“EN MINÄ OLE TEHNYT MITÄÄN!”

Tuomiosunnuntain evankeliumi nimensä mukaisesti kertoo Kristuksen kuvauksen viimeisestä tuomiosta. Siinä tuomiolle asetetut on jaettu oikealle ja vasemmalle puolelle heidän tekojensa mukaan.

Jos olemme oikein tarkkoja, niin huomaamme, että ihmiset oli jaettu sen mukaan, että olivatko he tehneet hyvää, vai sen sijaan jättäneet tekemättä hyvää silloin kun heillä oli siihen mahdollisuus. Tämä on jotain mikä meiltä niin helposti unohtuu.

Kun puhumme synnistä ja pahuudesta, niin ensimmäisenä ajattelemme pahoja tekoja joihin ihminen voi syyllistyä. Hyvin monet saattavatkin siinä tilanteessa huokaista helpotuksesta kun he palauttavat mieliinsä kymmenen käskyä. Suurin osahan ihmisistä ei ole murhamiehiä tai varkaita, joten ei kai siinä tapauksessa ole syytä huoleen.

Mutta Kristus ei viittaa tässä kohden mitenkään näihin synteihin, vaikka selvää tietysti on, että niitäkään asioita emme saa tehdä. Hän sen sijaan kuvaa sitä, että jos emme osoita rakkautta vaikka siihen olisi mahdollisuus, niin silloin joudumme jo tuolle syntisten puolelle joilla on syytäkin pelätä viimeisellä tuomiolla.

Ehkä meidän pitääkin muistuttaa juuri tässä kohden itseämme siitä että rakkauden vastakohta ei niinkään ole viha, vaan itse asiassa välinpitämättömyys. Se, että emme halua nähdä toisten ihmisen hätää ja ahdinkoa. Välinpitämättömyys on se mikä mahdollistaa myös pahan toiminnan tässä maailmassa.

Maailmassa tapahtuu paljon vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta. On esimerkiksi kiusaamista ja muuta henkistä väkivaltaa, jota tapahtuu niin kouluissa lasten ja nuorten keskuudessa, kuin myös aikuisten ihmisten välillä työelämässä. Siinä tilanteessa on yleensä yksi joka aktiivisesti aloittaa tuon kiusaamisen ja suuri joukko niitä, jotka eivät tee mitään.

Ja voidaan sanoa, että tuo suuri joukko, joka ei tee yhtään mitään ovat yhtä syyllisiä kuin se joka kiusaa. Tämä siksi, että välinpitämättömyys ja silmien ummistaminen pahalta mahdollistaa tuon pahantekemisen.

Yleensä se joka aktiivisesti kiusaa voi itse hyvin pahoin. Häntä on mahdollisesti omassa lapsuudessa laiminlyöty, vähätelty ja kiusattu ja hän purkaa pahan olonsa ja siitä johtuvan vihan nyt toisiin ihmisiin. Se, että kiusaamiseen puututaan mahdollisimman varhain voi auttaa myös siinä, että itse kiusaajakin saa lopulta apua, mitä hän selvästi tarvitsee.

Tuomiosunnuntain evankeliumi muistuttaa meitä myös siitä, että suhteemme Jumalaan ei koskaan ole irrallaan siitä, että mikä on suhteemme lähimäisiimme. Me kohtaamme Kristuksen monella tavalla tässä maailmassa. Esimerkiksi siinä tilanteessa kun astumme sisälle kirkkoon ja erityisesti liturgiassa, jossa me todellakin osallistumme Kristuksesta pyhässä Ehtoollisessa.

Mutta Kristuksen kohtaaminen tapahtuu myös jumalanpalveluksen jälkeen. Ehkä olemme kuulleet puhuttavan “liturgiasta liturgian jälkeen”. Se tarkoittaa sitä, että kun olemme liturgiassa palvelleet Jumalaa kirkossa ja osallistuneet Kristuksesta, niin sen jälkeen meidän on aika mennä maailmaan toteuttamaan liturgiaa. Maailmassa me palvelemme lähimmäistämme, jossa jokaisessa me näemme myöskin Kristuksen.

Kykenemmekö näkemään lähimäisissämme Kristuksen?

