Voimmeko rukoilla väärin? (Publikaanin ja fariseuksen sunnuntai)

Suuren paaston ensimmäisenä valmistussunnuntaina meitä muistutetaan siitä, että miten ja millä asenteella meidän tulisi rukoilla. Oikeastaan tämä Kristuksen vertaus antaa meille varoittavan esimerkin siitä, että me voimme todellakin rukoilla väärin.

Meillä ortodoksisessa kirkossa on saatetaan “väärin rukoileminen” yhdistää kovin helposti ulkoisiin asioihin. Tällä tarkoitan sitä, että miten joku käyttäytyy kirkossa. Jonkun mielestä joku toinen rukoilee väärin juuri silloin jos hän esimerkiksi istuu väärässä kohdassa palvelusta tai jättää kumartamatta tai tekemättä ristinmerkkiä. Tai kaiken huippuna, jos joku erehtyy kumartumaan maahan asti pääsiäiskaudella!

Nämä edellä mainitut seikat eivät kuitenkaan liity väärin rukoilemiseen, vaan se tapahtuu sillä tavoin, miten Kristus sen on vertauksessa fariseuksesta ja publikaanista kuvannut. Fariseukset olivat tarkkoja siinä, että he pyrkivät noudattamaan lakia ja sääntöjä hyvin tarkasti. Tällä tavoin he uskoivat saavuttavansa sellaisen hurskauden tason joka oli otollista Jumalan silmissä. Publikaaneja taas pidettiin syntisinä huijareina, jotka kiskoivat ihmisiltä liikoja veroja saadakseen oman kukkaronsa paksummaksi.

Temppeliin oli saapunut kaksi henkilöä, jotka ulkoisten mittapuiden mukaan erosivat hyvin paljon toisistaan. Mutta millaista olikaan tuon fariseuksen rukous? Hän kehui itseään ja haukkui muita. Katumuksesta ja nöyryydestä ei ollut tietoakaan. Fariseus oli myös temppelissä asettunut edemmäksi rukoilemaan pitääkseen “turvavälin” syntiseen ihmiseen ja samalla korostaen omaa asemaansa tuohon publikaaniin verrattuna. Publikaanin rukous oli lyhyt ja ytimekäs. Hän pyysi ainoastaan, että Jumala olisi häntä syntistä kohtaan armollinen. Publikaani tiedosti oman syntisyytensä ja kumartuneena pyysi Jumalalta armahdusta. Publikaanin nöyryys ja katumus tekivät hänestä fariseusta vanhurskaamman.

Fariseuksen rukous oli siis vääränlaista, tai voisiko paremminkin sanoa, että hän ei oikeastaan rukoillut laisinkaan. Miksi Jumala haluaisi kuulla sitä, kuinka me kehumme itseämme tai haukumme muita? Meidän ei tarvitse kehua Jumalalle itseämme ja omia tekojamme, sillä kuten Kristus on sanonut: “Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut.” (Matt. 6:4) Eli mikään hyvä teko ei jää Jumalalta salaan. Ja yhtä lailla meidän ei tarvitse luetella Jumalalle sitä, että millä tavoin muut ihmiset ovat mielestämme syntisiä. Kyllä Jumala näkee myös sen, mitä muut ihmiset tekevät tai jättävät tekemättä.

Tämän vertauksen tarkoituksena ei ole kuitenkaan mustavalkoisesti leimata kaikkea fariseukseen liittyvää pahaksi, vaan enemmänkin muistuttaa siitä, että millä asenteella me lähestyisimme Jumalaa. Itse asiassa fariseuksen teoissa ei itsessään ollut mitään paheksuttavaa. Tätä kuvaa myös tähän sunnuntaipäivään liittyvä veisu: “Koettakaamme noudattaa fariseuksen hyveitä ja harrastakaamme publikaanin nöyryyttä, mutta samalla vihatkaamme toisen sopimatonta mielettömyyttä ja toisen turmiollista synnillisyyttä”. (Publikaanin ja fariseuksen sunnuntain kanoni, 5.veisu; 1.tropari).

Rukouselämämme tähtää siihen, että meillä on ehyt ja hyvä suhde Jumalaan ja lähimmäisiimme. Sen myötä myös pelastuksemme muuttuu helpommaksi (mutta tästä huolimatta emme saa pitää pelastustamme itsestäänselvyytenä). Jos teemme hyviä asioita vain muodollisina suorituksina, niin se varmasti esimerkiksi almujen muodossa auttaa saajaa, mutta itse antajaa se ei hyödytä, kun hän tekee sen vailla todellista rakkautta. Lähimmäisenrakkaus ja suhde Jumalaan ei ole kaupankäyntiä, jossa me ostamme hyvillä teoilla taivaspaikan itsellemme. Onko rakkaus todellista rakkautta, jos se perustuu laskelmointiin ja pelkästään oman edun tavoitteluun?

