Vappu

On aina erittäin mukavaa kun tulee ystäviä talo täyteen. Syötiin juuri voileipäkakkua ja nyt kuunnellaan pianonsoittoa ja laulua ihan livenä. Ei ole siis hiljaista hetkeä ja hyvä niin. Palloja ja serpentiinejä on vähän joka paikassa.
Nyt en tosin pysty sen enempää kirjoittamaan, sillä olisin silloin epäsosiaalinen vieraitani kohtaan.. Tässä tilanteessa toivotankin kaikille hyvää Vappua.

Araknofobia

Hämähäkit ovat outoja kahdenksanjalkaisia. Pidän niistä, mutta yhtä aikaa haluan säilyttää tietyn etäisyyden niihin. Pienempänä tuli tietysti pöyriteltyä kädessä kaikkea liikkuvaa, mutta jotenkin vanhemmalla iällä tätä ei enää huvita tehdä.

Hämähäkit ovat siitä kiehtovia, että ne luovat taidokkaita verkkoja. Ne ovat myös saalistajia, joita jollain tasolla ihannoi. Muistan, että jo pienenä kiikutin kaikki kiinni saadut kärpäset ja hyttyset lähimpään hämähäkinverkkoon. Oli mukava seurata kuinka hämähäkki sitten kesän aikana pulskistui ja joutui tämän johdosta luomaan useamman kerran nahkaansa.

Muistan myös kaverini napanneen ristihämähäkin käteensä. Se ei siinä kauaa ollut, kun jo rupesi verkkoa kutomaan kaverini sormien välille.

Jotain puistattavaa noissa hämähäkeissä kuitenkin on. Sanotaan, että ulkonäkö on yhtäaikaa kaunis, mutta myös pahuksen pelottava. Onneksi meillä Suomessa kahdenksanjalkaiset kaverit ovat suhteellisen pieniä ja harmittomia... eivätkä edes kovin kiivasluonteisia.

Muistan kerran Kreikassa, kuinka katosta ruvettiin härnäämään sellaisia hieman reilumman kokoisia hämähäkkejä luudanvarrella. Nämä ei kuitenkaan kauaa sitä tuohua katselleet, kun jo laskeutuivat suht vikkelään langallaan alas ja suuntana oli tämän jälkeen hätistelijän jalat. Siinä kuule luuta viuhahti nopeasti ja hämy oli tämän jälkeen jalat pystyssä lattialla. Ei olisi noin riski käytös sopinut suomalaisen hämähäkin tyyliin.

Mutta ei sovi turhaan tappaa hämähäkkiä. Erään kansanuskomuksen mukaan se tietää sadetta...

Viherpeukalo

Huonekasvit ovat mukava lisä kodissa. Ne tuovat hieman vihreää väriä sekä happea ja niiden parissa saa kulutettua hitusen aikaa. Ei tietenkään kovin paljoa, mutta pitää ne kastella kerran viikossa ja vaihtaa mullat ainakin kerran vuodessa. Huomattavasti helpompaa ja siistimpää kuin lemmikin omistaminen, eikös?

En pidä itseäni minään viherpeukalona. Olen saanut tapettua lukuisia kasveja ilman mitään järkevää selitystä. Lisäksi omistan puolikuolleita kasveja jos jonkin verran. Jostain syystä "Jukka"-palmut eivät kukoista. Ne pysyvät vain joten kuten hengissä. Pääsiäiskaktus kukkii pahuksen vaatimattomasti. Sitten on Avocado, jossa on ollut kolme lehteä viimeiset 2 vuotta. Vaimo olisi ollut valmis viskaamaan sen pihalle jo monta kertaa. Minä kuitenkin jaksan odottaa jospa se oikea avocadon hedelmä putkahtaisi siihen ruukun reunalle. Lisäksi kokeilin kerran istuttaa taatelipalmun, mutta muutaman kuukauden odotuksen jälkeen ruukusta tunki pieni nysä esille, joka kuivui sitten samoin tein pystyyn. Eli se niistä omista taateleista...

On niitä vehreitäkin kasveja. Juorut menestyvät joka paikassa, vaikkeivat saa kunnolla valoakaan. Samoin Limoviikuna, joka on oikeastaan jo pieni puu. Se toimii tällä hetkellä työhuoneen verhon korvikkeena. Sitten on Vehkapalmu, joka on valloittanut jo koko ruukun tunkemalla uusia vesoja joka kohdasta. Sitten on vielä salaperäinen kreikkalainen kasvi, jonka istutin hedelmistä, jotka on saatu Kreetan arkkipiispa Ireneokselta. Tämän kasvin korkeus määräytyy ilmeisesti ruukun pinta-alan mukaan, joten siitä tulisi aikamoinen pensas jos sille vain antaisi tilaa.

SaintPaulioita on myös muutamia. Niitä on saatu lahjaksi ja ne ovat viihtyneet täällä. Äitini opetti, että kun nyhtää terveitä lehtiä pois reunoilta, niin kasvi saa lisää elinvoimaa ja alkaa kukkia. Näppärää eikös?

