Meitä voidaan kannustaa tähän, mutta pakottaminen on mahdotonta. Ihmisellä on vapaa tahto ja ainoastaan vapaasta tahdosta syntyy mielenmuutos.

Sen vuoksi Kirkko ei voi pakottaa ketään katumukseen, vaan hänen on tultava itse, omasta tahdostaan sinne. Toisin sanoen, Kristus ei voi pakottaa meitä lähestymään Häntä, ellemme itse halua Hänen luokseen.

Kun ihmisessä on tapahtunut mielenmuutos niin hänen on seuraavaksi tuotava kaikki ne asiat Jumalan eteen, jotka ovat toimineet erottavana tekijänä. Nyt jos taas muistelemme vertausta tuhlaajapojasta, huomaamme, että vastassa ei ollut armoton, vaan armahtavainen isä. Näin on myös katumuksen mysteeriossa; vastassa ei ole armoton tuomari, vaan armahtavainen isä.

Jos emme missään vaiheessa halua katua tekojamme, niin silloin viimeisellä tuomiolla vastassa onkin tuo armoton tuomari, joka osoittaa meille sen, kuinka itsekkäitä olemme olleet. Viimeisellä tuomiolla ei ole enää kuitenkaan mahdollisuutta katumukseen. Sen vuoksi meidän tulisi tässä elämässä tajuta omat rikkomuksemme.

Meidän tulisi siis avoimin mielin lähestyä katumuksen mysteeriota ja tuoda rikkomuksemme Jumalan eteen. Tämän tapahtuman todistajana toimii pappi. Jossain mielessä papin ja syntinsä tunnustavan suhde on kuin lääkärillä ja potilaalla. Kaiken edellytyksenä on se, että ihminen tulee lääkäriin, koska hän haluaa parantua.

Jos hänellä ei ole kuitenkaan halua parantua tai hän ei millään sanoin osaa kuvata sairauttaan tai kipujaan, niin silloin ei lääkärikään pysty häntä auttamaan.

Sama tilanne on myös katumuksessa papin ja syntinsä tunnustavan välillä:

Ihminen ei voi vain tulla tähän tilanteeseen, jos hänellä ei ole mitään sanottavaa. Tai hän tulee katumukseen niin, ettei hän ole kokenut mielenmuutosta. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että ihmisessä ei ole tapahtunut sitä varsinaista halua parannukseen.

Silloin tuo koko toimitus jää myös jossain mielessä vaillinaiseksi. Miten voi ihminen muuttaa elämänsuuntaansa, jos hän ei edes tajua olevansa menossa pois päin Jumalasta? 

- Miten joku voi parantua, jos hän ei tiedä olevansa sairas?

Papin ja syntinsä tunnustavan välille tulisi muodostua rippi-isä- ja lapsi suhde. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että pyritään käymään saman papin luona synnintunnustuksella. Jälleen kerran tätä suhdetta voidaan verrata lääkärin ja potilaan väliseen suhteeseen:

Kun käydään saman lääkärin luona, niin silloin sairaushistoria ja taustatiedot ovat jo entuudestaan lääkärille tuttuja ja hän voi samalla huomata onko potilaan kunto parantunut edellisestä kerrasta tai kenties huonontunut. Jotta tätä tilannetta pystytään seuramaan, niin tulisi käydä juuri saman lääkärin luona.

Totta kai, papitkin ovat ihmisiä ja kaikkien kanssa ei voi samalla tavoin tulla toimeen. Tai voidaan sanoa, että jonkun papin luona on luontevampaa käydä, kuin jonkun toisen. Siinä ei ole mitään outoa. Alussa onkin mahdollista käydä usean eri papin luona synnintunnustuksella ja tällä tavoin periaatteessa valita itselleen sopiva rippi-isä.

Ensin pitää papilta itseltään kysyä, että ottaako hän itselleen uuden rippilapsen.

Sopivaa rippi-isää etsiessä on kuitenkin hyvä ajatella asioita hieman papinkin kannalta. Jos on liian hyvä tuttu papin kanssa, niin hän ei kenties ole paras vaihtoehto rippi-isäksi. Kuten tiedämme, kaikki mitä synnintunnustuksessa käydään läpi kuuluu "rippisalaisuuden" piiriin. Näitä asioita pappi ei siis voi sanoa kenellekään.

- Ja kysymys ei ole pelkästään siitä, että pappi ei voi "sanoa" mitään kenellekään, vaan hän ei myöskään käytöksensä perusteella voi osoittaa tietävänsä jotain, josta hän on synnintunnustuksessa kuullut.

Jos pappi esimerkiksi ottaa läheisen ihmisen katumukseen, niin hän saattaa kuulla asioita toisesta henkilöstä, joka kuuluu myös tähän ystäväpiiriin. Myöhemmin pappi voi joutua tukalaan tilanteeseen, kun hän tietää jotain asioita, tai totuuden jostain asiasta, mutta hän ei kuitenkaan voi tätä millään tavalla osoittaa ulospäin.

Totta kai, näitä tilanteita voi syntyä muutoinkin ja papin on tiedettävä vastuunsa tältä osin, mutta lähipiirissä tämänkaltaisten tilanteiden mahdollisuus on huomattavasti suurempi.

Mitä synnintunnustuksessa sitten käydään läpi?

Ensimmäinen vaihe katumuksessa tapahtuu jo siinä, että ihminen kokee mielenmuutoksen. Tämän jälkeen hän tuo asiat Jumalan eteen. Aivan kuten Kristuksen vertauksen tuhlaajapoika palaa isänsä luokse myöntäen hänelle olleensa väärässä ja pyytäen tältä armahtavaisuutta. Samalla tavoin tuon mielenmuutoksen jälkeen tulee ihmisen tulla kirkkoon anoen anteeksiantamusta.

Ihmisen täytyy pystyä kertomaan kaikki ne asiat, jotka ovat etäännyttävät häntä Jumalasta. Kukaan ei ole synnitön ja joka päivä me teemme monia asioita jotka luetaan synniksi. Kaikkia syntejä me emme voi muistaa siinä tilanteessa kun tulemme papin luokse. Mutta jos ihminen on kokenut mielenmuutoksen, eli hän tajuaa syntinsä ja haluaa muuttaa elämänsuuntansa, niin nämä asiat hänen mielessään kyllä ovat ja nämä asiat on tuotava Jumalan eteen.

