Arkea ja pyhää - kumarruksineen tai väreineen

Liturgian historia on mielenkiintoinen. Monet yksityiskohdat voi jäljittää Kirkon ensimmäisille vuosisadoille, kun taas jotkin asiat ovat tulleet paljon myöhemmin. On myös käytäntöjä, jotka ovat syntyneet poikkeavissa tilanteissa ja niistä on lopulta tullut sääntöjä. Ajattelin mainita nyt kaksi esimerkkiä, joista kummatkin liittyvät itse asiassa sunnuntaipäivien erityiseen luonteeseen liturgisessa viikkokierrossa.

Kuten olen joskus aiemminkin maininnut, niin arkipäivien jumalanpalveluksia toimitetaan meillä seurakunnissa edelleen suhteellisen vähän. Tilanne on tietenkin muuttunut hitusen parempaan suuntaan, sillä muutamia vuosikymmeniä sitten arkipäivien palveluksia oli suoraan sanottuna olematon määrä. Myös erityisesti arkipäivien veisuihin liittyviä liturgisia tekstejä ei ollut käytännössä ollenkaan. Monissa paikoissa oli myös aikaisemmin tapana “pyöristää” arkipäiville sattuneet suuret kirkkovuoden juhlat lähimpään viikonloppuun, jolloin ihmiset pääsisivät paremmin kirkkoon (ja papit ja kanttorit pienemmällä vaivalla). Eli arkena ei paljoa mitään tapahtunut.

Tämä edellä mainittu puute aiheutti sen, että seurakuntien liturginen elämä oli oikeastaan siirtymistä juhlasta juhlaan, koska arki ei tullut missään suhteessa esille. Tämä osaltaan aiheutti sen, että sunnuntaista, minkä piti olla liturgisessa elämässä viikon kohokohta: Kristuksen ylösnousemuksen juhlapäivä, eräällä tavalla “pieni pääsiäinen”, oli näin muuttunut tavanomaiseksi perusjumalanpalvelukseksi. 

Arkipäivien puuttuminen liturgisesta kierrosta aiheutti sen, että ryhdyttiin tekemään “korjaustoimenpiteitä”, joilla haluttiin muistuttaa arkipäivän tavoista, jotka muutoin olisivat kokonaan unohtuneet. Yksi tällainen oli maahankumarrukset, jotka kuuluvat nimenomaan arkipäiviin, mutta eivät sunnuntaipäiviin, koska sunnuntai liturgisessa viikkokierrossa on juuri tuo pieni pääsiäinen ja ylösnousemusjuhla. Siksi jos ensimmäisessä kirkollisikokouksessa (v.325) oli 20. kanonissa määritelty seuraavasti: ”Koska muutamat notkistavat polvensa Herran päivänä (sunnuntaina) sekä helluntaijuhlan päivänä, niin jotta kaikissa seurakunnissa noudatettaisiin samaa tapaa, katsoi pyhä kokous hyväksi, että näinä päivinä kannetaan Jumalalle rukoukset seisoaltaan.”

Tähän kanoniin tehtiin tavallaan oikeutetusta syystä piispainkokouksen päätöksellä poikkeus ja näin ihmisille suotiin mahdollisuus kumartaa maahan myös sunnuntaisin. Tämä johtui nimenomaan siitä syystä, että arkipäivinä ei ollut jumalanpalveluksia. Jos kuitenkin arkena toimitetaan jumalanpalveluksia, niin silloin voidaan oikeutetusta syystä palata siihen, että sunnuntaisin ei tarvitse kumartua maahan. Kun osallistumme säännöllisesti arjen jumalanpalveluksiin, niin sunnuntain luonne alkaa korostua aivan uudella tavalla. “Pienen pääsiäisen” juhlallisuutta korostaa myös monen muun seikan ohella se, että pääsiäiskauden tavoin silloin ei tarvitse kumartua maahan asti.

