Kaikesta huolimatta paasto jatkuu

Elämme erikoisia aikoja ja arkemme on ainakin hetkellisesti muuttunut paljon. Muutos ei kosketa vain arkea, vaan myös pyhäpäivät ja meidän jumalanpalveluselämä joutuvat koetukselle. Nyt en kuitenkaan kommentoi tai tutki yksityiskohtaisesti sitä, että mitä kaikkia toimenpiteitä seurakunnissa tehdään, jotta valloillaan oleva Korona-virus ei pääsisi nopeammin tarttumaan ja leviämään. Tietysti on monella tapaa surullista, että juuri suuren paaston ja pääsiäisen aika on muuttumassa nyt sellaiseksi että liturgisesti “ajamme puolivaloilla.” Pääsiäinen saattaa tuntua jäävän jopa jollain tavalla etäiseksi, kun emme voi esimerkiksi veisun sanojen mukaisesti “syleillä toinen toistamme” Kristuksen ylösnousemusjuhlassa. Mutta ohjeet on annettu ja niitä meidän on yhteisen edun nimissä noudatettava.

Kaikesta huolimatta epidemia ei poista sitä tosiasiaa, että paasto jatkuu. Jotkut nyt välttämättömät toimenpiteet näyttävät jopa tukevan meidän paastoamme. Ihmiset joutuvat esimerkiksi nyt aivan olosuhteiden pakosta asettumaan aloilleen, koska matkustamista ja muutoinkin tarpeetonta liikkumista rajoitetaan. Se on oiva mahdollisuus olla enemmän oman perheen kanssa. Tai se on yhtä lailla hyvä mahdollisuus olla aivan rauhassa omien ajatusten kanssa. Nyt on mahdollisuus ottaa pölyttynyt kirja käteen ja lukea sitä. Suuren paaston aikana hengellisesti ravitseva kirja olisi meille tietysti erityisen hyväksi. Ja juuri tällaisina vaikeina aikoina me tarvitsemme tuota hengenravintoa ja rauhaa sieluillemme.

Mutta yhtä lailla me voimme pilata paastomme sillä, että liimaamme itsemme lopullisesti kiinni kännykän, tietokoneen tai television kuvaruutuun. Ikään kuin ne olisivat nyt ainoita järkeviä asioita joiden parissa voimme kuluttaa aikaa!

Erilaiset ohjelmat, sarjat ja pelit on tehty nimenomaan sillä periaatteella että me jäisimme niihin kiinni mahdollisimman voimakkaasti ja pitkäksi aikaa. Itse asiassa monet asiat maailmassa on haluttu tehdä sellaiseksi, että me olisimme niistä mahdollisimman paljon riippuvaisia. Tämä on nurinkurista juuri siksi, että juuri niistä meidän ei tarvitsisi olla riippuvaisia! Ne eivät ole meidän elämämme kannalta välttämättömiä. Tutkijat ovat jo todenneet, että mielemme ei osaa enää levätä ja rauhoittua, vaan tarvitsemme koko ajan jotain tekemistä ja ärsykkeitä. Se on kuitenkin aiheuttanut sen, että emme pysty enää keskittyä pitkäjänteisesti johonkin tiettyyn asiaan, vaan elämämme on poukkoilua asiasta toiseen. Mainitsin tuossa aiemmin, että nyt olisi hyvä mahdollisuus ottaa kirja käteen ja lukea. Se ei välttämättä enää niin helppoa, sillä moni ihminen on kadottanut lukutaidon. Kirjaa pystytään lukemaan enää muutama sivu kerrallaan ja sitten on taas pakko ottaa kännykkä käteen. Jos ette usko, niin kokeilkaa…

Tässä kohden onkin hyvä palauttaa mieliin se, että mikä on eräs paaston tärkeimmistä tehtävistä.

Se on nimenomaan se, että me opimme hallitsemaan elämässä olevia asioita, eikä niin päin että nuo asiat hallitsevat meitä. Paasto on eräänlainen testi siinä, että onko meillä kykyä tuohon, vai onko elämämme sittenkin tuuliajolla. Jos se on tuuliajolla, niin nyt on erityisen hyvä mahdollisuus korjata tuota suuntaa. Paasto on meille erinomainen lääke, että laittaisimme asiat taas oikeaan tärkeysjärjestykseen omassa elämässämme.

Mitä on ortodoksisuus (osa 1)

Olen hyvin usein esimerkiksi kirkkorakennuksen esittelyn yhteydessä törmännyt kysymykseen: “Miten ortodoksinen kirkko eroaa luterilaisesta kirkosta?”

Kysyjä varmasti odottaa, että siihen olisi olemassa suhteellisen lyhyt ja ytimekäs vastaus. Tai kenties kysyjä odottaa, että voisin tarjota muutaman kohdan listan, jossa nämä eroavaisuudet tulisivat luettelomaisesti esille. Vastausta ei ole kuitenkaan niin helppoa antaa. Lyhyin ja ytimekkäin vastaus eroavaisuuden näkemiseksi olisi mennä ortodoksiseen kirkkoon jumalanpalvelukseen. Ortodoksinen tarkoittaa sanana mm “oikein ylistävää / palvovaa”, joka viittaa juuri siihen, että jumalanpalvelus on siinä keskeisessä asemassa.

Diokletian metropoliitta Kallistos Ware on tähän liittyen viitannut kertomukseen kuinka Kiovan suurruhtinas Vladimir halusi löytää kansalleen oikean uskon. Sen sijaan, että hän olisi lähtenyt käymään opillisia keskusteluja eri uskontojen edustajien kanssa, niin hän lähetti palvelijansa tutustumaan jumalanpalveluksiin eri puolille maailmaa. Kun palvelijat palasivat takaisin Konstantinopolista, Agia Sofian kirkosta, niin he kertoivat Vladimirille  kuinka kauneus oli jotain sellaista, että siellä ollessaan he eivät tienneet, että olivatko he taivaassa vai maan päällä. Kuten tiedämme, niin Vladimir valitsi juuri ortodoksisuuden kansansa uskoksi ja joukkokaste tapahtui vuonna 988.

Juuri jumalanpalvelus ja niiden keskipisteenä oleva liturgia on se asia mikä olennaisimmalla tavalla pitää sisällään koko ortodoksisuuden. Juuri tämän vuoksi ortodoksisuudesta kiinnostuneiden pitäisi astua sisälle kirkkoon, jotta he voisivat käsittää mistä on kysymys. Sanat eivät yksinkertaisesti riitä sitä kuvaamaan. Yhtä lailla kirkkoon liittyvien pitäisi käydä ahkerasti jumalanpalveluksissa, sillä rakkaus jumalanpalvelusta kohtaan on koko ortodoksisuuden ydin. Mikäli ortodoksisuudesta kiinnostunut ihminen ei ole kiinnostunut sen jumalanpalveluselämästä, niin silloin tuo kiinnostus on suuntautunut johonkin muualle.

Mutta tarkoituksena ei ole jättää vastausta näin lyhyeksi, sillä meidän pitää tutkia käsitettä ortodoksisuus paljon tarkemmin. Jos me haluamme vielä tutkia sanaa ortodoksinen, niin se tarkoittaa myös “oikein uskovaa”. Liturgian suuressa saatossa muistellaan “oikeauskoisia kristittyjä”. Tämäkin on itsessään herättänyt kysymyksiä, sillä olen enemmän kuin kerran joutunut vastaamaan kysymykseen, että “miksi ortodoksit pitävät itseään parempana kuin muut?” Olen tässä kohden esittänyt vastakysymyksen, että eikö jokainen, joka kuuluu johonkin tiettyyn ryhmään tai yhteisöön ajattele, että juuri se on hänelle se parhain paikka, jossa hän tuntee olevansa kuin omassa kodissaan? Tämä ei koske vain uskontoa, vaan sama ajattelu on valloillaan esimerkiksi urheilussa ja politiikassa. Ja voisiko sanoa, että on aivan luonnollista, että kirkossa muistellaan ensin oman yhteisön jäseniä ja sen jälkeen muita. Se on yhtä ilmeisestä kuin se, että ihminen ajattelee omaa perhettään ensimmäisenä ja sitten muita. Se ei siis tarkoita sitä, että muut olisivat hänen mielestään ihmisinä huonompia.

Arkea ja pyhää - kumarruksineen tai väreineen

Liturgian historia on mielenkiintoinen. Monet yksityiskohdat voi jäljittää Kirkon ensimmäisille vuosisadoille, kun taas jotkin asiat ovat tulleet paljon myöhemmin. On myös käytäntöjä, jotka ovat syntyneet poikkeavissa tilanteissa ja niistä on lopulta tullut sääntöjä. Ajattelin mainita nyt kaksi esimerkkiä, joista kummatkin liittyvät itse asiassa sunnuntaipäivien erityiseen luonteeseen liturgisessa viikkokierrossa.

