Luovuutta ja kohtaamisia

Pienen hiljaisen hetken jälkeen päässäni liikkuu taas sen verran asioita, että pystyn laittamaan niitä tänne teidän kaikkien iloksi. Itse asiassa nyt olisi hyvä tilaisuus kertoa siitä, että luovuus ja into kirjoittaa näyttäisi välillä olevan hieman hukassa. Syitä tähän voi olla esimerkiksi kiire ja väsymys. Mikäli tästä huolimatta haluaa väkisin tuottaa jotain tekstiä, niin seurauksena voi olla mitäänsanomatonta raapustusta tai vanhojen asioiden toistoa.

Kyse ei ole pelkästään tästä blogista, sillä esimerkiksi opetustyössä vanhojen asioiden toisto alkaa puuduttamaan sekä kuuliakuntaa että itse puhujaa. Kiireisen viikon jälkeen papilla voi olla suuri kiusaus kaivaa esille muutaman vuoden takainen opetuspuhe, jonka voi mukavasti uudelleenkäyttää. Se ei ole varmasti mikään suuri synti, mutta jos tästä tulee enemmmän sääntö kuin poikkeus, niin silloin kaikki ei ole kohdallaan.

Luovuus ja uusien asioiden löytäminen innostaa ja näitä uusia asioita haluaa innolla jakaa myös  muille. Kyllä niitäkin kommentteja olen kuullut, että joillakin papeilla näyttää olevan aikaa kirjoitella blogeja, kun pitäisi keskittyä itse työhön. Omaa raapusteluani en kuitenkaan koe sellaisena asiana, joka veisi aikaa varsinaiselta työltäni, sillä blogikirjoitukset ovat pikemminkin "ylitsevuotavan maljan" sivutuotetta, joka on (onneksi) saanut kirjallisen muodon. Omalta kohdalta pitää ainakin sanoa, että silloin kun blogikirjoitusta syntyy, niin töissäkin menee lujaa ja se on kuulkaas hyvä merkki.

Nämä tuotokset taas perustuvat havaintoihin taas sitten liikkeelle paneva voima on suoranainen turhautuminen, jolloin blogi toimii ukkosenjohdattimena. Vanhoja blogikirjoituksia selaillessa huomaa kirjoittaneensa joitakin asioita aika jyrkästikin ja kiihtyneessä mielentilassa. En ole ryhtynyt näitä juttua pyyhkimään, koska se olisi vähän sama kuin repisi omasta päiväkirjasta sivuja irti. Ehkä vuosia myöhemmin saman asian voi ilmaista hieman viisaammin, joten kyllähän vanhojakin asioita voi toistaa.

Mutta ei minun oikeastaan tästä edes pitänyt kirjoittaa, vaan aiheena piti olla kohtaamiset.
Olen joskus maininnutkin siitä, että papin työssä sitä parasta antia ovat jumalanpalvelukset ja nämä kohtaamiset. Me pystymme oppimaan todella paljon muilta ihmisiltä. Pidän itseäni etuoikeutettuna siinä mielessä, että pääsen tilaisuuksiin jossa näen uusia ihmisiä ja kuulen tarinoita, joita en muuten olisi mitenkään voinut kuulla.

Erityisen koskettavia ovat esimerkiksi muistotilaisuudet, joissa poisnukkuneen ihmisen elämäntyö avautuu aivan uudella tavalla aivan tavanomaisen pöytäkeskustelun tai läheisen pitämän muistopuheen myötä. Näin joulun alla minulla on ollut mahdollisuus osallistua myös veteraanien joulujuhliin, joiden kautta oppii edes vähäisessä määrin käsittämään sitä, että kuinka arvokas asia itsenäisyys on ja miten kovan hinnan vanhemmat sukupolvet ovat siitä maksaneet. Näitä asioita ei oppikirjojen kautta voi kertakaikkiaan käsittää.