Näin suuren paaston aikana voimme kiinnittää huomiota vielä toiseenkin yksityiskohtaan, joka liittyy tähän arkipäivien palvelusten olemattomuuteen. Vaikka paasto kestää katkeamattomana Sovintosunnuntain illasta pääsiäisyöhön saakka, niin periaatteessa liturginen paasto katkeaa joka sunnuntai. Tämä ei vaikuta meidän yleiseen paastoamiseen millään tavoin, mutta sen huomaa esimerkiksi siitä, että viikonloppuisin käytetään ektenioissa tavallisia sävelmiä paastosävelmien sijaan.

Periaatteessa sunnuntaipäivien ylösnousemusluonne pitäisi tulla esille myös liturgisissa väreissä, jotka pitäisi olla violettia kirkkaampia. Koska arkipäivinä ei palveluksia juurikaan toimitettu, niin violetti väri siirtyi arjesta sunnuntaipäiville, jotta ihmiset muistaisivat paastokauden olevan meneillään. Aivan kuten myös maahankumarrukset siirtyivät arjesta sunnuntaipäiville, jotta ihmiset eivät unohtaisi maahankumarrusten merkitystä.

Tuo aiemmin mainittu liturgisten värien käyttö sai uusia piirteitä, kun musta otettiin käyttöön myös jumalanpalveluspuvuissa. Niinpä paastossa arki on mustaa ja sunnuntai violettia, vaikka periaatteessa arjen tulisi olla siis violettia (tai syvää tummanpunaista) ja sunnuntain olisi kirkkaampaa. Mainittakoon vielä sen verran, että musta liturgisena värinä tuli käyttöön vuodesta 1821 lähtien, jolloin niitä käytettiin tsaari Pietari II:n hautajaisissa. Tästä se siirtyi liturgisena värinä muihin hautajaisiin ja myös suureen paastoon.

Meillä Suomessa ei olla paljoa kajottu kumpaankaan tapaan, vaikka erityisesti arkipäivien jumalanpalvelusten lisääntynyt käyttö antaisi oikeutuksen siirtyä takaisin varhaisempaan käytäntöön, niin maahankumarruksissa kuin liturgisissa väreissä. Yleistä sääntöä tästä on tietysti vaikea vielä antaa, sillä jokaisessa seurakunnassa arkipäivien jumalanpalvelusten määrä vaihtelee suuresti ja mikäli näitä asioita ei perustella kunnolla, niin siitä voi seurata myös hämmennystä.

Liturginen elämä on kokonaisuus johon kuuluu paljon yksityiskohtia jotka tukevat toinen toisiaan. Jos jumalanpalveluselämässä tehdään oikeutetuista syistä muutoksia, niin tavallaan kaiken pitäisi vaikuttaa kaikkeen. Arkipäivien jumalanpalvelusten palauttaminen saa aivan hyvin vaikuttaa niin maahankumarruksiin kuin myös liturgisiin väreihin.

Lopulta tässä kaikessa on kysymys ennenkaikkea siitä, että seurakuntalaiset tiedostavat, että missä nyt ollaan liturgisessa viikkokierrossa ja laajemmin kirkkovuodessa menossa. Tuota tietoisuutta voidaan tukea monella eri tavalla. Joskus poikkeuksesta ja apuvälineestä voi tulla myös  suoranainen sääntö, kuten olemme huomanneet. Ehkä tietysti lopuksi voisi vielä kysyä, että miksi ihmeessä emme toimittaisi myös arkipäivinä jumalanpalveluksia? Senhän pitäisi Traditiomme valossa olla itsestäänselvyys!