Olen ehkä saattanut itseni jo omituisen ihmisen maineeseen omilla blogitunnustuksillani. Mikä onkaan tämä mies, joka suhtautuu lähes täysin välinpitämättömästi omaan autoonsa, mutta itkee sitä jos vaimo uhkaa heittää puolikuolleen kasvin pihalle? Ja myönnettäköön, ettei minua hävetä vielä yhtään...Salaperäinen kreikkalainen kasvi. (Huomatkaa, että paperinen XB muna on ikkunassa, ei kasvissa kiinni, hehehe.)

Mediamaksu tulee - Oletko valmis?

8. huhtikuuta kirjoitin siitä, että tulee TV-vero. Nooh, se onkin sitten varmaan se "mediamaksu". Sama asia, mutta eri nimi. On siinä tietysti se, että vero sana viittaa siihen, että otetaan jotain pois tuloista tai omaisuudesta. TV-vero olisi ollut siis nimikkeenä väärin, koska milläs verotat niitä joilla ei ole tuota digiboxia.

Samaan hengenvetoon sanon (taas kerran), että meillä ei ole tuota digiboxia, eikä sitä tule. Jos olisi mahdollista saada pelkästään jokin tiede/luonto kanava, niin sen voisin ottaa. Kaikki muu on enemmän tai vähemmän turhaa ainakin meikäläiselle.

Mutta tämähän on joka tapauksessa jo selvää pässinlihaa. Herrat ovat asian päättäneet ja mielipidepalstojen (ja blogien) soraäänet jäävät äkkiä unholaan. Mediamaksu tulee ja meikäläinen saa sitten tukea omasta rahapussistaan kansakuntamme sohvaperunoita. Olisi sen rahan nyt jotenkin paremminkin voinut käyttää. Ennemmin antaisin sen 175 euroa paikalliselle kirjastolle, joka nyt tekee sitä sivistystoimintaa. Mutta mutta...minkäs teet....

Auto

Auto herättää ajatuksia ja luo myös turhia murheita. Jos nyt puhutaan ylipäätään autoilusta niin ajaminen oli vielä silloin jokseenkin hauskaa kun oli juuri saanut ajokortin.
Suurimman osan ajasta olen kokenut autolla ajamisen välttämättömäksi pahaksi siirryttäessä pisteestä A pisteeseen B (joita omassa työssä riittää). Auton omistaminen ja ylläpitäminen on myös kallista puuhaa.
Autossa istuminen ja rupatteleminen on ihan hauskaa, mutta siihen se sitten jää. Penkeillä varustetussa metallilaatikossa istuminen yli satasen vauhdissa tuntuu hullulta. Vielä hullumaksi sen tekee se, että täällä päin on hirven turpa vilahtanut pientareella enemmän kuin kerran.

Auto on tietysti tekninen vempain josta jokaisen miehen tulisi olla ylpeä. Henkilökohtaisesti olen enemmän ylpeä tietokoneestani, jonka osaan tarvittaessa purkaa osiin. Tietokone on myös halvempi ja turvallisempi ja sillä ei voi ajaa kolaria hirven kanssa.

Meidän automme on kohta 10 vuotta vanha. Se on suurimman osan ajasta likainen sisältä (ja ulkoa) ja lapset ovat mömmöstäneet takapenkin kauheaan kuntoon suklaalla ja leivänmuruilla. Auton kylkeen on kivellä kaiverrettu "ISÄ". Tästä olen aika ylpeä, enkä rehellisesti sanottuna ollut ollenkaan vihainen, kun näin meidän Annan aikaansaannoksen ensimmäisen kerran.

Perushuoltotoimenpiteet on tehty ja auto toimii...sehän on pääasia. Auton arvo on mitätön ja laina on melkein suurempi kuin myyntiarvo. Mutta auto ei seuraa minua hautaan, eikä muutoinkaan tuonpuoleiseen, joten mulle on yksi ja sama miltä se näyttää. Surettaa ihmiset, joille auto on muuttunut Jumalan korvikkeeksi. Siinä sitä murhetta riittää.

Autojen huoltaminen on kallista puuhaa. Nykyään olisi helpompi ostaa 500 euron auto ja ajaa sillä niin pitkään kun se toimii tai ei mene enää katsastuksesta läpi. Sitten voisi ostaa uuden saman hintaisen auton. Se tulisi todennäköisesti halvemmaksi. Tosin 500 eurolla ei saa kovin turvallista tai ilmaistoitua autoa, mutta muutenhan sillä ei olisi niin väliä.

Minun on rehellisesti vaikea löytää kovin paljoa hyviä puolia autosta ja autoilusta. Se on kallis kulkuneuvo ja siltä osin välttämätön paha. Mitä muuta voisin sanoa?