Tässä kaikessa piilee oikeastaan nykyisen elämänmenomme sudenkuoppa. Persoonalliset kohtaamiset ovat alkaneet vähentymään ja pidämme yhteyttä muihin ihmiseen yhä enemmän tietotekniikan avulla. Ennen muinoin vanhempi sukupolvi opetti nuorempia ja elämänkokemus ja viisaus siirtyivät isovanhemmilta ja vanhemmilta lapsille juuri kohtaamisten kautta. Nykyinen kiireinen elämänmeno ja sen tuoma väsymys eivät pelkästään tapa luovuutta, vaan ne estävät meitä kohtaamasta muita ihmisiä. Tätä tapahtuu jo kodeissakin. Vanhemmat ovat kotona lastensa kanssa, mutta todellisuudessa he eivät ole läsnä.

Tuleva joulujuhla on nykyisin hyvin kaupallista. Mutta on siinä edelleen hyviäkin puolia. Yksi tärkeä asia on se, että ihmiset antavat jouluna enemmän aikaa näille kohtaamisille. Monesti nämä kohtaamiset ovat tiiviisti suvun sisäisiä, mutta tästä huolimatta se on hyvä asia. Joulu on pyhä, jolloin monet hoitokodeissa olevat vanhuksetkin saavat viettää aikaansa läheistensä kanssa kotona. Kaikki nämä todelliset kohtaamiset voittavat tavalliset aineelliset joululahjat.

Nykyinen elämänmeno on tuonut mukanaan kiireen ja väsymyksen. Tämä on siinä mielessä outoa, sillä kello tikittää aivan yhtä nopeasti kuin vaikkapa 50 vuotta siiten. Kiire on osoittain näennäistä mutta toki myös todellista. Mikäli me emme opi hiljentämään vauhtia ja kohtaamaan muita ihmisiä niin me ja lapsemme joutuvat maksamaan siitä aivan liian kovan hinnan. Tässä on meille jokaiselle pohdittavaa.

Suuret pidot (opetuspuhe)

Laitan tähän seuraavaksi erään sunnuntain opetuspuheen muutaman vuoden takaa...

Kristuksen on kertonut vertauksen miehestä, joka järjesti suuret pidot. (Luuk. 14:16-24) Kun kaikki oli valmiina, niin hän lähetti palvelijansa hakemaan kutsuvieraat paikalle. Nämä kuitenkin kieltäytyivät toinen toisensa jälkeen vedoten erilaisiin tekosyihin.
Kun palvelijat palasivat takaisin ilman vieraita, niin isäntä lähetti heidät hakemaan pitoihin ihmisiä katujen ja torien laidoilta ja tämän lisäksi vielä kauempaakin maanteille ja kylien kujille. Vertaus päättyy pelottavaan toteamukseen siitä, että nuo tulematta jättäneet eivät pääse pitopöytään. 
-"Monet ovat kutsuttuja, mutta harvat valittuja."

Kukaan ei voi kiistää sitä, etteikö meitä olisi kutsuttu Jumalan yhteyteen. Jos muistelemme luomiskertomusta, niin huomaamme, että alunperin ihmisen paikka oli olla kiinteässä yhteydessä Jumalaan. Syntiinlankeemus erotti ihmisen tuosta kiinteästä yhteydestä, mutta luontainen kaipaus kohti Jumalaa on säilynyt.

Eikä Jumala ole kääntänyt selkäänsä meille. Valmistaudumme juuri Kristuksen syntymäjuhlaan. Mikä voisi sen suuremmalla tavalla kertoa siitä, kuinka paljon Jumala meitä ihmisiä rakastaa. Hänhän lähetti Ainokaisen Poikansa meidän ihmisten keskelle, jotta meillä olisi tie pelastukseen. Tästä pyhä Johannes Krysostomos sanoo joulusaarnassaan seuraavasti:

”Jotta tullessaan meidän keskellemme, hän voisi opettaa ja opettamalla johdattaa meidät kädestä pitäen tuntemaan asioita joita ihminen ei voi nähdä. Sillä ihmiset uskovat silmien olevan luotettavampia kuin korvat ja he epäilevät sitä, mitä he eivät näe. Niinpä hän on sallinut näyttää itsensä ruumiillisena, jotta Hän voisi poistaa kaikki epäilykset.”