Liturgia Rautavaaran ev.lut srk-salissa

Kirkasta vai tummaa? - Liturgisista väreistä ja tekstiileistä

Ortodoksiseen liturgiseen perinteeseen kuuluvat olennaisella tavalla kirkkotekstiilit ja niiden värit. On tietenkin selvää, että näitä liturgisia värejä ei käytetä sattumanvaraisesti, vaan niihinkin on olemassa ohjeet. Tästä huolimatta värien käyttö on monenkirjavaa eri puolilla maailmaa. Joissakin seurakunnissa taloudellnen tilanne voi yksinkertaisesti olla sellainen, että ei ole mahdollisuutta hankkia kaikkiin pyhäköihin kaikkia liturgisia värejä. Silloin on hyvä mennä sellaisella varhaisemmalla liturgisella värikäytännöllä, jossa käytetään joko kirkasta taikka tummaa kirkkovuoden ajankohdasta riippuen. Monesti tämä on ihan hyvä periaate.

Mitä värejä sitten käytämme?
Jos vilkaisemme papin vigilia-käsikirjan ohjeita, niin seraavat värit on mainittu:
valkoinen, kultainen, violetti, vihreä, punainen, tummanpunainen, tulenpunainen, keltainen, taivaansininen, musta.

Valkoinen on suurten Herran juhlien väri. Näitä ovat ylösnousemus, taivaaseenastuminen, kirkastuminen, syntymä ja kaste (Teofania).

Punaista väriä näyttäisi ohjeen mukaan olevan kolmea erilaista. Tässä palataan varmasti taas siihen alkuperäiseen yleisperiaatteeseen, että onko kyseessä kirkas vai tumma? Tumman punainen liittyy enemmän paastoon (joissakin paikoissa joulupaastona käytetty väri) ja Ristiin, kun taas kirkasta käytetään esimerkiksi apostolien juhlana ja venäläisessä perinteessä pääsiäiskaudella.

Ylhäällä tummanpunaista ja alhaalla kirkaampaa punaista sävyä.

Myös keltaisella ja kultaisella on ero. Kultaista käytetään monissa juhlissa, kun taas keltainen on arkiväri. Ehkä yleisin arkikeltaista kuvaava tekstiili on meillä nk "Tikkurilan silkki", jota löytyy edelleen monista pyhäköistä.

Ylhäällä arkisempaa "Tikkurilan silkkiä" ja alhaalla kultaista juhlaväriä.

Kirkkaan sininen on pääsääntöisesti Jumalansynnyttäjän juhlien väri, vaikka muutamia poikkeuksiakin löytyy. Esimerkiksi joissakin paikoissa Herran kasteen juhlana (Teofaniana) käytetään sinistä. Tämä tietysti juontuu siitä, että vesi on tuossa juhlassa keskeinen asia. Meillä Suomessa taas sinistä käytetään  poikkeuksellisesti Itsenäisyyspäivänä Nikolaoksen juhlana, vaikka sininen ei liturgisena värinä liity mitenkään pyhään Nikolaokseen (esimerkiksi kultainen olisi parempi väri siihen juhlaan). On tietenkin selvää, että sinistä halutaan käyttää juuri itsenäisyyspäivän vuoksi, vaikka tämä ei teologisesti olekaan kovin perusteltua.
Vihreää käytetään pyhittäjien (luostarikilvoittelijoiden ja erakkojen) muistopäivinä. Moninssa paikoissa vihreää käytetään myös Helluntaina ja Palmusunnuntaina. Meillä Suomessa Palmusunnuntaina käytetään pääasiallisesti punaista, vaikka tämä näyttäisi olevan vakiintuneempi tapa nimenomaan roomalaiskatolisessa perinteessä.
Violetti käytetään Suuressa Paastossa. Niissä paikoissa missä käytetään mustaa liturgisenä värinä ja paaston arkipäivinä, niin niissä violettia käytetään silloin vain viikonloppuisin. Yleinen periaate on se, että violettia ei käytetä joulupaastossa, vaan silloin käytetään tummanpunaista. Meillä Suomessa joulupaastoon huomioiminen liturgisissa väreissä on hyvin seurakuntakohtaista.