Jääkaappi

Joka kodin keittiön kalusteisiin kuuluva jääkaappi pitää sisällään outoja asioita. Opiskeluaikana yhteisessä jääkaapissa kaikki tarpeellinen oli yhteistä. Erityisesti margariini, ketsuppi ja muut yleishyödylliset asiat tekivät kauppansa. Toisen oluet jätettiin rauhaan...paitsi silloin kun joku tuli baarista ja ei löytänyt kertakaikkiaan mistään muualta juotavaa. Tällöin jääkaappiin saattoi ilmestyä viesti: "Anteeksi kun join oluesi. Ostan huomenna lisää."
Jääkaapista saattoi löytyä myös lautasia, joista sinertävänvihreänkarvaisen homekerroksen alta saattoi tunnistaa jonkin vanhan ruuan....mmm. Avatut sardiini- ja tonnikalupurkit loivat oman ominaistuoksunsa jääkaappiin. Aah, yhteiskeittiön ihanuudet...

Entäs jääkaappi omassa kodissani sitten?

Maitotölkit:
Kuten kaikki muutkin ihmiset, osaan jättää maitotölkkiin sentin verran maitoa pohjalle, jotta se voidaan "oikeutetusti" laittaa takaisin jääkaappiin. Idea on varmasti siinä, että itse ei tarvitse nähdä suurta vaivaa maitotölkin hävittämisessä.

Muovirasiat:
Tämä onkin mielenkiintoista. Jos ruokaa jää yli, niin ne laitetaan erilaisiin muovirasioihin. Nämä yllätykset voivat säilyä jokseenkin huomaamattomana jääkaapissa pitkäänkin. Kun ne sitten vihdoin avataan (jos on rohkeutta) niin tähteet eivät ole enää tunnistettavassa muodossa. Helpointa on heittää koko rasia roskikseen.

Avatut purkit:
Haasteellisia kohteita. Esimerkiksi tonnikalaa ei aina tule syötyä koko purkillista, joten sen helposti sulloo jääkaappiin. Se kuitenkin muuttuu nopeasti hailakan väriseksi ja ällöttävän makuiseksi, eikä sitä enää tee mieli käyttää. Helpommalla pääsisisi kun söisi heti loppuun vaikka väkisin. Jääkaapin hajuhaitat olisivat myös vähäisemmät.
Myös pitkään avattuna olleet hillo yms. purkit ovat vaikeita tapauksia. Niitä nuuhkii monta kertaa, eikä vieläkään osaa sanoa, että onko niissä hometta vai ei. Syödään varoen.

Foliomytyt:
Voivat pitää sisällään käytännössä mitä tahansa. Hyvässä lykyssä sisältä voi löytyä Fazerin Sinistä muutama pala tai huonommalla tuurilla ikivanhaa sinihomejuustoa. Isommat foliomytyt pitävät usein sisällä vanhoja pizzaslaisseja tai sitten vanhoja lettuja. Foliolla vuoratut purkit voivat pitää sisällään salakavalan hajuyllätyksen, esimerkiksi vanha Tzatziki haisee todella mielenkiintoiselle...

Avaamattomat paketit:
"Oho, tässä on päiväys jo mennyt" - ruuat. Aina yhtä riipaiseva hetki, kun muutaman päivän vanha jauhelihapaketti pitää heittää pois. Vika ei ole tietenkään itsessä, vaan kaupassa (elintarvikemuseossa), joka myy viittä vaille vanhentunutta ruokaa asiakkailleen. Sama toimii kerman, kananmunien, makkaroiden yms suhteen. Miehillä on kuitenkin yleensä parempi toleranssi syödä ylipäivättyä ruokaa.

Pullot:
Avatut limsapullot sisältävät yleensä enää nimellisen määrän hiilihappoa. Helpompi olisi juoda pelkkää mehua. Olut ja siideri ei onneksi pilaannu kovin helposti, mutta jostain syystä ne eivät säily pitkään avaamattomana jääkaapissa.

Kuulostaako yhtään tutulta? Sellainen se jääkaapin sisältö vain on....

Viihde ohi asian

Huomasin nettiuutisissa jutun, jossa kerrotaan television viihdeohjelmien olevan tätä nykyä asiaohjelmia suositumpia. Muistan myös viime vuodelta otsikon, jossa kerrottiin, että lukeminen kehittää älyä enemmän kuin television katsominen. Eli ei siis riitä, että ihmiset eivät lue enää niin paljon, vaan he myös katsovat telkusta ohjelmia, jotka ovat vähemmän sivistäviä.

JOHTOPÄÄTÖS: Kansakuntamme on vääjäämättömästi muuttumassa vähä-älyiseksi.

Toivottavasti tämä ei loukannut kenenkään tunteita. Tämä aihe ei kosketa pelkästään tiedollisella tasolla itseään sivistämistä, vaan myös hengellisiä asioita. Herran huoneessa kävijöiden määrä ei ole liiemmin lisääntynyt vuosien varrella. Päinvastoin!

