Presidentti Sauli Niinistön ilmoitus oman palkkionsa mahdollisesta leikkaamisesta on kirvoittanut aikamoisen keskustelun. Olen oikeastaan hyvin hämmästynyt siitä, että negetiivisia kommentteja on niin paljon. Tätä ilmoitusta on nimitetty populistiseksi ja jopa vahingolliseksi esikuvaksi, jonka laajamittaisempi noudattaminen ajaisi maamme entistä suurempaan ahdinkoon. Mutta näinhän se tahtoo olla, että teit asioita niin taikka näin, niin aina siitä joku kaivaa esille jotain kielteistä.
Kristillisessä ajattelussa omaisuuteen kiintyminen on tarpeetonta ja sen sijaan hyväntekeväisyys on oikein. Asian tekee hieman ongelmallisemmaksi se, että hyväntekeväisyyden suurieleinen esilletuominen on huono asia, koska se helposti muuttuu ulkokultaisuudeksi ja hurskasteluksi. Tällöin se kääntyy ihmistä itseään vastaan. Kaikesta huolimatta tekopyhyyden nimissäkin annettu almu auttaa sitä jolle se on annettu, vaikka itse antaja ei tällä tavoin keräisikään aarteita taivaalliseen aarreaittaansa.
Pelko mahdollisesta hurskastelusta ajaakin meidät toimimaan Kristuksen opetuksen mukaisesti sillä tavoin, että almua antaessa vasen käsi ei tiedä mitä oikea tekee. En kuitenkaan usko että Kristuksen tarkoittaneen tämän kaiken olevan niin mustavalkoista. Yhtä laillahan kristityn ihmisen pitäisi olla esikuvana muille ja tällöin tulee varmasti niitä hetkiä, jolloin pitää uskaltaa julkisesti tehdä hyvää.
Presidentti Niinistön tapauksessa kyse ei ole edes suoraan hyväntekeväisyydestä, vaan hän on valmis luopumaan osasta palkkiostaan. Hän siis tarkalleen ottaen haluaa vuotuisen palkkionsa olevan 126.000 euroa tuon 160.000 euron sijaan, jolloin se olisi siis samalla tasolla mitä se oli presidentti Tarja Halosen aikana. Joku enemmän politiikkaan paneutunut voi varmasti selittää tähän liittyvät vahingolliset seuraukset. Itse näen tämän ainoastaan eleenä jossa yksittäinen ihminen toteaa, että "vähempikin riittää" (vaikka onhan tuo kokonaispalkkio monen silmissä edelleen todella suuri).
Ottamatta enää sen enempää kantaa itse Niinistöön ja tähän keskusteluun, niin muutaman sanan voisi sanoa rahasta ja omaisuudesta. Erästä vanhaa sananlaskua soveltaen ihmisellä on tapana oppia ahneeksi hyvin lyhyessä ajassa. Lisäksi ihminen oppii kuluttamaan tulojen nousun myötä yhä enemmän, jonka jälkeen taas tuntuu siltä että rahaa on liian vähän. Esimerkiksi palkankorotuksen motivoiva hyöty katoaa jo parin viikon sisällä, jonka jälkeen ihminen on valmis taas haluamaan lisää.
Mikä on tarpeellista ja välttämätöntä ja mikä taas ei ole? Onhan meillä tietysti se mahdollisuus, että otamme kaikki palkkiot ja niiden korotukset kiltisti vastaan ja sitten annamme siitä meille tarpeettoman osan hyväntekeväisyyteen. Haasteellista on vain luopua rahasta siinä vaiheessa, kun se on jo ojennettu meidän käteemme.
