Jumalanpalveluksista ja kaavoista

Tuossa jokin aika takaperin julkaisin Nurmeksen ortodoksisessa seurakunnassa otettuja kuvia. Jumalanpalvelukset toimitettiin KS Joensuun piispa Arsenin johdolla. Piispa ei ole aivan jokapäiväinen vieras maalaisseurakunnissa. Silloin kun näitä vierailuja tapahtuu, niin monesti joutuu mielessään kertaamaan jumalanpalveluksen kulkua, jotta kaikki menisi varmasti oikein.
Silloin kun itse yksin (taikka diakonin tai toisenkin papin kanssa) toimittaa tavanomaisia jumalanpalveluksia, niin kaikki etenee ikään kuin omalla painollaan. Kaavat ovat jo tuttuja, joten mitään sillä tavalla yllättävää ei ole luvassa. Ja onhan siinä sekin, että kun on itse esimiehenä (hieman maallinen sana jumalanpalveluksessa) ja johtaa toimituksen kulkua, niin siinä on koko ajan kartalla. Sen sijaan muiden kuin esimiehen täytyy erityisesti tietyissä tilanteissa pitää katsekontaktia yllä, jos esimies antaa esimerkiksi jonkin tietyn kohdan luettavaksi. Jumalanpalvelusta saatetaan käydä läpi ennen varsinaisen toimituksen alkua, mutta siitä huolimatta erityisesti papit saavat piispallisessa jumalanpalveluksessa osan lukuvuoroistaan "lennossa".
Harvemmin toimitettuja jumalanpalveluksia tulee vastaan aika ajoin. Kyllä Suuren paaston ensimmäinen ennenpyhitettyjen lahjain liturgia on aina sellainen, että monella papilla on tavanomaista enemmän nenä kiinni käsikirjassa. Käsikirjassa ei ole pelkästään ääneen luettavat osat, vaan myös punaisella tekstillä olevat rubriikit, jotka kertovat mitä pitää missäkin kohdassa tehdä.
Kyllähän jumalanpalveluksissa papille ja kanttorillekin sattuu aika ajoin pieniä mokia. Kysymys kuuluukin, että tehdäänkö niistä numeroa? Suurempi vahinko tapahtuu useimmiten silloin, jos jumalanpalvelusta ryhdytään suurieleisesti keskeyttämään tuon pienen virheen vuoksi.
Ja virheistä pitää nyt sekin vielä mainita, että me olemme itse itsellemme ankarimpia tuomareita. Se mitä me voivottelemme vielä monen päivän jälkeen (tai jopa  loppuelämämme) ovat muut läsnäolijat sen jo unohtaneet vajaassa minuutissa.
Olen joskus miettinyt, että miten eri seurakuntiin syntyy jopa omalaatuisia paikallisia tapoja. Ehkä yksi syy siihen on se, että kun tarpeeksi pitkään toimittaa yksin (tai ylipäätänsä eristyksissä muista), niin jostain poikkeuksesta voi tulla sääntö. Suuri vaara on esimerkiksi ajan mittaan ryhtyä lyhentämään jumalanpalvelusta tarpeettomasti. Sitten voi olla toisia tapoja, jotka liittyvät esimerkiksi suitsuttamiseen tai liturgisiin väreihin. Nämä kaksi jälkimmäistä asiaa eivät ole niin vakavia kuin tuo tarpeeton lyhentäminen. Toisaalta, mielestäni jumalanpalvelusta ei tulisi tarpeettomasti myöskään venyttää, esimerkiksi liian hidastempoisen laulun tai tiettyjen osien toiston vuoksi. Henkilökohtaisesti näen esimerkiksi anomusektenian lukemisen kahteen otteeseen samassa liturgiassa eräänlaisena kummallisuutena. Ennemmin luettaisiin sitten vaikka "salaisia" rukouksia enemmän ääneen (kuten edesmennyt arkkipiispa Paavalin on opettanut).
Suurissa seurakunnissa liturgisista kaavoista ei niin helposti poiketa. Tämä johtuu siitä, että alttarissa on usein paljon pappeja, jotka auliisti huomauttavat, mikäli joku syyllistyy poikkeamaan varhaisemmasta "traditiosta". En sano, että tämä olisi negatiivinen asia, sillä tällä tavoin kukaan ei niin helposti ryhdy liturgisesti sooloilemaan. Mutta sekin pitää muistaa, että aina tuo  "varhaisempi traditio" ei todellisuudessa edusta varhaista traditiota. Meidän liturgisiin käytäntöihin on tarttunut aika paljon kaikkea vielä 1800-luvulla. Sen lisäksi joka seurakunnassa on näitä omia paikallisia tapoja, jotka ovat saattaneet syntyä vasta edellisen kirkkoherran aikana. Itse kokisin (edelleen) tervetulleena sellaisen valistustilaisuuden tai seminaarin, jossa jumalanpalveluksia käytäisiin kohta kohdalta läpi ja keskusteltaisiin tiettyjen tapojen tarkoituksenmukaisuudesta.

