Rahan orjuudessa elävät

Ei liene epäselvää, että evankeliumin opetukseen kuuluu se, että emme kiintyisi rahaan ja omaisuuteen tarpeettomasti. Kristus on sanonut tämän seuraavasti: “Kukaan ei voi palvella kahta herraa. Jos hän toista rakastaa, hän vihaa toista; jos hän toista pitää arvossa, hän halveksii toista. Te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa.” (Matt. 6:24)

Vaikka tuo opetus on kaikessa yksinkertaisuudessaan helposti ymmärrettävissä, niin siitä huolimatta sen noudattaminen on kaikkea muuta kuin helppoa. Voi tietenkin olla, että kun tarpeeksi monta kertaa kuulee puhuttavan tietyistä kristillisistä hyveistä, niin niihin turtuu ja niitä ei enää ota senkään vuoksi vakavasti. Niistä tulee lausahduksia, joita mielestämme ainoastaan hyvin hurskaiden ihmisten tarvitsee halutessaan noudattaa.

Mutta näistä asioista ei huvin vuoksi varoitella, sillä raha ja omaisuus saattavat helposti tehdä ihmisestä orjan, joka ei kykene muuta kuin palvelemaan tuota omaisuuttaan ja samalla tehdä kaikkensa, että hän saisi sitä lisää. Samalla käsitys onnellisuudesta ja elämisen arvoisesta elämästä muuttuu sellaiseksi, että niitä punnitaan ainoastaan rahassa.

Varmasti monet ajattelevat, että rahaan ja omaisuuteen ei voi kiintyä näin vahvasti. Ja varmasti vielä suurempi osa ihmisistä ajattelee, että jos minulla olisi yhtäkkiä enemmän rahaa, niin varmasti osaisin käyttää sitä vastuullisesti, enkä varmasti kiintyisi siihen liikaa.

Mutta rikkaus on huumeen kaltaista. Todellisuudessa hyvin harva pystyy vastustamaan yltäkylläisyydessä olemista, jos siitä kerrankin on päässyt nauttimaan.

Tai harva pystyy edes vastustamaan sitä, että jos tulisi sellainen mahdollisuus, että siitä voisi päästä nauttimaan. Esimerkiksi lottoarvontaan osallistuminen ei perustu järjellä pohdittuihin todennäköisyyslaskelmiin, vaan siihen vahvaan uskoon, että tuo olemattoman pieni mahdollisuus päävoittoon osuu omalle kohdalle. Onhan se mahdollisuus aina olemassa. Sehän on 1:15 000 000.

Ja jos päävoitto sattuisikin omalle kohdalle, niin osaisiko ihminen sitten käyttää oman pelastuksen kannalta oikein, vai tulisiko hänestä itsekkäämpi ja ahneempi?

Pelkistetysti voisi ajatella, että ihmisellä näyttäisi olevan luontainen taipumus olla ahne. Mutta ehkä kyse ei todellakaan ole ahneudesta, vaan voimakkaasta riippuvuussuhteesta, joka kohdistuu rahaan ja omaisuuteen. Ihmisestä on todellakin tullut silloin orja, jolla ei ole mitään mahdollisuuksia irroittautua tuosta suhteestaan omin avuin.

Kristillisessä mielessä tuollainen suhde ei voi johtaa hyvään, koska pelkästään itselleen kerääminen on aina pois muilta. Mitä enemmän haluamme itsellemme, niin sitä enemmän sitä täytyy ottaa toisilta.

Ja kuinka ollakaan, aivan liian usein ihminen tulehduttaa välinsä lähimmäiseen juuri rahan takia. Saatanan on helppo mennä ihmiseen juuri rahaa ja omaisuutta apuna käyttäen. Ja kyse ei ole maailmanlaajuisesti ajateltuna enää pelkistä riidoista ja erimielisyyksistä, sillä rahan- ja vallanhimo ovat taustalla silloin kun maailmassa soditaan.

Kaikesta huolimatta raha ja omaisuus eivät itsessään ole pahoja. Ne ovat yksinkertaisesti välineitä, joita käytämme tässä maailmassa. Luonnollisesti meillä on suuri vastuu käyttää sitä oikein. Hyvin harva kykenee sellaiseen harkitsevaisuuteen ja itsehillintään, että hänestä ei tule orjaa näille asioille. Siksi sielun pelastuksen kannalta voi olla useinkin helpompaa, ettei niitä ole liikaa.

Jos raha on kerran väline, niin järjellä ajateltuna meillä ei pitäisi olla syytä kiintyä välineisiin. Emmehän yleensä sen kummemmin kiinny vasaraan, silityslautaan tai taskulamppuun. Pystymmekö mieltämään rahan välineenä, vai tuleeko siitä elämää suurempi asia?

Kristitylle raha ei ole automaattisesti paha asia, vaan se on väline hyvän tekemiseen. Meidän tulisi oikeastaan ajatella niin, että kaikki on annettu meille hetkellisesti haltuun ja Jumala on kaiken täällä maailmassa olevan varsinainen omistaja. Hän odottaa, että osaisimme käyttää meille uskotun rahan ja omaisuuden oikealla ja vastuullisella tavalla.

Kristus on viitannut tähänkin vertauksessaan hyvästä taloudenhoitajasta, joka hoitaa hyvin hänelle uskotun tehtävän ja näin hän on koska tahansa valmis vastaanottamaan isäntänsä. Tähän viitaten Kristus kysyy:

"Kuka siis on uskollinen ja viisas palvelija, jonka talon isäntä asettaa palvelusväkensä esimieheksi katsomaan, että kaikki saavat ruokansa ajallaan?” (Matt. 24:45)

Sama kysymys on osoitettu jokaiselle meistä. Osaammeko olla uskollisia ja viisaita palvelijoita, jotka hoitavat uskotun tehtävän hyvin?

Tilaisuus tekee ahneen...tai kavaltajan

Ihminen ei ole lähtökohtaisesti paha, koska hän kuuluu tähän luomakuntaan, jonka Luoja on hyväksi todennut. Ihmisellä on kuitenkin vapaa tahto, joka mahdollistaa sen että hän heikkoudessaan tekee myös vääriä valintoja ja lankeaa siten syntiin.

