Tarpeettomasta luopumista vai hurskastelua?

Presidentti Sauli Niinistön ilmoitus oman palkkionsa mahdollisesta leikkaamisesta on kirvoittanut aikamoisen keskustelun. Olen oikeastaan hyvin hämmästynyt siitä, että negetiivisia kommentteja on niin paljon. Tätä ilmoitusta on nimitetty populistiseksi ja jopa vahingolliseksi esikuvaksi, jonka laajamittaisempi noudattaminen ajaisi maamme entistä suurempaan ahdinkoon. Mutta näinhän se tahtoo olla, että teit asioita niin taikka näin, niin aina siitä joku kaivaa esille jotain kielteistä.

Kristillisessä ajattelussa omaisuuteen kiintyminen on tarpeetonta ja sen sijaan hyväntekeväisyys on oikein. Asian tekee hieman ongelmallisemmaksi se, että hyväntekeväisyyden suurieleinen esilletuominen on huono asia, koska se helposti muuttuu ulkokultaisuudeksi ja hurskasteluksi. Tällöin se kääntyy ihmistä itseään vastaan. Kaikesta huolimatta tekopyhyyden nimissäkin annettu almu auttaa sitä jolle se on annettu, vaikka itse antaja ei tällä tavoin keräisikään aarteita taivaalliseen aarreaittaansa.

Pelko mahdollisesta hurskastelusta ajaakin meidät toimimaan Kristuksen opetuksen mukaisesti sillä tavoin, että almua antaessa vasen käsi ei tiedä mitä oikea tekee. En kuitenkaan usko että Kristuksen tarkoittaneen tämän kaiken olevan niin mustavalkoista. Yhtä laillahan kristityn ihmisen pitäisi olla esikuvana muille ja tällöin tulee varmasti niitä hetkiä, jolloin pitää uskaltaa julkisesti tehdä hyvää.

Presidentti Niinistön tapauksessa kyse ei ole edes suoraan hyväntekeväisyydestä, vaan hän on valmis luopumaan osasta palkkiostaan. Hän siis tarkalleen ottaen haluaa vuotuisen palkkionsa olevan 126.000 euroa tuon 160.000 euron sijaan, jolloin se olisi siis samalla tasolla mitä se oli presidentti Tarja Halosen aikana. Joku enemmän politiikkaan paneutunut voi varmasti selittää tähän liittyvät vahingolliset seuraukset. Itse näen tämän ainoastaan eleenä jossa yksittäinen ihminen toteaa, että "vähempikin riittää" (vaikka onhan tuo kokonaispalkkio monen silmissä edelleen todella suuri).

Ottamatta enää sen enempää kantaa itse Niinistöön ja tähän keskusteluun, niin muutaman sanan voisi sanoa rahasta ja omaisuudesta. Erästä vanhaa sananlaskua soveltaen ihmisellä on tapana oppia ahneeksi hyvin lyhyessä ajassa. Lisäksi ihminen oppii kuluttamaan tulojen nousun myötä yhä enemmän, jonka jälkeen taas tuntuu siltä että rahaa on liian vähän. Esimerkiksi palkankorotuksen motivoiva hyöty katoaa jo parin viikon sisällä, jonka jälkeen ihminen on valmis taas haluamaan lisää.

Mikä on tarpeellista ja välttämätöntä ja mikä taas ei ole? Onhan meillä tietysti se mahdollisuus, että otamme kaikki palkkiot ja niiden korotukset kiltisti vastaan ja sitten annamme siitä meille tarpeettoman osan hyväntekeväisyyteen. Haasteellista on vain luopua rahasta siinä vaiheessa, kun se on jo ojennettu meidän käteemme.

Uskonmukainen elämä - hurskasteluako?

Kristinoppileirillä puhuttiin uskonmukaisesta elämästä. Tämän on tietysti niin oleellinen aihe, että sitä sivutaan myös seurakunnassa, esimerkiksi liturgian opetuspuheissa ja muissakin tilanteissa. Kenties tärkeimpänä opetuksena tähän liittyen on se, että pystyisimme viettämään uskonmukaista elämää koko ajan.

Vaarana on viettää uskonmukaista elämää ainoastaan kirkon seinien sisäpuolella tai muissa seurakunnallisissa tilaisuuksissa. Tällöin voi kaikessa rauhassa tehdä ristinmerkin ja olla kunnon uskovainen.
Samalla tavoin uskovainen pitäisi pystyä olemaan myös muualla, sillä eihän ihminen voi olla osa-aikainen uskovainen?! Tällä periaatteellahan joku on esimerkiksi naimisissa ainoastaan silloin kun siltä tuntuu. Hieman toisella tavalla ajateltuna joku taas kannattaa ottelussa sitä joukkuetta joka sattuu olemaan johdossa. Minkäänlaisesta sitoutumisesta tai uskollisuudesta ei ole tietoakaan. Kuitenkin uskonmukainen elämä edellyttää sitoutumista ja monessa tilanteessa rohkeuttakin.