Mutta vaikka Kristus tuli ihmisten keskelle, julisti Jumalan Evankeliumin ilosanomaa, antoi meille esimerkin rakkaudesta, nöyryydestä ja kärsivällisyydestä sekä lopulta antoi henkensä lunastaakseen meidät, niin siitä huolimatta kaikki eivät halua Jumalan yhteyteen.
Mistä tämä kertoo?

Se kertoo siitä, että ihmisellä on kaikkea maallista niin paljon ympärillään, että hän ei osaa arvostaa niitä hengellisiä rikkauksia, joita Kristus on kehottanut keräämään taivasten valtakuntaan.

Tähän liittyen ihmisillä on edelleen suuri kiusaus toimia niin kuin vertauksen ensimmäisinä kutsutut, jotka toinen toisensa perään kieltäytyivät kutsusta. Lyhyesti voisi todeta, että näillä oli "parempaa tekemistä".
Tämän päivän elämää leimaa hyvin vahvasti tuo jatkuva tekeminen ja suoranainen kiirehtiminen. Meidän täytyy suorittaa erinäisiä asioita toinen toisensa jälkeen. Vapaa-aikakin voi olla tuolloin suorittamista, jonka täytyy edetä tietyn kaavan mukaan.

Tällaiseen elämään meitä kannustaa se ajattelu, että kaikesta on saatava mahdollisimman suuri taloudellinen hyöty irti. Tämän vuoksi aikaa ei kerta kaikkiaan voi käyttää muuhun.
Mutta kaikella on hintansa. Me niitämme sitä, mitä olemme kylväneet. Jos me omassa elämässämme ainoastaan suoritamme asioita, annamme pois aikaamme sekä voimiamme tai  otamme päällemme suuria taakkoja, niin toki se vaatii veronsa. Ihmisen henkinen tasapaino alkaa järkkyä. Se voi järkkyä niinkin paljon, että ihminen tekee pahaa itselleen ja lähimmäisilleen. Tästä kertovat karua kieltä uutisten otsikot.

Mitä meidän sitten pitäisi tehdä?
Totta kai meidän tulee tehdä työtä ja hoitaa päivittäiset tehtävämme. Meidän tulisi kuitenkin antaa aikaa itsellemme, jotta voisimme palvella Jumalaa ja lähimmäisiämme. Kristus itse vetäytyi aika ajoin erämaahan rukoilemaan. Hänkään ei jatkuvasti kiirehtinyt taikka suorittanut.

Me tarvitsemme myös aikaa hiljentymiseen. Erityisesti nyt, kun lähestymme suurta juhlaa, niin sielumme lähes tulkoon huutaa tuota rauhaa ja hiljentymistä. Meillä on monia tapoja hakea tuota rauhaa ja hiljaisuutta, mutta viime kädessä Jumala on se, joka parhaiten pystyy vastaamaan meidän rauhattomuuteemme. Muistammeko, mitä Kristus sanoi Martalle?
"Martta, Martta, sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista. Vain yksi on tarpeen. Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois." (Luuk. 10:41-42)

Rukoileminen on hiljentymistä ja rauhoittumista. Meidän tulisi käyttää mahdollisimman paljon aikaamme rukoukseen, joka pystyy vastaamaan meidän rauhattomuuteemme monta kertaa paremmin kuin mikään television saippuasarjoista. Aikaa tulisi antaa myös lähimmäisillemme. Tänä päivänä erityisesti perheet kärsivät tästä rauhattomuudesta ja suorittamisen kulttuurista. Kuinka paljon ihmiset antavat todellista aikaa lapsilleen? Tätä rauhattomuuden ja suorittamisen kulttuuria ei varmasti hillitse se, että kauppoja ja liikekeskuksia pidetään auki kohta ympäri vuorokauden.