Me näemme tietenkin ensimmäisenä toisten ihmisten synnit ja saatamme mielessämme todeta, että “minä en ikinä sortuisi moiseen”. Mutta kukapa nyt myöntäisikään itselleen sitä, että aikoisi harkiten tehdä pahaa jossain tulevaisuudessa. Tuskinpa Juudaskaan aloittaessaan Kristuksen mukana kulkemisen ajatteli, että “tuon miehen minä muuten tässä vielä kavallan 30 hopearahan hinnalla”.
Harvemmin ihminen kovin pitkälle ennakkoon on suunnitellut pahan tekemistä. Melkein voisi sanoa, että tietynlaiset olosuhteet koettelevat ihmistä ja juuri siinä punnitaan, että pystyykö hän tekemään oikeita valintoja.

Juudaksesta sanotaan, että hän oli rahanahne. Ilmeisesti hän Kristuksen mukana kulkiessaan huomasi, että tämä Messias ei tuonutkaan mukanaan maallista valtaa (myös rahaa) ja kunniaa, vaan kysymys olikin taivaallisista asioista. Kristus ei vastannut Juudaksen odotuksia. Hän halusi jotain muuta kuin taivaallisia asioita ja niinpä 30 hopearahaa tuntui kavaltamisen yhteydessä hyvältä lohdutukselta. Toki Juudakseen liittyy paljon muutakin, mutta sitä ei ole syytä pohtia tässä sen enempää.

Mutta miettikäämme esimerkiksi tuota rahanahneutta. Kukapa meistä sanoisi, että “minä se muuten olen rahanahne ihminen”. Voisimme varmasti hyvin hurskaana sanoa aivan päinvastaista. - “Minua ei raha ja maalliset asiat kovin paljoa kiinnosta.” Mutta eipä sellainen paljoa kiinnosta mitä ei meille tarjota.

Entäpä jos tulisi tilanne että raha olisi tarpeen ja sen saamiseen tarjoutuisi mahdollisuus? Saattaisimme jopa hankkia sitä siinä tilanteessa kyseenalaisin keinoin, jos uskoisimme että siitä ei tulisi meille mitään seuraamuksia.

Kuten edellisessäkin kirjoituksessa mainitsin kärsivällisyyteen liittyen, niin me emme tiedä totuutta omasta kärsivällisyydestä (tai sen puutteesta), ennen kuin meitä on sen suhteen koeteltu. Samaa voisi sanoa rahanahneudestakin. Me emme tiedä totuutta, ennen kuin meitä on sen suhteen koeteltu. Isä meidän - rukouksessa pyydämme: “äläkä saata meitä kiusaukseen”. Se ei tarkoita sitä, että Jumala johdattaisi meitä kiusaukseen, vaan se tarkoittaa, että pyydämme Jumalaa vahvistamaan meitä, että emme koettelemuksissa lankeaisi.

Eli hyvin monissa asioissa me emme tiedä totuutta omista heikkouksistamme, ennen kuin me olemme joutuneet tilanteeseen, jossa kysytään tuota harkitsevaisuutta ja päättäväisyyttä tehdä oikeita valintoja. Silloin kun kaikki on elämässä rauhallista ja seesteistä, niin me olemme varmasti kärsivällisiä, anteliaita, siveellisiä, hurskaita jne. Mutta mitä me olemme sitten kun joudumme todelliseen koettelemukseen? Siinä vasta testataan sitä, että mitä me olemme.

Juudas kulki omaa polkuaan niin pitkälle, että siitä ei ollut enää paluuta takaisin. Se oli juuri sitä paatuneisuutta, joka lopulta teki katumuksestakin mahdotonta. Tässä kohden Suurta viikkoa meitä muistutetaankin siitä, että emme lähtisi tuolle Juudaksen polulle. Mutta ajatus siitä, että olisimme Juudaksen kaltaisia tuntuu täysin mahdottomalta: “En minä ole rahanahne, enkä minä ikinä kääntäisi selkää Kristukselle!”

- Mutta näin Juudaskin varmasti ajatteli siinä vaiheessa kun hän ryhtyi seuraamaan Kristusta.

Paaston avulla tämän maailman himoja vastaan

Miten kristillistä paastoa voisi kuvata lyhyesti? Kenties voimme sanoa, että paaston tarkoituksena on saattaa elämässämme olevat asiat oikeaan tärkeysjärjestykseen. Paasto on taistelua maallistumista vastaan.

Mutta mitä sitten on tuo maallistuminen?

Tässä kohden on hyvä tarkastella sitä, että mitä tarkoitetaan sillä maailmalla, johon Kristus monissa kohdin viittaa kielteisessä sävyssä. Esimerkiksi jäähyväisrukouksessaan Kristus sanoo seuraavasti: “Maailman puolesta minä en rukoile, vaan niiden, jotka sinä olet minulle antanut, koska he kuuluvat sinulle. - -  Minä olen ilmoittanut heille sanasi, ja he ovat saaneet osakseen maailman vihan, koska eivät kuulu maailmaan, niin kuin en minäkään kuulu”. (Joh. 17: 9,14). Eli maailmalla ei tässä yhteydessä tarkoiteta maailmaa luomakuntana, sillä Jumala luodessaan maailmaan näki, että se on hyvä. Maailmalla tarkoitetaan tässä kohden sitä ihmisten luomaa elämänjärjestystä, joka haluaa elää itseriittoisesti ja omia himojaan seuraten. Lyhyesti voisi sanoa, että “tämä maailma” tarkoittaa sellaista elämää, jossa Jumala on jätetty kaiken ulkopuolelle. Tässä valossa sana “maallistuminen” tarkoittaa sitä, että ihmiset pyrkivät joko tietoisesti tai joskus tietämättään elämään sellaista elämää, jossa ei ole Jumalaa ja jota ohjaavat itsekkäät himot. Hyvin harva ihminen olisi kuitenkaan valmis myöntämään, että omaa elämää ohjaavat himot. Mutta pohjimmiltaan tästä on kysymys.

Yksinkertaisimillaan kyse voi olla ruuanhimosta, joka ylittää sen mikä on ihmiselle tarpeellista. Herran rukouksessa Jumalalta pyydetään “jokapäiväistä leipää”, jonka osuvampi käännös voisi olla nimenomaan “elämälle tarpeellista leipää”. Mikä on kohtuullista ja tarpeellista ja mikä taas on turhaa? Eikö juuri himo aja meitä kasaamaan ostoskärryt täyteen sellaista mikä ei kuitenkaan ole tarpeellista? Ruokapaasto nähdään lähtökohtana koko paastolle, sillä se on kaikkein arkipäiväisin ja helpoin asia, missä ihminen monesti seuraa omia himojaan. Tämä maailma yrittää parhaansa mukaan yllyttää meitä kuluttamaan yli omien tarpeiden. Lähes kaikki vastaantulevat mainokset eivät pidä sisällään asioita, jotka ovat meille ehdottoman välttämättömiä, vaan lähes aina ne ovat juuri kaikkea sellaista, mikä on lopulta ylenpalttista.