Papin tehtävä tässä tilanteessa ei ole ryhtyä siis kuulustelemaan, vaan ihmisen itse on pystyttävä sanomaan nämä asiat. Tietysti, voi olla vaikeaa ryhtyä purkamaan mielessä olevaa vyyhtiä, joten pappi voi tässä tilanteessa ottaa johdattelevan ja opastavan roolin.

Oleellista katumuksessa on, että aina kaikessa pitäydytään omissa teoissa. Suuri kiusaus synnintunnustuksessa on ryhtyä puhumaan muista ihmisistä ja siitä kuinka muut ovat tehneet vääryyttä meille, vaikka koko ajan tulisi huolehtia ainoastaan omista synneistä.

Epäoleellista onkin siis puhua toisten synneistä, koska tällöin me syyllistymme toisen tuomitsemiseen siinä tilanteessa, kun meidän tulisi olla jo luopunut kaikista omista pahoista ajatuksista.

Asioita ei myöskään tarvitse ryhtyä kertomaan liian yksityiskohtaisesti. Nimillä ei ole merkitystä ja asioita ei ole syytä kaikissa tilanteissa puida liian yksityiskohtaisesti. Totta kai on asioita ja ongelmatilanteita, joista haluamme puhua ja keskustella papin kanssa. On kuitenkin hyvä muistaa, että papin kanssa voi keskustelle muulloinkin kuin ainoastaan synnintunnustilanteessa. Kun osallistumme katumuksen sakramenttiin, niin silloin tärkeimpänä ovat ne teot joita me Jumalan edessä kadumme.

Synti on sitä, että ihminen etääntyy Jumalasta. Vaikka kysymys on yhdestä ja samasta asiasta, niin olen jakanut sen kolmeen eri ryhmään:

1) Suhteemme Jumalaan on etäinen

- Ihmisen usko ja uskonvakaumus ei ole aina tasaisella pohjalla. Syntyy epäilyksiä ja joskus ihminen kyseenalaistaa tai kieltää Jumalan. Syitä voi olla monia, mutta esimerkiksi suuret vaikeudet elämässä saattavat saada ihmisen aluksi suhtautumaan kielteisesti Jumalaan.

- Toisaalta oma rukouselämämme voi olla hyvinkin vähäistä. Rukoilla tulisi mahdollisimman usein omien voimiemme ja kykyjen mukaan. Tämä koskee myös kirkossa käyntiä. Laiskuus ei oikeuta olemaan poissa kirkosta.

2) Suhteemme lähimmäisiin on rikkonainen

- Maailman helpoin asia on ajatella tai jopa puhua lähimmäisistämme pahaa. Tähän jokainen syyllistyy lähes päivittäin. Pahan ajattelemisen ja puhumisen lisäksi ihminen saattaa monin eri tavoin rikkoa suhteensa lähimmäisiin. Kateus, väheksyminen, ylpeily ovat tätä pahaa ajattelua, mutta myös himolliset ajatukset ja teot rikkovat normaalin suhteemme toiseen ihmiseen.

3) Luomme maallisia asioista itsellemme vääristyneen riippuvaissuusuhteen

- Ihminen on riippuvainen monista asioista; mutta kuinka moni asia on elämisen kannalta välttämätön ja mitä ihminen tarvitsee, jotta hänen sielunsa pelastuisi. Loppujen lopuksi turhat maalliset asiat voivat olla esteenä sielun pelastumiselle. Sen vuoksi tällaisten turhien asioitten ylenpalttinen käyttäminen estää ihmisen tien pelastukseen.

Turhia asioita on monenlaisia: alkoholi, rahapelit, erilaiset herkut, ylimääräiset vaatteet, televisio-ohjelmat, internetin käyttö,jne. Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin. Ihmisen käyttää kaikkea kohtuudelle; jos hän on riippuvaissuusuhteessa johonkin maalliseen, niin silloin hän samalla rakentaa muuria itsenä ja Jumalan väliin. Katumuksessa myös nämä asiat tulisi pystyä erittelemään.

Edellä mainitut kolme ryhmää ovat vain yksi keino luoda pohjaa siihen, mitä katumuksen sakramentissa käydään läpi. Jokainen mysteerio on omanlaisensa, eikä tiettyä kaavaa voi tässä suhteessa pitää itsestäänselvyytenä.

Kaikessa tässä on hyvä huomioida se, että katumus ei ole vain tilanne jossa luetellaan kaikki synnit, mitä on tehty, vaan kaikessa tulisi pyrkiä siihen, ettei niitä syntejä enää tehtäisi uudestaan. Sen vuoksi varsinaisen sakramentin ja synninpäästön jälkeenkin jokaisen tulisi tarkkailla itseään. Kun ihminen on tietoinen omista heikkouksistaan ja niistä asioista joihin hän niin helposti lankeaa, niin hän pystyy myös paremmin keskittämään omat voimavaransa siihen, että hän estää nämä teot jo siinä vaiheessa kun ne ovat vasta syntymässä ajatukseksi päähän.

Aina on olemassa se mahdollisuus, että ihminen sortuu samaan syntiin uudestaan. Tämä ei saisi olla itsestäänselvyys, vaan valitettava asia. Syntiin langettuaan ihminen ei saisi kuitenkaan jäädä rypemään itsesääliin ja omaan syntiseen tilaansa, vaan hänen on noustava sieltä uudestaan ylös.

Aivan kuten ristissä oleva vinopuu osoittaa sen, että ihmisen elämä ei voi olla tasapainoisessa tilassa pysyvästi, vaan se on aina joko ylös kohti Jumalaa kulkemista tai sitten hänestä loitontumista, eli syntiä. Ihmisen ruumis kaipaa säännöllistä peseytymistä. Samalla tavoin myös hänen sielunsa kaipaa säännöllistä pesua. Tämä "sielun peseytyminen" on sitä, että me osallistumme katumuksen sakramenttiin säännöllisesti.

Mikä sitten on sopiva väliaika käydä katumuksen sakramentissa?

- Lähtökohta on se, että ihminen osallistuu katumuksen sakramentista silloin, kun hän on kokenut ensin mielenmuutoksen. Eli ulkoisesti ketään ei voi pakottaa mielenmuutokseen, eikä siksi myöskään katumuksen sakramenttiin. Suosituksia Kirkko kuitenkin antaa. Erityisesti Suuren Paaston aika ja Joulupaasto ovat otollista aikaa mielenmuutokseen, mutta nämä ovat ikään kuin vähimmäisvaatimuksia. Oman rippi-isän kanssa olisi hyvä sopia siitä, kuinka usein katumuksen sakramenttiin osallistutaan.