Jos ihmiset laiminlyövät ajan antamisen itselleen ja Jumalalle, niin oma hengellinen hyvinvointi kärsii. Jos ihmiset laiminlyövät vielä lähimmäisensäkin, niin silloin siitä kärsii yhä useampi.
Kristuksen syntymäjuhla on jo hyvin lähellä. Sen sanomassa korostuu rauha ja se, että osaisimme kuitenkin oikealla kiirehtiä Kristuksen luokse, joka antaa lohdutuksen meidän pahaan oloomme. Me emme lopulta voi saavuttaa mitään pysyvää hyvää ellemme kulje Jumalaa kohti. Vaikeaa tämä ei ole, sillä meitä on kutsuttu Kristuksen yhteyteen jo 2000 vuoden ajan. Alkaen paimenista ja tietäjistä.
Jälleen kerran on itsestämme kiinni, miten vastaamme tuohon kutsuun. Tosiasia on, että "Monet ovat kutsuttuja, mutta harvat valittuja."

Heti mulle kaikki tänne... ja nopeasti

Me ihmiset haluamme monia asioita ja tietysti haluamme kaiken mahdollisimman nopeasti.
Kaiken täytyy tapahtua nopeasti esimerkiksi kaupassa, liikenteessä ja tiedon hankkimisessa. Parikymmentä vuotta sitten se eilinen sanomalehti piti sisällään vanhntuneet uutiset. Nykyään yli kaksi tuntia sitten tapahtunut asia on jo vanha uutinen netissä. Tämä kielii jotain siitä, että millä nopeudella me haluamme vastaanottaa informaatiota.

Toki myös meiltä itseltämme vaaditaan tätä samaa nopeutta. Sitä nopeutta tarvitaan puhelimeen tai sähköpostiin vastaamiseen. Jokin on pielessä jos me emme pysty vastamaan tarpeeksi nopeasti. Me olemme siis jo tottuneet siihen ajatukseen, että kaikki täytyy saada nopeasti.

Mutta tarkoituksenani ei ollut tässä valittaa pelkästään nyky-yhteiskunnan nopeaa rytmiä, vaan ennemmin liittää tämä kaikki meidän hengelliseen elämään ja kilvoitteluun. "Heti mulle kaikki tänne...ja nopeasti" ei toimi hengellisessä elämässä. Me olemme tottuneet siihen, että tulosten pitää näkyä heti, mutta se ei oikein sovi yhteen sanan "kilvoittelu" kanssa, joka vaatii meiltä nimenomaan pitkäjänteisyyttä ja kärsivällisyyttä.

Itse asiassa tähän nopeuteen tottuneina, me helposti petymme itseemme, koska tulokset eivät näy mielestämme tarpeeksi nopeasti. Liian usein lopetamme yrittämisen ennen kuin se on edes päässyt kunnolla vauhtiin.
Voisi sanoa niin, että kielteiset asiat tapahtuvat monesti nopeasti, mutta hyvät asiat vaativat aikaa ja kärsivällisyyttä. Eräs sananlasku sanoo, että ihminen oppii ahkeraksi vasta vuosien ahertamisen jälkeen, mutta laiskaksi hän oppii muutamassa päivässä.

Kilvoittelu vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. Me voimme ottaa vertauksen myös luonnosta: Rikkaruohon kasvamisen voi erottaa jopati yhden vuorokauden sisällä. Se nousee nopeasti ja voi kasvaa korkeaksi ja näyttäväksikin. Mutta pitkän kuivuuden tai sitten ensimmäisten pakkasten jälkeen se kuitenkin kuihtuu ja kuolee.
Puut sen sijaan kestävät kuivuutta ja pakkasta, mutta ne kasvavatkin niin hitaasti, että me emme voi erottaa niiden kasvamista, vaikka tuijottaisimme niitä useita päiviäkin.