Hengelliset ja tiedolliset rikkaudet eivät näytä kiinnostavan suurimpaa osaa ihmisistä.

Paljon on siis niitä, jotka haluavat käyttää suurimman osan vapaa-ajastaan TV:n viihdeohjelmien parissa. Siitä saa varmasti mukavia kiksejä ja euforisia tunnepaukkuja, mutta mutta... mitäs siitä pitemmän päälle sitten seuraa?!?

Tulevaisuuden ihminen, eli "sohvaperuna".

Häiritsevää vilkkautta...

Omaa lapsuuttaa on mukava muistella näin jälkikäteen. Kun on jutellut omien vanhempien, sukulaisten ja muiden tuttujen kanssa, niin yksi asia näyttää kohoavan muiden yläpuolelle: Olin mahdottoman vilkas!

En ole ikinä kiistänyt tuota asiaa. Olin koko ajan menossa jonnekin, en pysynyt paikallaan käytännössä ollenkaan ja puhuminenkin sujui harvinaisen hyvin. Uskaltaisin väittää, että johdin ainakin 1-2-luokkalaisena jälki-istuntotilastoja ylivoimaisesti. Harvemmin kysymys oli mistään väkivaltaisesta käytöksestä, vaan yleensä vain aiheutin yleistä hälinää. Muistan opettajani antaneen vanhemmilleni suosituksen, että en saisi katsella telkkaria niin paljoa. Oppitunnit nimittäin kuluivat siinä, kun selitin vierustoverille, mitä eilisessä Ritari Ässässä oli tapahtunut.
Omasta mielestäni telkkarin katsominen ei ole ikinä ollut se ongelma. Olisin pystynyt joka tapauksessa vääntämään jutun juurta jostain.

Muistan myös saaneeni jälki-istuntoa tunkeuduttuani tyttöjen pukuhuoneeseen. En pitänyt sitäkään mitenkään outona asiana. Pitäähän sitä nyt nähdä millaista siellä puolen oli. (Olin 8-vuotias, joten siihen ei voinut liittyä mitään sen kummempaa).

Minulla itselläni on hyvin vilkkaat lapset. Saas nähdä miten heillä sitten koulussa alkaa hommat sujua. Olen kuitenkin varma, että koulumaailma on sen verran kehittynyt, että jälki-istuntoa ei pidetä enää parhaana lääkkeenä lapsen ylivilkkauteen. Se rauhoittaa kyllä hetkellisesti, mutta eihän se voi muuttaa ihmisen luontaista vilkkautta. Ja onko ylivilkkaus mukamas lopulta niin huono asia?


Vilkaalle lapselle pitäisi olla luovaa tekemistä. Esimerkiksi puuhommia....
Tässä kuvassa Anna auttaa Anttia täyttämään peräkärryn polttopuilla.

Vapaa-aika?

Vapaa-aika tuntuu olevan hyvin suhteellinen käsite. On päiviä jolloin tuntimääräisesti työtä ei ole kalenterissa kovinkaan paljoa. Tämä ei kuitenkan tarkoita sitä, etteikö työt hallitsisi elämää. Monet tekemättömät työt pörräävät mielessä ja suuri synti on avata sähköposti vapaapäivänä ja näin saada hieman lisää mietittävää. Samoin puhelinta pitäisi osata pitää sivussa silloin kun on tuo autuas vapaapäivä.

Tuntuu siltä, että monelle ihmiselle syntyy ajan mittaan virheellinen käsitys siitä, että hän on korvaamaton. Kukaan ei muu ei pysty eikä kykene hoitamaan minun tehtäviäni. Eräs ystäväni on kuitenkin kumonnut tämän korvaamattomuuden ajatuksen sanomalla seuraavasti: "Pistä sormi vesilasiin ja ota se sieltä pois. Nooh, jäikö siihen veteen reikä?" Aivan! Kyllä niitä ihmisiä löytyy, jotka tarvittaessa hoitavat asioita silloin kun olet itse vapaalla.

Työmoraali ja jatkuva suorittaminen ajavat meitä kyllä ajattelemaan, että "minun on pakko tehdä tämä ja tämä jne". Työt pitää tietysti tehdä, mutta ne eivät murehtimalla parane. Lisäksi meidän on opittava antamaan aikaa myös itsellemme. Se on paras lääke siinä, ettemme polta itseämme turhaan loppuun.

Uskonto ja politiikka

Uutisissa oli tänään juttu siitä, että eräs kirkonmies on asettunut eurovaaleissa ehdokkaaksi. En sen kummemmin ota tuohon kantaa, mutta joitakin ajatuksia heräsi uskonnon ja politiikan suhteesta.