Kuten olen joskus aiemminkin maininnut, niin arkipäivien jumalanpalveluksia toimitetaan meillä seurakunnissa edelleen suhteellisen vähän. Tilanne on tietenkin muuttunut hitusen parempaan suuntaan, sillä muutamia vuosikymmeniä sitten arkipäivien palveluksia oli suoraan sanottuna olematon määrä. Myös erityisesti arkipäivien veisuihin liittyviä liturgisia tekstejä ei ollut käytännössä ollenkaan. Monissa paikoissa oli myös aikaisemmin tapana “pyöristää” arkipäiville sattuneet suuret kirkkovuoden juhlat lähimpään viikonloppuun, jolloin ihmiset pääsisivät paremmin kirkkoon (ja papit ja kanttorit pienemmällä vaivalla). Eli arkena ei paljoa mitään tapahtunut.

Tämä edellä mainittu puute aiheutti sen, että seurakuntien liturginen elämä oli oikeastaan siirtymistä juhlasta juhlaan, koska arki ei tullut missään suhteessa esille. Tämä osaltaan aiheutti sen, että sunnuntaista, minkä piti olla liturgisessa elämässä viikon kohokohta: Kristuksen ylösnousemuksen juhlapäivä, eräällä tavalla “pieni pääsiäinen”, oli näin muuttunut tavanomaiseksi perusjumalanpalvelukseksi. 

Arkipäivien puuttuminen liturgisesta kierrosta aiheutti sen, että ryhdyttiin tekemään “korjaustoimenpiteitä”, joilla haluttiin muistuttaa arkipäivän tavoista, jotka muutoin olisivat kokonaan unohtuneet. Yksi tällainen oli maahankumarrukset, jotka kuuluvat nimenomaan arkipäiviin, mutta eivät sunnuntaipäiviin, koska sunnuntai liturgisessa viikkokierrossa on juuri tuo pieni pääsiäinen ja ylösnousemusjuhla. Siksi jos ensimmäisessä kirkollisikokouksessa (v.325) oli 20. kanonissa määritelty seuraavasti: ”Koska muutamat notkistavat polvensa Herran päivänä (sunnuntaina) sekä helluntaijuhlan päivänä, niin jotta kaikissa seurakunnissa noudatettaisiin samaa tapaa, katsoi pyhä kokous hyväksi, että näinä päivinä kannetaan Jumalalle rukoukset seisoaltaan.”

Tähän kanoniin tehtiin tavallaan oikeutetusta syystä piispainkokouksen päätöksellä poikkeus ja näin ihmisille suotiin mahdollisuus kumartaa maahan myös sunnuntaisin. Tämä johtui nimenomaan siitä syystä, että arkipäivinä ei ollut jumalanpalveluksia. Jos kuitenkin arkena toimitetaan jumalanpalveluksia, niin silloin voidaan oikeutetusta syystä palata siihen, että sunnuntaisin ei tarvitse kumartua maahan. Kun osallistumme säännöllisesti arjen jumalanpalveluksiin, niin sunnuntain luonne alkaa korostua aivan uudella tavalla. “Pienen pääsiäisen” juhlallisuutta korostaa myös monen muun seikan ohella se, että pääsiäiskauden tavoin silloin ei tarvitse kumartua maahan asti.

Näin suuren paaston aikana voimme kiinnittää huomiota vielä toiseenkin yksityiskohtaan, joka liittyy tähän arkipäivien palvelusten olemattomuuteen. Vaikka paasto kestää katkeamattomana Sovintosunnuntain illasta pääsiäisyöhön saakka, niin periaatteessa liturginen paasto katkeaa joka sunnuntai. Tämä ei vaikuta meidän yleiseen paastoamiseen millään tavoin, mutta sen huomaa esimerkiksi siitä, että viikonloppuisin käytetään ektenioissa tavallisia sävelmiä paastosävelmien sijaan.

Periaatteessa sunnuntaipäivien ylösnousemusluonne pitäisi tulla esille myös liturgisissa väreissä, jotka pitäisi olla violettia kirkkaampia. Koska arkipäivinä ei palveluksia juurikaan toimitettu, niin violetti väri siirtyi arjesta sunnuntaipäiville, jotta ihmiset muistaisivat paastokauden olevan meneillään. Aivan kuten myös maahankumarrukset siirtyivät arjesta sunnuntaipäiville, jotta ihmiset eivät unohtaisi maahankumarrusten merkitystä.

Tuo aiemmin mainittu liturgisten värien käyttö sai uusia piirteitä, kun musta otettiin käyttöön myös jumalanpalveluspuvuissa. Niinpä paastossa arki on mustaa ja sunnuntai violettia, vaikka periaatteessa arjen tulisi olla siis violettia (tai syvää tummanpunaista) ja sunnuntain olisi kirkkaampaa. Mainittakoon vielä sen verran, että musta liturgisena värinä tuli käyttöön vuodesta 1821 lähtien, jolloin niitä käytettiin tsaari Pietari II:n hautajaisissa. Tästä se siirtyi liturgisena värinä muihin hautajaisiin ja myös suureen paastoon.

Meillä Suomessa ei olla paljoa kajottu kumpaankaan tapaan, vaikka erityisesti arkipäivien jumalanpalvelusten lisääntynyt käyttö antaisi oikeutuksen siirtyä takaisin varhaisempaan käytäntöön, niin maahankumarruksissa kuin liturgisissa väreissä. Yleistä sääntöä tästä on tietysti vaikea vielä antaa, sillä jokaisessa seurakunnassa arkipäivien jumalanpalvelusten määrä vaihtelee suuresti ja mikäli näitä asioita ei perustella kunnolla, niin siitä voi seurata myös hämmennystä.

Liturginen elämä on kokonaisuus johon kuuluu paljon yksityiskohtia jotka tukevat toinen toisiaan. Jos jumalanpalveluselämässä tehdään oikeutetuista syistä muutoksia, niin tavallaan kaiken pitäisi vaikuttaa kaikkeen. Arkipäivien jumalanpalvelusten palauttaminen saa aivan hyvin vaikuttaa niin maahankumarruksiin kuin myös liturgisiin väreihin.

Lopulta tässä kaikessa on kysymys ennenkaikkea siitä, että seurakuntalaiset tiedostavat, että missä nyt ollaan liturgisessa viikkokierrossa ja laajemmin kirkkovuodessa menossa. Tuota tietoisuutta voidaan tukea monella eri tavalla. Joskus poikkeuksesta ja apuvälineestä voi tulla myös  suoranainen sääntö, kuten olemme huomanneet. Ehkä tietysti lopuksi voisi vielä kysyä, että miksi ihmeessä emme toimittaisi myös arkipäivinä jumalanpalveluksia? Senhän pitäisi Traditiomme valossa olla itsestäänselvyys!