Jos katsomme Venäjän kirkon käytäntöä, niin siellä katumuksen sakramenttiin osallistutaan aina ennen kuin osallistutaan Ehtoollisen sakramentista. Nämä kaksi sakramenttia ovat ikään kuin nivoutuneet yhteen. Ihminen osallistuu "puhtaalta pöydältä" Ehtoolliseen. Meillä Suomessa tätä käytäntöä ei kuitenkaan ole. Siinä on varmasti hyvät ja huonot puolensa. Ehtoolliseen osallistumista ei ole haluttu ehdollistaa katumuksen sakramentin alaisuuteen. On ajateltu sitäkin, että monet jättäisivät tämän takia osallistumasta Ehtoolliseen, koska vierastavat sitä, että katumus kuluu "pakollisena" osana Ehtoolliseen. Ja kuten on aiemmin todettu, ulkopuoliset tahot eivät voi pakottaa ihmistä mielenmuutokseen.

Toisaalta, kun hyvin harvoin osallistutaan katumuksesta, niin samalla kasvaa se vaara, että ihmiset osallistuvat Ehtoollisesta huonosti valmistautuneina. Meidän tulisi esimerkiksi aina olla sovinnossa lähimmäistemme kanssa ja sydämellämme ei saisi olla mitään erillistä synnintaakkaa, kun osallistumme Ehtoollisesta. On totta, että Ehtoollinen on meille sielun ja ruumiin pyhitykseksi ja syntien anteeksi antamiseksi. Mutta Ehtoollinen edellyttää myös mielenmuutosta. Tässä valossa katsottuna venäläinen katumuksen sakramentti osallistuminen ennen Ehtoollista on hyvin ymmärrettävää.

Katumukseen tulisi osallistua säännöllisesti ja niin, ettemme vieraantuisi tästä sakramentista kokonaan. Kuten niin monessa muussakin asiassa, niin myös katumuksessa pätee se sääntö, että kynnys kasvaa sitä korkeammalle, mitä pidempään viivyttelemme. Meillä saattaa olla paljonkin sanottavaa, mutta emme vain kykene menemään tähän sakramenttiin. Ihmisen mielessä armahtavainen isä on muuttunut armottomaksi tuomariksi, vaikka asia ei näin olisikaan. Tämän vuoksi säännöllisyys on tarpeen, vaikka se tuntuisikin jotenkin pakonomaiselta.

- Mikään asia Kirkossa ei ole tehty meidän taakaksemme tai rasitukseksi, vaan siksi, että me pystyisimme hengellisesti kasvamaan ja tekemään kaikkemme, jotta sielumme pelastuisi. Katumuksen sakramentti on ihmisen pelastuksen tiellä välttämätön apukeino, tuki ja turva.

Vanhoja kirjoituksia paastosta

Nyt en kirjoita mitään uutta ja luovaa liittyen paastoon, vaan laitan tähän linkkejä vanhoihin (2013) paastokirjoituksiini.

Paasto ja ruoka

Paasto ja rukous

Paasto ja ajankäyttö

Paasto ja turhanpuhuminen

Paasto ja katumus

Vertaus tuhlaajapojasta

Vietämme tänään Suuren paaston toista valmistussunnuntaita, jota kutsutaan päivän evankeliumiluvun mukaisesti Tuhlaajapojan sunnuntaiksi. Kristuksen vertaus tuhlaajapojasta on varmasti yksi koskettavimmista evankeliumin opetuksista. Siihen kätkeytyy hyvin paljon kaikkea, mutta lyhyesti sitä voisi kuvata  mielenmuutoksen ja synninkatumuksen ikoniksi.

Vertaus alkaa nuoremman pojan vaatimuksella, jossa hän haluaa isältään oman osuutensa perinnöstä. Tämä vaatimus oli suoraan sanottuna julkea teko, koska hän kohteli omaa isäänsä ikään kuin tämä olisi jo kuollut. Isän ei olisi tietenkään tarvinnut tähän suostua, mutta hän kuitenkin kunnioitti poikansa tahtoa ja antoi tälle omaisuuden ja vapauden lähteä. Juutalaisessa kulttuurissa tämä tarkoitti sitä, että poika ei enää kuulunut millään tavoin perheeseen.

Tapahtumat etenevät nopeasti. Poika haaskasi omaisuutensa vastuuttomasti ja nälänhädän myötä hän löysi itsensä sikolätistä. Tämä oli juutalaiselle varmasti alhaisin mahdollinen paikka, sillä sika oli heille saastainen eläin. Juuri tuossa alhaisessa tilassa poika ymmärtää sen, että hänen isänsä kodissa kaikki on paremmin. Hän kokee mielenmuutoksen, joka saa hänet palaamaan takaisin. Ei ylpeänä, vaan äärimmäisen nöyränä ihmisenä, joka ei olisi vaatinut perheenjäsenen kohtelua, vaan oli valmis toimimaan tavallisena palvelijana.

Tämän vertauksen tärkeimmistä asioista tapahtuu pojan kotiinpaluussa. Isä ei millään tavoin nuhtele poikaansa, vaan ottaa tämän avosylin vastaan. Yhtä hyvin tämän vertauksen nimi voisikin olla ”Rakastava isä” kuin ”Tuhlaajapoika”, sillä meitä nimenomaisesti muistetaan isän rakkaudesta ja siitä, että katuvan ihmisen ei tarvitse pelätä Jumalaa.

Mitä kaikkea voimme sitten oppia tästä vertauksesta?

Ensimmäinen opetus on varmasti se, että Jumala kunnioittaa ihmisen vapaata tahtoa, vaikka sen seurauksena ihminen lähtisikin kulkemaan poispäin Jumalasta, aivan kuten Tuhlaajapoika isänsä kodista. Monesti saatamme jopa kysyä, että miksi Jumala sallii ihmisen ajautua ongelmiin? Ehkä tämän voisi muotoilla ennemmin niin päin, että miksi ihmisen pitää ajaa itse itsensä aallonpohjalle ennen kuin hän ymmärtää mikä on hänelle parasta?

Tässä vertauksessa Tuhlaajapojan suhde omaan Isäänsä voi olla samanlainen kuin kenen tahansa ihmisen suhde Jumalaan.