Politiikassahan on kysymys vaikuttamisesta ja johtamisesta. Perimmäinen ajatushan on aina siinä, että pyritään tekemään asioita, jotka tukevat yhteistä hyvää. Kirkko tukee valtiovaltaa ja tältä osin myös politiikkaa. Tukeminen tulee esille esimerkiksi rukouksessa, jossa pyydetään, että meillä säilyisi rauha ja se, että valtiovalta tekisi päätöksiä, jotka hyödyttävät juuri tuota yhteistä hyvää.
Kirkko jatkaa esivallan puolesta rukoilemista päivästä toiseen, vaikka joskus nuo poliittiset päätökset sotisivatkin kirkon opetusta vastaan.

Miksi sitten valtiovalta tukee kirkkoa? Ensimmäisenä tulee mieleen se, että kirkko omassa opetuksessaan pyrkii kasvattamaan hyviä ihmisiä ja kunnon lainkuuliaisia kansalaisia. Kirkko tietysti tekee myös merkittävää työtä sielunhoidollisesti, jolloin ihmisille annetaan esimerkiksi kriisiapua. Uskonto tukee vahvasti ihmisen henkistä hyvinvointia. Ne eivät ole mitään vähäpätöisiä asioita. Jotenkin toivoisi, että "Eroa kirkosta" - uskontokunnan kannattajatkin pohtisivat tätä samalla kun jatkavat aggressiivista kampanjointiaan.

Muistan joskus kuulleeni, että harvemmin politiikassa tehdään päätöksiä ja tuetaan kirkkoa silkasta hyväntahtoisuudesta. Taustalla on aina ajatus siitä, että sen pitää hyödyttää myös itseä. Siinä toimivat normaalit markkinatalouden säännöt. Hyväntekeväisyyttä ja vilpitöntä rakkauden osoittamista on se, ettei odoteta mitään vastapalvelusta. Sellaistakin onneksi tapahtuu ja toivoisi tapahtuvan myös tulevaisuudessa.

Kaverit?

Tänään vanha ystäväni Heikki Haapalainen soitteli pitkästä aikaa. Todettiin, että on vierähtänyt harmillisen pitkä tovi siitä, kun ollaan viimeeksi nähty. Tällaista tämä elämä on. Opiskelut on opiskeltu, perhe on perustettu ja on muutettu toiseen kaupunkiin. Siitä se kavereista etääntyminen on sitten alkanut oikein kunnolla. Jotenkin sitä on niin laiskaksi muuttunut, ettei jaksa enää edes soitella. Jotkut kamut ovat Facebookissa, mutta monesti sielläkin kaverit ovat kuin valokuvia albumissa...jostain syystä sielläkin yhteydenpito on ollut statusten kommentoitia ja siinä kaikki.

Kavereita pitäisi kyllä tavata. Kuulumisten vaihtaminen ja yleensä vain jutustelu olisi enemmän kuin terapeuttista. Onko kysymys siitä ettei oikeasti ole aikaa vai siitä että on muuttunut liian laiskaksi? Pitääkö odottaa, että lapset ovat sen verran vanhoja, että isi voi lähteä käymään jokun kaverin luona kylässä vai miten se menee?

Joka tapauksessa kyllä minua tämä oma pasiivisuus hiukan hävettää...

Kaverit ovat usein menossa jossain kaukana. Kuvassa Heikki, Ilja ja Antti soutamassa pois eräästä saaresta...

KRISTUS NOUSI KUOLLEISTA!

Kiirettä on pitänyt, joten tämä blogi on jäänyt hieman vähemmälle huomiolle. Yritän tämän päivän aikana pistää tänne jotain uusia ajatuksia, vaikka pää tuntuukin tyhjältä kuin Jeesuksen hauta pääsiäisaamuna.

Niin... Pääsiäinen on tosiaan kiireistä aikaa. Olen joskus pohtinut sitä, että tällä alalla ei esimerkiksi Joulua ja Pääsiäistä vietetä silleen rauhallisella tempolla, vaan ollaan menossa paikasta toiseen viitta hulmuten. Uravalintakysymys ja elämään kuuluu tällöin paljon juhlaa :)

Ehkä huonona puolena on se, että tällaisina juhlapäivinä ei voi mennä vierailemaan sukulaisten luona, vaan ollaan tiiviisti omalla paikkakunnalla. Loman ottaminenkin on sula mahdottomuus. Kenties eläkevuosina voi viettää toisella tavalla juhlaa. Totta kai silloinkin menen kirkkoon, mutta silloin ei tarvitse olla välttämättä tietyllä paikkakunnalla.

Sosiaalinen verkostokin kärsii papin työssä. Tarkoitan sitä, että viikonloppuisin on lähes poikkeuksetta töissä, jolloin muut ihmiset ovat pääasiassa vapaalla. Luonnollisesti tämä vaikuttaa siihen, ettei samalla tavoin kyläillä tuttujen luona ja toisaalta nuo tutut eivät niin herkästi tule viikonloppuisin kyläilemään kun tietävät että meikäläinen on menossa viitta hulmuten. En minä tätä oikeastaan sano siksi, että haluaisin valittaa... elämä on vaan hyvin toisenlaista...