Eivätkö himot aja ihmistä myöskin loukkaamaan lähimmäisiään? Eikö juuri kunnian- ja vallanhimo aja meitä panettelemaan toista ihmistä? Eikö juuri vallanhimo ole sitä, mikä yhä uudestaan ja uudestaan aiheuttaa maailmassa sotia, terroritekoja ja levottomuuksia. Sen seurauksena luvuton joukko viattomia ihmisiä joutuu kärsimään.

Kunnian- ja vallanhimon vierellä kulkee rahanhimo. Kuinka helposti juuri rahanhimo ajaa ihmisen toimimaan avoimesti toista ihmistä vastaan. Rahasta taisteleminen voi tehdä hyvinkin vaatimattomasta ja nöyrästä ihmisestä suoranaisen hirviön, joka rahanhimossaan on valmis tuhoamaan toisen ihmisen. Kyse ei aina ole edes vieraasta ihmisestä, vaan monesti perintöriidat saavat lapset taistelemaan toinen toisiaan vastaan. Ja kuitenkin kyse on vain rahasta. Se on vain kaupanteon väline. Kuinka paljon sitä pitäisi olla, että sitä olisi riittävästi? Eikö juuri rahan ja omaisuuden himoitseminen ole asioita, jotka yltyvät aina vain pahemmaksi. Juuri tämän vuoksi vaatimattomien ja vähäosaisten oli helpompi seurata ja noudattaa Kristuksen opetusta, sillä heillä ei ollut tuota omaisuuden tuomaa taakkaa kannettavanaan? Rikkaus ja suuren omaisuuden omistaminen ei itsessään ole syntiä, mutta se todellakin voi tehdä pelastumisesta huomattavasti vaikeampaa, jos sitä käyttää ainoastaan omien himojen ruokkimiseen ja itsekkääseen elämään.

Maallistumisen kantavana voimana on himo. Jumalan tahdon mukainen elämä on juuri tuota taistelua himoja vastaan. Siksi monet haluavatkin kieltää Jumalan, sillä silloin himoja voi seurata huomattavasti vapaammin. Ja todellakin, sielunvihollinen ei myöskään vaivaa niitä ihmisiä, jotka ovat kieltäneet Jumalan tahdon ja seuraavat vain omia himojaan. Maallistunut elämä on todellakin vaivattomampaa ja helpompaa. Varjopuolena on se, että himoja seuratessaan ihminen kieltää myös todellisen rakkauden. Ja juuri rakkaus on se ainut asia, jonka me kannamme mukanamme tästä ajasta iankaikkisuuteen.

Maallistunut, omia himojaan seuraava ihminen haluaa kaiken juuri tässä ja nyt. Ja kunhan hän se on saanut, niin silloin toteutuvat myös Kristuksen vuorisaarnassaan esille tuomat sanat: “Totisesti, he ovat jo palkkansa saaneet”. Tämän maailman ihanteiden mukaan elänyt ihminen on saanut tässä jo kaiken haluamansa. Mitään palkkaa tai aarretta ei ole silloin enää luvassa iankaikkisuudessa. Onko se todellakin sen arvoista?

Paasto on aikaa, jonka on tarkoitus herättää meidät. Se ei ole lopulta tavallisuudesta poikkeavaa aikaa, vaan sen on tarkoitus muistuttaa siitä, että millaista kristityn elämän tulisi olla koko ajan. Siksi paasto on meille aina loistava mahdollisuus. - Mahdollisuus palata siihen elämään, jossa me noudatamme Jumalan tahtoa ja jätämme taaksemme sen mihin tämä maailma yrittää meitä vetää.

Vertaus tuhlaajapojasta

Vietämme tänään Suuren paaston toista valmistussunnuntaita, jota kutsutaan päivän evankeliumiluvun mukaisesti Tuhlaajapojan sunnuntaiksi. Kristuksen vertaus tuhlaajapojasta on varmasti yksi koskettavimmista evankeliumin opetuksista. Siihen kätkeytyy hyvin paljon kaikkea, mutta lyhyesti sitä voisi kuvata  mielenmuutoksen ja synninkatumuksen ikoniksi.

Vertaus alkaa nuoremman pojan vaatimuksella, jossa hän haluaa isältään oman osuutensa perinnöstä. Tämä vaatimus oli suoraan sanottuna julkea teko, koska hän kohteli omaa isäänsä ikään kuin tämä olisi jo kuollut. Isän ei olisi tietenkään tarvinnut tähän suostua, mutta hän kuitenkin kunnioitti poikansa tahtoa ja antoi tälle omaisuuden ja vapauden lähteä. Juutalaisessa kulttuurissa tämä tarkoitti sitä, että poika ei enää kuulunut millään tavoin perheeseen.

Tapahtumat etenevät nopeasti. Poika haaskasi omaisuutensa vastuuttomasti ja nälänhädän myötä hän löysi itsensä sikolätistä. Tämä oli juutalaiselle varmasti alhaisin mahdollinen paikka, sillä sika oli heille saastainen eläin. Juuri tuossa alhaisessa tilassa poika ymmärtää sen, että hänen isänsä kodissa kaikki on paremmin. Hän kokee mielenmuutoksen, joka saa hänet palaamaan takaisin. Ei ylpeänä, vaan äärimmäisen nöyränä ihmisenä, joka ei olisi vaatinut perheenjäsenen kohtelua, vaan oli valmis toimimaan tavallisena palvelijana.

Tämän vertauksen tärkeimmistä asioista tapahtuu pojan kotiinpaluussa. Isä ei millään tavoin nuhtele poikaansa, vaan ottaa tämän avosylin vastaan. Yhtä hyvin tämän vertauksen nimi voisikin olla ”Rakastava isä” kuin ”Tuhlaajapoika”, sillä meitä nimenomaisesti muistetaan isän rakkaudesta ja siitä, että katuvan ihmisen ei tarvitse pelätä Jumalaa.

Mitä kaikkea voimme sitten oppia tästä vertauksesta?