Tuhlaajapoika koki oman isänsä ja kotinsa vapautensa ja onnellisuutensa esteensä. Hän kuvitteli tietävänsä mikä oli hänelle parasta ja mitkä asiat olivat hänen elämässään kaikkein tärkeimpiä. Isä oli hänelle enemmänkin rasite ja niinpä hän ei malttanut enää odottaa isänsä kuolemaa ja sen myötä tulevaa perintöä, vaan hän vaati sitä jo etukäteen. Tuhlaajapojalle isästä oli tullut lopulta merkityksetön, aivan kuten niin monelle ihmiselle tänäkin päivänä Jumalasta on tullut merkityksetön. Kirkosta erotaan; ja vaikka syitä on monia, niin vapaus Kirkon opetuksesta ja raha näyttävät ajavan monia tähän päätökseen.

Usko ja uskonmukainen elämä koetaan monesti rasitteena, koska uskonmukaisessa elämässä meidän täytyy tehdä elämässä valintoja, jotka eivät aina sillä hetkellä tunnu meitä hyödyttävän. Lisäksi ajatellaan, että ihminen ei voi myöskään olla todella vapaa, jos hän elää tiiviissä suhteessa Jumalaan; tai että hän ylipäätänsä uskoo Jumalaan.

Vapauden ja onnellisuuden määreet ovat vääristyneet. Vapautta on se, että ihminen saa tehdä mitä huvittaa, vaikka se olisikin väärin. Tällaisessa vapaudessa omatunto on vaiennettu. Onnellisuuden määreenä taas monesti käytetään rahaa ja omaisuutta, aivan kuten tuhlaajapoikakin sen kuvitteli olevan. Eli ihminen ei ole 2000 vuodessa muuttunut yhtään sen viisaammaksi. Edelleenkin vääränlaista vapautta ihannoidaan ja raha ja omaisuutta palvotaan.

Mutta Kristuksen vertaus paljastaa kuitenkin totuuden. Se että ihminen kuvittelee voivansa tehdä mitä huvittaa ei teekään hänestä lopulta vapaata. Raha taas on katoavaista ja sen myötä hankitut ystävät ja näennäinen rakkaus katoavat yhtä nopeasti kuin tuo menetetty omaisuus.

Tuossa tilanteessa ihminen toivottavasti tajuaa, että todellinen vapaus, onnellisuus ja rakkaus ovatkin juuri tuolla Isän kodissa. Ja meitä kaikkia tulisi rohkaista se tieto siitä, että Jumala odottaa syntiin langennutta ihmistä takaisin. Ei armottomana tuomarina, vaan rakastavana Isänä, joka ei tarpeettomasti syyllistä katuvaa lastaan, vaan ottaa tämän avosylin vastaan.

Tämä Kristuksen vertaus todellakin on katumuksen ikoni. Se kertoo siitä, kuinka helposti me eksymme ja kiinnymme katoavaisuuteen, käytämme vapauttamme väärin ja kuvittelemme onnellisuuden ja elämän täyttymyksen olevan saavutettavissa rahalla. Kuitenkin ihminen on vapaa vasta silloin, kun hän on yhteydessä Jumalaan. Ja vaikka tämä yhteys rikkoontuisikin, niin mielenmuutoksen kautta kotiinpaluu on aina mahdollista.

En minä, vaan ne muut

Meillä ihmisillä on hyvin omalaatuinen itsetunto. Välillä tuntuu siltä, että se on täysin hukassa ja huonon itsetunnon piikkiin laitetaan sitten monia asioita. Lisäksi tätä huonoa itsetuntoa koetetaan pönkittää sitten painamalla muita ihmisiä alemmaksi. Itseä ei siis läheskään aina osata pitää arvossa, mutta muita voidaan arvostella sitten senkin edestä.

Mutta meneekö kaikki juuri näin? Olemmeko tosiaan vaatimatonta ja nöyrää kansaa, joka ei aseta itseään mielellään jalustalle? Tällä periaatteellahan meitä ei ainakaan voi nimittää turhan ylpeiksi. Mutta kaikki ei aina olekaan näkyvää ylpeyttä, vaan on olemassa myös salakavalaa omahyväisyyttä.

Ihmisen kehittyminen edellyttää sitä, että hän tiedostaa omat puutteensa sekä heikkoutensa ja pyrkii korjaamaan niitä. Mikäli niitä ei tiedosteta, niin korjaamistakaan ei voi tapahtua. Näkymätöntä vihollista vastaanhan ei voi taistella.

Vaikka siis saatamme kaikin puolin olla vaatimattomia ja nöyriäkin, niin voimme kuitenkin kaikesta huolimatta aliarvioida tai vähätellä omia heikkouksiamme ja tällöin tehdä myös omasta kehittymisestä mahdotonta. Otetaan esimerkki ihan elävästä elämästä:

Me törmäämme lähes päivittäin uutisissa erilaisiin tutkimuksiin ja tilastoihin, joissa kerrotaan erillaisia asioita meistä ihmisistä. Poimin muutamia tutkimustuloksia sattumanvaraisesti netistä:

- Joka viidennes alkoholia käyttävistä miehistä juo riskirajan verran tai sen yli (naisista joka kymmenes).
- Joka viides sairastuu masennukseen elämänsä aikana.
- Joka kymmenennellä ihmisillä on jonkinasteinen persoonallisuushäiriö.
- Arvioilta joka kolmannella suomalaisella on taipumus sairastua 2 tyypin diabetekseen.

Näitä esimerkkejä tutkimustuloksista voisi tietenkin ottaa huomattavasti enemmän, mutta uskoakseni me hyvin monessa tapauksessa huokaisemme helpotuksesta ja toteamme, että "onneksi en minä, vaan ne muut."
Mutta kyllähän maalaisjärjenkin luulisi kertovan meille, että emme voi kaikkia meidän kannalta kielteisiä tutkimustuloksia sivuuttaa tällä periaatteella. Kyllähän meissäkin täytyy olla sellaisia asioita, joissa me saatamme tarvita ulkopuolisten apua tai tukea.

Edellä oleva esimerkki ehkä paljastaakin meille sen, että mahdollisesta yleisestä vaatimattomuudesta huolimatta me emme ole kovin itsekriittisiä, vaan uskomme olevamme kaikin puolin täydellisiä ja hyviä ihmisiä. Tällainen uskomus aiheuttaa kuitenkin sen, että meillä ei ole pyrkimystä korjata itseämme, vaan jatkamme entiseen tyyliin.