Joskus näihin tekstiileiden monenkirjavuuteen käytetään jopa liiaksi voimavaroja. Tämä ei ole sinäänsä uusia ilmiö, sillä olen itsekin joskus maininnut, että me tosiaankin voimme vajota jopa tietynlaiseen esineiden palvontaan, kun keskitämme kaikki voimavarat ulkoisiin puitteisiin ja unohdamme varsinaisen sisällön. Mutta tämä huomautus ei tarkoita sitä, etteikö kaikki ulkoiset puitteetkin ole syytä pitää kunnossa. Kaiken pitää olla kaunista ja arvokasta. Näissä asioissa tulee kuitenkin säilyttää oikea suhteellisuudentaju. Kreikassa piispainkokous lähetti vuonna 2005 ohjeistuksen, jossa muistutettiin siitä, että liiallista koristeellisuutta tulisi välttää jumalanpalvelusvaatteissa. Yksinkertainen (ja kohtuullisen hintainen) voi monesti olla kauniimpi ja hartautta herättävämpi kuin loistelias ja kallis.

Kreikassa on jo aiemmin pohdittu jumalanpalvelustekstiileihin liittyviä asioita (The Synodic Committee of Religious Art, Music and Christian Monuments, 12th of October 2000) ja esimerkiksi siihen kiinnitettiin huomiota, että kirkkotekstiilejä tuottavilla ompelimoilla ei välttämättä kaikilla ole hyvää tradition tuntemusta. Sen seuraksena siellä valmistetut tekstiilit eivät vastaa alkuperäistä tarkoitustaan. Itse asiassa tämä ongelma ei koske vain kirkkotekstiilejä, vaan yhtä lailla ikonimaalausta tai kirkkomusiikkia. Tradition tuntemuksen puute on näkynyt meillä esimerkiksi jälleenrakennuskauden ikoneissa ja yhtä lailla aikojen saatossa on sävelletty vigiliaan ja liturgiaa veisuja, jotka eivät teologisessa mielessä palvele ainakaan liturgista tarkoitusta. Kysymys kuuluukin, että pystymmekö näissä asioissa pitäytymään traditiossa joka tukee parhammailla tavalla jumalanpalveluselämää?

Traditio vai traditio…vai vanha käytännön sanelema tapa?

Kerron teille nyt erään pienestä kaupungista, jonka kirkossa oli hyvin omalaatuinen liturginen tapa (huoli pois, tämä ei ole tapahtunut Suomessa). Joka tapauksessa tuossa kirkossa oli tapana liturgiassa Kerubiveisun jälkeen tehdä niin, että miehet ja naiset vaihtoivat puolta kirkkosalissa. (Kuten varmasti jotkut tietävät, niin ortodoksisessa kirkossa on erikseen miesten ja naisten puoli, vaikka tästä ei nykyään enää niin jyrkästi pidetä kiinni.) Eräs tuonne liturgiaan mennyt ulkopaikkakuntalainen henkilö rohkaisi mielensä liturgian jälkeen ja kysyi syytä näin outoon tapaan mitä hän ei ollut missään muualla tavannut. Kukaan ei osannut suoraan vastata tähän, vaan kaikki totesivat sen olleen heidän traditionsa jo pitkään. Hieman seikkaperäisemmän kyselyn jälkeen eräs vanha mummonen muisteli, että kun hän oli lapsi, niin kirkossa ei ollut kuin toisella puolella kirkkosalia lämmitysuuni. Tämän vuoksi talvella uunin puolella seisovilla tuli kuuma, kun taas toisella puolella oleville tuli kylmä. Niinpä silloinen kirkkoherra päätti, että noin puolessa välissä liturgiaa oli miesten ja naisten vaihdettava puolta. Myöhemmin kirkon lämmitysjärjestelmä uusittiin tasapuolisemmaksi, mutta tästä huolimatta oli tuo outo puoltenvaihto jäänyt elämään. Siitä oli tullut seurakunnalle pyhä liturginen perinne, joka alkujaan oli kuitenkin ollut hyvinkin käytännönläheinen ja ymmärrettävä toimenpide.