Sama asia on meidän hengellisessä elämässäkin. Me emme voi kasvaa hyveissä niin nopeasti mihin olemme tässä ajassa kenties tottuneet. Mutta hengellinen elämä varustaakin meitä iankaikkisuuteen ja siksi se vaatii meiltä kärsivällisyyttä ja kilvoittelua. Maalliset asiat sen sijaan ovat rikkaruohon kaltaisia. Ne voivat olla näyttäviä ja ne voidaan monesti saavuttaa nopeasti, mutta niistä saatu hyötykin katoaa nopeasti.

Taas ja taaskin kiireisestä elämästä ja rahasta

Olen useampaan otteeseen kirjoittanut blogiini kiireisestä elämästä ja taloudellisen hyödyn tavoittelusta. Ajattelin kirjoittaa taas ja taaskin näistä aiheista, koska ne tuntuvat ainakin tällä hetkellä turhauttavan minua erityisen paljon. Ja paras tapahan purkaa turhautumista on kirjoittaa asioista omaan blogiin.


Kirkkokahveilla on tässä jo muutaman kerran pohdittu sitä, että minne tässä nyt oikein on kiire?
Vaikka nykyaikaa ei aina ole hyvä rinnastaa "vanhoihin hyviin aikoihin", niin ainakaan ennen ei ihmisillä ollut niin kova kiire. Ennen tehtiin varmasti pitkiä päiviä ja työ oli pääsääntöisesti ruumiillisesti rankempaa. Tästä huolimatta sellaista neuroottista kiireen tuntua ei ollut samalla tavoin ilmassa.


Joku on todennut hyvin osuvasti sen, että mitenkähän ihmiset ovat ennen pärjänneet ja ehtineet tehdä kaikkea niin paljon, vaikka kello on käynyt silloin ihan samaan tahtiin kuin nykyäänkin.
- Tosiaan! Normaalin työskentelyn ja perhe-elämän lisäksi ihmisillä oli ennen enemmän aikaa pysähtyä ja kohdata myös toisia ihmisiä: Kadulla rupateltiin kaikessa rauhassa, käytiin kylässä toisten luona ja lankapuhelimessa voitiin roikkua tuntitolkulla. Nämä edellä mainitut asiat näyttäisivät olevan tätä nykyä katoavaa kansanperinnettä!

Minne on aika kadonnut ja miksi ihmiset ovat nimenomaan henkisesti alkaneet uupua?
- Uskon edelleen siihen, että meitä helpottamaan tarkoitetut asiat ovat kääntyneet meitä itseämme vastaan. Kännykkä ja sähköposti ovat varmasti monella tapaa helpotus, mutta samanaikaisesti ne ovat monelle suoranainen kirous. Miten ihminen voi antaa aikaa itselleen ja läheisilleen, jos hänen pitää koko ajan olla varpaillaan?! - Kännykkää vilkuillaan vähintään 10 minuutin välein. Sähköposti tsekataan vähintään kerran tunnissa ja jos muuta aikaa jää niin sitten ollaan päivittämässä viimeistä vessa- tai kauppareissua Facebookissa. Onko tämä todellakin välttämätöntä?!


Myös työelämässä ihminen saa olla koko ajan varpaillaan. Varmoja työpaikkoja ei ole enää olemassa, sillä tuotannollisista ja taloudellisista syistä voidaan aina antaa potkut jollekin ja erityisesti niille, jotka eivät ole sopeutuvaisia pysymään tässä neuroottisessa, suorituskeskeisessä ja kiireen leimaamassa työtahdissa. Sairaslomaa ei parane ottaa sillä sehän on heikon ihmisen merkki. Apua ei parane muutoinkaan pyytää sillä siitähän voisi saada vaikkapa hullun leiman otsaansa!