Ajatelkaamme jos meillä olisi mahdollisuus kohdata itse Kristus vaikkapa tuolla ulkona kadulla. Emmekö Hänen läheisyydessään varmasti olisi erityisen huomaavaisia ja tarkkaavaisia. Miettisimme hyvin tarkkaan, että mitä sanoisimme ja yrittäisimme varmasti tehdä kaikkemme, että Hänellä olisi hyvä olla. Lisäksi varmasti kuuntelisimme häntä ja yrittäisimme palvella Häntä kykyjemme mukaan. Näin varmasti moni tekisi, jos tällainen mahdollisuus tuolla kadulla tulisi vastaan.

Sen sijaan hyvin harvalle muulle tekisimme näin. Paljon on vähäosaisia, joilla ei ole ruokaa ei juomaa, ei vaatteita. Paljon on niitä, jotka viruvat sairaana ja yksinäisyydessä. On kiusattuja, sorrettuja, maanpakolaisuuudessa sekä suoranaisessa orjuudessa sekä muissa vaikeuksissa ja hädässä olevia ihmisiä. - Ja kyllä. Kaikkia näitä ihmisiä on myös Suomessa!

Jos kerran olisimme valmiit kohtelemaan Kristusta aivan erityisellä tavalla, jos hänet kohtaisimme tuolla kadulla, niin meidän tulisi todellakin kohdella kaikkia muita ihmisiä aivan samalla tavoin. Jokaisessa ihmisessä me kohtaamme myös Kristuksen.

Tuomiosunnuntain valmistaa meitä suuren paastoon. Ja se muistuttaa meitä erityisesti lähimmäisenrakkauden ja hyväntekeväisyyden suuresta merkityksestä. Meidän ei tule osallistua ainoastaan liturgiaan, vaan meidän tulee toteuttaa myös liturgiaa liturgian jälkeen.

Tuomiosunnuntaina

Vietämme tänään kolmatta valmistussunnuntaita, jonka tarkoituksena on johdattaa meitä Suureen Paastoon. Tätä päivää kutsutaan Tuomiosunnuntaiksi. Voimme varsin hyvin ymmärtää tämän päivän nimen kuultuamme juuri luetun evankeliumiluvun.

Mutta onko tämän päivän tarkoituksena pelotella ihmistä viimeisellä tuomiolla?

- Tästä ei kuitenkaan varsinaisesti ole kysymys. Uskonto ei voi perustua uhkailuun taikka pelotteluun, vaan se tarkoitus on kasvattaa meissä rakkautta Jumalaa ja lähimmäisiä kohtaan. Voimme ymmärtää tämän sunnuntain ennemmin muistutuksena siitä, että mitkä asiat johdattavat ihmistä pelastukseen.

Meiltä todellakin tullaan kysymään viimeisellä tuomiolla, että miten olemme osoittaneet rakkautta lähimmäisiämme kohtaan. Ja oikeastaan tässä tapauksessa kysymys ei ole pelkästään siitä, että mitä hyvää me olemme tehneet, vaan myös siitä, että kuinka paljon hyviä asioita olemme jättäneet tekemättä.

Evankeliumiluvussa kummatkin osapuolet olivat hämmentyneinä. ”Milloin me muka olemme näin tehneet tai sitten jättäneet näin tekemättä?” Voidaan siis sanoa, että niin hyvät kuin pahat olivat eläneet omaa elämäänsä, ajattelematta sen kummemmin siitä saatua taivaallista hyötyä tai haittaa. Hyvää tehneille rakkauden osoittaminen apua tarvitsevia kohtaan oli itsestäänselvyys, kun taas pahat eivät olleet huomanneet apua tarvitsevia ollenkaan, jolloin välinpitämättömyys oli heille itsestäänselvä tila. 

Todellakin, emme tee hyviä tekoja ja osoita rakkautta sen vuoksi, että saisimme siitä erillisen palkinnon tai kunnianosoituksen. Teemme sitä nimensä mukaisesti rakkaudesta, jonka osoittaminen itsessään palkitsee meidät.

Yhtä lailla, suuri vaara on unohtaa kaikki muut ihmiset ja keskittyä elämään vain omaa elämää. Muistammeko Kristuksen vertauksen rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta. Siinähän tuo rikas mies ei kerta kaikkiaan edes huomannut, että tuo köyhä Lasarus oli ollut muutaman metrin päässä hänen porttinsa pielessä pyytämässä apua.