Ensimmäinen opetus on varmasti se, että Jumala kunnioittaa ihmisen vapaata tahtoa, vaikka sen seurauksena ihminen lähtisikin kulkemaan poispäin Jumalasta, aivan kuten Tuhlaajapoika isänsä kodista. Monesti saatamme jopa kysyä, että miksi Jumala sallii ihmisen ajautua ongelmiin? Ehkä tämän voisi muotoilla ennemmin niin päin, että miksi ihmisen pitää ajaa itse itsensä aallonpohjalle ennen kuin hän ymmärtää mikä on hänelle parasta?

Tässä vertauksessa Tuhlaajapojan suhde omaan Isäänsä voi olla samanlainen kuin kenen tahansa ihmisen suhde Jumalaan.

Tuhlaajapoika koki oman isänsä ja kotinsa vapautensa ja onnellisuutensa esteensä. Hän kuvitteli tietävänsä mikä oli hänelle parasta ja mitkä asiat olivat hänen elämässään kaikkein tärkeimpiä. Isä oli hänelle enemmänkin rasite ja niinpä hän ei malttanut enää odottaa isänsä kuolemaa ja sen myötä tulevaa perintöä, vaan hän vaati sitä jo etukäteen. Tuhlaajapojalle isästä oli tullut lopulta merkityksetön, aivan kuten niin monelle ihmiselle tänäkin päivänä Jumalasta on tullut merkityksetön. Kirkosta erotaan; ja vaikka syitä on monia, niin vapaus Kirkon opetuksesta ja raha näyttävät ajavan monia tähän päätökseen.

Usko ja uskonmukainen elämä koetaan monesti rasitteena, koska uskonmukaisessa elämässä meidän täytyy tehdä elämässä valintoja, jotka eivät aina sillä hetkellä tunnu meitä hyödyttävän. Lisäksi ajatellaan, että ihminen ei voi myöskään olla todella vapaa, jos hän elää tiiviissä suhteessa Jumalaan; tai että hän ylipäätänsä uskoo Jumalaan.

Vapauden ja onnellisuuden määreet ovat vääristyneet. Vapautta on se, että ihminen saa tehdä mitä huvittaa, vaikka se olisikin väärin. Tällaisessa vapaudessa omatunto on vaiennettu. Onnellisuuden määreenä taas monesti käytetään rahaa ja omaisuutta, aivan kuten tuhlaajapoikakin sen kuvitteli olevan. Eli ihminen ei ole 2000 vuodessa muuttunut yhtään sen viisaammaksi. Edelleenkin vääränlaista vapautta ihannoidaan ja raha ja omaisuutta palvotaan.

Mutta Kristuksen vertaus paljastaa kuitenkin totuuden. Se että ihminen kuvittelee voivansa tehdä mitä huvittaa ei teekään hänestä lopulta vapaata. Raha taas on katoavaista ja sen myötä hankitut ystävät ja näennäinen rakkaus katoavat yhtä nopeasti kuin tuo menetetty omaisuus.

Tuossa tilanteessa ihminen toivottavasti tajuaa, että todellinen vapaus, onnellisuus ja rakkaus ovatkin juuri tuolla Isän kodissa. Ja meitä kaikkia tulisi rohkaista se tieto siitä, että Jumala odottaa syntiin langennutta ihmistä takaisin. Ei armottomana tuomarina, vaan rakastavana Isänä, joka ei tarpeettomasti syyllistä katuvaa lastaan, vaan ottaa tämän avosylin vastaan.

Tämä Kristuksen vertaus todellakin on katumuksen ikoni. Se kertoo siitä, kuinka helposti me eksymme ja kiinnymme katoavaisuuteen, käytämme vapauttamme väärin ja kuvittelemme onnellisuuden ja elämän täyttymyksen olevan saavutettavissa rahalla. Kuitenkin ihminen on vapaa vasta silloin, kun hän on yhteydessä Jumalaan. Ja vaikka tämä yhteys rikkoontuisikin, niin mielenmuutoksen kautta kotiinpaluu on aina mahdollista.

Raha!

Tarvitsemme rahaa kaikkialla, sillä elämälle välttämätöntä ei voi saada ilman rahaa.
Raha ei ole pelkästään kahisevaa ja kilisevää taskussa tai lompakossa, vaan se on myös joukko numeroita, jotka esimerkiksi yhdellä kortinvingutuksella siirtyvät tililtä toiselle. Rahanarvoista on  myös kaikki omaisuus, joka voi olla irtaimistoa, osakkeita, metsää, keräilyesineitä, tai käytännössä ihan mitä tahansa.

Rahaa tarvitaan kaikkeen elämälle välttämättömään ja myös niihin hetkiin, jolloin ihminen haluaa hieman hemmotella itseään.

Raha ei itsessään ole pahaa, vaan pahaa on ihmisen asenne ja suhde rahaan. Millaiseksi me miellämme rahan ja omaisuuden ja sen, että miten sitä pitäisi käyttää?
Mikä tahansa on tietysti vaarallista ja suoraan sanottuna pahaa, jos siihen syntyy kieroutunut riippuvaisuussuhde.
Jos tuhannesta ihmisestä yksi on rahanahne, niin silloin ongelma on jo olemassa. Tämä yksi ihminen ei näet luovuta, ennen kuin hän saa itselleen kaikkien muiden rahat. Ja kyllä tähän maailmaan näitä rahanahneita ihmisiä mahtuu. Tilaisuus tekee varkaan ja yhtä lailla valta ja asema saa ihmisestä ahneen. Toki ihminen voi olla luonnostaan pihi, vaikka hänellä ei olisikaan valtaa, mutta sitten kyse on enemmän näistä "laihialaisvitseihin" liittyvästä toiminnasta.

Raha ja hyvinvointi mielletään pariksi, jossa toista ei voi olla ilman toista. Mutta onko todella näin? Yksilön hyvinvoinnista ei voi olla lopulta kysymys, jos katsotaan tätä jatkuvaa irtisanomisten määrää. Ja irtisanominen on tietysti välttämätöntä kannattavuuden vuoksi. Yli puolet uutisista taitaa tätä nykyä liittyä jollain tavalla talouteen ja yritysten kannattavuuteen. Jatkuvasti joko voivotellaan tai sitten kehutaan sitä, että kuinka monta prosenttia jonkin yrityksen tulos on muuttunut edelliskauteen verrattuna. Ja oikeutettuahan on potkia ihmisiä pois, jos homma ei kannata. Kilpailu on niin kovaa, että tämä on ainoa vaihtoehto yrittää muuttaa toiminta kannattavaksi.