"Tuotanto ja taloudellisuus", eli käytännössä raha ratkaisee. Se käy lopulta meidän jokaisen hyvinvoinnin edelle, vaikkei sitä nyt isoon ääneen sanota. Se pitää huolta siitä, että meillä on ainakin näennäinen kiire (myös vapaapäivinä, jolloin pitää myös mennä tuhlaamaan rahoja ostoskeskuksiin). Raha käy myös koko luonnon hyvinvoiniin edelle. Yksittäisten mummonmökkien komposteja ja huusseja käydään kyllä nuuhkimassa ja omistajia sakotetaan, kun ne eivät täytä EU määräyksiä. Samaan aikaan vajaan sadan kilomterin päässä iso kaivos laskettelee myrkkyjä enemmän vesistöön tunnissa, mihin se yksittäinen mummo ei kykene koko elinikänsä aikana. Kaivosta vain ei passaa sakottaa tai sulkea, kun sehän tuottaa. Toisin kuin se mummo siellä mökissään.


Eikös tämä kaikki ole vähän hullun touhua vai mitä?

VINKKI: Jättäkää kännykkä, tietokone ja TV hetkeksi rauhaan ja menkää ulos ja olkaa siellä ihan kaikessa rauhassa. Poiketkaa siinä matkalla ilahduttamassa ystävää. Se olisi jotain todella hienoa näinä hulluina aikoina.

Kiireettömyys on hyve

Nykyajan elämänrytmiä leimaa jatkuva kiire. Tämä on suoranainen pahe, koska kiirehtiminen kuluttaa meitä ja käytännössä se turmelee myös suhteemme toisiin ihmisiin. Kuinka usein meillä on esimerkiksi mahdollisuus kaikessa rauhassa keskustella toisen ihmisen kanssa? Kelloa ja kännykkää tuijotetaan vähän väliä ja jossain on sanottava nuo tutut sanat: ”Mun on nyt pakko mennä. Nähdään taas joskus.”

Kukapa kiireestä nauttisi, mutta jostain kumman syystä me olemme tulleet nopeatempoisuudesta riippuvaiseksi? Ajatellaan vaikkapa seikkailu- ja toimintaelokuvia. Vielä 1980-luvulla toimintaelokuvissa oli kohtia joissa tempoa hieman hidastettiin, jotta ihminen ehtisi rauhassa pohtia näkemäänsä. Tällaiset kohdat myös paransivat elokuvan juonta. Nykyään elokuvissa pitää olla jatkuvaa räiskettä tai ryntäilyä, sillä muuten sitä ei voi sanoa toimintaelokuvaksi. Usein tämä jatkuva räiske ja nopeatempoisuus käy elokuvan juonen edelle, jolloin laatu kärsii. Mutta viis juonesta, kunhan on vauhtia!

Reaaliaikaisuus ja sen tuoma kiire on päivän sana. Meillä ei välttämättä ole oikeasti kiire, mutta se vain kuuluu asiaan. Ihminen keksii vaikka millaista nimellistä toimintaa, jotta tuo rytmi säilyisi samana. Kännykän ja sähköpostin avulla ihminen voi olla ajan hermoilla jatkuvasti. Jos ei muuta keksitä niin uutisia luetaan kännykästä ja Facebookkiin lyödään jatkuvasti uusia statuspäivityksiä.

Tällä stressaavalla elämänmenolla on tietysti varjopuolensa. Ensimmäisenä kärsivät läheiset ihmiset, koska töistä palaava ihminen on äärimmäisen stressaantunut ja monesti harmillisen hermostunutkin. Hän ei kykene enää rentoutumaan ja työ ja vapaa-aika alkavat mennä vääjäämättä sekaisin. Tämä tietää unettomia öitä ja lisää stressiä. Ihminen kuluttaa itsensä ja läheisensä loppuun.