Tuomiosunnuntain tarkoituksena ei ole pelotella meitä tulella ja tulikivellä, vaan ennemmin sen tarkoituksena on muistuttaa, että ympärillämme on paljon ihmisiä jotka tarvitsevat meidän apuamme. Meidän rakkautemme toisia kohtaan on pelastuksemme edellytys. Jos meissä ei ole tuota rakkautta, niin silloin tämän päivän opetus saattaa tuntua enemmän kuin pelottavalta.

Viimeiseen tuomioon liittyy vielä sellaisiakin asioita, jotka saattavat meiltä unohtua. Ensinnäkään meitä ihmisiä ei aseteta paremmuusjärjestykseen ulkoisten arvojen tai arvonimien perusteella. Eräässä hautajaisveisussa sanotaan seuraavasti:

”—Minä menen puolueettoman Tuomarin eteen, jossa samanarvoisina yhdessä seisovat palvelija ja isäntä, kuningas ja sotamies, rikas ja köyhä, sillä jokainen saa omien töittensä mukaan kunnian tai häpeän.”

Tuon edellä olevan veisun sanoma on lopulta lohduttava. Tässä ajallisessa elämässä monen ihmisen ihanteena ja päämääränä on saavuttaa mahdollisimman paljon kunniaa ja valtaa, jolloin me olisimme isäntiä, kuninkaita tai kuningattaria  tai rikkaita julkisuudenhenkilöitä. Mutta sillä ei tuonpuoleisessa ole mitään merkitystä.

Kristushan sanoo seuraavasti: ”Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta saattaa itsensä tuhoon ja turmioon?” (Luuk. 9:25)

Vuorisaarnassaan Kristus tuomitsee fariseusten ja lainopettajien rukoukseen ja paastoon liittyvän tekopyhyyden, jolla he yrittivät kerätä osakseen ihmisten kunnioitusta ja suosiota. Hän sanoo: ”Totisesti: He ovat jo palkkansa saaneet.” (Matt. 6:5) Eli, jos meidän ajallisen elämän tärkein päämäärä on tuon maineen ja muiden maallisten asioiden hankkiminen, niin iankaikkisuudessa ei ole enää mitään odotettavissa. Tuo palkka on saatu täytenä jo tässä ajassa.

Tämän sunnuntain suurin opetus piilee siinä, että me muistaisimme sen yksinkertaisen kysymyksen, joka meille esitetään viimeisellä tuomiolla.  Meiltä kysytään ensimmäisenä sitä, että olemmeko osoittaneet rakkautta lähimmäisiämme kohtaan, vai olemmeko olleet sittenkin välinpitämättömiä?

Synti ei läheskään aina ole sitä, että tekisimme tietoisesti pahoja asioita, vaan monesti se on sitä, että emme toimi silloin, kun meillä olisi mahdollisuus toimia. Tähän liittyy myös maallisen omaisuuden ja mahdollisen vallan käyttö. Ne kenelle on näitä annettu, niin niiden tulisi osata sitä vastuullisesti ja oikein käyttää muiden ihmisten hyväksi. Mikäli tätä annettua mahdollisuutta, että käytetä, niin silloin kyse on synnistä. Pyhä esipaimen Johannes Krysostomos on opettanut, että omaisuus ja valta eivät itsessään ole pahoja asioita, vaan ne ovat välineitä hyvän tekemiseen.

Viittaus viimeiseen tuomioon on annettu meille Suuren paaston alla juuri siksi, että emme unohtaisi lähimmäisiämme. Erityisesti Suuressa paastossa meidän tulisi tämä opetus siitä, että pelastukseen eivät johdata ulkoiset asiat, vaan se että onko meissä rakkautta.

Rakasta lähimmäistäsi

Kirjoitus ilmestynyt viime Aamun Koitossa

Lähimmäisen rakastamisen tulisi olla kristitylle itsestäänselvää. Kaikesta huolimatta me voimme helposti unohtaa mitä tuo rakastaminen tarkoittaa. Ehkä onkin hyvä lähteä liikkeelle rakkauden vastakohdasta. Se ei ole viha, vaan välinpitämättömyys. Vihastuneena me huomaamme toisen ihmisen, välinpitämättömyydessä tuo toinen ihminen häviää kokonaan. Me kohtelemme silloin toista, niin kuin häntä ei olisi ollenkaan olemassa. Eräänlainen harhakuvitelma syntyy siinä, jos näemme pahuuden olevan vain tietoista pahantekoa toista kohtaan. Yhtä pahaa on se, että jätämme hyvät asiat tekemättä, vaikka meillä olisi siihen kaikki edellytykset. Monesti juuri välinpitämättömyys ja tekemättömyys mahdollistavat sen, että paha saa toimia rauhassa. Esimerkiksi kiusaamisen niin kouluissa kuin työpaikoilla mahdollistavat juuri ne ihmiset, jotka eivät tekemättömyydellään puutu siihen. Sielunvihollinen onkin erityisen tyytyväinen silloin, jos ihminen lykkää hyvät teot hamaan tulevaisuuteen. Eli lähimmäisen rakastamisen edellytyksenä on se, että me emme ole välinpitämättömiä ja itsekkäitä.