Kilpailu! - Se yrittää olla hieman kauniimpi nimi rahanahneudelle, mutta samasta asiastahan siinä on kysymys. Mutta tämä kilpailu ja kannattavuuden maksimointi ovat suoraan sanottuna neuroottista touhua, jossa ei ole olemassa rajoja.
Mutta kyllä rajat ovat olemassa, vaikkei niitä heti näy. Luonto pystyy antamaan vain tietyn määrän luonnonvaroja ja kantamaan vain tiettyyn pisteeseen saakka saasteita ja myrkkyjä. Myöskään ihmisen jaksaminen ja työkyky on tietyssä mielessä rajallista. Tällä nykyisellä touhulla meillä on parinkymmenen vuoden kuluttua suunnaton määrä ihmisiä sairaseläkkeellä loppuunpalamisen vuoksi. Tietysti silloin eläkeikä on jo varmaan 70 vuoden paremmalla puolella, jolloin voidaan puristaa viimeiset mehut pois niiltä, jotka vielä jostain kumman syystä kykenevät työskentelemään.

Mitä pieni ihminen voi sitten tehdä näiden suurien voimien edessä? Suomalaiset ovat sen verran passiivista sakkia, että suuria mielenosoituksia taloudellisten epäoikeudenmukaisuuksien vuoksi on turha odottaa. Jos sitä taas pieni yksilö heittäytyy höveliksi rahan suhteen, niin aina löytyy niitä, jotka käyttävät tilaisuutta hyväksi ja lypsävät pois turhat rahat.

Mutta omaa asennetta voi kuitenkin muuttaa. Mikä on lopulta meille tärkeää ja tarpeellista ja mikä taas ei? Mittaammeko kaiken rahassa ja pihistelemme jossain asiassa, kun taas johonkin muuhun sitä voi kaataa loputtomasti?
Mieleeni palautuu muutaman vuoden takainen tapaus ostosreissusta. Vaimoni halusi tehdä lapsille pannukakkuja, joihin tulisi vaahterasiirappia päälle. Katsoin vaahterasiirapin hintaa ja totesin, että noin kallista tuotetta emme kyllä laita ostoskärryymme. Hetken kuluttua kuljin oluthyllylle ja nakkasin pari isoa tölkkiä olutta ostoskärryyn miettimättä asiaa sen enempää. En tiedä mikä minuun tuli, mutta hetken kuluttua pysähdyin ja totesin, että aikuisten olueeseen näemmä aina riittää rahaa, mutta lasten oli tyytyminen sokeriin pannukakkujen kanssa. Oluet vaihtuivat vaahterasiirappiin. Tästä teosta olen edelleen ylpeä, sillä ainakin kerran elämässä on todeistettavasti lasten edut käyneet omien etujen edelle.

Mutta tästähän lopulta on kysymys myös rahassa. Mikä on tärkeää ja mikä ei? Kenen eduista on kysymys. Onko kysymys minun oluesta ja "hyvinvoinnista" vai siitä, että lapsilla olisi mukavampaa. Saavatko firmoissa johtohenkilöt tyydytyksen bonuksista, vai tulisiko heille lopulta parempi mieli siitä, että työntekijät saisivat jotain hyvää (kuten vaahterasiirappia) pannukakkujen päälle?

Ja jos tätä kaikkea ajattelee laajemmin, niin paljonko me olemme lopulta valmiita laittamaan hyväntekeväisyyteen, jossa muiden etu käy omien etujemme edelle.
Veronpalautukset maksetaan taktisesti joulun alla, jotta käyttäisimme ne mahdollisimman itsekkäästi (paremman kansantalouden tähden tietenkin).
Mitä jos siinäkin pohtisimme asioiden tärkeysjärjestystä hieman tarkemmin?
Mitä tarvitsemme ja mitä emme?
Mistä olemme lopulta riippuvaisia?

Siinäpä pohdittavaa myös alkaneeseen joulupaastoon.

Tarpeettomasta luopumista vai hurskastelua?

Presidentti Sauli Niinistön ilmoitus oman palkkionsa mahdollisesta leikkaamisesta on kirvoittanut aikamoisen keskustelun. Olen oikeastaan hyvin hämmästynyt siitä, että negetiivisia kommentteja on niin paljon. Tätä ilmoitusta on nimitetty populistiseksi ja jopa vahingolliseksi esikuvaksi, jonka laajamittaisempi noudattaminen ajaisi maamme entistä suurempaan ahdinkoon. Mutta näinhän se tahtoo olla, että teit asioita niin taikka näin, niin aina siitä joku kaivaa esille jotain kielteistä.

Kristillisessä ajattelussa omaisuuteen kiintyminen on tarpeetonta ja sen sijaan hyväntekeväisyys on oikein. Asian tekee hieman ongelmallisemmaksi se, että hyväntekeväisyyden suurieleinen esilletuominen on huono asia, koska se helposti muuttuu ulkokultaisuudeksi ja hurskasteluksi. Tällöin se kääntyy ihmistä itseään vastaan. Kaikesta huolimatta tekopyhyyden nimissäkin annettu almu auttaa sitä jolle se on annettu, vaikka itse antaja ei tällä tavoin keräisikään aarteita taivaalliseen aarreaittaansa.

Pelko mahdollisesta hurskastelusta ajaakin meidät toimimaan Kristuksen opetuksen mukaisesti sillä tavoin, että almua antaessa vasen käsi ei tiedä mitä oikea tekee. En kuitenkaan usko että Kristuksen tarkoittaneen tämän kaiken olevan niin mustavalkoista. Yhtä laillahan kristityn ihmisen pitäisi olla esikuvana muille ja tällöin tulee varmasti niitä hetkiä, jolloin pitää uskaltaa julkisesti tehdä hyvää.

Presidentti Niinistön tapauksessa kyse ei ole edes suoraan hyväntekeväisyydestä, vaan hän on valmis luopumaan osasta palkkiostaan. Hän siis tarkalleen ottaen haluaa vuotuisen palkkionsa olevan 126.000 euroa tuon 160.000 euron sijaan, jolloin se olisi siis samalla tasolla mitä se oli presidentti Tarja Halosen aikana. Joku enemmän politiikkaan paneutunut voi varmasti selittää tähän liittyvät vahingolliset seuraukset. Itse näen tämän ainoastaan eleenä jossa yksittäinen ihminen toteaa, että "vähempikin riittää" (vaikka onhan tuo kokonaispalkkio monen silmissä edelleen todella suuri).