Tästä on lyhyt matka siirtyä pohtimaan katumuksen sakramentin merkitystä. Liian usein me koemme sen ainoastaan tilaisuutena luetella tiettyjä asioita, jotka erityisesti vaivaavat mieltämme. Monesti meille tulee sellainen olo, että enhän minä nyt mitään kovin erikoista ole tehnyt. Itse asiassa kaikki on täysin kunnossa, joten myös katumus on omalla kohdallani ainakin vielä tarpeeton toimitus.

Mutta meidän tulisi kaikesta huolimatta pystyä itsekriittiseen tutkiskeluun myös hengellisissä asioissa. Raamattu, pyhien ihmisten opetukset, rukoukset ja kirkkoveisut pyrkivät herättämään meitä siitä harhakuvasta, että kaikki on hyvin. Kirkkovuoden voimakkain "herätyskello" soi Suuren paaston alussa jolloin toimitetaan Andreas Kreetalaisen katumuskanoni. Siinä meidät todella palautetaan maan pinnalle.

Ehkä meidän olisi yksinkertaisesti syytä muistaa, että meillä ihmisillä näyttää olevan luontainen taipumus vähätellä itseämme koskevia epämieluisia ja kielteisiä asioita. Jospa emme sittenkään aina olisi niin hyväuskoisia, vaan uskoisimme itsestämme myös sellaisia asioita, jotka eivät ole aina niin mukavia ja pyrkisimme samalla korjaamaan niitä.

Nuorilta opittua

Voidaan jo sanoa, että olen lukemattomia kertoja kirjoittanut blogiini ajatuksia kristinoppileiristä. Aion tässä nyt toistaa itesäni, mutta varmasti mainita jotain uusiakin aatoksia. Joka vuosi se leirin pappikin taitaa jollain tavalla viisastua, joten hyvä niin.

Elän edelleen siinä olettamuksessa, että jokainen nuori on osallistunut koulussa uskonnonopetukseen, jolloin tietyt asiat ovat ainakin jollain tavalla hallussa. Meidän vastuulla on syventää tuota tietoutta leirillä ja erityisesti jumalanpalvelusten suhteen tehdä se myös uudella tavalla eläväksi. Vajaassa viikossa nuoret oppivat sen, että päivittäiset jumalanpalvelukset eivät ole rasite, vaan rikkaus.

Leirillä tarkoituksena on myös vastata kaikkiin mahdollisiin kysymyksiin jotka askarruttavat nuoria. Ilmapiirin ja opetustilanteen tulisi olla sellainen, että kysyminen ei ole tyhmyyden merkki, vaan aivan päinvastoin. Kysymykset ovat siis enemmän kuin suotavia. Paras tapa oppimiseen ei olekaan  pänttääminen, vaan kysyminen.

Nuorilla on paljon kysymyksiä ja monet niistä liittyvät sellaisiin asioihin, joita on käsitelty myös valtamediassa. Kysymyksiä voi esittää kirjallisesti ja nimettömästi, jolloin kysyminen on paljon helpompaa.
Nuoret osaavat kysyä ja kyseenalaistaa ja he myös osaavat vaatia perusteluja. Mutta nuoret osaavat olla myös tyytyväisiä näihin perusteluihin. Välillä ihan ihmettelen sitä, että miten nuori pystyy omaksumaan 15 minuutissa jonkin asian, mistä aikuiset jaksavat jauhaa netin mielipidepalstoilla kuukausitolkulla. Uskon siihen, että edellä oleva asia liittyy siihen, että nuorilla on kyky omaksua uusia asioita ja he pystyvät muuttamaan aikaisempia näkökantojansa saatuaan siitä riittävät perustelut. Olen vuosien saatossa huomannut, että ne jotka eniten kysyvät (ja myös kyseenalaistavat) ovat aikuisiällä kaikkein aktiivisimpia seurakuntaelämässä.

Huolestuttavaa tässä on kuitenkin se, että medialla on valta ja voima luoda tiettyjä stereotypioita kirkosta nuoren päähän, jotka saattavat olla kaukana totuudesta. Me siis juodumme kristinoppileirillä paikkaamaan nuorten virheellisiä tai puutteellisia käsityksi omasta kirkosta, joita he ovat joutuneet tiedotusvälineistä lukemaan. Surullista on tietysti myös se, että tiedotusvälineet eivät yleensä kerro lähes koskaan hyviä uutisia, vaan ainoastaan negatiivisia uutisia. Millaisen käsityksen nuoret kirkosta ja omasta uskostaan saavatkaan?

Kristinoppileiriin kuuluu myös katumuksen sakramentti. Se ei ole kuulustelutilaisuus, vaan mahdollisuus katsoa sekä taakseen että eteenpäin. Mitä minä kadun? Mitä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä? Miten voisin tehdä asioita tulevaisuudessa paremmin?
Ainoastaan yhden oleellisen ohjeen annan katumukseen liittyen. Kukaan ei voi sanoa, että "en ole ikinä tehnyt mitään väärin." 15-vuotiaalla täytyy jo olla kyky erottaa hyvä ja paha toisistaan sekä huomata asioita, jotka ovat kaukana siitä mitä Kristus on meille opettanut.
Katumuksen sakramentti leirillä on monelle ensimmäinen tutustumiskäynti siihen toimitukseen, joka on annettu meille parannuslääkkeeksi. Aikuisiällä asiat yleensä mutkistuvat ja tarve katumukseen kasvaa.

Nuoret ovat onneksi vielä sellaisia, että heillä on myös aikuisia parempi kyky pyytää ja antaa anteeksi. Aivan samalla tavoin kun me aikuiset ylpeyden tähden emme osaa luopua virheellisistäkään käsityksisitä, niin samalla tavoin me emme ylpeyden tähden osaa pyytää ja antaa anteeksi. Ei ihme, että Kristus on käskenyt meitä ottamaan mallia lapsista (ja nuorista).

Olen jokaiselle leirillä kertonut nuorille, että he ovat leirin päätyttyä monessa suhteessa rikkaampia. Se ei koske pelkästään leiriläisiä. Minäkin huomaan olevani joka leiri hieman viisaampi. Ja tuota viisautta minulle ovat opettaneet nimenomaan nuoret.

Paaston tarkoitus V - KATUMUS

Suureen paastoon tarkoituksena on muuttaa meitä ihmisiä parempaan suuntaan. Tämän vuoksi paastoon  kuuluu luontevalla tavalla katumuksen sakramentti. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että katumus on ajankohtainen ainoastaan paaston aikana, sillä tuohon katumukseen meidän pitäisi osallistua aina kun siihen vähänkin on tarvetta.