Edellä olevaa tarinaa en varmasti muista oikein, mutta voin hyvin uskoa sen olevan totta aivan tässäkin muodossa. Meillä ortodoksisessa perinteessä on olemassa Traditiota, traditiota ja käytännön sanelemia tapoja. Nämä kaksi traditiota on nyt erotettu toisistaan isoilla alkukirjaimella. Tuo Traditio on tietysti se hyvin olennainen osa ortodoksista uskoa, jonka toisena tukipilarina on Raamattu. Tuohon Traditioon kuuluu kanonit ja sakramentit, sekä pyhien ihmisten opetukset ja ylipäätänsä Kirkon teologia, joka koskettaa nin monia asioita, kuten esimerkiksi hymnografiaa, luostarisääntöjä ja paastoa. Traditio elää ja tekee eläväksi koko ortodoksisuuden. Pyhiä kirjoituksiakaan ei lueta pelkkänä tekstinä tai historiankirjana, vaan nimenomaan Tradition valossa. Tähän olen viitannut joskus aiemminkin mainitsemalla, että Raamattu on Kirkon oma kirja, joka aukeaa sisältä päin. Jos sitä tulkitaan vailla tuota Traditiota, niin silloin se muuttuu käsittämättömäksi.

Mitä sitten on traditio?
Tuo pienempi traditio pitää sisällään kirkollisia tapoja, jotka ovat muotoutuneet vuosisatojen kuluessa ja niissä voi olla suuriakin paikallisia eroja. Esimerkiksi virpomisperinne on tällainen traditioon kuuluva tapa, jolla juhlan sanomaa viedään virpomalla ihmisten koteihin. Samoin liturgiset värit ja kirkon koristelu kuuluvat tietyllä tavalla tällaiseen traditioon, jossa voi olla paljonkin monenkirjavuutta ja paikallisia eroja.
Tuon pienen tradition jälkeen tulevat sitten sellaiset asiat, jotka liittyvät tuohon alussa esittämääni kertomukseen, eli tavat jotka ovat syntyneen ihan käytännön sanelemana. Näillä asioilla ei ole enää paljoakaan merkitystä pelastuksen kannalta ja teologisesti voidaan jo puhua sellaisista "lillukanvarsista", joihin ei tule edes tarpeettomasti takertua. Mutta tällaisista asioista voi tulla joskus hyvin merkityksellisiä ja suoraan sanottuna suuria pelastukseen liittyviä kysymyksiä.

Otan tähän asiaan liittyen esimerkin, jossa kyse on nimenomaan käytännön sanelemasta tavasta eikä mistää muusta. Kyse on siitä, mitä tapahtuu Suuressa suitsutuksessa, jossa pappi / diakoni suitsuttaa koko kirkon ympäri (ei kuitenkaan ulkopuolelta). Sanon jo tässä vaiheessa, että suitsutus kuuluu olennaisena osana ortodoksiseen jumalanpalvelukseen, tässä tapauksessa tarkoitan nimenomaan kirkkosalissa tapahtuvaa suitsutukseen liittyvää siirtymistä. Itse suitsutus on paljon enemmän kuin vanha käytännön sanelema tapa.
Suitsutus kuvaa uhrilahjaa ja rukousta, joka kohoaa Jumalalle. Se on tilan pyhittämistä ja me myös osallistumme jumalanpalvelukseen kaikilla aisteilla. Me suitsutamme kaikelle mikä on pyhää, eli ikoneille, jotka kuvaavat pyhiä ihmisiä ja pyhiä tapahtumia ja ne luovat muun kokonaisuuden kanssa kirkosta Jumalan valtakunnan ikonin. Mutta me suitsutamme myös ihmisille, jotka ovat pyhiä ja Jumalan kuvan mukaan luotuja. Suuressa suitsutuksessa suitsutetaan ikonit ja ihmiset.
Ja nyt käytäntö sanelee sen, että miten suitsutus tapahtuu. Mikäli kirkko ei ole valtava ja ikonit on aseteltu tarpeeksi korkealle, niin ihmisten ei ole välttämätöntä siirtyä mihinkään, sillä kummatkin voidaan suitsuttaa yhtäaikaa. Mikäli kirkko taas on valtava, sokkeloinen tai ikonit ovat alhaalle asetettuja, niin silloin voivat ihmiset tehdä tilaa ja muodostaa käytävän jota pitkin suitsuttaja kulkee. Kyse on siis tilasta ja siitä, että mikä on käytännössä paras vaihtoehto toteuttaa suitsutus (eli hyvin kirkkokohtainen asia). Siirtyminen tuossa tilanteessa ei ole pelastuksen kannalta merkityksellinen asia.