Rakkaus on sellainen tahtotila, jossa haluamme kaikkea hyvää toiselle ihmiselle. Jos kysymys on meille entuudestaan tuntemattomasta ihmisestä, niin rakkautta ei tulisi ryhtyä säännöstelemään ulkoisten ennakkoluulojen perusteella. Meidän tulisi toimia niin kuin Kristuksen vertauksen Laupias Samarialainen, joka pysähtyi välittömästi auttamaan. Hän ei pohtinut sitä, että oliko autettava rikas vai köyhä tai mikä oli hänen uskontonsa tai kansallisuutensa. Rakkaus ei voi myöskään olla sillä tavoin ennakkoon laskelmoitua, että oletamme saavamme hyvistä teoistamme mahdollisimman pian vastapalveluksen tai muunlaisen oikeutetun hyvityksen. Rakkauden osoittaminen ei ole kaupankäyntiä. Mikäli odotamme jatkuvasti vastapalveluksia, niin silloin meidän rakkautemme kyllä tulee kuihtumaan olemattomiin.

Rakkaus lähimmäistä kohtaan tulee esille juuri siten, että me huomaamme toisen ihmisen, emmekä jätä tekemättä niitä hyviä tekoja, joita voimme häneen hyväkseen tehdä. Tie pelastukseen on äärettömän vaikeata silloin, jos yritämme päästä Jumalan valtakuntaan yksin. Itserakkaus sulkee meiltä mahdollisuuden pelastukseen, kun taas rakkaus toisia kohtaan tekee sen helpommaksi. Ei siis ihme, että meitä jatkuvasti muistutetaan tästä, sanomalla: “Rakasta lähimmäistäsi.”

Kristillinen rakkaus (opetuspuhe)

Päivän evankeliumilukuna kuulimme Kristuksen opetuksen siitä, että miten meidän tulisi suhtautua toisiin ihmisiin. Opetus kiteytyy Kristuksen sanoihin: ”Niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää te heille.” (Luuk. 6:31)

Tämän nimenomainen opetus ei ollut juutalaisille vieras, sillä tunnettu rabbi Hillel oli antanut jo yli sata vuotta ennen Kristusta tuon kultaisen ohjeen, jossa mitä emme halua ihmisten tekevän meille, niin sitä me emme saisi tehdä heille. Antiikin ajan filosofitkin olivat julistaneet samankaltaista ajatuksia.

Kristus kuitenkin erottuu joukosta uudenlaisella julistuksella. Hän antaa ohjeen myönteisessä hengessä. Kristusta edeltäneet käskyt ja säännöt ovat perustuneet melkein poikkeuksetta kieltoihin, jossa ihmiset eivät saa tehdä sitä taikka tätä.

Kiellot toimivat hyvänä opetuksen välineenä, mutta pelkät kiellot eivät toimi kovin hyvänä kannustimena. Kristus kääntää tuon kultaisen säännön myönteiseksi, jolloin sen toteuttaminenkin alkaa tuntua mielekkäältä.

Tässä samaisessa evankeliumiluvussa Kristus antaa meille kuvauksen myös siitä, että millaisen kristityn ihmisen tulisi olla.  Meidän tulisi kyetä osoittamaan rakkautta toisella aivan uudella tavalla. Kysymys ei ole enää sellaisesta kahden kaupasta, jossa me osoitamme rakkautta ja myötätuntoa juuri saman verran mitä olemme itse saaneet.

Kristus sanoo, että ei siinä ole mitään ihmeellistä tai erikoista, sillä kyllähän muutkin ihmiset tekevät niin. Ja tämä toteamus pitää paikkansa myös tänä päivänä. Kyllähän esimerkiksi kirkkoon kuulumattomatkin ihmiset osaavat olla huomaavaisia ja osoittaa rakkautta. Sehän on ihan normaalia!