Liturgia Rautavaaran ev.lut srk-salissa

Jumalanpalveluksista ja kaavoista

Tuossa jokin aika takaperin julkaisin Nurmeksen ortodoksisessa seurakunnassa otettuja kuvia. Jumalanpalvelukset toimitettiin KS Joensuun piispa Arsenin johdolla. Piispa ei ole aivan jokapäiväinen vieras maalaisseurakunnissa. Silloin kun näitä vierailuja tapahtuu, niin monesti joutuu mielessään kertaamaan jumalanpalveluksen kulkua, jotta kaikki menisi varmasti oikein.
Silloin kun itse yksin (taikka diakonin tai toisenkin papin kanssa) toimittaa tavanomaisia jumalanpalveluksia, niin kaikki etenee ikään kuin omalla painollaan. Kaavat ovat jo tuttuja, joten mitään sillä tavalla yllättävää ei ole luvassa. Ja onhan siinä sekin, että kun on itse esimiehenä (hieman maallinen sana jumalanpalveluksessa) ja johtaa toimituksen kulkua, niin siinä on koko ajan kartalla. Sen sijaan muiden kuin esimiehen täytyy erityisesti tietyissä tilanteissa pitää katsekontaktia yllä, jos esimies antaa esimerkiksi jonkin tietyn kohdan luettavaksi. Jumalanpalvelusta saatetaan käydä läpi ennen varsinaisen toimituksen alkua, mutta siitä huolimatta erityisesti papit saavat piispallisessa jumalanpalveluksessa osan lukuvuoroistaan "lennossa".
Harvemmin toimitettuja jumalanpalveluksia tulee vastaan aika ajoin. Kyllä Suuren paaston ensimmäinen ennenpyhitettyjen lahjain liturgia on aina sellainen, että monella papilla on tavanomaista enemmän nenä kiinni käsikirjassa. Käsikirjassa ei ole pelkästään ääneen luettavat osat, vaan myös punaisella tekstillä olevat rubriikit, jotka kertovat mitä pitää missäkin kohdassa tehdä.
Kyllähän jumalanpalveluksissa papille ja kanttorillekin sattuu aika ajoin pieniä mokia. Kysymys kuuluukin, että tehdäänkö niistä numeroa? Suurempi vahinko tapahtuu useimmiten silloin, jos jumalanpalvelusta ryhdytään suurieleisesti keskeyttämään tuon pienen virheen vuoksi.
Ja virheistä pitää nyt sekin vielä mainita, että me olemme itse itsellemme ankarimpia tuomareita. Se mitä me voivottelemme vielä monen päivän jälkeen (tai jopa  loppuelämämme) ovat muut läsnäolijat sen jo unohtaneet vajaassa minuutissa.
Olen joskus miettinyt, että miten eri seurakuntiin syntyy jopa omalaatuisia paikallisia tapoja. Ehkä yksi syy siihen on se, että kun tarpeeksi pitkään toimittaa yksin (tai ylipäätänsä eristyksissä muista), niin jostain poikkeuksesta voi tulla sääntö. Suuri vaara on esimerkiksi ajan mittaan ryhtyä lyhentämään jumalanpalvelusta tarpeettomasti. Sitten voi olla toisia tapoja, jotka liittyvät esimerkiksi suitsuttamiseen tai liturgisiin väreihin. Nämä kaksi jälkimmäistä asiaa eivät ole niin vakavia kuin tuo tarpeeton lyhentäminen. Toisaalta, mielestäni jumalanpalvelusta ei tulisi tarpeettomasti myöskään venyttää, esimerkiksi liian hidastempoisen laulun tai tiettyjen osien toiston vuoksi. Henkilökohtaisesti näen esimerkiksi anomusektenian lukemisen kahteen otteeseen samassa liturgiassa eräänlaisena kummallisuutena. Ennemmin luettaisiin sitten vaikka "salaisia" rukouksia enemmän ääneen (kuten edesmennyt arkkipiispa Paavalin on opettanut).
Suurissa seurakunnissa liturgisista kaavoista ei niin helposti poiketa. Tämä johtuu siitä, että alttarissa on usein paljon pappeja, jotka auliisti huomauttavat, mikäli joku syyllistyy poikkeamaan varhaisemmasta "traditiosta". En sano, että tämä olisi negatiivinen asia, sillä tällä tavoin kukaan ei niin helposti ryhdy liturgisesti sooloilemaan. Mutta sekin pitää muistaa, että aina tuo  "varhaisempi traditio" ei todellisuudessa edusta varhaista traditiota. Meidän liturgisiin käytäntöihin on tarttunut aika paljon kaikkea vielä 1800-luvulla. Sen lisäksi joka seurakunnassa on näitä omia paikallisia tapoja, jotka ovat saattaneet syntyä vasta edellisen kirkkoherran aikana. Itse kokisin (edelleen) tervetulleena sellaisen valistustilaisuuden tai seminaarin, jossa jumalanpalveluksia käytäisiin kohta kohdalta läpi ja keskusteltaisiin tiettyjen tapojen tarkoituksenmukaisuudesta.

Kirkasta vai tummaa? - Liturgisista väreistä ja tekstiileistä

Ortodoksiseen liturgiseen perinteeseen kuuluvat olennaisella tavalla kirkkotekstiilit ja niiden värit. On tietenkin selvää, että näitä liturgisia värejä ei käytetä sattumanvaraisesti, vaan niihinkin on olemassa ohjeet. Tästä huolimatta värien käyttö on monenkirjavaa eri puolilla maailmaa. Joissakin seurakunnissa taloudellnen tilanne voi yksinkertaisesti olla sellainen, että ei ole mahdollisuutta hankkia kaikkiin pyhäköihin kaikkia liturgisia värejä. Silloin on hyvä mennä sellaisella varhaisemmalla liturgisella värikäytännöllä, jossa käytetään joko kirkasta taikka tummaa kirkkovuoden ajankohdasta riippuen. Monesti tämä on ihan hyvä periaate.

Mitä värejä sitten käytämme?
Jos vilkaisemme papin vigilia-käsikirjan ohjeita, niin seraavat värit on mainittu:
valkoinen, kultainen, violetti, vihreä, punainen, tummanpunainen, tulenpunainen, keltainen, taivaansininen, musta.

Valkoinen on suurten Herran juhlien väri. Näitä ovat ylösnousemus, taivaaseenastuminen, kirkastuminen, syntymä ja kaste (Teofania).

Punaista väriä näyttäisi ohjeen mukaan olevan kolmea erilaista. Tässä palataan varmasti taas siihen alkuperäiseen yleisperiaatteeseen, että onko kyseessä kirkas vai tumma? Tumman punainen liittyy enemmän paastoon (joissakin paikoissa joulupaastona käytetty väri) ja Ristiin, kun taas kirkasta käytetään esimerkiksi apostolien juhlana ja venäläisessä perinteessä pääsiäiskaudella.

Ylhäällä tummanpunaista ja alhaalla kirkaampaa punaista sävyä.

Myös keltaisella ja kultaisella on ero. Kultaista käytetään monissa juhlissa, kun taas keltainen on arkiväri. Ehkä yleisin arkikeltaista kuvaava tekstiili on meillä nk "Tikkurilan silkki", jota löytyy edelleen monista pyhäköistä.

Ylhäällä arkisempaa "Tikkurilan silkkiä" ja alhaalla kultaista juhlaväriä.

Kirkkaan sininen on pääsääntöisesti Jumalansynnyttäjän juhlien väri, vaikka muutamia poikkeuksiakin löytyy. Esimerkiksi joissakin paikoissa Herran kasteen juhlana (Teofaniana) käytetään sinistä. Tämä tietysti juontuu siitä, että vesi on tuossa juhlassa keskeinen asia. Meillä Suomessa taas sinistä käytetään  poikkeuksellisesti Itsenäisyyspäivänä Nikolaoksen juhlana, vaikka sininen ei liturgisena värinä liity mitenkään pyhään Nikolaokseen (esimerkiksi kultainen olisi parempi väri siihen juhlaan). On tietenkin selvää, että sinistä halutaan käyttää juuri itsenäisyyspäivän vuoksi, vaikka tämä ei teologisesti olekaan kovin perusteltua.
Vihreää käytetään pyhittäjien (luostarikilvoittelijoiden ja erakkojen) muistopäivinä. Moninssa paikoissa vihreää käytetään myös Helluntaina ja Palmusunnuntaina. Meillä Suomessa Palmusunnuntaina käytetään pääasiallisesti punaista, vaikka tämä näyttäisi olevan vakiintuneempi tapa nimenomaan roomalaiskatolisessa perinteessä.
Violetti käytetään Suuressa Paastossa. Niissä paikoissa missä käytetään mustaa liturgisenä värinä ja paaston arkipäivinä, niin niissä violettia käytetään silloin vain viikonloppuisin. Yleinen periaate on se, että violettia ei käytetä joulupaastossa, vaan silloin käytetään tummanpunaista. Meillä Suomessa joulupaastoon huomioiminen liturgisissa väreissä on hyvin seurakuntakohtaista.

Joskus näihin tekstiileiden monenkirjavuuteen käytetään jopa liiaksi voimavaroja. Tämä ei ole sinäänsä uusia ilmiö, sillä olen itsekin joskus maininnut, että me tosiaankin voimme vajota jopa tietynlaiseen esineiden palvontaan, kun keskitämme kaikki voimavarat ulkoisiin puitteisiin ja unohdamme varsinaisen sisällön. Mutta tämä huomautus ei tarkoita sitä, etteikö kaikki ulkoiset puitteetkin ole syytä pitää kunnossa. Kaiken pitää olla kaunista ja arvokasta. Näissä asioissa tulee kuitenkin säilyttää oikea suhteellisuudentaju. Kreikassa piispainkokous lähetti vuonna 2005 ohjeistuksen, jossa muistutettiin siitä, että liiallista koristeellisuutta tulisi välttää jumalanpalvelusvaatteissa. Yksinkertainen (ja kohtuullisen hintainen) voi monesti olla kauniimpi ja hartautta herättävämpi kuin loistelias ja kallis.

Kreikassa on jo aiemmin pohdittu jumalanpalvelustekstiileihin liittyviä asioita (The Synodic Committee of Religious Art, Music and Christian Monuments, 12th of October 2000) ja esimerkiksi siihen kiinnitettiin huomiota, että kirkkotekstiilejä tuottavilla ompelimoilla ei välttämättä kaikilla ole hyvää tradition tuntemusta. Sen seuraksena siellä valmistetut tekstiilit eivät vastaa alkuperäistä tarkoitustaan. Itse asiassa tämä ongelma ei koske vain kirkkotekstiilejä, vaan yhtä lailla ikonimaalausta tai kirkkomusiikkia. Tradition tuntemuksen puute on näkynyt meillä esimerkiksi jälleenrakennuskauden ikoneissa ja yhtä lailla aikojen saatossa on sävelletty vigiliaan ja liturgiaa veisuja, jotka eivät teologisessa mielessä palvele ainakaan liturgista tarkoitusta. Kysymys kuuluukin, että pystymmekö näissä asioissa pitäytymään traditiossa joka tukee parhammailla tavalla jumalanpalveluselämää?

Harras jumalanpalvelus

Liturgian hartautta eivät sanele ulkosesti loisteliaat puitteet. Valokuva kodassa toimitetusta kristinoppileirin jumalanpalveluksesta.