Tämä edellä mainittu asia on sellainen, jossa tahdikkuus on kultaakin arvokkaampaa. Ihmiset jotka tulevat tutustumaan ortodoksisuuteen ovat monesti hyvin arkoja siinä, että miten heidän tulisi kirkossa käyttäytyä. Suuren suitsutuksen "liikehdintä" voi luoda sellaisen tilanteen, jossa tietämätön ei tiedä minne mennä. Jos joku tässä tilanteessa haluaa ohjata jotakuta, niin sen pitäisi tapahtua erittäin kauniista ja asiallisesti. Uskon, että tämä on yksi niistä jumalanpalveluksen kohdista, jossa tahdittomuudella ja karkealla huomauttamiselle on nostettu tarpeettomasti kirkon kynnystä ja näin tehty juuri sitä, mikä on lähetystyön vastakohtaa, eli karkoitettu ihmisiä kirkosta. Kyllä pappi ja diakoni mahtuvat suitsuttamaan suhteelliseen pienessäkin tilassa. Kirkossa ei on hyvin vähän asioita, joita voisimme oikeasti tehdä väärin. Niinpä lillukanvarsista ei tarvitse tehdä pelastuksen kannalta oleellisia asioita. Kirkkoherra (pappi) selittäköön omassa seurakunnassaan, että miten on hyvä toimia silloin kun pappi / diakoni suitsuttaa.

Raamattu - Kirkon oma kirja

"Jeesus lähti synagogasta ja meni Simonin kotiin. Simonin anoppi oli kovassa kuumeessa, ja Jeesusta pyydettiin auttamaan häntä. Jeesus kumartui hänen ylleen ja käski kuumetta, ja se lähti hänestä."
-- "(Pietari) meni ulos ja itki katkerasti." (Luuk. 4:38-39; 22:62)

Edellä oleva raamatunlainaus on tietysti sidottu yhteen kahdesta aivan eri kohdasta, mutta ne muodostavat aika humoristisen kokonaisuuden. Ehkä tällä haluan muistuttaa siitä, että irrallisten kohtien lainaaminen ja soveltaminen voi olla aika vaarallista ja samalla myös todellisen sanoman vääristämistä.

Raamattu on kirkon oma kirja ja se ei voi alkuperäisellä ja täydellisellä tavalla avautua ihmisille jotka haluavat pysyä kirkon ulkopuolella ja käyttää näitä kirjoituksia itsekkäisiin tai sellaisiin tarkoituksiin, joilla halutaan vahingoittaa kirkkoa.

Tällaisia irrallisia lainauksia olen nähnyt esimerkiksi netin keskustelupalstoissa, joissa kristittyjä on syytetty siitä, että jos he haluavat noudattaa Raamattua kirjaimellisesti, niin silloinhan heidän tulisi noudattaa myös kaikkia Mooseksen lain puhtaussäännöksiä. Raamattua ei kuitenkaan tutkita ja lueta niin mustavalkoisesti, että VT:n puhtaussäännöksiä sovellettasiin 1:1 meidän päivinämme. Kaiken tulee kummuta Tradition kautta.