Mutta kristityiltä vaaditaan jotain paljon enemmän. Meidän tulee pystyä osoittamaan rakkautta myös niitä kohtaan, jotka eivät ole meitä kohtaan myötämielisiä. Meidän tulee kyetä rakastamaan myös niitä, jotka suoraan sanottuna toimivat meitä vastaan.

Tässä kohden on hyvä pysähtyä pohtimaan sanaa ”rakastaa”. Suomen kielessä me ymmärrämme sen helposti hyvin yksipuolisesti ja ajattelemme sen tarkoittavan asiaa, jota esimerkiksi nimensä mukaisesti rakastuneet osoittavat toisilleen.

Voimme ulottaa sanan ”rakastaa” tarkoittavan myös sellaista läheisyyttä ja myötätuntoa, jota osoitamme nimenomaan läheisille ihmisille, kuten esimerkiksi hyville ystäville tai sukulaisille.

Kristus tarkoittaa kuitenkin rakastamisella jotain sellaista, joka ylittää nämä kaksi meille niin perinteistä sanan ”rakastaa” merkitystä. Tällainen rakkaus on ei odota minkäänlaista vastapalvelusta ja se rakkaus kestää, vaikka toisen osapuolen toiminta olisi jotain sellaista, joka ei vastaisi millään tavoin meidän odotuksia. Tällaisen rakkauden päämääränä on tehdä kaikki mahdollinen, jotta toisella ihmisellä olisi hyvä olla.

Kenties tämän kristillisen rakkauden voisi jossain mielessä rinnastaa sellaiseen rakkauteen, jota me ihmiset pystymme osoittamaan omia lapsiamme kohtaan, siitäkin huolimatta, että he saattavat joissakin tilanteissa toimia meitä kohtaan kaikkea muuta kuin kiitollisin tai rakastavin mielin.

Kristillinen rakkaus on siis asia, joka vaatii meiltä todella paljon. Me monissa tilanteissa puhumme esimerkiksi ”kristillisestä tasajaosta”, kun leikkaamme tasapuolisesti kakkupalaa kahtia. Tämä ilmaisu näyttääkin olevan siinä mielessä väärä, sillä kristitty ihminen antaisi suurimman osan omastaan toiselle, jos tämä sitä tarvitsisi. Kristillinen rakkaus lähtee liikkeelle toisen ihmisen hyvinvoinnista. 

Onko tämä sitten meille mahdoton tehtävä? Pystymmekö oikeasti osoittamaan vilpittömin mielin kaikkia kohtaan sellaista rakkautta, johon Kristus meitä kannustaa.

Rakkaus ei ilmesty tyhjästä, vaan se tahtotila, johon meidän tulee pyrkiä. Jos meillä on tahtoa rakastaa, niin Pyhän Hengen armosta rakkaus myös vahvistuu meissä.

Rakkaus on avain siihen, että me kykenemme voittamaan kaikki ne esteet, jotka saattaisivat etäännyttää meitä muista. Ajatelkaamme vaikka sellaista tilannetta, jossa joku ihminen toimii meitä vastaan. Eikö ensimmäisenä ajatuksena olisi ryhtyä vihaamaan ihmistä, joka ei toimi meidän hyväksemme?

– Mutta Kristuksen opetus perustuu siihen, että meillä on kyky kääntää viha armoksi ja rakkaudeksi. Jos me mietimme, että mitä me voimme tehdä siinä tilanteessa, kun joku toimii meidän tahtomme vastaisesti, niin silloin meidän tulee ensimmäisenä kantaa rukouksia tällaisen ihmisen puolesta.

Me emme silloin ryhdy ensimmäisenä ruokkimaan katkeruutta ja vihantunnetta meidän sisimmässä, vaan käännämme kaiken toisinpäin. Toisen puolesta kannettu rukous on jo rakkauden osoittamista ja se on ensimmäinen askel myös siinä, että pystymme toteuttamaan Kristuksen ohjetta. Sitä ohjetta, jossa meidän tulisi osoittaa rakkautta kaikkia kohtaan.

Kunnia olkoon Sinulle, ihmisiä rakastava Jumala, kunnia Sinulle!

Kristillistä yhteisöllisyyttä Juuan tiistaiseurassa. 

Paaston tarkoitus III - AJANKÄYTTÖ

Kanssakäymisen monimuotoisuutta - Tällä kertaa naruarpajaisten merkeissä.