Ottamatta enää sen enempää kantaa itse Niinistöön ja tähän keskusteluun, niin muutaman sanan voisi sanoa rahasta ja omaisuudesta. Erästä vanhaa sananlaskua soveltaen ihmisellä on tapana oppia ahneeksi hyvin lyhyessä ajassa. Lisäksi ihminen oppii kuluttamaan tulojen nousun myötä yhä enemmän, jonka jälkeen taas tuntuu siltä että rahaa on liian vähän. Esimerkiksi palkankorotuksen motivoiva hyöty katoaa jo parin viikon sisällä, jonka jälkeen ihminen on valmis taas haluamaan lisää.

Mikä on tarpeellista ja välttämätöntä ja mikä taas ei ole? Onhan meillä tietysti se mahdollisuus, että otamme kaikki palkkiot ja niiden korotukset kiltisti vastaan ja sitten annamme siitä meille tarpeettoman osan hyväntekeväisyyteen. Haasteellista on vain luopua rahasta siinä vaiheessa, kun se on jo ojennettu meidän käteemme.

Taas ja taaskin kiireisestä elämästä ja rahasta

Olen useampaan otteeseen kirjoittanut blogiini kiireisestä elämästä ja taloudellisen hyödyn tavoittelusta. Ajattelin kirjoittaa taas ja taaskin näistä aiheista, koska ne tuntuvat ainakin tällä hetkellä turhauttavan minua erityisen paljon. Ja paras tapahan purkaa turhautumista on kirjoittaa asioista omaan blogiin.


Kirkkokahveilla on tässä jo muutaman kerran pohdittu sitä, että minne tässä nyt oikein on kiire?
Vaikka nykyaikaa ei aina ole hyvä rinnastaa "vanhoihin hyviin aikoihin", niin ainakaan ennen ei ihmisillä ollut niin kova kiire. Ennen tehtiin varmasti pitkiä päiviä ja työ oli pääsääntöisesti ruumiillisesti rankempaa. Tästä huolimatta sellaista neuroottista kiireen tuntua ei ollut samalla tavoin ilmassa.


Joku on todennut hyvin osuvasti sen, että mitenkähän ihmiset ovat ennen pärjänneet ja ehtineet tehdä kaikkea niin paljon, vaikka kello on käynyt silloin ihan samaan tahtiin kuin nykyäänkin.
- Tosiaan! Normaalin työskentelyn ja perhe-elämän lisäksi ihmisillä oli ennen enemmän aikaa pysähtyä ja kohdata myös toisia ihmisiä: Kadulla rupateltiin kaikessa rauhassa, käytiin kylässä toisten luona ja lankapuhelimessa voitiin roikkua tuntitolkulla. Nämä edellä mainitut asiat näyttäisivät olevan tätä nykyä katoavaa kansanperinnettä!

Minne on aika kadonnut ja miksi ihmiset ovat nimenomaan henkisesti alkaneet uupua?
- Uskon edelleen siihen, että meitä helpottamaan tarkoitetut asiat ovat kääntyneet meitä itseämme vastaan. Kännykkä ja sähköposti ovat varmasti monella tapaa helpotus, mutta samanaikaisesti ne ovat monelle suoranainen kirous. Miten ihminen voi antaa aikaa itselleen ja läheisilleen, jos hänen pitää koko ajan olla varpaillaan?! - Kännykkää vilkuillaan vähintään 10 minuutin välein. Sähköposti tsekataan vähintään kerran tunnissa ja jos muuta aikaa jää niin sitten ollaan päivittämässä viimeistä vessa- tai kauppareissua Facebookissa. Onko tämä todellakin välttämätöntä?!


Myös työelämässä ihminen saa olla koko ajan varpaillaan. Varmoja työpaikkoja ei ole enää olemassa, sillä tuotannollisista ja taloudellisista syistä voidaan aina antaa potkut jollekin ja erityisesti niille, jotka eivät ole sopeutuvaisia pysymään tässä neuroottisessa, suorituskeskeisessä ja kiireen leimaamassa työtahdissa. Sairaslomaa ei parane ottaa sillä sehän on heikon ihmisen merkki. Apua ei parane muutoinkaan pyytää sillä siitähän voisi saada vaikkapa hullun leiman otsaansa!


"Tuotanto ja taloudellisuus", eli käytännössä raha ratkaisee. Se käy lopulta meidän jokaisen hyvinvoinnin edelle, vaikkei sitä nyt isoon ääneen sanota. Se pitää huolta siitä, että meillä on ainakin näennäinen kiire (myös vapaapäivinä, jolloin pitää myös mennä tuhlaamaan rahoja ostoskeskuksiin). Raha käy myös koko luonnon hyvinvoiniin edelle. Yksittäisten mummonmökkien komposteja ja huusseja käydään kyllä nuuhkimassa ja omistajia sakotetaan, kun ne eivät täytä EU määräyksiä. Samaan aikaan vajaan sadan kilomterin päässä iso kaivos laskettelee myrkkyjä enemmän vesistöön tunnissa, mihin se yksittäinen mummo ei kykene koko elinikänsä aikana. Kaivosta vain ei passaa sakottaa tai sulkea, kun sehän tuottaa. Toisin kuin se mummo siellä mökissään.


Eikös tämä kaikki ole vähän hullun touhua vai mitä?

VINKKI: Jättäkää kännykkä, tietokone ja TV hetkeksi rauhaan ja menkää ulos ja olkaa siellä ihan kaikessa rauhassa. Poiketkaa siinä matkalla ilahduttamassa ystävää. Se olisi jotain todella hienoa näinä hulluina aikoina.

Meidät on opetettu kuluttamaan

Nykyinen länsimainen maailmanmeno ja koko talouselämä rakentuu pitkälti rahan liikkuvutteen ja siihen, että ihmisiä yllytetään kuluttamaan entistä enemmän. Ihmisten kulutuskäyttäytymistä ohjataan yhä kuluttavampaan suuntaan, jonka taustalla on tietysti yhä suuremman taloudellisen hyödyn tavoittelu.