Joskus kuulee sanottavan, että juuri toimitettu jumalanpalvelus oli "hyvä" tai "harras". Olenkin miettinyt, että miten jumalanpalvelukset oikein eroavat toisistaan, vaikka ne puitteiltaan olisivat samanlaisia? Pitää itsekin myöntää, että joskus jokin palvelus voi tosiaan tuntua tavanomaista hartaammalta. Yleensä tämä tapahtuu silloin, kun kaikki tapahtuu ikään kuin omalla painolla.
Papin tehtävänä on kanttorin ohella pitää huolta siitä, että jumalanpalvelus menee teknisesti ja kaavaltaan oikealla tavalla eteenpäin. Tähän suorittamiseen  tietysti kuluu hieman energiaa. Vastavihityllä diakonilla ja papilla tätä energiaa kuluu tietenkin tavanomaista enemmän kun kaavat eivät vielä ole niin tuttuja. Sitten jossain vaiheessa tulee se hetki, jolloin kaavat alkavat sujua paremmin ja palvelukseen voi syventyä aivan uudella tavalla. Siitä voi sitten myöhemmin syntyä "vaaroja", kun kuvittelee osaavansa kaiken (vaikkei osaa) tai sitten ryhtyy suhtautumaan jumalanpalveluksiin liian rutiininomaisesti.
Itse olen huomannut, että harvemmin jumalanpalvelus on teknisesti täydellinen. Monesti sattuu jotain aivan pieniä ja luultavasti kaikille muille kanssarukoilijoille huomaamattomia virheitä, joita voi sitten hyvässä hengessä naureskella kanttorin ja diakonin kanssa yhdessä palveluksen jälkeen. Itse asiassa sellaiseen hyvää liturgiseen silmään kuuluu se, että jumalanpalveluksissa toimijat pystyvät koko ajan arvioimaan, että onko jokin kömmähdys sellainen, että se vaatii korjaavia toimenpiteitä välittömästi jumalanpalveluksen aikana. Harvemmin näitä korjauksia taikka vielä vähemmän palautetta tulisi antaa kesken palveluksen.
Mielestäni on paljon pahempaa, että jumalapalveluksen toimittaja ryhtyy sähisemään tai sihisemään kesken palveluksen, kun kaikki ei mene aivan kaavan mukaan. Mielestäni sellainen katkaisee hartaan hetken paljon pahemmin kuin se, että esimerkiksi pieni ektenia tai jokin tropari jäisi vahingossa lukematta tai laulamatta.
Eli hartauden pystyy tuhoamaan oikeastaan jo sillä tavoin, että jumalanpalveluksessa keskitytään liiaksi muotoseikkoihin. Tässäpä on oikeastaan taas yhdenlainen taitolaji. Jumalanpalveluksen kaavaa pitäisi luonnollisesti noudattaa, mutta se ei itsessään tee palveluksesta harrasta. Yhtälailla vaarana on tietysti keikahtaa siihen toiseen ääripäähän, jossa kaavasta ja liturgisesta perinteestä poiketaan aivan liikaa, joka sekin herättää ihmisissä hämmennystä ja hävittää taas osaltaan tuon jumalanpalveluksen hartauden ja arvokkuuden.
Kaavasta ei voi poiketa ellei kaavaa ensin tiedä. Mikäli liturginen perinne ei ole tuttua, niin palveluksessa voi tapahtua mitä tahansa. Jos kaavasta tietoisesti poiketaan, niin siihen pitää olla hyvä liturginen peruste. Jumalanpalveluksen voi toimittaa reippaammin ja hieman lyhennetysti, jos siihen on hyvä syy, kuten esimerkiksi erityisesti koululaisille järjestetty liturgia.

Se pitää tunnustaa, että seminaarilla vietetyt vuodet antoivat minulle paljon. Esimerkiksi siinä että jumalanpalveluksen kaavat tulivat tutuiksi. Lisäksi siellä oppi myöskin kunnioittamaan kaikkia niitä, jotka jumalanpalveluksissa toimivat. Meidät teologiaa opiskelleet pistettiin esimerkiksi kanttorin tehtäviin. Nuo teologit kanttoreina palvelukset pitivät sisällään paljon sellaista, että sitä ei yksinkertaisesti pysty kirjallisesti kertomaan. Varmasti siitä olisi saanut koomisen TV-sarjan: "Teologit kanttoreina".
Mutta seminaarin vuodet opettivat senkin, ettei jumalanpalveluspukuja vain heitetä kasaan jonnekin pöydälle, jotta ponomari tai vahtimestari ne siitä sitten siivoaisivat, vaan ne tulisi aina asetella niin, että ne ovat valmiina seuraavaan jumalanpalvelukseen. Oikeastaan jokaisen papiksi vihittävän tulisi olla vähintään 5 vuotta ponomarina, jotta oppii ymmärtämään senkin tehtävän tärkeyden.
Jos vielä palaamme alkuun ja alkuperäiseen kysymykseen, niin tietynlainen hartaus syntyy siinä, että kaikki saavat olla omana itsenään jumalanpalveluksessa. Pahinta olisi se, että joutuisi koko ajan pelkäämään, että mitä joku minusta nyt ajattelee ja teinkö taas jotain väärin. Mikäli jumalanpalvelus muuttuu suorittamiseksi tai toisaalta, mikäli siellä tehdään mitä sattuu, niin se ei ole siilloin harrasta ja arvokasta.
Tuo ilmaisu "liturginen silmä" pitää sisällään käytännössä kaiken. Sen, että tiedetään missä mennään ja osataan noudattaa ja soveltaa kaavaa. Toisaalta, milloin on syytä korjata asioita ja miten antaa palautetta. Olen joskus aikoinaan kertonutkin siitä, että liian moni ihminen ja mahdollisesti moni tuleva kirkon työntekijä tai vapaaehtoinen seurakunnassa toimija on onnistuttu karkoittamaan pysyvästi kirkosta tahdittomilla huomautuksilla. Palautetta pitää antaa, mutta oikealla tavalla, oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan.

Traditio vai traditio…vai vanha käytännön sanelema tapa?

Kerron teille nyt erään pienestä kaupungista, jonka kirkossa oli hyvin omalaatuinen liturginen tapa (huoli pois, tämä ei ole tapahtunut Suomessa). Joka tapauksessa tuossa kirkossa oli tapana liturgiassa Kerubiveisun jälkeen tehdä niin, että miehet ja naiset vaihtoivat puolta kirkkosalissa. (Kuten varmasti jotkut tietävät, niin ortodoksisessa kirkossa on erikseen miesten ja naisten puoli, vaikka tästä ei nykyään enää niin jyrkästi pidetä kiinni.) Eräs tuonne liturgiaan mennyt ulkopaikkakuntalainen henkilö rohkaisi mielensä liturgian jälkeen ja kysyi syytä näin outoon tapaan mitä hän ei ollut missään muualla tavannut. Kukaan ei osannut suoraan vastata tähän, vaan kaikki totesivat sen olleen heidän traditionsa jo pitkään. Hieman seikkaperäisemmän kyselyn jälkeen eräs vanha mummonen muisteli, että kun hän oli lapsi, niin kirkossa ei ollut kuin toisella puolella kirkkosalia lämmitysuuni. Tämän vuoksi talvella uunin puolella seisovilla tuli kuuma, kun taas toisella puolella oleville tuli kylmä. Niinpä silloinen kirkkoherra päätti, että noin puolessa välissä liturgiaa oli miesten ja naisten vaihdettava puolta. Myöhemmin kirkon lämmitysjärjestelmä uusittiin tasapuolisemmaksi, mutta tästä huolimatta oli tuo outo puoltenvaihto jäänyt elämään. Siitä oli tullut seurakunnalle pyhä liturginen perinne, joka alkujaan oli kuitenkin ollut hyvinkin käytännönläheinen ja ymmärrettävä toimenpide.

Edellä olevaa tarinaa en varmasti muista oikein, mutta voin hyvin uskoa sen olevan totta aivan tässäkin muodossa. Meillä ortodoksisessa perinteessä on olemassa Traditiota, traditiota ja käytännön sanelemia tapoja. Nämä kaksi traditiota on nyt erotettu toisistaan isoilla alkukirjaimella. Tuo Traditio on tietysti se hyvin olennainen osa ortodoksista uskoa, jonka toisena tukipilarina on Raamattu. Tuohon Traditioon kuuluu kanonit ja sakramentit, sekä pyhien ihmisten opetukset ja ylipäätänsä Kirkon teologia, joka koskettaa nin monia asioita, kuten esimerkiksi hymnografiaa, luostarisääntöjä ja paastoa. Traditio elää ja tekee eläväksi koko ortodoksisuuden. Pyhiä kirjoituksiakaan ei lueta pelkkänä tekstinä tai historiankirjana, vaan nimenomaan Tradition valossa. Tähän olen viitannut joskus aiemminkin mainitsemalla, että Raamattu on Kirkon oma kirja, joka aukeaa sisältä päin. Jos sitä tulkitaan vailla tuota Traditiota, niin silloin se muuttuu käsittämättömäksi.