Heti paaston ensimmäisellä viikolla luetaan pyhän Andreas Kreetalaisen katumuskanoni, joka alusta alkaen on sisällöltään hyvin voimallista tekstiä:

"Mistä alkaisin valittaa kurjan elämäni tekoja? Miten nyt aloittaisin valitusvirteni, Kristus? Laupeudessasi anna Sinä rikkomuksistani päästö.
Tule, onneton ihmissielu, kaiken Luojan eteen syntisi tunnustaen, hylkää entinen järjettömyys ja tuo Jumalalle katumuksen kyyneleet.
Voitettuani ensiksiluodun Aadamin rikkomuksissa tajusin itseni tyystin vieraantuneeksi syntieni tähden Jumalasta, iankaikkisesta valtakunnasta ja sen ilosta."

Katumuskanonin tärkein tehtävä on palauttaa meidät maan pinnalle siitä kuvitelmasta, että olisimme täysin synnittömiä ja virheettömiä. Miten me voisimmekaan ryhtyä etsimään itsellemme parannuskeinoja, jos kuvittelemme kaiken olevan kunnossa?

Kuten itse paastoamisen kohdallakin niin lähtökohta mielenmutokselle on meissä itsessämme. Meitä ei voida pakottaa katumukseen, vaan meitä voidaan ainostaan kannustaa siihen. Ulkonainen katumus, joka on vailla todellista tahtotilaa ei lopulta johda hyvään.

Katumuksen mysteerio itse toimituksena saattaa kuulostaa pelottavalta, vaikka sen tarkoituksena auttaa meitä. Ehkä yhtenä pelkona on epätietoisuus siitä, että miten tuossa tilanteessa pitäisi toimia ja sanoa. Toisen, ehkä vielä suuremman kynnyksen katumukseen osallistumiselle luo häpeäntunne tehdyistä synneistä. Mutta miksi meidän pitäisi hävetä sitä, että kadumme ja haluaisimme vihdoinkin tehdä asioita paremmin? Eikö siinä ole enemmän hävettävää, jos tietoisesti emme halua parantua?

Kristus ei missään vaiheessa tuominnut niitä, jotka tulivat Hänen luokseen katuen. Päinvastoin. Katumuksen kautta kotiinpaluun tekevä ihminen antaa aina aiheen riemuun. Tämä tulee esille Tuhlaajapojan vertauksessa, sekä vertauksessa kadonneesta lampaasta, jonka kohdalla Kristus sanoo:

 ”Kun hän löytää lampaansa, hän nostaa sen iloiten hartioilleen, ja kotiin tultuaan hän kutsuu ystävänsä ja naapurinsa ja sanoo heille: ’Iloitkaa kanssani! Minä löysin lampaani, joka oli kadoksissa.’ Minä sanon teille: näin on taivaassakin. Yhdestä syntisestä, joka kääntyy, iloitaan siellä enemmän kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä hurskaasta, jotka eivät ole parannuksen tarpeessa.” (Luuk. 15:5-7)

Miksi siis enää epäröisimme, sillä meitä niin monella tapaa muistutetaan siitä että katumus on lopulta riemullinen ja myönteinen asia, jota ei koskaan tarvitse hävetä. Jos me kaikin tavoin haluamme muuttaa elämämme suuntaa, niin silloin emme yksinkertaisesti voi sivuuttaa katumusta. Jotta ymmärtäisimme katumuksen, tai paremmin sanottuna mielenmuutoksen mysteerion merkityksen, tulisi sitä tutkia paljon tarkemmin. Pyrin omien voimavarojeni mukaan kertomaan siitä vielä myöhemmin lisää. 

Linkki opetuspuheeseen ja kuulumisia

Tervehdys kaikille!

En varsinaiseti tässä laiskottele, mutta blogini päivitys on ollut valitettavan vähäistä. Laitan tähän LINKIN Tuomiosunnuntain  opetuspuheeseen vuodelta 2011.

Työn alla on tällä hetkellä katumuksen sakramentti (josta olen aiemminkin kirjoitellut sitä ja tätä). Lisäksi yritän edelleen tutkia hieman liturgian historiaa ja selvittää, että millaisia varhaisia käytäntöjä löydämme harvemmin toimitetuista jumalanpalveluksista. Olen joskus kertonutkin, että liturgiasta löytyy monia kerrostumia, jotka tulevat esille äärimmäisen hyvin juuri palveluksen lopussa.
Viime torstaina oli koululaispalvelus, jossa toivotin tuttuun tapaan:
"Lähtekäämme pois rauhassa."
*WOOSH* (osa oppilaista otti tiikerinloikkia kohti ulkoa ovea)
Minä siihen: "Hei! Takaisin! Ei tämä oikeasti vielä päättynyt."


Laitan teille tähän loppuun lyhyen pätkän tuosta työn alla olevasta katumukseen liittyvästä kirjoituksesta, jossa sivutaan myös paastoa:
 

"Paasto ja katumuksen muut ulkoiset apukeinot eivät vielä itsessään ratkaise kaikkea, vaan kyse on nimenomaan elämänmuutoksesta. Joonan kirjassahan sanotaan, että ”Jumala näki, että he kääntyivät pahoilta teiltään”. Jatkuva paasto tuhansine rukouksineen ja maahankumarruksineen eivät lopulta ole mitään ellei ihminen todella muutu. Jumala ei armahtanut niniveläisiä paaston ja säkkikankaaseen pukeutumisen vuoksi, vaan siksi, että näiden ulkoisten apukeinojen myötä he alkoivat todella muuttua. Tästä me pääsemmekin takaisin pyhään Johannes Kastajaan, joka on sanonut: ”Tehkää hedelmää, jossa kääntymyksenne näkyy!”

Kääntymyksen täytyy näkyä muutoinkin kuin ulkoisessa olemuksessa. Pelkkien ulkoisten merkkien käyttäminen näet antaa mahdollisuuden myös ulkokultaisuudelle. Kristus kuvaa vuorisaarnassaan oikeanlaista paastoamista sellaiseksi, että ihminen ei ryhdy pelkästään muuttamaan ulkoista olemusta, jotta ihmiset varmasti huomaisivat paaston ja katumuksen. Taustalla oli varmasti suoranainen väärinkäytös, jossa ulkoista olemusta muutettiin sen kaltaiseksi, että siitä heijastui katumus ja paasto, vaikka todellisuudessa tätä ei tapahtunutkaan. Kyse oli siis näyttelemisestä ja tekopyhyydestä, josta Kristus ankarasti varoitti. Meidän päivinämme paasto ja katumus eivät tule yhtä voimakkaasti esille ihmisten ulkoisessa olemuksessa, mutta tämä ei sulje pois mahdollisuutta ulkokultaisuuteen."