Hyvistä teoistaan huolimatta fariseuksen asenne oli väärä. Jos kuvitellemme olevamme erinomaisia, niin miten voimme enää pyrkiä kohti parempaa? Miten voimme palvella ja rakastaa toista ihmistä, jos kuvittelemme olevamme heidän yläpuolella?

Publikaani ja fariseus olivat tulleet temppeliin. He seisoivat Jumalan edessä. Voimme sanoa, että he seisoivat kumpikin peljättävän Tuomarin edessä kaikkine tekoineen. Fariseus oli niin varma itsestään, että hän ei edes Jumalan edessä nähnyt mitään omista heikkouksistaan. Hän oli ylentänyt itsensä samalle tasolle Jumalan kanssa. Publikaani sen sijaan myönsi sen, että hän oli kaikkea muuta kuin hyvä ja täydellinen ihminen. Hän kumartuneena anoi peljättävältä Tuomarilta armahdusta itselleen.

Kun me publikaanin tavoin myönnämme oman syntisyytemme, niin vasta silloin me voimme varsinaisesti aloittaa sen matkan, jossa kuljemme kohti täydellisyyttä. 

Ehtoollisen asettamisen muisto (opetuspuhe)

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen,

Tänään toimitettava liturgia on keskeinen juuri sen vuoksi, että siinä muistelemme Pyhää Ehtoollisen asettamista. Kuten tiedämme, niin Herran Pyhän Ehtoollisen tulisi kristityn elämässä olla kaiken keskipisteenä.

Tämä johtuu siitä, että tässä sakramentissa me todellakin yhdistymme Kristukseen ja sen kautta myöskin kaikkein selkeimmällä tavalla osoitamme olevamme myös Kristuksen seuraajia ja kristittyjä.

Meillä Suomessa on siinä mielessä muista maista poikkeava tilanne, että Kirkon jäsenyys määritellään sillä, että maksaako ihminen kirkollisveroa. Tämä on olosuhteet huomioonottaen ymmärrettävää, mutta se ei itsessään oikeastaan kerro sitä, että onko ihmisellä todellista yhteyttä Kristukseen. Parempi määritelmä olisi se, että osallistuuko ihminen säännöllisesti Herran Pyhästä Ehtoollisesta.

Kuten tiedämme, niin suurin osa ihmisistä ei osallistu säännöllisesti liturgiaan. Monet kuittaavat poissaolonsa seurakunnallisesta elämästä yksinkertaisella toteamuksella: “Minulla on henkilökohtainen suhde Jumalaan”.

Kyllä. Meillä pitää olla henkilökohtainen suhde Jumalaan, mutta ei se riitä! Jos haluamme olla kristittyjä, niin se vaatii, että meillä on elävä suhde Kristukseen. Sen perusedellytyksenä on myös säännöllinen ehtoollisyhteys. Kristitty ihminen ei ole yksi ihminen, vaan hän on kristitty, silloin kun hän on osa seurakuntaa. Tätä se oli nimenomaan varhaiskirkon aikana. Ehtoollisyhteys määritteli sen, että kuuluiko ihminen seurakuntaan vai ei.

Sana “ehtoollinen” tarkoittaa yksinkertaisesti illallista, vaikka toki meillä suomen kielessä se ymmärretään pyhän sakramenttina, jossa osallistumme Kristuksen ruumiista ja verestä. Kreikan kielessä käytetään ehtoollisesta sanaa “koinonia”, joka tarkoittaa yhteyttä, olla yhteydessä, tai liittyä johonkin. Yhtä lailla englannissa sana “Communion” kuvastaa tätä.

Eli Herran pyhä ehtoollinen ei ole vain symbolinen kuvaus kauan sitten toimitetusta Ehtoollisen asettamisesta, vaan se todellakin saattaa meidät yhteen Kristuksen kanssa ja samanaikaisesti yhdistää meidät myös toinen toisiimme. Ei vain täällä omassa seurakunnassa, vaan maailmanlaajuisesti Kirkon jäsenet yhdistyvät toinen toisiinsa Kristuksessa.

Ehtoolliseen emme voi osallistua välinpitämättömällä tai huolettomalla asenteella, vaan siihen tulisi valmistautua rukouksella ja paastolla. Nämä taas toimivat apuvälineinä siinä, että ymmärtäisimme, että Ehtoollinen on kaiken tavanomaisen yläpuolella.

Kaikessa kyse on siitä, että olisimme kelvollisia osallistumaan siitä, mikä on pyhää. Mutta milloin me sitten olemme kelvollisia osallistumaan? Mistä me tiedämme sen?