Mitä sitten on traditio?
Tuo pienempi traditio pitää sisällään kirkollisia tapoja, jotka ovat muotoutuneet vuosisatojen kuluessa ja niissä voi olla suuriakin paikallisia eroja. Esimerkiksi virpomisperinne on tällainen traditioon kuuluva tapa, jolla juhlan sanomaa viedään virpomalla ihmisten koteihin. Samoin liturgiset värit ja kirkon koristelu kuuluvat tietyllä tavalla tällaiseen traditioon, jossa voi olla paljonkin monenkirjavuutta ja paikallisia eroja.
Tuon pienen tradition jälkeen tulevat sitten sellaiset asiat, jotka liittyvät tuohon alussa esittämääni kertomukseen, eli tavat jotka ovat syntyneen ihan käytännön sanelemana. Näillä asioilla ei ole enää paljoakaan merkitystä pelastuksen kannalta ja teologisesti voidaan jo puhua sellaisista "lillukanvarsista", joihin ei tule edes tarpeettomasti takertua. Mutta tällaisista asioista voi tulla joskus hyvin merkityksellisiä ja suoraan sanottuna suuria pelastukseen liittyviä kysymyksiä.

Otan tähän asiaan liittyen esimerkin, jossa kyse on nimenomaan käytännön sanelemasta tavasta eikä mistää muusta. Kyse on siitä, mitä tapahtuu Suuressa suitsutuksessa, jossa pappi / diakoni suitsuttaa koko kirkon ympäri (ei kuitenkaan ulkopuolelta). Sanon jo tässä vaiheessa, että suitsutus kuuluu olennaisena osana ortodoksiseen jumalanpalvelukseen, tässä tapauksessa tarkoitan nimenomaan kirkkosalissa tapahtuvaa suitsutukseen liittyvää siirtymistä. Itse suitsutus on paljon enemmän kuin vanha käytännön sanelema tapa.
Suitsutus kuvaa uhrilahjaa ja rukousta, joka kohoaa Jumalalle. Se on tilan pyhittämistä ja me myös osallistumme jumalanpalvelukseen kaikilla aisteilla. Me suitsutamme kaikelle mikä on pyhää, eli ikoneille, jotka kuvaavat pyhiä ihmisiä ja pyhiä tapahtumia ja ne luovat muun kokonaisuuden kanssa kirkosta Jumalan valtakunnan ikonin. Mutta me suitsutamme myös ihmisille, jotka ovat pyhiä ja Jumalan kuvan mukaan luotuja. Suuressa suitsutuksessa suitsutetaan ikonit ja ihmiset.
Ja nyt käytäntö sanelee sen, että miten suitsutus tapahtuu. Mikäli kirkko ei ole valtava ja ikonit on aseteltu tarpeeksi korkealle, niin ihmisten ei ole välttämätöntä siirtyä mihinkään, sillä kummatkin voidaan suitsuttaa yhtäaikaa. Mikäli kirkko taas on valtava, sokkeloinen tai ikonit ovat alhaalle asetettuja, niin silloin voivat ihmiset tehdä tilaa ja muodostaa käytävän jota pitkin suitsuttaja kulkee. Kyse on siis tilasta ja siitä, että mikä on käytännössä paras vaihtoehto toteuttaa suitsutus (eli hyvin kirkkokohtainen asia). Siirtyminen tuossa tilanteessa ei ole pelastuksen kannalta merkityksellinen asia.

Tämä edellä mainittu asia on sellainen, jossa tahdikkuus on kultaakin arvokkaampaa. Ihmiset jotka tulevat tutustumaan ortodoksisuuteen ovat monesti hyvin arkoja siinä, että miten heidän tulisi kirkossa käyttäytyä. Suuren suitsutuksen "liikehdintä" voi luoda sellaisen tilanteen, jossa tietämätön ei tiedä minne mennä. Jos joku tässä tilanteessa haluaa ohjata jotakuta, niin sen pitäisi tapahtua erittäin kauniista ja asiallisesti. Uskon, että tämä on yksi niistä jumalanpalveluksen kohdista, jossa tahdittomuudella ja karkealla huomauttamiselle on nostettu tarpeettomasti kirkon kynnystä ja näin tehty juuri sitä, mikä on lähetystyön vastakohtaa, eli karkoitettu ihmisiä kirkosta. Kyllä pappi ja diakoni mahtuvat suitsuttamaan suhteelliseen pienessäkin tilassa. Kirkossa ei on hyvin vähän asioita, joita voisimme oikeasti tehdä väärin. Niinpä lillukanvarsista ei tarvitse tehdä pelastuksen kannalta oleellisia asioita. Kirkkoherra (pappi) selittäköön omassa seurakunnassaan, että miten on hyvä toimia silloin kun pappi / diakoni suitsuttaa.

Kirkon yhteyteen saapuminen

Edellisessä blogikirjoituksessani mainitsin salaisuuksista, jotka avautuvat niille joilla on vilpitön kiinnostus oppia uutta ja toivottavasti tämän myötä halu tulla myös Kirkon yhteyteen. Jokaisen kristityn tehtävänä on tehdä lähetystyötä, vaikka erheellisesti pidämme lähetystyötä etäisenä asiana, jota toteutetaan pelkästään muilla mantereilla.

Evankeliumin opetus ja kutsu Kirkon yhteyteen on ulotettu koskemaan kaikkia. Lähetystyötä on jo esimerkiksi se, että otamme ystäviämme mukaan kirkkoon kuulemaan evankeliumia. Kuka tahansa voi tulla kirkkoon kuulemaan Sanaa, eli Kristuksen omakohtaista opetusta. On sitten aivan toinen asia, että millä tavoin tämä opetus vaikuttaa eri ihmisiin.
Muistamme varmasti sen, että Kristuksen luokse tuli paljon ihmisiä, mutta lopulta kaikki eivät halunneet hänen opetustaan noudattaa tai edes kuunnella. Evankelista Johannes kuvaa tämän seuraavasti:
"Tämän (Jeesuksen opetuksen) kuultuaan monet hänen opetuslapsistaan sanoivat: "Sietämätöntä puhetta. Kuka voi kuunnella tuollaista? Jeesus tiesi, että hänen sanansa olivat herättäneet opetuslapsissa ärtymystä, ja hän sanoi heille: "Loukkaako tämä teitä? Miten käykään, jos te näette Ihmisen Pojan nousevan sinne, missä hän ennen oli!" --Monet Jeesuksen opetuslapset vetäytyivät tämän jälkeen joukosta eivätkä enää kulkeneet hänen mukanaan." (Joh. 6: 60-62, 66)

Tähän viitaten on siis selvää, että kaikki eivät halua evankeliumin sanomaa kuulla myöskään tänä päivänä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö meidän pitäisi ensin tarjota kaikille tätä mahdollisuutta. Mutta mikä sitten saa ihmiset torjumaan Kristuksen? Onko kyse uskonopista, vanhoista tavoista poikkeamisesta vai liian korkeista ihanteista?

Syitä on varmasti lukuisia. Varmasti yksi merkittävimmistä on kuitenkin se, että tuo sanoma ei yksinkertaisesti miellytä kaikkia. Mutta miksi ihmeessä sen pitäisi edes näin olla?
Kautta aikojen on ollut pilvin pimein niitä jotka kalastelevat ihmisten suosiota kertomalla mukavia ja miellyttäviä asioita. Paljon on niitä jotka lupaavat elämän muuttuvan helpoksi ja vaivattomaksi kunhan vain liittyy heidän kerhoonsa.
Mutta Kristus ei luvannut seuraajilleen helppoa ja vaivatonta elämää, vaan Hän puhui ristin kantamisesta ja vaivannäöstä. Maallisten mittapuiden mukaan Hän puhui asioista, jotka olivat käsittämättömiä ja jopa mahdottomia. Kristilliset ihanteet eivät olekaan asioita, joiden olisi tarkoitus tehdä elämästä vaivatonta ja helppoa. Kristilliset ihanteet vaativat muutosta elämässämme ja monesti juuri tuo muutoksen tekeminen voi käydä ylivoimaiseksi. Jos me haluamme pitäytyä entisessä elämässä, niin silloin me sanomme noiden Kristuksesta luopujien tavoin: "Sietämätöntä puhetta. Kuka voi kuunnella tuollaista?"

Edellä mainitun valossa monelle käy ylivoimaiseksi juuri se, että uskonmukaisessa elämässä mennään voimallisesti ihmisen mukaavuusrajojen sisäpuolelle. Suurena kiusauksena onkin soveltaa Kristuksen sanoja itselleen mukavampaan muotoon, kuin muuttaa itseään Kristuksen sanojen mukaiseksi.

Mutta palataanpa nyt itse otsikkoon ja siihen, että mitä polkua pitkin ihminen saapuu Kirkon yhteyteen. Jokaisessa seurakunnassa on varmasti omat käytännöt, joten kerron muutamia omia ajatuksia. (Tämän nyt ei pitäisi olla uusi asia, kun koko blogi on täynnä minun omia ajatuksia.)