Tuhlaajapoika (opetuspuhe)

Vietämme tänään Suuren paaston toista valmistussunnuntaita, jota kutsutaan päivän evankeliumiluvun mukaisesti Tuhlaajapojan sunnuntaiksi. Kristuksen vertaus tuhlaajapojasta on varmasti yksi koskettavimmista evankeliumin opetuksista. Siihen kätkeytyy hyvin paljon kaikkea, mutta lyhyesti sitä voisi kuvata myöskin mielenmuutoksen ja synninkatumuksen ikoniksi.

Vertaus alkaa nuoremman pojan vaatimuksella, jossa hän haluaa isältään oman osuutensa perinnöstä. Tämä vaatimus oli suoraan sanottuna julkea teko, koska hän kohteli omaa isäänsä ikään kuin tämä olisi jo kuollut. Isän ei olisi tietenkään tarvinnut tähän suostua, mutta hän kuitenkin kunnioitti poikansa tahtoa ja antoi tälle omaisuuden ja vapauden lähteä. Juutalaisessa kulttuurissa tämä tarkoitti sitä, että poika ei enää kuulunut millään tavoin perheeseen.

Tapahtumat etenevät nopeasti. Poika haaskasi omaisuutensa vastuuttomasti ja nälänhädän myötä hän löytää itsensä sikolätistä. Tämä oli juutalaiselle varmasti alhaisin mahdollinen paikka, sillä sika oli heille saastainen eläin. Juuri tuossa alhaisessa tilassa poika ymmärtää sen, että hänen isänsä kodissa kaikki on paremmin. Hän kokee mielenmuutoksen, joka saa hänet palaamaan takaisin. Ei ylpeänä, vaan äärimmäisen nöyränä ihmisenä, joka ei olisi vaatinut perheenjäsenen kohtelua, vaan oli valmis toimimaan tavallisena palvelijana.

Tämän vertauksen tärkeimmistä asioista tapahtuu pojan kotiinpaluussa. Isä ei millään tavoin nuhtele poikaansa, vaan ottaa tämän avosylin vastaan. Yhtä hyvin tämän vertauksen nimi voisikin olla ”Rakastava isä” kuin ”Tuhlaajapoika”, sillä meitä nimenomaisesti muistetaan isän rakkaudesta ja siitä, että katuvan ihmisen ei tarvitse pelätä Jumalaa.

Mitä kaikkea voimme sitten oppia tästä vertauksesta?

Ensimmäinen opetus on varmasti se, että Jumala kunnioittaa ihmisen vapaata tahtoa, vaikka sen seurauksena ihminen lähtisikin kulkemaan poispäin Jumalasta, aivan kuten Tuhlaajapoika isänsä kodista. Monesti saatamme jopa kysyä, että miksi Jumala sallii ihmisen ajautua ongelmiin? Ehkä tämän voisi muotoilla ennemmin niin päin, että miksi ihmisen pitää ajaa itse itsensä aallonpohjalle ennen kuin hän ymmärtää mikä on hänelle parasta?

 

 Vertauksessa meitä muistutetaan myös mielenmuutoksen tärkeydestä. Tuhlaajapoika  koki mielenmuutoksen, eli katumuksen vasta sikolätissä. Meidän ei tarvitse odottaa mitään oman elämämme aallonpohjaa, vaan meidän tulisi tarkkailla itseämme jatkuvasti. Hyvänä apuna tässä kaikessa on kirkon tarjoamat paastokaudet, joissa meitä erityisesti kannustetaan osallistumaan katumuksen sakramenttiin. Niissä meillä on mahdollisuus tutkia omaa elämää ja ottaa uusia suuntia.

Tuhlaajapojan mielenmuutos on myönteinen esimerkki meille kaikille. Pahempi vaihtoehto olisi ollut, että hän ei olisi ymmärtänyt oman elämänsä alennustilaa ja ajan mittaan hän olisi alkanut pitää koko sikolättiä täysin normaalina elinympäristönä. Tämä vaara on aina olemassa. Mikäli ihminen tarpeeksi pitkään jatkaa tietynlaista elämää, niin hän sokeutuu sille kaikelle.

Edesmennyt arkkipiispa Paavali käytti aikoinaan sellaista vertausta, jossa ihminen astuu huoneeseen, missä on poltettu paljon tupakkaa. Hetkellisesti hän haistaa kaiken sen huoneessa olevan tunkkaisen käryn. Ei mene kuitenkaan pitkään ennen kuin hän on jo tottunut huoneen tunkkaiseen hajuun.

Samalla tavoin on myös meidän elämässämme. Ei mene pitkään siinä, kun totumme johonkin sellaiseen, mikä ei ole meille hyväksi. Meillä tulisi olla kyky huomata sellaiset asiat, jotka eivät ole meille hyväksi.

Viimeinen opetus liittyy vertauksen loppuosaan, jossa tuhlaajapojan veli kieltäytyy osallistumasta siihen juhlaan, jonka isä järjesti kotiin saapuneelle nuoremmalle pojalleen. Tältä veljeltä ei herunut myötätuntoa ja rakkautta kotiin palannutta veljeään kohtaan. Itse asiassa hän ei edes tunnustanut tätä veljekseen, vaan totesi isälleen ainoastaan, että ”sinun poikasi”. Tämä vanhempi veli muistutti samalla tavoin sitä Kristuksen vertauksen fariseusta, joka vähätteli toista ihmistä ja asetti itsensä korkeampaan asemaan.

Kuinka paljon tähän Kristuksen vertaukseen monien muiden opetusten tavoin kätkeytyy sellaista syvällistä sanomaa, josta meidänkin tulisi ottaa opiksi? Jokainen valmistussunnuntai antaa meille omanlaisensa opetuksen, joita noudattamalla me pystymme kulkemaan Suuren Paaston tietä aivan uudella tavalla ja ohjaamaan näin myös omaa elämäämme kohti rakastavaisen Isän kotia.