Ehkä tässä tulee esille juuri asian suoranainen nurinkurisuus. Me olemme kelvollisia osallistumaan Herran Pyhästä Ehtoollisesta silloin kun tajuamme, että olemme kelvottomia osallistumaan siitä!

Kelvottomuus ei tarkoita sitä, että ryhtyisimme välttelemään Ehtoollista kelvottomuuteemme vedoten, vaan aivan päinvastoin. Pyrimme osallistumaan siitä mahdollisimman usein, että säilyttäisimme kiinteän yhteyden Kristukseen.

Edesmennyt isä Alexander Schmemann on lainannut tässä asiassa pyhää Johannes Cassianusta, joka on sanonut seuraavasti:

“Me emme saa vältellä ehtoolliseen osallistumista siksi, että pidämme itseämme syntisinä. Meidän tulee lähestyä tuota sakramenttia sitä useammin sielumme parannukseksi ja henkemme puhdistukseksi, mutta sellaisella nöyryydellä ja uskolla, että itseämme kelvottomina pitäen - - (jotta) me yhä enemmän haluaisimme saada lääkettä haavoihimme.

On paljon parempi, että nöyrin sydämin ja tietäen, että emme ole koskaan kelvolliset pyhiin salaisuuksiin, otamme ne vastaan joka sunnuntai sairauksiemme parannukseksi kuin että ylpeyden sokaisemina ajattelemme, että vuoden kuluttua me tulemme kelvollisiksi ottamaan ne vastaan.”

(Schmemann 1982, Suuri paasto, s.141)

Tämä olkoon meillekin voimallisena muistutuksena. Oman kelvottomuuden ymmärtäminen ei tarkoita sitä, että meidän tulisi vältellä Ehtoollista, vaan meidän tulisi siihen osallistua, jotta saisimme olla kiinteässä yhteydessä Kristukseen. Mikäli tuo yhteys katkeaa, niin silloin joudumme sellaiseen tilaan joka vie meitä vain ja ainoastaan poispäin Jumalasta.

Vahvistakoon erityisesti tämän päivän Ehtoollisen asettamisen muisto meitä siitä, että kysymys on salaisuudesta, johon jokaisen kristityksi itseään kutsuvan ihmisen tulee osallistua säännöllisesti, jotta se olisi meille “sielun ja ruumiin pyhitykseksi ja Jumalan kunniaksi!”

Amen!

HERRAN PYHÄ EHTOOLLINEN - ja siihen liittyvä harhaoppi nimeltä varauksellisuus

Ehtoollinen

Herran pyhään ehtoolliseen osallistumisen tulisi olla kristityn elämässä itsestäänselvä asia ja suoranainen välttämättömyys. Meidän tulisi janota Herran Ehtoolliseen osallistumista. Tämä johtuu siitä, että nimenomaan Ehtoollisessa me yhdistymme Kristukseen ja tätä kautta myös ylläpidämme elävää yhteyttä Kirkkoon ja toinen toisiimme. Mikäli tätä ehtoollisen kautta saatua elävää yhteyttä ei ole olemassa, niin uskomme on myös eräässä mielessä kuollut.

Suhtautumisemme ehtoolliseen ei voi olla välinpitämätön tai väheksyvä. Pyhä apostoli Paavali sanoo tämän hyvin selkeästi lähetyskirjeessään Korinttilaisille: "Niin usein kuin te syötte tätä leipää ja juotte tästä maljasta, te siis julistatte Herran kuolemaa, siihen asti kun hän tulee. Niinpä se, joka arvottomalla tavalla syö tätä leipää ja juo Herran maljasta, tekee syntiä Herran ruumista ja verta vastaan. Jokaisen on tutkittava itseään, ennen kuin syö tätä leipää ja juo tästä maljasta. Se, joka syö ja juo ajattelematta, että kysymys on Kristuksen ruumiista, syö ja juo itselleen tuomion." (1.Kor. 11:26-29) 

Mitä epäkohtia ja vaaroja Ehtoolliseen osallistumiseen sitten liittyy?

Ensinnäkin saatamme jättää osallistumatta tarpeettomasti ehtoolliseen, vaikka tähän koko liturgiajumalanpalvelus meitä johdattaa. Joskus voi tietysti syntyä tilanteita, jossa joudumme jättämään ehtoollisen väliin. Tämän tulisi kuitenkin olla äärimmäinen poikkeus, ei tavanomaisuus. Toinen ongelma syntyy, jos taas hyvin välinpitämättömästi valmistaudumme ehtoolliseen, jolloin esimerkiksi laiminlyömme ehtoollista edeltäviä paastosääntöjä ilman selkeitä perusteita.