Ortodoksisuudesta on varmasti moni ihminen kiinnostunut. Milloin on aika ottaa se askel, jolloin varsinainen liittyminen tulee ajankohtaiseksi. Edesmennyt (arkkipiispa) Nikean metropoliitta Johannes on sanonut, että kun ihmisen ei tarvitse enää pohtia tai epäillä liittymistään, niin hän on valmis. Kun ortodoksisuudesta tulee se itsestäänselvä ja luonnollisin vaihtoehto, niin hän on valmis ottamaan tuon askeleen. Ehkä voisi tässä yhteydessä puhua myöskin kodista. Kun ortodoksinen kirkko tuntuu oikealta kodilta, niin se on silloin se paras paikka.

Mikä on sitten minun ensimmäinen ohje sellaiselle ihmiselle, joka haluaa liittyä kirkkoon?
Ensimmäisenä ihmisen tuli saapua kirkkoon jumalanpalvelukseen, sillä se kuvastaa parhaimmalla tavalla sitä mitä ortodoksisuus on. Samalla tavoin, jos joku haluaa tietää että miten ortodoksisuus eroaa jostakin muusta, niin parhaimman vastauksen saa menemällä kirkkoon. Liturgia kantaa itsessään koko ortodoksisuuden syvintä olemusta. Jos ihminen väittää olevansa kiinnostunut ortodoksisuudesta, mutta ei ole kiinnostunut käymään jumalanpalveluksissa, niin silloin tuo kiinnostus ei voi olla oikeanlaista.

Metropoliitta Kallistos Ware on kuvannut hyvin kauniilla tavalla jumalanpalveluksen merkitystä. Hän on viitannut kertomukseen siitä, kuinka suurruhtinas Vladimir etsi oikeaa uskoa ja kuinka hän lähetti palvelijoitaan sitä selvittämään. Konstantinopolista palanneet palvelijat kertoivat ortodoksisen jumalanpalveluksen kauneudesta ja siitä, että he eivät tienneet olivatko he taivaassa vai maan päällä. Esipaimen Kallistos sanookin, että kauneudella on merkityksensä kuvatessaan taivaallista palvelusta. Ja oleellista on myös se, että taivas muuttuu liturgiassa todelliseksi täällä maan päällä. Edelleen Kallistos muistuttaa vielä siitäkin, että Vladimir ei lähettänyt palvelijoitaan kartoittamaan eri uskontojen moraalikäsityksiä tai uskonopillisia totuuksia, vaan hän lähetti heidät osallistumaan jumalanpalveluksiin.
Tämä opetus on tärkeä myös kaikille meille. Kirkon yhteyteen saapuminen tarkoittaa sitä, että me ensin astumme kirkkorakennuksen kynnyksen yli.

Arkipäivien rikkaus

Olen etuoikeutetussa asemassa. Asun aivan kirkon vieressä ja vaimoni on kanttori. Minulla on mahdollisuus joka päivä aloittaa työpäiväni aamupalveluksella tai liturgialla ja taas illalla mennä ehtoopalvelukseen (päivä ei välttämättä vielä pääty ihan siihen).

Tässä alkaa vasta hiljalleen tajuamaan, että minulla on mahdollisuus osallistua jostakin sellaisesta mikä antaa minulle paljon voimia näinä kiireisinä aikoina. Tuolla kiireellä en välttämättä tarkoita työkiireitä, vaan sitä kiirettä mikä kuuluu näemmä lähes kaikkien ihmisten nykyiseen elämänrytmiin.

Näihin arkipäivien jumalanpalveluksiin osallistuu tietysti muitakin seurakuntalaisia. Harvassa ovat lopulta ne päivät, jolloin olen kahdestaan puolisoni kanssa kirkossa. En koe oloani ja työtäni siitäkään huolimatta turhaksi, vaikka muita ihmisiä ei olisi aamulla paikalla. Olen itsekin ihminen ja seurakuntalainen, joka tarvitsee näitä palveluksia. Lisäksi meillä harvoilla on tärkeä rehtävä rukoilla niiden puolesta, jotka syystä tai toisesta eivät pääse kirkkoon.
Sanon vielä tässä kohden sen, että me emme luonnollisesti saa mitään erillistä korvausta näistä arkipäivien palveluksista, vaan niiden toimittaminen perustuu vapaaehtoisuuteen.
Miksi me sitten menemme sitten kirkkoon arkiaamuina ja iltoina?

- Minun on pakko kääntää tämä kysymys toisinpäin. Olisiko minulla mitään järkevää tai oikeutettua syytä olla menemättä kirkkoon, kun se sattuu olemaan vieläpä kivenheiton päässä kodistani? Pitäisikö minun ennemmin istua sohvalla ja katsoa televisiota, kuin olla kirkossa?

Televisio-ohjelmien sisällöstä ja jumalanpalveluksesta ei voi edes puhua samana päivänä. Olen löytänyt arkipäivien palveluksista todella paljon syvällistä opetusta. Näen aivan uusin silmin arjen ja juhlan eron koko kirkkovuodessa. Tekstit puhuttelevat myös aivan toisella tavalla mihin me olemme monesti tottuneet. Päivän ja pyhän ihmisen muisto avautuu silloin aivan uudella tavalla.
On oikeastaan sääli, että meillä radioidaan ainoastaan liturgioita, jotka ovat sisällöltään lähes muuttumattomia. Lisäksi liturgian keskipiste on ehtoollinen, johon kukaan ei voi myöskään radion välityksellä osallistua. Olisi varmasti parempi edes joskus tehdä nauhoitus aamupalveluksesta, jolloin vaihtuvat tekstit pääsisivät oikeuksiinsa.

Viime keskiviikkona sain aamupalveluksessa mahdollisuuden myös lukea tekstejä kanttorin apuna. Kuinka puhuttelevia ovatkaan nämä tekstit, jotka muistuttavat Kristuksen rististä ja kärsimyksistä:

"Sinä ihmisiä rakastava, joka olet kaiken korkeimmankin kunnian tuolla puolen, suostuit kunniattomaksi, että antaisit kunnian minulle, joka olin kunniani menettänyt, ja pelastaisit minut ristin kautta."

"Puulle ylennettynä Sinä tosin olit kuollut, mutta minun kuolettajani Sinä teit kuolleeksi ja täytit kaikkinaisella häpeällä. Minun Luojani, veisuin minun ylistän Sinun voimaasi."

"Omasta tahdostasi Sinä Kuolematon, ainoa joka vaatetat taivaat pilviin, tulit alastomana ristiinnaulituksi ja puet iankaikkiseen häpeään sen, joka kerran riisui esi-isät alastomiksi".

(Otteita oktoehoksen 4. sävelmän kanonista keskiviikko aamuna. Teksit koko laajudessaan löytyvät Ortodoksi.netin sivuilta LINKKI.)

Oikeutetusta syystä poissaolevat

Pienessä vedenpyhityksessä luetaan rukous, jossa rukoillaan niiden puolesta, jotka ovat "oikeutetuista syistä" jääneet tulematta yhteiseen rukoukseen.

Oikeutettuja syitä kirkosta poisjäämiseen ovat sairastaminen, liikuntarajoitteisuus, tietyissä tapauksissa ammatinharjoittaminen tai toisesta ihmisestä huolehtiminen (esimerkiksi vauvat ja vanhukset). Muitakin oikeutettuja syitä varmasti löytyy.

Mutta tässä voisi vielä pohtia niitäkin syitä jotka eivät ole niin oikeutettuja. Kajoan nyt tietysti hyvin arkaan asiaan, sillä kirkkossakäyminen koetaan hyvin herkkänä ja henkilökohtaisena asiana. En aio mennä henkilökohtaisuuksiin tai yksittäistapauksiin ja seuraavat päätelmät olenkin tehnyt viimeisen 30 vuoden aikana. Olen saanut olla seurakuntaelämässä aktiivisemmin mukana hyvin pienestä pitäen, sillä myinhän jo pikkupoikana tuohuksia Turun ortodoksisessa kirkossa.

Mutta seuraavassa nyt näitä omia päätelmiä siitä, että miksi kirkkoon vähemmän oikeutetuista syistä jätetään menemättä:

1) PELKO

Kirkkoon menemistä pelätään esimerkiksi siksi, että toimisimme siellä jotenkin väärin. Tämä jos mikä on inhimillistä, mutta meillä tulisi olla rohkeutta mennä kirkkoon peloista ja epävarmuudesta huolimatta. Rohkeutta vaan! Rohkea ihminen ei ole sellainen joka ei yhtään pelkäisi, vaan sellainen joka peloista huolimatta uskaltaa lähteä liikkeelle.