Ehkä tässä tilanteessa haluaisin enemmänkin pohtia sitä, että mitkä piirteet eivät kuulu ortodoksiseen elämäntapaan, mitkä monesti yhdistetään uskovaiseen ihmiseen ja uskonmukaiseen elämään.

Kristinoppileirillä ja aikuiskasvatuksessa pyritään osoittamaan, että uskovainen ihminen on järkevästi toimiva ja ajatteleva ihminen, joka ei tarkastele elämää jotenkin oudon uskonnollisesti huurteisten silmälasien läpi.
Tällaiseen ortodoksisuudelle vieraaseen uskonnollisuuteen kuuluu hurskastelu, jonka pystyy aistimaan jo ihmisen äänenpainosta ja ilmeestä. Siihen kuuluu Jeesuksen nimen toistaminen samaan tahtiin, mitä ihminen jauhaa purukumia. Siihen kuuluu loputon puhe armosta ja siunauksien toivotteleminen kaikissa sanakäänteissä.

Edellä mainitulla en halua vähätellä Jeesuksen nimen, armon tai siunauksen merkitystä, mutta liiallinen toisto normaalissa keskustelussa ei ole tarkoituksenmukaista. Mieleeni palautuu väistämättä Kristuksen toteamus:

"Ei jokainen, joka sanoo minulle: Herra, Herra, pääse taivasten valtakuntaan. Sinne pääsee se, joka tekee taivaallisen Isäni tahdon". (Matt. 7:21)

Kristinoppileiri (8.päivä)

Olen tuossa jo aiemmin maininnut siitä, että eräänä suurena kiusauksena on yrittää mahduttaa kristinoppileiriin liian paljon kaikkea. Onhan se tietysti toivottavaa, että nuoret oppivat mahdollisimman paljon, mutta rajansa kaikella. Miten paljon nuori ihminen lopulta kykenee sisäistämään yhden leirin aikana?

Oletusarvona tulisi tietenkin olla se, että leiriläinen omaa jo tietyn määrän perustietoja, jotka hän on saanut peruskoulun uskonnonopetuksessa. Näitä koulussa opittuja tietoja pyritään tietenkin syventämään ja jumalanpalvelusten ja muun toiminnan kautta elämään myös todeksi.

Jumalanpalveluksen opetukselliseen puoleen kuuluu se, että kaikki pystyisivät täysipainoisesti osallistumaan siihen. Tietyt jumalanpalvelukseen liittyvät perusasiat käydään läpi ja kaikki leiriläiset esimerkiksi laulavat mukana ja lukuvuorossa olevat leiriläiset toimivat lukijoina. Itse jumalanpalvelukset ovat kaavaltaan hieman kevennettyjä. Esimerkiksi ehtoo- ja aamupalveluksissa ei veisata useita stikiiroita (päivän, pyhän ihmisen muiston tai juhlan teemaan liittyviä veisuja). En malta olla kyllä mainitsematta, että harvoissa seurakunnissakaan panostetaan siihen, että näitä veisuja laulettaisiin useita. Seurakuntapalvelukset voivat tästä huolimatta kestää pitempään.

Leirin sunnuntailiturgia, joka sattui olemaan vieläpä Helluntai kesti noin puolitoista tuntia. Sen sijaan nyt kahdesti arkena toimitettu liturgia kesti noin tunnin. Liturgiaa lyhennettiin, mutta mitään olennaista ei kuitenkaan jätetty pois. Lisäksi jumalanpalveluksissa ei luettu kalenterin mukaisia tekstejä, vaan otettiin sellaiset luvut, jotka olivat mahdollisimman puhuttelevia ja opettavaisia. Tälläkin leirillä nuoret saivat kuulla Kristuksen opetuksen publikaanista ja fariseuksesta, laupiaasta samarialaisesta, kastekäskystä jne. Kaiken päämääränä on opetus ja toisaalta nuorten motivointi. Liiasta kaavamaisuudesta voi olla tässä tapauksessa suoranaista haittaa.

Ehkä yksi tärkeä opetus on myös se, että jokainen voi tulla kirkkoon omana itsenään. Jumalanpalveluselämään ei kuulu tarpeeton hurskastelu tai "jeesustelu" (toivon mukaan ymmärrätte sen, mitä tällä nyt haluan sanoa). Uskovainen ihminen ei elä missään omassa eristäytyneessä utopiassa, vaan hänellä on jalat vankasti maassa. Hän myöntää oman erehtyväisyytensä eikä ryhdy tarpeettomasti moralisoimaan lähimmäisiään. Kirkkoon ei tarvitse mennä hurskastelun synkkämielinen naamari kasvoillaan, vaan kirkossa saa todellakin hymyillä ja elää!