Kolmas epäkohta, johon tällä kertaa haluan puuttua tarkemmin on itse asiassa suoranainen harhaoppi, jossa Herran pyhään ehtoolliseen suhtaudutaan äärimmäisellä varauksellisuudella. Tällaisen varauksellisen ajattelun taustalla lienee se, että yhteisestä maljasta osallistumisen pelätään levittävän tauteja. Tämä on äärimmäisen valitettava ja suoraan sanoen pelottava ilmiö, sillä ehtoollinen on tarkoitettu “sielun ja ruumiin pyhitykseksi”.

Mikäli ihminen ajattelee ehtoollisen vaikuttavan häneen kielteisesti, niin silloinhan hän halveksii tätä pyhää mysteeriota. Kristus on opetuksessaan sanonut, että juuri Pyhän Hengen herjaaminen on asia, joka on anteeksiantamatonta. Kun tutkimme laajemmin tätä evankeliumin kohtaa, niin kyse oli nimeomaan siitä, että Kristuksen tekemiä hyviä ja jumalallisia tekoja väitettiin pahaksi. Eli Pyhän Hengen herjaamista on se, että käännämme jonkin Jumalaan liittyvän hyvän asian pahaksi. Tämä vaara on olemassa, jos me suhtaudumme kielteisesti ehtoolliseen.

Varauksellisen suhtautumisen harhaopissa ihmisen usko on myös epätasaisella alustalla. Meillä tulisi olla uskoa siihen, mihin me osallistumme. On totta ja luonnollista, että ehtoollisaineet, leipä ja viini säilyttävät alkuperäisen muotonsa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kyse ei olisi todellisuudessa Kristuksen Ruumiista ja Verestä. Aivan samalla tavoinhan itse Kristus toimi täällä maan päällä ihmisenä ihmisten keskellä, vaikka Hän omasi samanaikaisesti täydellisesti jumalallisen luontonsa vaikkakaan hänen jumalallinen kirkkautensa ei tullut Hänen ruumiillisessa ulkomuodossa ihmisille nähtäväksi. Ainoastaan Kristuksen opetuslapset Pietari, Jaakob ja Johannes pääsivät näkemään inhimillisen vastaanottokykynsä rajoissa Kristuksen kirkkauden Taaborin vuorella.

Meillä tulisi olla uskoa siihen mihin osallistumme. Ehtoollisen sakramentti on tarkoitettu meille vahvistukseksi ja se on jotain, mikä on kaikkien inhimillisten heikkouksien yläpuolella. Mikäli taudit tarttuisivat Ehtoollisen välityksellä olisivat diakonit ja papit jatkuvasti sairaina, kun he tyhjentävät ehtoollismaljan jokaisen liturgiapalveluksen lopuksi nauttimalla jäljelle jääneet Ehtoollislahjat. Näin ei ole kuitenkaan ole!

Käytännössä mainitsemani tautien pelosta johtuva varauksellinen suhtautuminen Ehtoolliseen tulee esille siten, että Ehtoolliselle pyritään osallistumaan ensimmäisten joukossa, tai sitten niin, että ei haluta koskettaa ehtoollislusikkaa, vaan odotetaan, että pappi kaataa lusikan sisällön avonaiseen suuhun.

Seurakuntamme nuorisossa on myös nähtävissä uusi ilmiö. Koululaispalveluksissa koululaisista jotkut kieltäytyvät kokonaan osallistumasta Ehtoolliseen. Lapset aina imevät vaikutteita kotoa omien vanhempiensa asenteista ja puheista. Jos vanhemmat suhtautuvat Ehtoolliseen vähättelevästi tai kielteisesti, tai jos he eivät osaa lapsilleen kertoa mikä on Herran Pyhä Ehtoollinen ja miksi siihen osallistuminen on tärkeää, on uskonnonopettajan ja seurakunnan työntekijöiden hyvin vaikea vakuuttaa koululaisia Ehtoollisen tärkeydestä.

Tällaista monella tavalla ilmenevää varauksellisuutta ja sairastumisen pelkoa ei meidän tulisi missään muodossa itselleen sallia, sillä meitä pyydetään lähestymään pyhiä lahjoja “Jumalan pelossa, uskossa ja rakkaudessa”. Nimenomaan tuo “uskossa” lähestyminen tarkoittaa sitä, että me uskomme siihen, että osallistuminen Kristuksen Ruumiista ja Verestä on meillä sielun ja ruumiin pyhitykseksi. Maallistunut ja pyhyyttä vähättelevä tai sen jopa kokonaan kieltävä ajattelu näkyy tänä päivänä monella tavoin ja se yrittää myös murtautua Kirkon seinien sisäpuolelle. Ehtoollisen väheksyminen, siitä tarpeeton kieltäytyminen sekä varauksellinen suhtautuminen on suorastaan vaarallista. Tällainen ajattelu ei kuulu Kirkkoon, sillä apostoli Paavalin sanojen mukaisesti: “ se, joka arvottomalla tavalla syö tätä leipää ja juo Herran maljasta, tekee syntiä Herran ruumista ja verta vastaan.