2) UNOHTAMINEN

Tuo sana "unohtaminen" on lopulta aika laimea ilmaisu, sillä yhtä hyvin voisi puhua myös laiskuudesta, jota se monissa tapauksissa on. Ehkä lieventävänä asianhaarana voidan pitä sitä, että nykymaailmassa ihminen on joutunut informaatioähkyn orjaksi, jolloin kirkko ja jumalanpalveluselämä hukkuvat tuon valtavan kaaoksen keskelle. Ihmisen pieneen päähän ei kertakaikkisesti voi mahtua kaikki asiat mitä meille tarjotaan. Tästä huolimatta meillä jokaisella on valta ja voima asettaa asioita tärkeysjärjestykseen omassa elämässä.

3) BOIKOTOINTI

Sana "boikotointi" kuulostaa hyvin oudolta tässä yhteydessä, mutta valitettavasti se on totista totta. Kun jokin asia ei jumalanpalveluksissa miellytä, niin silloin ei sinne mennä. Monesti se liittyy johonkin ihmiseen (usein kirkon työntekijään) tai yksityiskohtaan kirkossa. Kyllä! Jopa tekstiilit, ikonit ja muiden kirkollisten esineiden "väärä" järjestys voi antaa meille omasta mielestämme oikeutetun syyn jäädä kotiin.

Mutta tästäkö on lopulta kysymys? Kenen puoleen me jätämme kääntymättä, jos jäämme tietoisesti ja jatkuvasti pois kirkosta? Ainut ketä vastaan me tässä tapauksessa sodimme on Kristus. Me voimme kotona rukoilla ja tehdä vaikka 1000 maahankumarrusta, mutta se on aina vähemmän kuin liturgia ja Herran pyhä Ehtoollinen.

4) VÄLINPITÄMÄTTÖMYYS

Tämä on tietenkin aina yhtä valitettavaa. Hyvin monelle jumalanpalvelus on vaihtoehto. Esine uskonnollisten tavaroiden supermarketissa, joka voidaan jättää poimimatta, koska se koetaan tarpeettomana. Mutta tätä ei se koskaan voi olla. Kun ihminen liittyy kirkkoon, niin ensimmäinen askel on tutustuminen ja syventyminen kirkon jumalanpalveluselämään. Jos jumalanpalveluselämä koetaan turhaksi, niin silloin liittyminenkin kirkkoon on turhaa.

Tämäkään asia ei ole aivan yksioikoinen. Kuinka paljon meille lopulta jää jäseniä kirkkoon, jos kirkossa käymättömät "kannatusjäsenet" erotettaisiin vähäisen aktiivisuuden vuoksi? Siinä mielessä nämäkin ihmiset ovat tärkeitä. Julkean kuitenkin sanoa, että tämä "kannatusjäsenyys" on ristiriidassa kirkkomme Tradition kanssa.

Aiheuttiko edellä oleva vuodatukseni jollekin huonon omantunnon tai pahan mielen? Huonoon omatuntoon auttaa se, että astutaan rohkeasti kirkkoon heti kun se vain on mahdollista. Huono mieli on voinut tulla taas siitä, että huomautan asiasta joka ei ole niin yksioikoinen kuin annan tässä ymmärtää. Kuten tuossa jo alussa mainitsin, niin oiketettuja syitä poisjäämiseen on muitakin. Tiedän senkin, että on seurakuntalaisia joita esimerkiksi lähipiiri suoranaisesti painostaa jäämään pois kirkosta pyhäpäivinä, tai heitä vähintäänkin syyllistetään kun he menevät kirkkkoon. (Siitä kerron joskus tuonnempana lisää).

Minä en halua tuomita enkä oikeastaan myöskään syyllistääkään ketään, sillä jokainen vastaa omista teoistaan itse...ja itse Kristukselle.

Alusta loppuun ja tietenkin seisten (ajatuksia kirkkokäytöksestä)

Papilta kysytään monesti ohjeita liittyen kirkkokäytökseen. Itse asiassa onkin hyvin suotavaa, että mahdollisimman moni olisi kiinnostunut tästä aiheesta. Paljon on näet niitä, jotka erheellisesti olettavat kirkossa olemisen blogin otsikon mukaisesti sellaiseksi, että kirkossa on oltava jumalanpalvelukset alusta loppuun ja tietenkin seisten koko ajan. Tämän olettamuksen ollessa valloillaan syntyy väkisin niitä tilanteita, joissa paremmalta tuntuu jäädä kotiin kuin mennä kirkkoon.


Tämä kyseinen aihe on herättänyt hieman keskustelua esimerkiksi niissä paikoissa, joissa sunnuntaisin aamupalvelus edeltää liturgiaa. Kyse on reilun parin tunnin kokonaisuudesta, joka voi tosiaan käydä kohtuuttomastikin voimille niille, joilla on esimerkiksi huono terveys. En pidä kuitenkaan järkevänä ratkaisuna sitä, että jumalanpalveluksia typistetään väkisin, jotta kaikki varmasti jaksaisivat olla kirkossa alusta loppuun.

Opetuspuheen kuulemista Joensuussa

Nyt on ensinnäkin hyvä muistuttaa siitä, että meille on Suomeen on iskostunut suhteellisen jyrkkä käsitys siitä, että miten kirkossa ollaan. Kirkkoon ei ole suotavaa tulle kesken jumalanpalvelusta ja koko toimitus tulisi tosiaan seistä alusta loppuun muutamaa poikkeusta (kuten opetuspuhetta) lukuunottamatta. Eihän tässä käsityksessä siinä mielessä mitään pahaa ole, mutta vaarana onkin tehdä jumalanpalveluksesta enemmän suoritus, jonka täydellinen suorittaminen edellyttää näitä edellä mainittuja asioita.

Mutta vilkaistaanpa ihmisten toimintaa muualla maailmassa. Mennään esimerkiksi Kreikkaan, jossa tavat ovat hieman toisenlaiset. Suhteellisen pieni osa ihmisistä tulee kirkkoon heti aamupalveluksen alkuun, vaan jokainen tulee kirkkoon omaan tahtiin.
Arkisin taas työmatkalla olevat ihmiset poikkeavat kirkossa ainoastaan sen verran, että sytyttävät tuohuksen ja osallistuvat rukoukseen muutaman minuutin ajan. Tämä samainen "poikkeaminen" on valloillaan monissa kristillisissä maissa. Kirkkoon meneminen ei ole suoritus, vaan siellä voi tosiaan poiketa.


Palataanpa sitten takaisin tänne Suomeen. Esimerkiksi meillä Nurmeksessa sunnuntain aamupalvelus alkaa klo 9 ja liturgia alkaa noin klo 10. Mikäli joku kokee aamupalveluksen liian raskaana, niin hän voi tulla kirkkoon vasta myöhemmin. Hyvänä maamerkkinä on juuri klo 10, jolloin liturgia alkaa. Löytyyhän myös niitä jotka halajavat takaisin vanhaan systeemiin, jossa sunnuntaisin toimitettaisiin pelkkä liturgia. Tässä kohden lienee syytä kysyä, että miten se eroaa siitä, että tultaisiin aamulla vasta liturgiaan klo 10.
Kaikille aamupalvelus ja liturgia ei ole pitkä kokonaisuus. Paljon on niitäkin ihmisiä, jotka tuijottavat kelloa sunnuntaiaamuna, odottaen jumalanpalveluksen alkua. Nämä aamuvirkut tulevat mieluusti jo aamupalvelukseen klo 9.

Pääsiäistervehdystä yön aamupalveluksessa Nurmeksessa

Mutta entäs sitten se kirkossa istuminen tai seisominen? Vanha toteamus siitä, että kirkkoon ei tulla istumaan eikä seisomaan, vaan rukoilemaan on hyvä. Palveluksissa on muutamia kohtia, joissa seisominen on ihan suotavaa (saatot, evankeliuminluku, eukaristia). Nämäkin kohdat tulevat tutuiksi aika nopeasti. Oletusarvona pitäisi kuitenkin olla se, että jokainen saa olla rauhassa kirkossa omana itsenään ja omaksua omaan tahtiin näitä tapoja.

Kirkkoon ei pidä jättää tulematta käytöstapojen takia. Suurin osa ihmisistä ei tiedä läheskään kaikkea mikä liittyy jumalanpalveluksiin. Ja tämä ei haittaa mitään. En minäkään pappina tiedä läheskään kaikkea. En ainakaan sellaisista jumalanpalveluksista joita toimitetaan harvoin. Tai yhtä lailla niissä tilanteissa olen aika pihalla, jos olen vaikkapa käymässä ulkomailla kirkossa. En jätä kuitenkaan menemättä kirkkoon, vaikka sinne meneminen  saattaisikin hieman jännittää.
Voimmeko me näet rukoilla väärin?

Kirkossa käyminen kannattaa

Luin tänään uutisen tutkimuksesta, jossa todettiin kirkossakäymisen alentavan verenpainetta. LINKKI

Ainakin tämä on hyvä merkintä siinä listassa, että miksi ihmisen kannattaa kuulua kirkkoon. Tässä tutkimuksessa ei kuitenkaan ole tutkittu sitä, että ovatko taustalla vaikuttaneet muut uskonmukaiseen elämään liittyvät tottumukset.

