Suomalaisten yhtenä helmasyntinä voidaan pitää sitä, että me emme osaa kehua itseämme tai emme oikeastaan paljoa muitakaan. Tietysti muodollisia kohteliaisuuksia osaamme tarvittaessa ladella, mutta vilpitön kehuminen voi olla joskus hyvinkin vaikeaa.
Kenties luontainen suomalainen vähäsanainen, vaatimaton ja hieman jurokin luonne estää päästämästä ilmoille näitä myönteisiä sanoja itsestä ja muista.
Usein syntyy kuitenkin tilanteita, joissa itsetunnon kohottaminen olisi paikallaan. Samoin on tilanteita, joissa meidän pitäisi osata kehua jotakuta.
Useimmiten asia on ratkaistu sillä, että haukumme ja vähättelemme muita, jolloin omat pisteemme nousevat. Vahingonilo on edelleen paras ilo... sen huomaa mm. siitä, että iltapäivälehdet myyvät hyvin. Niissähän suurimmat otsikot ovat aina sitä, että jollain on käynyt jotenkin hullusti. Näitä juttuja on mukava lukea ja ajatella hiljaa mielesssä, että olipa hyvä että tuon ihmisen talo paloi, eikä minun. Taikka, onneksi se oli naapurin auto joka meni rusinaksi eikä minun hieno Volvo.
Myös toisen ihmisen lahjakkuuden myöntäminen on taidoista vaikeimpia. Monissa työyhteisöissä ovat sukset menneet pahasti ristiin sen vuoksi, että toinen on jossain asiassa parempi kuin toinen. Ei kyetä näkemään sitä, että toisen lahjakkuus palvelee yhteistä hyvää ja siitä tulisi olla iloinen. "EI! - Jos joku on lahjakkaampi minua, niin minun ei tarvitse pitää siitä. Helpointa onkin heittää kapuloita rattaisiin ja hommata tyypille potkut, jos se jotenkin vain on mahdollista."
Toisen ihmisen kehuminen ja hänen taitojensa arvostaminen... sen suhteen on vielä paljon opittavaa...