Paaston sanoma ei ole synkkä eikä edes surumielinen, vaikka sellaiseksi me sen helposti miellämme. Paasto on täynnä iloa ja riemua. Iloa ja riemua siitä, että me huomaamme olevamme paljon täydellisempiä juuri silloin, kun olemme lähellä Jumalaa. Amen.

Väärinymmäryksestä välinpitämättömyyteen

Katumuksen sakramentti mielletään helposti sellaiseksi, että pyydetään anteeksi pahoja asioita joita on tullut tehtyä ja kaikkia hyviä asioita, jotka ovat jääneet tekemättä. Näinkin voidaan sanoa, mutta asia ei ole kuitenkaan näin yksioikoinen. Katumuksessa tulisi myös pohtia, että tulevaisuudessa samat virheet eivät toistuisi. Katumus ei ole vain menneisyyden käsittelyä ja sen taakse jättämistä, vaan myös tulevaisuuden varjelemista. Kai sitä voisi kutsua ennaltaehkäiseväksi toiminnaksi.


Monet synneistä liittyvät siihen, että suhteemme lähimmäisiin on jollain tavalla rikkoutunut. Se voi olla aluksi pientä närkästymistä, joka ajan myötä muuttuu pahanpuhumiseksi ja suoranaiseksi vihaksi. Lopulta se on välinpitämättömyyttä, jolloin toista ihmistä ei yksinkertaisesti enää ole. Rakkaus ja yksinkertaisenkin myötätunnon osoittaminen on muuttunut tällöin mahdottomaksi.


Jos haluamme välttyä tällaiselta niin miten voisimme siihen etukäteen varautua?
Suhteemme toiseen ihmiseen voi tietenkin murentua monella tavalla, mutta kenties yksi turhimmista tekijöistä on väärinymmärrys. Tässä kohden minun on pakko lainata viestinnän professori Osmo A. Wiion viestinnän ensimmäistä lakia: "Viestintä yleensä epäonnistuu, paitsi sattumalta."


Niin huvittavalta kuin tuo edellä oleva lainaus kuulostaakin, niin se pitää valitettavan hyvin paikkansa. Me ihmiset emme yksinkertaisesti ajattele asioista täsmälleen samalla tavoin. Niinpä normaalissa keskustelussakin yksinkertainenkin asia saattaa piirtyä keskustelukumppanin mieliin aivan toisella tavalla miten puhuja sen alunperin tarkoitti. Huumorintajun on hyvä esimerkki siitä, kuinka asiat voidaan ymmärtää väärin. Toinen sanoo jonkin asian leikillään, mihin ei kätkeydy mitään henkilökohtaista ivaa. Tästä huolimatta keskustelukumppani saattaa ymmyrtää sen nimeomaan pilkkana.


Tuota Wiion viestinnän lakia voisi hieman soveltaen jatkaa:

"Epäselvissä tilanteissa sanoma tulkitaan pahimmalla mahdollisella tavalla".

En tiedä onko kyse luontaisen pessimistisestä ajattelusta, mutta jostain kumman syystä epäselviksi jääneet asiat halutaan ymmärtää varman päälle kielteisesti. Kyse voi olla siitä, että keskustelun aikana emme kehtaa pyytää selvennystä kuulemaamme (sillä kuka nyt tahtoisi antaa itsestään tyhmän kuvan), tai sitten ryhdymme pohtimaan kuulemaamme vasta kotona. Joka tapauksessa tuo epäselvä asia alkaa vaivata, jolloin yleensä jo viikon kuluessa olemme pystyneet omissa päissämme luomaan siitä niin pahan asian, että siitä voi ("hyvällä omallatunnolla") loukkaantua ikiajoiksi.

Asian oikea laita tietysti ratkeaisi hyvin helposti sillä, että mahdollisimman nopeasti pyydämme selvennystä epäselvään asiaan. Meidän pitäisi luopua siitä kieroutuneesta ajattelusta, jossa kysymysten esittäminen ja asioiden selventäminen koetaan tyhmän ihmisen tavaramerkkinä. Mielestäni on paljon tyhmempää niellä kaikki kuulemansa purematta. Tämä koskee myös koululaitosta. Kysyvät oppilaat ovat yleensä niitä fiksumpia, koska he pohtivat kuulemaansa ja haluavat siihen lisäselvityksen. Valitettavasti kysymistä hävetään täysin turhaan jo liian nuoresta pitäen.


Mikä on sitten tämän pohdinnan opetus?
Kenties se, että meidän pitäisi olla hyvin tarkkana, että mitä sanomme ja miten sen sanomme. Saman asian voi sanasta sanaankin sanoa hyvin monella tavalla. Kuulija ei yleensä ymmärrä asiaa samalla tavoin kuin me sen käsitämme (Wiion lakiin perustuen). Kuulijan vastuulla on tietysti selvittää mahdollisimman nopeasti epäselvä asia, ennen kuin kärpäsestä tulee härkänen ja ihmissuhteet alkavat tulehtua täysin turhaan.
Näissä väärinymmärryksissä anteeksipyytäminen voi hankalaa, jos puhuja ei ole käsittänyt sanoneensa mitään pahaa ja kuulija taas ei aio pyytää lisäselvitystä kuulemaansa, vaan itsepintaisesti odottaa anteeksipyyntöä.


Tämä kaiken edellä olevan haluan erityisesti osoittaa kaikille seurakuntatyöhön valmistautuville. Olen itse enemmän kuin kerran saanut muistutuksen ja opetuksen kantapään kautta viestinnän haasteellisuudesta. Olen loukannut toisia ihmisiä vailla parempaa käsitystäni ja toisaalta olen huomannut senkin, että sanomiseni on ymmärretty käytännössä täysin päinvastaisella tavalla. Omasta mielestä hyvästä leikinlaskusta onkin tullut verinen loukkaus.


Ihmissuhteiden tulehtuminen on aina hyvin surullinen asia. Jotenkin se tuntuu aina vain surullisemmalta ja pahemmalta, jos me olemme etääntyneet toisesta ihmisestä vain sen tähden, että olemme tulkinneet jonkin asian väärin. Tämän vuoksi aina kannatta kysyä. Asiat eivät todellisuudessa ole niin pahoja, vaikka sellaiseksi me ne helposti haluamme tiedostamattamme väärinymmärtää.

Ravintolan WC:n kyltin mukaan pönttöön ei parane laittaa MITÄÄN muuta kuin paperia. On siis parempi hoitaa tarpeet jossain toisessa vessassa, mikäli tämän viestin haluaa sillä tavoin väärinymmärtää.