Uskallan kuitenkin väittää, että kirkossakävijät ovat muutoinkin onnellisia ja elämänmyönteisiä ihmisiä. En väitä, etteikö tällaisia ihmisiä olisi muuallakin ja eikö myös kirkossakävijöilläkin saattaisi olla aika ajoin heikompia hetkiä. Mutta pohditaanpas tätä kaikkea vielä hieman lisää.

Helposti teemme sellaisen yksinkertaisen kahtiajaon, että ihmisellä on fyysisiä ja henkisiä tarpeita. Mutta on olemassa myös hengellisiä tarpeita (joiden olemassaoloa ei edes nykyisin haluta tunnustaa).

Henkiset tarpeet täyttyvät ihmisten normaalissa vuorovaikutuksessa toistensa kanssa ja esimerkiksi kulttuurielämyksissä. Hengellisiin tarpeisiin vastaaminen edellyttää, että me näemme tämän elämän osana suurempaa kokonaisuutta. On sanottu, että me emme voi käsittää tätä ajallista elämää täydellisesti, jos emme edes jollain tavalla pysty käsittämään kuolemaa ja iankaikkisuutta.

Hengellisiin tarpeisiin kuuluu olennaisesti usko, toivo ja rakkaus. Haluankin nyt korostaa nimenomaan toivoa, joka liittyy myös käsitykseemme kuolemasta ja iankkisuudesta. Jollekin kuolema on kaiken loppu, kun taas uskovaiselle ihmiselle se on uuden alku. Juuri toivo paremmasta auttaa ihmistä olemaan onnellinen. Me emme saavuta onnellisuutta teennäisellä yltiöoptimismilla, viihteellä tai kaiken maailman roinalla. Onnellisuus ja sitä kautta hyvinvointi (ja tätä kautta myös verenpaineen alentuminen) löytyykin juuri uskosta, toivosta ja rakkaudesta. Kirkkoon meneminen tekee täydelliseksi sen elämän, johon kuuluvat nuo kolme niin tärkeää asiaa.

Taas joku voi sanoa, että tässä taas on ortodoksipapin propagandatekstiä, jota ei tarvitse ottaa niin vakavasti. Entä jos sanoisin, että kyse ei ole pelkistä sanoista. Olen nähnyt, kuinka nimenomaan kirkollisilla ihmisillä on säilynyt toivo ja suoranainen onnellisuus sellaisissakin tilanteissa, jotka meidän käsityksemme mukaan lamaanuttaisivat normaalisti ihmisen ja veisivät elämänilon pitkäksi aikaa. Sellaisia asioita ovat läheisen ihmisen kuolema, avioero, sairaus tai jokin muu kriisi.

Totta kai, tällaiset asiat ovat jokaiselle uskovaisellekin vaikeita, mutta he pääsevät helpommin eteenpäin. Monelle ihmiselle juuri jumalanpalveluselämä on toiminut suurena kantavana voimana ja riemun lähteenä. Papilta tai kirkon työntekijöiltä harvemmin odotetaan edes kriisitilanteissa mitään tyhjentäviä selityksiä tai lohdutuksen sanoja, vaan läsnäolo ja yhteinen rukous ovat paras apu. Niinpä esimerkiksi läheisen ihmisen poismenoa ei kaikissa tilanteissa lähdetä käymään läpi kirkkoherranvirastossa, vaan nimenomaan kirkossa, toimittaen yhdessä muistojumalanpalvelusta (panihidaa).

Meillä on tänä päivänä varsin mustavalkoinen ja suoraan sanottuna kielteinen käsitys ihmisitä, jotka käyvät kirkossa. Tällaiset ihmiset ovat tämän harhakäsityksen mukaan monesti ylivakavia ihmisiä, jotka harvemmin edes hymyilevät. Todellisuus on kuitenkin jotain aivan muuta. Juuri kirkko on se paikka, jossa kohtaa ihmisissä sellaisen ilon, rieumun ja onnellisuuden, joka tuntuu monesti olevan tänä päivänä kadoksissa.

Ulkopuolelta katsottuna kirkkossa olevat ihmiset näyttävät aika tummanpuhuvilta. Todellisuus on kuitenkin jotain muuta. Harhakuva häviää, kun astumme sisälle kirkkoon ja voimme kohdata toisen ihmisen kasvoista kasvoihin.

Kristinoppileiri (6.päivä)

Kristinoppileiri olisi aivan tavallinen leiri ellei siinä olisi jumalanpalveluselämää ja uskonmukaiseen elämään liittyvää opetusta. Jumalanpalvelukset itsessään ovat tietysti parasta mahdollista opetusta.

Mainitsin jo tuossa 1. päivän kohdalla siitä, että leiriläisille tehtiin leirin alussa kysely, johon he saivat vastata nimettömänä. Eräs kysymyksistä liittyi jumalanpalveluselämään. Siinä tiedusteltiin että kuinka monta kertaa aiemmin nuori oli osallistunut liturgiaan, jos koulaisjumalanpalveluksia ei lasketa mukaan.
Leiriläisiä oli tuossa vaiheessa 26 ja heistä 8 ei ollut käynyt tällä periaatteella kertaakaan liturgiassa aiemmin. 10 leiriläistä oli käynyt korkeintaan kolme kertaa liturgiassa. Loput 8 oli käynyt elämänsä aikana enemmän kuin kolme kertaa liturgiassa. Luvut varmasti vaihtelevat jonkin verran leirikohtaisesti. Hieman kärjistetysti voisi kuitenkin vetää sellaisen johtopäätöksen, että reilulla kolmasosalla nuorista ei ole käytännössä minkäänlaista kosketusta kirkon jumalanpalveluselämään.

Onneksi uskonnonopetukseen kuuluvat koululaisjumalanpalvelukset, mutta niidenkin toteuttaminen on paljolti kiinni jokaisesta seurakunnasta. Lisäksi vaarana on, että koululaispalvelukset toteutetaan sillä periaatteella, että nuoria ei huomioida millään tavoin. Tällaista toivottavaa huomioimista ovat esimerkiksi lauluvihkojen jakaminen ja jumalanpalveluksen sisällön yksinkertainen selittäminen.

Palatkaamme takaisin leiriin ja täällä toimitettaviin jumalanpalveluksiin. Helluntaista johtuen meillä toimitetaan tällä leirillä poikkeuksellisesti neljä liturgiaa. Se on aikoimoinen liturginen annos niille, joilla ei ole paljolti kokemusta jumalanpalveluselämästä. Normaaliin leiripäivään kuuluu aamupalvelus klo 8.30 ja ehtoopalvelus klo 18 ja sitten iltarukoukset klo 22.15. Jumalanpalveluselämä kuuluu siis olennaisesti kristinoppileiriin!

Nuoret suhtautuvat jumalanpalveluksiin osallistumiseen melko inhimmillisellä tavalla. Alussa kaikki tuntuu hieman vieraalta ja kirkossa oleminen voi tuntua oudolta. Lisäksi 30 minuutin mittainen jumalanpalvelus tuntuu myös pitkältä. En puhuisi suoranaisesta vastentahtoisuudesta jumalanpalveluksiin, vaan enemmänkin tottumattomuudesta.

Parin päivän sisällä nuoren ihmisen suhtautuminen jumalanpalveluksiin alkaa kuitenkin muuttua huomattavasti. Kirkossa seisominen ei tunnu enää raskaalta, jumalanpalvelusveisuja lauletaan jo kanttorin ja ohjaajien mukana ja kirkko alkaa vain yksinkertaisesti tuntua hyvältä ja kotoisalta paikalta. Nuoren käsitys koko jumalanpalveluselämästä on alkanut muuttua.
Kysymys ei olekaan jostain jeesustelusta tai tylsästä jutusta, vaan kirkossa olemisesta tulee hyvä ja rauhallinen mieli.
Voi kunpa kaikilla seurakuntalaisilla olisi voimaa lähteä oma-aloitteisesti kirkkoon ja huomata tuo sama asia!

Pääsiäistervehdys kuvina - KRISTUS NOUSI KUOLLEISTA!

Proskomidin Nurmeksen kirkossa Palmusunnuntaina


Eukaristia Nurmeksen kirkossa Palmusunnuntaina


Joensuun piispa Arseni pitää opetuspuhetta Suurena tiistaina


Valtimon kirkko Suuren lauantain aamupalveluksessa


Ristisaatton on saapunut kirkon ovelle pääsiäisyönä


Pääsiäiskuoro laulaa kanttori Mauri Mahlavuoren johdolla


"Syleilkäämme toinen toistamme" (pääsiäisstikiiroiden aikana aamupalveluksessa)


Aamupalvelus on päättynyt ja papisto siirtyy alttariin aloittamaan liturgiaa.


Eukaristiaa pääsiäisyönä


Pääsiäisyöpalveuksen jälkeen kirkkokahveilla. Tiivis, mutta sitäkin riemullisempi tunnelma.


2. pääsiäispäivän aamupalvelus ja liturgia toimitettiin Juuassa. Isä Sulo Naakka suitsuttaa.