Koettelemukset

Tässä rupeaa taas tunnelma tiivistymään kun lähestytään Pääsiäistä. Pitkä valmistautuminen ja odotus päättyy kohta. Paastoon olen alkanut vuosien varrella suhtautumaan terveemmällä tavalla. Aiemmin sen tuntui joltain rasitteelta ja suoranaiselta pienen ihmispapran kiusaamiselta.
Vihdoinkin olen alkanut tajuamaan, että siinä meille osoitetaan vain se, että mitkä asiat ovat lopulta tärkeitä ja välttämättömiä ja mitkä turhia. Kipeää tekee kun pitää monista asioista luopua, mutta pian huomaa, että elämä jatkuu ilmankin niitä asioita (herkkuja yms.) ja olo todellakin on kevyempi.

Paikkansa pitää myöskin se toteamus, että mitä enemmän yrittää kilvoitella, niin samassa suhteessa lisääntyvät kiusaukset. Erityisesti tämä viimeinen viikko on todellista taistelua. Siinä ei ole kysymys enää ulkoisesta paastosta, vaan henkisestä taistelusta. Kärsivällisyys ja nöyryys ovat todellisessa koetuksessa. Vaarana onkin, että viimeisellä viikolla onnistuu pilaamaan koko paaston räjähtämällä toiselle jostain täysin mitättömästä asiasta. Muistan opiskeluajalta, että seminaarin ilmapiiri oli paaston loppupuolella enemmän tai vähemmän kireä.
Siellä missä yritys on kova, niin siellä myös koettelemukset ovat kovat. Laiska pääsee helpommalla ja ilman Jumalaa kaikki on sallittua. Mutta sellaisessa elämässä on huonotkin puolensa, jotka tulevat esille ennemmin tai myöhemmin. Uskon että olen taas ainakin yrittänyt tehdä hyvää paaston aikana, sen verran on näitä koettelemuksia taas tullut vastaan.

Ja eihän Pääsiäisen ilo ja riemu tunnu samalta, jollei siihen olisi valmistautunut... Sitä riemua saa vielä pienen hetken odottaa...

TV-vero

Verokarhu on ilmeisesti saanut vihiä siitä, että on ihmisiä, jotka eivät oikeesti omista digiboxia (kuten esimerkiksi minä). Koska näitä ihmisiä on kasvava joukko, niin pitäähän heiltäkin saada rahaa kerättyä. Mikäs sen parempi juttu kuin TV-vero, joka lankeaa kaikille. Ei väliä katsotko telkkaria kenties salaa, luetko nettiä tai kuunteletko radiosta uutisia. Nyt kaikki saavat maksaa tasapuolisen summan yhteisen edun nimissä.

Teen kuitenkin tässä vaiheessa lupauksen. Tuli TV-vero tai ei, minä en aio digiboxia enää hommata. Olen vuoden aikana oppinut sen, että ilman telkkaria pärjää vallan mainiosti. Ajan saa oikeasti kulutettua lasten kanssa tai sitten voi vain tehdä mitä tahansa hyödyllisempää kuin tuijottaa aivottomana telkkaria.

Joku voisi sanoa, että on tyhmää maksaa jostain ja sitten ei kuitenkaan käytä hyväksi saamaansa "etua". Nooh, sellaista sattuu. Maksetaanhan tässä paljon muustakin mitä ei pahemmin tarvitse. Saavatpahan ihmiset nyt sitten tulevaisuudessa katsoa halvemmalla telkkua, kun olen kantanut oman korteni kekoon näissä talkoissa.

Kohteliaisuus ja lahjakkuus

Suomalaisten yhtenä helmasyntinä voidaan pitää sitä, että me emme osaa kehua itseämme tai emme oikeastaan paljoa muitakaan. Tietysti muodollisia kohteliaisuuksia osaamme tarvittaessa ladella, mutta vilpitön kehuminen voi olla joskus hyvinkin vaikeaa.

Kenties luontainen suomalainen vähäsanainen, vaatimaton ja hieman jurokin luonne estää päästämästä ilmoille näitä myönteisiä sanoja itsestä ja muista.
Usein syntyy kuitenkin tilanteita, joissa itsetunnon kohottaminen olisi paikallaan. Samoin on tilanteita, joissa meidän pitäisi osata kehua jotakuta.

Useimmiten asia on ratkaistu sillä, että haukumme ja vähättelemme muita, jolloin omat pisteemme nousevat. Vahingonilo on edelleen paras ilo... sen huomaa mm. siitä, että iltapäivälehdet myyvät hyvin. Niissähän suurimmat otsikot ovat aina sitä, että jollain on käynyt jotenkin hullusti. Näitä juttuja on mukava lukea ja ajatella hiljaa mielesssä, että olipa hyvä että tuon ihmisen talo paloi, eikä minun. Taikka, onneksi se oli naapurin auto joka meni rusinaksi eikä minun hieno Volvo.