Ja kyllähän tätä ainaista kulutusjuhlaa osataan viettääkin jo ihan kiitettävällä tavalla. Siinä missä ihmiselle ennen riitti 20 neliön kyläpuoti, niin tänä päivänä 14.000 neliön ostoskeskuksen myyntipinta-ala ei näytä riittävän. Kaikki ostoskeskuksessa on huolella suunniteltua. Jos lähdet ostamaan maitoa, niin saat kävellä satojen metrien matkan läpi monen kiusauksen (ja nyt en tarkoita Janssonin kiusausta). Harva välttää kiusaukset ja lähtee pelkästään se maitopurkki mukanaan kaupasta. Parhaimmassa tapauksessa mukana on kaikkea muuta paitsi sitä maitoa, jota lähdettiin alunperin ostamaan.

Ennen sitä ihminen osasi sen verran tehdä ennakoivia ostoksia, että hän selvisi viikonlopun yli ilman kauppareissua. Tänä päivänä pitää kauppojen olla auki myös viikonloppuisin, jotta emme vahingossakaan lopettaisi tätä kulutusta. Veronpalautukset ovat kohta tulossa joillekin onnellisille. Onneksi ne "sattuvat" tulemaan juuri joulukuun alussa, jolloin meillä on hyvä tilaisuus tehdä sellaisiakin jouluostoksia, jotka ovat täysin hyödyttömiä.

Me kulutamme ja ostamme kaikkea mahdollista vailla selkeää päämäärää. Mikään ei tahdo riittävän ja siksi kauppareissujen lisäksi netistä on syytä tilata jotain mukavaa. Surffaillaan eri sivuilla ja lähes väenväkisin koetetaan keksiä jokin kirja tai DVD, joka olisi syytä tilata. Jos ei mitään muuta syytä ostokselle keksitä, niin ainakin se on jo riittävä motiivi, että yli 25 euron ostokset postitetaan ilmaiseksi. Kyllähän sillä "etuudella" kannattaa tilata hyllyihin kaikkea turhaa tavaraa keräämään pölyä.

Pitää tässä rehellisesti myöntää, että kyllä meitä osataan hyvin vedättää. Tietysti itsekeskeinen ihminen osaa nauttia tästä kaikesta turhasta, mutta se ei meitä kuitenkaan paljoa pitkässä juoksussa hyödytä. Tekevätkö tietyt hyödykkeet meistä muka niin onnellisia, että sen takia me uhraamme elinaikaamme ravaamalla arkena ja pyhänä noissa tuhansien neliömetrien paratiisissa, tai klikkaamme itsellemme nettikaupasta kaikkea mukavaa.

Me elämme siinä harhakuvassa, että juuri näin meidän täytyy tehdä. Meidän täytyy kuluttaa kaikkea mahdollisimman paljon ja siinä meitä myös autetaan kaikin eri keinoin. Nykyajan tulostimissa on esimerkiksi laskurit, jotka ilmoittavat, että nyt pitää vaihtaa jokin tietty osa, vaikka todellista tarvetta tähän ei olisi. Jotkin laitteet ovat sen verran fiksuja, että ne lakkaavat toimimasta, kunnes osa on vaihdettu. Kysymys on vähän samasta asiasta, että auto lakkaisi kertakaikkisesti toimimasta, kun mittarissa olisi 200.000 kilometriä täynnä.

Monet varmasti muistavat TV-dokumentin siitä, kuinka teollisuusfirmat aikoinaan sopivat sellaisesta säännöstä, että hehkulampun käyttöikä saa olla enintään 1000 tuntia, jotta niiden kulutus olisi taattu. Uskokaa huviksenne, tällaiset diilit eivät ole koskettaneet pelkästään hehkulamppuja!

Kuinka paljon me voimme vaikuttaa tähän kaikkeen? Varmasti aika paljon jo pelkästään omilla kulutustottumuksilla ja elämäntapamuutoksilla. Valitettavasti suurin osa ihmisistä pitää kulutustottumusten muuttamista viherpiipertäjien ja muiden elämäntapaintiaanien touhuna.

Mitä jos kuitenkin yrittäisimme katsella asioita omaa nenäämme pitemmälle? Sen seurauksena kyllä itsekäs elämänmenomme tulee kärsimään, mutta tällä tavoin me sentään säästämme luomakuntaa ja mahdollistamme myös jälkipolville paremman elämän. Sellaisen elämän, jossa osaamme osoittaa rakkautta toista ihmistä ja koko luomakuntaa kohtaan.

Miksi Kristus varoittaa palvomasta mammonaa?

Löydämme Evankeliumista monta omaisuuteen liittyvää Kristuksen opetusta. Herkästi saatamme tehdä sellaisen johtopäätöksen, että liika omaisuus on yhtä kuin menolippu helvettiin. Tällainen tulkinta on kuitenkin väärä, vaikkakin omaisuudesta voi todella tulla este pelastumiselle.
Suuri omaisuus on yhtä kuin suuri vastuu lähimmäisistä. Ne joille on paljon annettu, joutuvat myös paljosta vastaamaan. Tämä toteamus on tuttu jokapäiväisestä elämästä ja liittyy paljon muuhunkin kuin rahaan ja omaisuuteen.

Mutta miten omaisuus liittyy sielun pelastumiseen? Kysymys on siitä mihin me olemme kiintyneet, sillä henkiset ja ruumiilliset voimavaramme ovat rajalliset. Kristus opettaa meitä rakastamaan Jumalaa ja lähimmäisiämme. Kun siis uhraamme ylenpalttisesti aikaa ja vaivaa jollekin muulle asialle, esimerkiksi omaisuuden kartuttamiselle, kiinnitämme silloin sieluamme rahaan emmekä Jumalaan tai lähimmäisiimme.

Rahaan ja omaisuuteen voi myös väärällä tavalla kiintyä ja niistä voi tulla riippuvaiseksi. On olemassa sanonta, että ahkeraksi ihminen oppii vuosien kuluessa, mutta laiskaksi parissa päivässä. Samalla tavoin lähimmäisiään aiemmin huomioinut ihminen suuren määrän rahaa kerralla saadessaan voi muutamassa päivässä tulla ahneeksi ja itsekkääksi. Tämän vuoksi meidän on turha rukoilla Jumalalta lottovoittoa, koska siitä monissa tapauksissa olisi enemmän haittaa kuin hyötyä.

Isä meidän – rukouksessa pyydämme Jumalalta ”jokapäiväistä leipää” tai vanhan käännöksen mukaan ”elämälle tarpeellista leipää”. Tämä kenties parhaimmalla tavalla kuvastaa sitä, että mitä meidän tulisi rukouksessamme pyytää. Ei ylimääräistä, vaan elämälle tarpeellista.