Tässäkin asiassa meidän uskoamme punnitaan. Lähestykäämme siis oikealla tavalla Herran pyhää ehtoollista.

"Hei tonttu-ukot hyppikää"

Mistä mieleeni juolahti otsikossa oleva joululaulun pätkä?

Muistan joskus selailleeni seurakunnan holvissa vanhoja paimenkirjeitä ja mieleeni jäi elävästi juuri tämä kohta. Viittaus kyseiseen joululauluun löytyi 7.11.1995 päivätystä kirjeestä, jonka silloinen Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Johannes osoitti hiippakuntansa kirkkoherroille. Ajattelin lainata teille edesmenneen esipaimenen kirjettä:

"Kristus on keskellämme!
Olemme kohta siirtymässä joulupaastoon ja huomiotani on kiinnitetty siihen, että meillä kasvavassa määrin järjestetään seurakunnissakin luterilaisten seurakuntien tavan mukaisia ns. pikkujouluja. Ympäristön ja suomalaisen tavan vaikutus on niin suuri, että olisi vaikeata ja ehkä ongelmallistakin pyrkiä tällainen käytäntö kokonaan torjumaan. Kehotan kuitenkin teitä kaikkia mahdollisuuksien mukaan huolehtimaan siitä, että kun kyseisiä ohjelmia järjestetään, tulisi niitten yhteydessä kuitenkin sopivalla tavalla puhua myös joulupaastosta ja antaa juhlalle paremmin pyhään syntymäjuhlaan valmistautumisen sävy kuin "hei tonttu-ukot hyppikää"-ohjelma.

Siunausta joulupaastolle ja koko elämällenne toivottaen

Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Johannes"


Ja tottahan tämä on. Me järjestämme varmasti lähes kaikissa seurakunnissa joulun alla pieniä joulujuhlia sunnuntain kirkkokahvien yhteydessä. Tämä on selvää jo siitä syystä etteivät ihmiset itse joulunpyhinä tai niitä edeltävinä päivinä ehdi osallistua seurakunnallisiin juhlallisuuksiin omien kotiaskareiden ja juhlien vuoksi.

Tulevan Kristuksen syntymäjuhlan viettämistä saa ja tuleekin julistaa, sillä tämä tapahtuu jo jumalanpalveluksissa reilusti ennen joulua, kun aamupalveluksissa kuulemme joulukanonin sanat "Kristus syntyy Kiittäkää…" Ilon saa siis jossain mielessä ottaa irti jo etukäteen, vaikka eletäänkin joulupaaston aikaa.

Tässä kaikessa onkin kyse enemmän joulun valmistusajan sisällöstä ja tietenkin siitä tosiasiasta, että pikkujoulut eivät ole hyvä syy katkaista joulupaastoa. Nurmeksen seurakunnasta voin sen verran kertoa, että tänä vuonna joka paikkakunnalla on joulukuussa hieman juhlallisemmat kirkkokahvit ja monesti myös myyjäiset. Tästä huolimatta ohjelma on pyritty säilyttämään mahdollisimman ortodoksisena. Oivan mahdollisuuden tähän hyvään ohjelmaan tarjoavat esimerkiksi "koljadat", nuo ortodoksiseen perinteeseen hyvin istuvat joululaulut, jotka Maria Takala - Roszczenko on tuonut meille Suomeen. (Monia vuosia Marialle väitöskirjan ja seminaarin opettajan sijaisuuden johdosta LINKKI).

Meillä on varmasti monessa paikassa vielä käyttämättömänä voimavarana Teofania (Herran kasteen juhla, Loppiainen), josta voisi tehdä seurakunnissa sen kunnollisen joulujuhlan. Teofania kuuluu joulun juhlakauteen ja kuitenkaan siitä ei ole muodostunut sellaista perheen sisäistä (yksityistä) juhlaa etteivätkö ihmiset voisi tulla seurakuntaan sitä kaikessa rauhassa juhlimaan. Kaiken lisäksi joulupaasto on jäänyt jo taakse ja seurakunnassakin saa tarjoilla muutakin kuin paastoruokaa. (Saa nyt nähdä, että kuinka pitkään Loppianen säilyy vapaa-päivänä. Siitä voin vuodattaa ihan oman vuodatuksen joskus myöhemmin).


Kristuksen syntymäjuhlaan valmistautuminen on alkanut kaikin puolin sisällöllisesti hämärtymään. Itse juhlan päähenkilö on jo jäänyt unholaan ihan tavallisesta katukuvastakin ja mainosten ja koristeiden teemana näyttää olevan juuri tuo "Hei tonttu-ukot hyppikää". Tontuista on aika vaikea vetää yhtymäkohtaa meidän Vapahtajaamme.