Myös toisen ihmisen lahjakkuuden myöntäminen on taidoista vaikeimpia. Monissa työyhteisöissä ovat sukset menneet pahasti ristiin sen vuoksi, että toinen on jossain asiassa parempi kuin toinen. Ei kyetä näkemään sitä, että toisen lahjakkuus palvelee yhteistä hyvää ja siitä tulisi olla iloinen. "EI! - Jos joku on lahjakkaampi minua, niin minun ei tarvitse pitää siitä. Helpointa onkin heittää kapuloita rattaisiin ja hommata tyypille potkut, jos se jotenkin vain on mahdollista."

Toisen ihmisen kehuminen ja hänen taitojensa arvostaminen... sen suhteen on vielä paljon opittavaa...

Mission impossible

Olen ottanut tavaksi varata itselleni aamunavausviikon, joka on viikkoa ennen Palmusunnuntaita. Eli, tässä tapauksessa se oli viime viikko.
Siinä on loistava mahdollisuus siunata lasten tekemät virpomavitsat ja kertoa Palmusunnuntaista ja Pääsiäisestä. Kysymyksessä on myös "propagandatilaisuus", jossa yritän mahdollisimman kauniisti ja järkevästi perustella sitä, että miksei pidä pukeutua noidiksi, kun lähdetään virpomaan. (Aloitan ihan sillä, että en ole löytänyt mainintaa noidista kyseisestä evankeliuminkohdasta. Lisäksi huomautan, että läntisessäkin perinteessä trullit olivat valloillaan "Lankalauantaina", ei Palmusunnuntaina.)

Joku voisi todeta, että siinä on meillä oikein lasten ilonpilaaja!!!

Tässä voi tietysti heittäytyä kyyniseksi ja kysyä, että pukeudutaanko juhannuksena tonttulakkiin ja julistetaanko joulurauha itsenäisyyspäivänä Oulussa (samalla kun syödään Runebergin pullia)? Siis samantasoisesta asiastahan on kysymys, vaikkakin uskonnollisessa mielessä, joka ei valitettavasti kaikkia enää niin säväytä.
Lapsilla on kyllä tilaisuus pukeutua hullunkurisesti esimerkiksi Vappuna. Sehän olisi aika luonnollinen mahdollisuus. Ovathan tuhannet suomalaiset ulkona nenä punaisena hassu valkoinen lakki päässään. Kyllä siihen saumaan muutama pikkuruinen noitakin mahtuu.

Odotan pelolla milloin suuret markkinavoimat iskevät hampaansa virpomisperinteeseen. Mikäs sen mukavampaa kuin myydä naamareita ja muita noitien vempeleitä suklaamunien ohessa.

Tässä tilanteessa pitää vielä kysyä, että haluammeko todellakin opettaa lapset kerjäämään rahaa ihmisiltä? Oikeaan virpomiseen kuuluu juhlan siunauksen vieminen koteihin (ja siunatun vitsan jättäminen kyseiseen taloon) ja palkan saaminen vasta viikkoa myöhemmin Pääsiäisenä. Mielestäni siunausta ei voi aidosti viedä noidiksi pukeutuneena (edustavat jotain päinvastaista). Ja jos vitsaa ei jätetä ja palkkaakin odotetaan välittömästi, niin kysymys on siis kerjäämisestä.

Tätäkö me haluamme opettaa lapsille? Minä en, mutta tuntuu, että vastavirtaan kulkeminen on lähes "Mission Impossible"! Siitäkin huolimatta aion jatkaa tätä hyvin haasteellista propagandaani myös ensi vuonna...

Lapsellinen aikuinen

Minulla on joskus paha tapa moittia 5-vuotiasta tytärtäni lapselliseksi, kun tämä tekee jotain todella typerää. Mutta milloin aikuinen ihminen on lapsellinen?
Onko lapsellinen ihminen sellainen, joka tekee hassuja asioita, esimerkiksi pelaa tietokoneella huomattavan paljon, puhuu alatyylisiä juttuja, pukeutuu ja käyttäytyy oudosti yms? (Pakko myöntää, että tässä voi kohta myöntää itse olevansa hieman lapsellinen).

Mutta pohjimmiltaan nuo ovat aika ulkoisia asioita, vaikka nekin varmasti täyttävät "lapsellisen" ihmisen normit. Näen asian hieman enemmän henkisellä tasolla olevana kysymyksenä. Lapsellinen aikuinen haluaa samat asiat itselleen, mitä kaverilla/naapurillakin on. Jos hän ei saa, mitä hän haluaa, niin hän alkaa itkeä tai vähintäänkin kiukutella. Lapsellinen aikuinen on usein huono häviäjä, joka suuttuu toisen menestyksestä. Lapsellinen aikuinen näkee, että toisen ihmisen lahjakkuus on häneltä pois ja alkaa suhtautua tähän vihamielisesti (palaan tähän asiaan jonain toisena päivänä).