Raamattu ja Traditio kulkevat käsi kädessä. Siksi Raamatun tutkiminen vailla Traditiota muuttuu äkkiä tieteelliseksi tutkimukseksi, joka yrittää löytää järkeviä selityksiä jokaiselle ihmeelle tai sitten se on vain mukavien tarinoiden ja vertausten lukemista, joissa ei ymmärretä opetusta kokonaisuuden kannalta. Raamatunlukutaito ei ole sama asia kuin tavallinen lukutaito.

Mutta miten sitten voisimme yksinkertaisella tavalla tutustua Raamattuun?

Meillä ei ole suomenkielisenä käytännössä laisinkaan ortodoksisesta perinteestä kumpuavaa kirjallisuutta, jossa Raamattua avattaisiin ja tulkittaisiin selkokielellä. Oikeastaan tilanne on juuri päinvastainen. Meillä on hengellistä kirjallisuutta, jonka oletusarvona on se, että lukija tuntee pyhät kirjoitukset jo varsin hyvin. Tämä taas johtuu siitä, että hengellistä kirjallisuutta käännettään ja tulkitaan luostareissa joiden asukeille Raamattu on paljon tutumpi (jo pelkästään päivittäisten jumalanpalvelusten kautta).
Tässä yhteydessä en esitä tätä toteamusta missään nimessä kielteisessä sävyssä, sillä olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että luostariemme kasvatit ja nykyiset asukkaat ovat näin suuren työn tehneet.
Me maailmassa asuvatko sitten ongelman ratkaisemme?
Varmaan jokaisella seurakuntapapilla on salaisena haaveena julkaista oma saarnakokoelmakirja. En tiedä onko sekään yhtään sen parempi, sillä meillä jokaisella papilla on omat omat fiksaatiot, joidenka ansiosta saarnat sitten vaihtelevat korkealentoisesta teologista ja tarpeettomien sivistyssanojen kylvämisestä historiallisten ja kulttuuristen yksityiskohtien selittelyyn. Opetuspuheiden merkitys on kuitenkin suuri ja sitä ei sovi vähätellä.

Jumalanpalvelusperinteen kautta Raamattu tulee paikoitellen hyvinkin tutuksi, mutta korostan sanaa paikoitellen. Tämä esimerkiksi siksi, että suurimmalla osalla ihmisistä on mahdollista osallistua vain pyhäpäivien jumalanpalveluksiin, joissa vuodesta toiseen toistuvat samat lukukappaleet. Paljon tekstiä jää siis kuulematta.

Jumalanpalvelusveisut avaat Raamattua, mutta toisaalta monet veisut myös edellyttävät pyhien tekstien tuntemusta. Hyvänä esimerkkinä on Andreas Kreetalaisen katumuskanoni, joka on äärimmäisen kaunis ja koskettava kokonaisuus. Se on varmasti vielä koskettavampi ja puhuttelevampi niille, jotka tietävät ja tuntevat niiden henkilöiden ja tapahtumien taustat joidenka nimiä kanonissa mainitaan.
Nyt nostan käteni pystyyn ja tunnustan, että en itsekään muista kuin pienen osa kaikista niistä, jotka katumuskanonissa mainitaan. Monesti olenkin palannut katumuskanonista kotiin kaivaen ensitöikseni esille Raamatun sanakirjan. Ei ole helppoa muistaa esimerkiksi sitä, että mistä Absalom tai Ahitofel tulivat tunnetuksi.

Kuka jaksaisikaan ottaa harteilleen urakan, jossa pyhiä kirjoituksia selitettäisiin kirjallisesti niin selkeästi, että 12-vuotiaskin sen tajuaisi? Tai olisihan se jo mukavaa, jos joku kirjoittaisi kommentaarin pelkästään Andreas Kreetalaisen katumuskanonista. Työtä on vielä paljon, mutta onko tekijöitä?