Mutta tämä edellä oleva toteamukseni ei ole tuulesta temmattu. Koettakaapas etsiä kaupasta esimerkiksi joulukalenteria, jonka aiheena olisi Jeesus, enkelit, paimenet tai tietäjät. Voi olla aika työn ja tuskan takana. Samoilla linjoilla ollaan kohta joulukorttienkin kanssa. Kuinka paljon niissä on enää kristillistä sisältöä.

Tonttujen ja porojen ja kauniiden joulukuusten keskellä me emme saisi unohtaa itse päivänsankaria, eli Kristusta. Monissa maissa tätä seikkaa ei ole unohdettu. Esimerkiksi Saksassa monilla joulumarkkinoilla Kristus tulee tavalla tai toisella esille. Ja ottakaa huomioon, että juuri Saksassa on paljon maahanmuuttajia, jotka eivät koe näitä kristillisiä piirteitä mitenkään loukkaavina.

Kuva saksalaisesta puusepän joulumarkkinahyllystä.

Tässä kojussa ei myydä Jeesus-aiheisia koristeita, mutta risti löytyy silti seinältä.

Minä edelleen hämmästelen sitä, että mikä on saanut meidät suomalaiset häpeämään kristillisiä juuriamme niin, että ne täytyy  peittää joka paikasta ja neutralisoida joulun sanoma sellaiseksi, että jäljellä ei ole kohta muuta kuin ne hyppivät tonttu-ukot.

Tässä me voimmekin ryhdistäytyä ja taistella valtavirtaa vastaan. Lähetetään edelleen niin kristillisiä joulukortteja ja muistetaan toivottaa läheisellemme hyvää ja siunattua Vapahtajan syntymäjuhlaa. Ja pidetään sellaisia jouluunvalmistautumisjuhlia, joissa noudatamme noita hyviä kristillisiä periaatteita. Muutenhan muut kristityt alkavat pitää meitän täysin tonttuina.

Sakkeus (opetuspuhe)

Vietämme tänään Sakkeuksen sunnuntaita. Kirkkovuoden kierrossa tämä päivä antaa meille viitteitä jo lähestyvästä paastosta, vaikka tämä sunnuntai ei olekaan vielä varsinainen Suuren paaston valmistussunnuntai. Meille annetaan siis paljon aikaa valmistautua paastoon, joka taas valmistaa meitä Kristuksen ylösnousemuksen suureen juhlaan.

Evankeliumitekstien osalta Sakkeuksen sunnuntai ja sitä seuraavat muut sunnuntait ovat oikeita kirkkovuoden helmiä. Ne puhuttelevat meitä hyvin voimallisella tavalla. Jälleen kerran meidän on syytä pysähtyä pohtimaan, että mitä Sakkeuksen ja Kristuksen kohtaaminen voi meille opettaa?

Sakkeus lyhyenä, mutta sitäkin uteliaampana henkilönä on tullut monelle tutuksi jo pyhäkoulusta tai sinapinsiemenkerhosta. Hauskojen ja helposti liiankin leppoisiksi pelkistettyjen evankeliumin tapahtumien taakse kätkeytyy kuitenkin paljon enemmän.

Sakkeus oli publikaanien esimies Jerikossa. Hän vastasi siitä, että Jerikossa kerättiin veroja omalta kansalta vieraille roomalaisille miehittäjille. Publikaanit olivat velvollisia tilittämään tietyn summan keisarille, mutta monesti he kiskoivat ihmisiltä enemmän rahaa, jonka he pistivät omaan taskuunsa. Publikaaneista ei siis todellakaan pidetty. He olivat muiden silmissä maanpettureita ja huijareita.

Sakkeus olisi halunnut nähdä  kaupungin halki kulkevan Jeesuksen, mutta hän ei lyhyenä nähnyt väkijoukon takaa yhtikäs mitään. Hän ei voinut kuitenkaan lähteä tuon väenpaljouden keskelle, sillä hänet olisi todennäköisesti piesty siellä kuoliaaksi. Varmasti paikalla oli sellaisia ihmisiä, jotka olisivat käyttäneet hälinää hyväkseen ja tappaneet tuon maanpetturina pitämänsä miehen. Siksi Sakkeus juoksi edemmäksi ja kiipesi puun suojaan piiloon, jossa hän saattoi rauhassa seurata Kristuksen kulkua kaupungista ulos.

Tässä tilanteessa tapahtuikin jotain todella yllättävää. Kristus oli poistumassa kaupungista, kun hän pysähtyi ja kääntyi ylöspäin Sakkeuksen suuntaan ja sanoi tulevansa hänen vieraakseen. Väkijoukko oli varmasti tyrmistynyt! Kuka tahansa olisi ottanut Jeesuksen kotiinsa kunniavieraakseen, mutta sen sijaan tämä tarjoutuikin omasta aloitteesta menemään tuon syntisen huijarin kotiin.