Lapsellinen aikuinen on yksinkertaisesti kateellinen ihminen. Tällainen lapsellisuus voi olla hyvinkin vaarallista, sillä aikuinen ihminen saa paljon enemmän tuhoa aikaan suuttuessaan kuin lapsi. Kenties lapsellista tämä kateus ja suuttumus on juuri siksi, että vaadimme jotain mikä ei meille kuulu. Tai jos kuuluukin, niin meidän tulee nähdä itse vaivaa sen saavuttamiseksi.

Voiko tällaisesta lapsellisuudesta muuten parantua tai kasvaa ulos?
- Hyvä kysymys!

Iltatoimet

Tietyt asiat toistuvat joka ilta. Pitkän päivän päätteeksi sitä joskus vain odottaa, että saisi lapset nukkumaan. Tämä vaatii kuitenkin tietyn rutiinin:

1) iltapala
2) yöpuvut päälle
3) hampaitten ja pyllykän pesu
4) kohti makuuhuonetta (joskus itkien)
5) sopivan kirjan etsiminen (joskus itkien)
6) sängyssä pomppimisen lopettaminen (joskus itkien)
7) rauhoittaminen (joskus itkien)
8) iltasadun lukeminen
9) mahdollinen rauhoittaminen sadun aikana
9) iltarukousten lukeminen
10) vessassa käyminen (2.kerran)
11) mahdollinen rauhoittaminen (taas)
12) poistuminen makuuhuoneesta

Kohdat 4-7 ovat minulle erityisen työläitä. Jostain kumman syystä asettuminen vie aina liian paljon aikaa ja verenpaineeni alkaa nousta. Paras palkinto illan aherruksesta on kuitenkin nähdä lasten nukkuvan. (Kohdan 12 jälkeen on mahdollista, että nukutus ei ole täydellisesti onnistunut ja nuorempi valuu 5 minuutin viivellä perässäsi katsomaan mitä teet.)
Nukuttamisen jälkeen voi hyvillä mielin jatkaa kirjoitustöitä tai ruveta itsekin nukkumaan.... odottaen seuraavaa aamua, joka toivon mukaan sujuu kivuttomasti...

Ei aprillipilaa vaikka niin toivoisi

” Kuntien leikkaukset kuristavat kouluja”

Edellä oleva otsikko löytyi 1.4. olleesta YLE:n uutissivuilta. (linkki)
Uskon, että kysymyksessä ei ollut päivän aprillipila. Jos minulla ei olisi omia lapsia ja en olisi ikinä lukenut psykologiaa niin sanoisin, että ”mitäpä tuosta”. Mutta nyt pitää kuitenkin myöntää, että tämä touhu pelottaa.
Olen joskus aiemminkin maininnut sen, että lapsuus on ihmisen psyykkisen kehityksen kannalta kaikkein herkintä ja tärkeintä aikaa. Huomion puute ja toisaalta kielteisen huomion saaminen (esimerkiksi kiusaamisen muodossa) jättää ihmiseen henkiseen kehitykseen syvät arvet.

No nyt tämä otsikko kyllä hieman pyörryttää meikäläistä! Valtiovalta on luvannut suuria tekoja, että Jokelan ja Kauhajoen kaltaiset tragediat eivät toistu. Samalla luvattiin psykiatriseen apuun enemmän rahoja ja aselakia kiristettiin. Siis, paikataan oireita, mutta asian alkusyytä ja todellista sairautta ei haluta kuitenkaan korjata.
Tosiasia on, että elämme taloudellisen laman aikaa, mutta säästökohteita tulisi tarkkaan harkita. Tämän päivän säästämisen hinnan joudumme maksamaan noin 10 vuoden viiveellä.

Mikä sitten tässä sitten on niin vaarallista?
Suurissa ryhmissä yksilön huomioiminen jää vähemmälle. Se tarkoittaa niin oppitunteja, neuvojen antamista sekä välitunti ym valvontaa. Käytännössä persoonallista kohtaamista ja huomioimista vähennetään. Siis vähennetään sitä, mitä lapset eniten tarvitsevat!
Tästä ei voi syyttää opettajia. Päinvastoin, tunnen suurta myötätuntua niitä kohtaan, jotka joutuvat olosuhteiden pakosta toimimaan järjestelmässä, jonka tiedetään palvelevan huonosti käytäntöä.

Tässä, kuten niin monissa muissakin asioissa määräävä tekijä ei ole mikään muu kuin raha. Itse olen valmis maksamaan paljon enemmän (ja tinkimään jostain muusta), että omilla lapsillani olisi hyvät kasvun ja kehittymisen mahdollisuudet kouluelämässä. Olkoon tämä nyt yksittäisen isän hätähuuto maailmassa, jossa raha määrää henkisen hyvinvoinnin tason...Sikrenvaaran vanha kyläkoulu palvelee edelleen kasvatustarkoitustaan toimimalla Joensuun ort seurakunnan leirikeskuksena. Monen muun lakkautetun koulun kohtalona on jäädä tyhjilleen.