Raha

Törmäsin nettiä surffaillessani erääseen kyselyyn jossa 65% lukijoista oli sitä mieltä, että raha tekee onnelliseksi. Kyllähän sillä rahalla tietysti kaikkea kivaa saa. Ja onhan se raha niin mukava asia, että joka vuosi pitää näihin aikoihin ihmisten verotiedotkin tunkea joka lehteen. Jos sillä ei muuta saavuteta, niin ainakin "tervettä" kateutta.

Näin kirkonmiehenä viittaan nyt hieman Raamattuun. Kristuksen opetuksesta voisi saada sellaisen käsityksen, että kaikki rikkaat ihmiset joutuvat helvettiin. Tämä on tietysti väärä tulkinta jota ei siellä missään kohdin sanota. Sen sijaan se käy kyllä ilmi, että suuri omaisuus lisää itsekkyyden ja vääränlaisen rahankäytön riskiä.

Kristillisestä näkökulmasta katsottuna ihminen ei oikeastaan omista itse mitään, vaan kaikki on hänellä lainassa. Omaisuutta on annettu joillekin ihmisille enemmän ja joillekin vähemmän. Niillä joilla on paljon, vaaditaan myös paljon. Kristuksen vertaus rikkaasta miehestä ja köyhästä Lasaruksesta on hyvin koskettava. Siinä rikas mies ei tee mitään apua tarvitsevan lähimmäisensä hyväksi, joka makaa muutamien metrien päässä rikkaan ylitsepursuavasta juhlapöydästä. Pihamuuri erotti armottomasti rikkaan miehen köyhästä Lasaruksesta. Kun kummatkin sitten kuolivat oli pihamuuri muuttunut tuonpuoleisessa syväksi kuiluksi helvetin ja taivaan välille.

Miten sitten on nykypäivänä? Ovatko suuren omaisuuden tuomat riskit edelleen olemassa?
- Uskoisin, että ovat. On esimerkiksi aivan totisinta totta se, että eniten hyväntekeväisyyttä harjoittavat ne ihmiset, joilla ei oikeastaan ole mitenkään paljoa rahaa. Kyllähän miljonääritkin voivat lahjoittaa miljoonia, mutta todellisuudessa heillä on rahaa niin paljon, että se ei tunnu missään. (Onneksi sentään lahjan saajat hyötyvät siitä todella paljon).

Kun nyt sitten miettii omaa rahankäyttöä, niin kyllähän hyvinä aikoina tuli ostettua ihan kaikkea mahdollista. Sitä vain keräsi kaupan hyllyltä asioita, joita ei oikeasti tarvinnut mihinkään. Kaiken maailman herkkuja ja DVD-levyjä yms. Rehellisesti sanottuna hävettää ihan hirmuisesti. Oikeastaan nyt saa olla oikein kiitollinen siitä, että meidän perhe on tehnyt laajamittaista yhteistyötä pankin lainaosaston kanssa. Lyhennyksien ja muiden laskujen jälkeen ei ole enää suuria paineita ostaa koko ajan herkkuja ja DVD-levyjä.

Ja sitten takaisin alkuun, eli tekeekö raha onnelliseksi? Mielestäni ei. Rahaan ja omaisuuteen pätee sanonta "ruokahalu kasvaa syödessä". Mitä enemmän sitä on, niin sitä enemmän siitä alkaa murehtimaan. Ja kuten tiedämme murehtiva ihminen on kaikkea muuta kuin onnellinen.

Raha - Lähes välttämätön renki, mutta tosi huono isäntä

Joskus sitä ihan ihmettelee, että onko enää asioita, joihin raha ja omaisuus ei jollain tavalla vaikuttaisi?

- Suuret yhtiöt siirtävät toimintaansa ulkomaille, koska siellä on halpaa työvoimaa ja tätä kautta voittoa saadaan enemmän.
- Kauppoja halutaan pitää auki vuorokauden ympäri ja kaikkina viikonpäivinä, koska tällöin voittoa saadaan enemmän.
- Pieniä kouluja lakkautetaan ja yhdistetään suurempiin yksiköihin, jotta saataisiin lisää säästöjä.
- Eläkeikää halutaan nostaa huomattavasti, koska tämä takaa sen, että koko valtion taloudellinen tilanne pysyy tulevaisuudessakin vakaampana.
- Yliopiston laitokset pyrkivät suoltamaan yhä enemmän ja enemmän tutkintoja ulos, koska rahoitusta säätää enemmän määrä kuin laatu.

Yksittäinen ihminen tekee ja toimii kaikessa sillä tavoin, että taloudellinen hyöty olisi hänelle mahdollisimman suuri. Tähän häntä kannustavat esimerkiksi kaikki se, mitä edellä on mainittu. Esimerkiksi työmotivaationkin lähteenä ovat yhä enemmän ja enemmän palkankorotukset. Vapaa-aika on toissijainen asia.

Valitettavasti nykypäivän ihmisestä on tullut puhtaasti taloudellisesti ajatteleva työnarkomaani, jonka koko elämä tuntuu olevan yhtä suorittamista.

Eräs keino voittaa tällainen vääristynyt asenne on se, että rahaan ei yksinkertaisesti kiinnytä liikaa. Tällöin ihminen pystyy allekirjoittamaan esimerkiksi seuraavat lausahdukset:

- Voin ottaa palkatonta virkavapaata, koska silloin saan olla enemmän perheeni parissa.
- Voin antaa rahaa hyväntekeväisyyteen, koska on ihmisiä, jotka tarvitsevat sitä enemmän.
- Pystyn autaamaan toista ihmistä (esim. lainaamaan autoani toiselle) ajattelematta ensimmäisenä korvausta tai vastapalvelusta.

Pystymmekö palaamaan siihen, että hyvinvointi kävisikin taloudellisen ajattelun edelle:
- Mitä jos olisi pienempi kouluja, joissa lapsilla ja opettajilla olisi parempi olla?
- Mitä jos ihmiselle annettaisiinkin enemmän aikaa olla läheistensä kanssa?
- Mitä jos mielenterveystyöhön panostettaisiin enemmän?
- Mitä jos laadukkaaseen tiede- ja kulttuurityöhön panostettaisiin enemmän? (Tulokset eivät ole aina heti näkyvissä, mutta ne vaikuttavat henkiseen ja -myös fyysiseen hyvinvointiin).

Raha on välttämätön renki, mutta isäntänä se on erittäin huono. Aina kun rahasta tulee isäntä, niin se riistää jotain pois meidän hyvinvoinnistamme!