Sakkeus oli tästä kaikesta enemmän kuin hyvillään. Sillä hetkellä hän koki myös mielenmuutoksen ja tarjoutui hyvittämään kaiken sen vääryyden, mitä hän oli ehtinyt ihmisille tekemään. Kristus totesi, että juuri tämän takia hän oli saapunut ihmisten keskelle: ”Juuri sitä, mikä on kadonnut, Ihmisen Poika on tullut etsimään ja pelastamaan”. (Luuk. 19:10)

Sakkeuksen ja Kristuksen kohtaamiseen liittyy syvällinen opetus. Ensinnäkin siinä heijastuu ihmisen kiinnostus ja kaipaus Jumalaa kohtaan. Valitettavan usein me ihmiset osaamme luoda itsellemme epäjumalia, joita kohtaan yritämme osoittaa tuota kiinnostusta ja kaipausta.

Olemmeko ikinä järjellä pohtineet sitä, että millaisia ovat ihmisten kiinnostuksen kohteet? Esimerkiksi tiettyjen julkisuuden henkilöiden nimet ovat ikään kuin taikasanoja, joiden pakottamina ihmiset ryntäävät ostamaan heistä kertovia lehtiä. Miten näiden julkkisten yksityiselämän seuraaminen voi edesauttaa meidän sielunpelastustamme?

Todellisen täyttymyksen voimme saavuttaa ainoastaan Kristuksessa. Jokainen rukous vie meitä lähemmäksi Jumalaa ja sen kautta myös Jumala vaikuttaa meissä. Suhteemme Jumalaan on siitä ainutlaatuinen, että se perustuu aina rakkauteen ja ihmisen vapaaseen tahtoon.

Eihän Kristuskaan sanellut Sakkeukselle, että tämän tulisi nyt osoittaa katumusta ja palauttaa kaikki vääryydellä hankitut rahat takaisin korkojen kera. Näin ei tapahtunut, sillä Kristus ei halunnut sanella ihmisille asioita, vaan heidän tuli itse omasta vapaasta tahdostaan toimia uudella tavalla.

Jumala vaikuttaa meissä, mutta sitä ennen meidän tulee olla kääntyneenä Jumalan puoleen. Sakkeus käytti suoranaista mielikuvitusta siinä, että hän pystyi näkemään Kristuksen. Meitäkin muistutetaan nyt siitä, että Kristus vaikuttaa meissä, kunhan vain osaamme kääntyä Hänen puoleensa.

Tämän päivän ongelma on siinä, että ihmiset haluavat Kristuksen asumaan luokseen, mutta samaan aikaan sen eteen ei haluta nähdä yhtään vaivaa. Olisiko Sakkeus saavuttanut mitään, jos hän olisi jäänyt istumaan omaan kotiinsa? Mitä suurimmalla todennäköisyydellä mitään ei olisi tapahtunut ja hän olisi jatkanut entistä elämäntyyliänsä.

Meitä siis muistutetaan jo hyvissä ajoin ennen Suurta paastoa siitä, että hengellisen elämän kehittäminen edellyttää meiltä ponnisteluja kohti Kristusta. Me emme voi edes aloittaa todellista paastoa, jos  meidän kiinnostuksemme on jossain aivan muualla kuin Kristuksessa. Käytännössä meitä kannustetaan osallistumaan jumalanpalveluselämään, jossa me aivan ainutlaatuisella tavalla voimme kohdata Kristuksen. Tuo kohtaaminen saa meidän mielemme myös muuttumaan, jolloin me Sakkeuksen tavoin huomamme aikaisemmat erheemme ja haluamme hyvittää ne.

Yksi Suuren paaston tärkeimmistä opetuksista kätkeytyy juuri tähän Sakkeuksen ja Kristuksen kohtaamiseen. Paasto ja kilvoittelu alkavat siitä, että me vilpittömästi haluamme kohdata Kristuksen. Hänelle kuuluu kiitos, kunnia ja ylistys, nyt aina ja iankaikkisesti. Amen.

Taitaa olla helpompi kavuta metsäviikunapuuta kuin meidän kotimaista mäntyä

.

Ehtoolliseen valmistautumisesta

Tuossa viime kirjoituksessani otin esimerkkinä valmistautumisen Ehtoolliseen. Ajattelin nyt mainita muutaman selventävän asian siihen liittyen, koska vaarana on mennä siinäkin äärimmäisyydestä toiseen.