Olen omassa työssänikin huomannut kiireen haitalliset vaikutukset. Tällä tarkoitan tässä tapauksessa sitä, että ihmisiä eivät käy enää samalla tavoin kirkossa kuin ennen. Kysymys ei ole siitä, että moni olisi kokenut jonkinlaisen ateistisen valistuksen. Kysymys on jälleen kerran kiireestä. Oli jumalanpalvelus mihin aikaan tahansa ja kesti se kuinka pitkän tai lyhyen aikaa tahansa, niin ihmiset eivät saa itseään enää liikkeelle. En sano tätä syyllistääkseni ketään, sillä pahoin pelkään, että toimisin itse ihan samalla tavoin ellen olisi kirkon työssä. Ja eihän tämä liity pelkästään kirkkoaktiivisuuteen. Eiväthän ihmiset enää samalla tavoin lähde marjastamaan tai ulkoilemaankaan. Henkinen hyvinvointikin on alkanut kärsiä kiireen myötä. Ihmisen virikkeellisyys ja luovuus kuihtuvat kiireen myötä.

Kiireen oravanpyörästä on hyvin vaikeaa hypätä pois, mutta sen tulisi olla meidän tavoitteena. Jos kiire todellakin aiheuttaa kaikenlaista huonovointisuutta, siis ruumiillista, henkistä ja hengellistäkin, niin silloin se on syntiä. Ja syntiä vastaan tulisi taistella hyveitten avulla. Kiireettömyys on todellakin hyve, johon meidän tulisi pyrkiä. Toivotan kaikille rauhallista ja tätä myös kiireetöntä viikkoa.

Kiireellinen ja laiska pappi

Koko Suomessa on 24 ortodoksista seurakuntaa. Siihen nähden papeilla on aika laajat alueet joissa he joutuvat toimimaan. Tämä ei kuitenkaan itsessään tarkoita sitä, että meillä papeilla olisi aina kiire. Minusta tuntuu, että kiire on lopulta suhteellinen käsite. Ajattelin listata kolme asiaa jotka luovat ihmisissä sen mielikuvan, että papeilla on aina kiire.

1) Lauantai
Viikossa on seitsemän päivää, mutta pyydetyistä toimituksista lähes 95% halutaan nimenomaan lauantaille. Jotta asia vielä hieman mutkistuisi, niin suurin osa haluaa toimituksen muulle kuin aamupäivälle, jotta myös kauempaa tulevat vieraat ehtisivät rauhassa ajella paikalle. Pappi tosiaan voi alkaa vaikuttaa kiireiseltä, kun suurin osa toimituksista pyydetään launtaiksi ja iltapäivälle.

2) Hyvissä ajoin?
Toinen ongelma liittyy siihen, että kirkkoherranvirastoon ei soiteta ajoissa. Mitä lähempänä otetaan yhteyttä toivottua ajankohtaa, niin sitä varmemmin kalenteri on jo tukossa. Kun pappi sitten joutuu sanomaan, että hänellä on toinen toimitus siinä ihan lähellä, niin kiireellisen papin leima on taas otsassa.

3) Papilla on kiire
Koska ihmiset alkavat ajatella papin olevan kiireinen, niin häntä ei enää pyydetä. Ellei sitten ole ihan pakko. Tämä tapahtuu silloin aivan viime tingassa, jolloin papilla todennäköisesti on jo kalenterissa muutakin (vrt. edellistä kohtaa). Tällöin hän vaikuttaa vielä enemmän kiireiseltä.

Käytännössä aika mukavan noidankehän saa aikaiseksi jo näillä kolmella em kohdalla. Tämän lisäksi pappi voi saada myös laiskan ihmisen leiman otsaansa. Kerron siitäkin esimerkin:

Olen tänä syksynä joutunut olemaan parina launtai-iltana muualla kuin omassa kirkossa toimittamassa ehtoopalvelusta. Kysymys on ollut jatkokriparista, Talentti-koulutuksesta tai siitä, että satuin olemaan kuumessa. Viimeksi mainitun poissaolon takia eräs seurakuntalainen tokaisikin kirkossa, että "jopas on pappi ruvennut laiskaksi, kun ei viitsi enää tulla jumalanpalvelukseen" (kanttori toimitti tuolloin maallikkopalveluksen).