Kun haluamme laittaa omassa elämässämme asiat oikeaan tärkeysjärjestykseen niin meidän tulisi tutkia ajankäyttöämme. Luonnollisesti ihminen syö ja nukkuu ja tämän lisäksi päivittäiseen toimintaan kuuluu monella ansiotyö tai opiskelu. Tästä huolimatta ihmisellä on myös vapaa-aikaa, jota käytetään oman harkinnan mukaan. Yksi paaston tarkoituksista on itsensä kehittäminen ihmisenä. Tämä kehittyminen edellyttää meiltä järkevää ajankäyttöä.

Mihin me käytämme sitten aikaa ja onko se hyödyllistä? Jos tätä ei ole aiemmin ajatellut, niin jokaisella on mahdollisuus pitää päiväkirjaa omasta toiminnastaan. Siihen voi kirjata, että mitä teemme mihinkin kellonaikaan ja mitä tähän tekemiseen sisältyy. Möllötämmekö kenties yksin television tai tietokoneen ääressä, luemmeko kirjaa vai seurustelemmeko muiden kanssa?

Tuossa aimmin kerroin rukouksen merkityksestä paastossa ja lisäksi jumalanpalveluksiin osallistumisesta, tai pikemminkin osallistumattomuudesta. Monestihan on helppo vedota kiireisiin ja siihen, että ei ole yksinkertaisesti aikaa lähteä tämän hullunmyllyn keskellä vielä kirkkoonkin.
Kuten muistamme niin viikossa on 168 tuntia josta voisi aivan hyvin käyttää 5 tuntia jumalanpalveluksiin. Onko se lopulta kohtuuton pyyntö?

Varmasti joku voi tietysti puolustautua ja sanoa, että hän haluaa käyttää vähäisen vapaa-aikansa ennemmin oman perheensä parissa, kuin raahautua rankan työviikon jälkeen kirkkoon. Mutta käytämmekö me todella vapaa-aikaamme lähimmäistemme persoonalliseen kohtaamiseen?
Kirjassa Ravistettava (Tuominen - Lindroos, 2009) on todettu seuraavasti: "Keskustelemme puolisoisemme kanssa noin 15 minuuttia vuorokaudessa, mutta katsomme televisiota lähes kaksi tuntia". En jaksa uskoa, että tuota todellista kohtaamista ja keskustelua olisi lasten kanssa yhtään sen enempää. Ja tällä tarkoitan nimenomaan järkevää keskustelua. "Syö ruokasi!" tai "Pue vaatteet!" eivät ole sitä keskustelua mitä nyt tarkoitan.

En halua demonisoida televisiota tai tietokonetta, mutta ne kieltämättä kuluttavat paljon meidän aikaamme ja valitettavasti seuraamme niistä usein täysin hyödyttömiä ohjelmia. Ne ovat asioita joilla ei ole MITÄÄN merkitystä meidän elämässämme. Ne eivät sivistä tai muulla tavoin kasvata meitä ja muutamaa minuuttia myöhemmin olemme unohtaneet jo kaiken näkemämme. Itse pidän naurettavimpina "tosi tv - ohjelmia", jotka näyttävät kuitenkin irtaannuttavan katsoja todellisesta elämästä. Tämä on osaltaan varmasti ohjelmien tarkoituskin. Iankaikkisuudessa meiltä ei kuitenkaan kysytä, että oletko elämäsi aikana seurannut näitä ohjelmia.

Asioita ei tarvitse ajatella pelkästään hengellisesti, sillä nykypäivänä meiltä jo suoraan sanottuna edellytetään työelämässä luovaa ajattelua. Sitä pitää kuitenkin ruokkia. Ihminen pystyy ylläpitämään luovaa ajattelua esimerkiksi lukemalla hyvää kirjaa ja tietysti myös oikean kanssakäymisen avulla.

Jokainen pystyy maalaisjärjellä päättelemään, että miten omaa aikaa voisi käyttää hyödyllisesti. Paaston tarkoituksena on opettaa meidät antamaan aikaa myös lähimmäisillemme. Se ei ole lopulta kohtuuton pyyntö, sillä kohtaamiset ovat monella tavalla palkitsevia. Ajan antamista lähimmäisille on myös toisen ihmisen puolesta kannettu rukous ja tämän voi käytännössä tehdä koska tahansa ja missä tahansa.