Ortodoksisen kirkossa koko ehtoolliskäsitys on hyvin ehdoton. Tähän asiaan on vaikuttanut esimerksiksi pyhä Kyrillos Jerusalemilainen (315-386), joka on sanonut tästä seuraavasti:
"Jos meille annettaisiin kultahippuja käteen, niin emmekö pitäisi niistä äärimmäisen hyvää huolta ja varoisimmehan tipauttamasta pienintäkään osaa maahan. Kuinka paljon arvokkaampaa onkaan se, että meille annetaan Kristuksen ruumis, jota ei voi edes verrata kultaan tai jalokiviin". (Kyrillos Jerusalemilainen "Katekeettiset opetukset" V, 21)

Apostoli Paavali taas velvoitti jo paljon aiemmin tekemään selvän eron tavallisen ruuan ja Ehtoollisen välille: "Niinpä se, joka arvottomalla tavalla syö tätä leipää ja juo Herran maljasta, tekee syntiä Herran ruumista ja verta vastaan. Jokaisen on tutkittava itseään, ennen kuin syö tätä leipää ja juo tästä maljasta. Se, joka syö ja juo ajattelematta, että kysymys on Kristuksen ruumiista, syö ja juo itselleen tuomion." (1.Kor. 11:27-29)

Tässä valossa on ymmärrettävää, että huolellinen valmistautuminen Ehtoolliseen on tarkoitettu meidän omaksi parhaaksemme. Tiettyjen rukousten lukeminen ja paasto eivät tee meistä yhtäkkiä pyhiä ihmisiä, mutta ne virittävät meitä sellaiseen mielentilaan, että edes jossain määrin kykenemme ymmärtämään asian vakavuuden.

Yleisohjeet valmistautumiseen ovat selkeät. Siihen kuuluvat rukoukset, joita luetaan edellisenä iltana ja aamuna. Näitä ehtoolliseen valmistavia rukouksia on kuitenkin sen verran paljon, että niiden kaikkien lukeminen voi aiheuttaa suoranaisen uupumuksen tai tarkkaavaisuuden herpaantumisen. Tästä asiasta kannattaa sopia oman rippi-isän tai seurakunnan papin kanssa.

Edellisenä iltana tulisi myös miettiä muutoinkin omaa toimintaa. Esimerkiksi väkivaltaisten TV-ohjelmien katsominen illalla ei viritä meitä oikealla tavalla seuraavaan päivään. Valmistautumiseen kuuluu myös pidättäytyminen sukupuolisesta kanssakäymisestä. Käytännössä meidän illalla tekemä toiminta heijastuu väistämättä myös seuraavaan aamuun. Jälleen kerran muistutan, että henkilökohtaisia ohjeita kannattaa kysyä omalta papilta.

Sama koskee aamuista ehdotonta paastoa. Paljon kuulee siitäkin, että ihmiset jättäytyvät kirkosta kokonaan pois, koska eivät pysty aamulla paastoamaan. Monesti syyt aamupaaston rikkomiseen ovat täysin oikeutettujakin. Lääkkeitten kanssa pitää ottaa hieman ruokaa tai verensokerin tasapainon pitämiseksi pitää syödä vähäsen. Totta kai nämä ovat hyviä ja oikeutettuja syitä poiketa paastosta, mutta ne eivät saa olla tekosyy mässäilyyn. Ruokaa on otettava sen verran vain mitä on tarpeen. Mitään kerrosvoileipiä ei tule rakennella, vaikka lääkkeitten kanssa saakin syödä jotain. Sama koskee kaikkia nautintoaineita. Kahvi, tee ja tupakka eivät ole elämälle tarpeellisia, joten niitä ei saa aamuisin nauttia ennen ehtoollista. Jos kahvin puute aiheuttaa päänsäryn, niin vieroitusoireisiin voi ottaa vaikkapa ennemmin kofeiinipillerin kuin ryystää ison mukillisen kahvia.

Rukous ja paasto ennen Ehtoollista ovat hyvin henkilökohtaisia asioita ja jokaisella meistä on erilaisia tarpeita. Vanhukset, raskasta työtä tekevät, sairaat, matkustavat, raskaana olevat ja imettävät muodostavat hekin oman erityisryhmän. Jotta jokaisen yksilölliset tarpeet voidaan huomioida oikein, pitää neuvoa kysyä rippi-isältä tai seurakunnan papilta. Hän antaa ohjeet ja kantaa tätä kautta myös vastuun siitä, että me valmistaudumme oikealla tavalla Ehtoolliseen.

Jos jätämme hyvät neuvot väliin niin saatamme yrittää liian ankaralla paastolla, jolloin uuvumme ja luovumme pahimmassa tapauksessa koko kirkossa käymisestä. Toineen ääripää on taas siinä, että keksimme omat paastosäännöt, jotka ajan mittaan muutuvat olemattomiksi. Tämän seurauksena itselle asettamista pienistä erioikeuksista tuleekin sääntöjä ja paastoa ei käytännössä ole olleenkaan.

Kysykää neuvoa rohkeasti. Silloin saa parhaimmat ja toimivimmat ohjeet itselleen.