Tällaiset kommentit lämmittävät tietysti mukavasti mieltä. Kävi jo mielessä sekin, että laittaisin lääkärintodistuksen siihen kirkon ilmoitustaululle, jottei tarvitse sitten toista kertaa ihmetellä että missäs se pappi tällä kertaa laiskottelee...

Kova kiire, mutta minne?

Monen joulutervehdykseen liittyy sana rauha ja sitä kautta toivomus kiireettömyydestä. Vaikka Joulu on taas takanapäin, niin suotavaa olisi, että rauhallinen elämänmeno voisi silti jatkua.

Kiireettömyys on enemmän kuin tärkeä asia, sillä hyvin monen elämä on käytännössä pelkkää kiirettä. On kiire viedä lapset hoitoon ja yhtä lailla hakea heidät hoidosta. Työelämää leimaa monesti kiire, sillä sähköpostia satelee ja puhelimeen on vastattava lähes tilanteessa kuin tilanteessa. Kännykkä on korvassa monella esimerkiksi silloin, kun ajellaan autolla tai hoidetaan ostoksia. Joku saattaa olla keskustelemassa ystäviensä kanssa ja kännykän soidessa, hän toteaa muille: ”Anteeksi, mutta minun on ihan pakko vastata tähän”.

Kaupassakin on monesti muuten kova kiire ja on hyvin turhauttavaa huomata, kun joku kassalla tipauttaa kolikoita lattialle. Kyllähän siinä taas tulee 10 sekuntia lisää jonotusaikaa, ennen kuin tuo onneton edellä oleva on nostanut rahansa ylös. Liikenteessäkin on kova kiire ja monet riskit ja onnettomuudet liittyvät kiirehtimiseen. Nurmeksen ainokaiset liikennevalotkin aiheuttavat varmasti hetkellisen verenpaineen nousun hyvin monelle autoilijalle.

Näitä päivittäiseen kiireellisyyteen liittyviä asioita voisi mainita paljon enemmänkin, mutta ehkä voisi kysyä, että mitä ihmettä me oikein teemme? Minne meillä on niin pakottava kiire? Ensin on kiire töihin ja sitten töissä on kiire. Kun töistä pääsee niin kiire kauppaan ja sitten kiire laittamaan ruokaa ja syömään kiireesti. Ja ensimmäinen kiireetön hetki koittaa, kun ihminen istahtaa illalla television ääreen. Loistava hetki rauhoittua, mutta samalla se kielii eräästä vakavasta epäkohdasta, joka on kiireellisen elämänmenon tuotosta. Toisen ihmisen persoonallinen kohtaaminen on muuttunut aina vain vähäisemmäksi. Erään tutkimuksen mukaan puolisot keskustelevat toistensa kanssa keskimäärin 15 minuuttia päivässä. Toisen tutkimuksen mukaan vanhempien ja lasten välinen todellinen persoonallinen kohtaaminen voi olla vielä tuota 15 minuuttiakin lyhyempi. Sen sijaan televisiota katsotaan lähes 2 tuntia päivässä. Kaikki ei voi olla kohdallaan, jos näihin lukuihin on uskominen.

Sama ongelma ulottuu myös lähipiiriin. Enää ei uskalleta poiketa kylässä, sillä kyläilemiseen tai toisten ihmisten kohtaamiseenkin ladataan aivan liian suuria odotuksia. Sana ”vierailu” on alkanut tarkoittaa juhla-ateriaa ja sivistynyttä seurustelua viinilasi kädessä. Kyllä sen jutustelun luulisi onnistuvan vaatimattomissakin puitteissa, ihan vain kahvimuki kourassa. Elämänmeno on muuttunut rajusti parissa vuosikymmenessä. On oikeastaan aika pelottavaa ajatella, että mihin me olemmekaan menossa...