Harras jumalanpalvelus

Liturgian hartautta eivät sanele ulkosesti loisteliaat puitteet. Valokuva kodassa toimitetusta kristinoppileirin jumalanpalveluksesta.

Joskus kuulee sanottavan, että juuri toimitettu jumalanpalvelus oli "hyvä" tai "harras". Olenkin miettinyt, että miten jumalanpalvelukset oikein eroavat toisistaan, vaikka ne puitteiltaan olisivat samanlaisia? Pitää itsekin myöntää, että joskus jokin palvelus voi tosiaan tuntua tavanomaista hartaammalta. Yleensä tämä tapahtuu silloin, kun kaikki tapahtuu ikään kuin omalla painolla.
Papin tehtävänä on kanttorin ohella pitää huolta siitä, että jumalanpalvelus menee teknisesti ja kaavaltaan oikealla tavalla eteenpäin. Tähän suorittamiseen  tietysti kuluu hieman energiaa. Vastavihityllä diakonilla ja papilla tätä energiaa kuluu tietenkin tavanomaista enemmän kun kaavat eivät vielä ole niin tuttuja. Sitten jossain vaiheessa tulee se hetki, jolloin kaavat alkavat sujua paremmin ja palvelukseen voi syventyä aivan uudella tavalla. Siitä voi sitten myöhemmin syntyä "vaaroja", kun kuvittelee osaavansa kaiken (vaikkei osaa) tai sitten ryhtyy suhtautumaan jumalanpalveluksiin liian rutiininomaisesti.
Itse olen huomannut, että harvemmin jumalanpalvelus on teknisesti täydellinen. Monesti sattuu jotain aivan pieniä ja luultavasti kaikille muille kanssarukoilijoille huomaamattomia virheitä, joita voi sitten hyvässä hengessä naureskella kanttorin ja diakonin kanssa yhdessä palveluksen jälkeen. Itse asiassa sellaiseen hyvää liturgiseen silmään kuuluu se, että jumalanpalveluksissa toimijat pystyvät koko ajan arvioimaan, että onko jokin kömmähdys sellainen, että se vaatii korjaavia toimenpiteitä välittömästi jumalanpalveluksen aikana. Harvemmin näitä korjauksia taikka vielä vähemmän palautetta tulisi antaa kesken palveluksen.
Mielestäni on paljon pahempaa, että jumalapalveluksen toimittaja ryhtyy sähisemään tai sihisemään kesken palveluksen, kun kaikki ei mene aivan kaavan mukaan. Mielestäni sellainen katkaisee hartaan hetken paljon pahemmin kuin se, että esimerkiksi pieni ektenia tai jokin tropari jäisi vahingossa lukematta tai laulamatta.
Eli hartauden pystyy tuhoamaan oikeastaan jo sillä tavoin, että jumalanpalveluksessa keskitytään liiaksi muotoseikkoihin. Tässäpä on oikeastaan taas yhdenlainen taitolaji. Jumalanpalveluksen kaavaa pitäisi luonnollisesti noudattaa, mutta se ei itsessään tee palveluksesta harrasta. Yhtälailla vaarana on tietysti keikahtaa siihen toiseen ääripäähän, jossa kaavasta ja liturgisesta perinteestä poiketaan aivan liikaa, joka sekin herättää ihmisissä hämmennystä ja hävittää taas osaltaan tuon jumalanpalveluksen hartauden ja arvokkuuden.
Kaavasta ei voi poiketa ellei kaavaa ensin tiedä. Mikäli liturginen perinne ei ole tuttua, niin palveluksessa voi tapahtua mitä tahansa. Jos kaavasta tietoisesti poiketaan, niin siihen pitää olla hyvä liturginen peruste. Jumalanpalveluksen voi toimittaa reippaammin ja hieman lyhennetysti, jos siihen on hyvä syy, kuten esimerkiksi erityisesti koululaisille järjestetty liturgia.

Se pitää tunnustaa, että seminaarilla vietetyt vuodet antoivat minulle paljon. Esimerkiksi siinä että jumalanpalveluksen kaavat tulivat tutuiksi. Lisäksi siellä oppi myöskin kunnioittamaan kaikkia niitä, jotka jumalanpalveluksissa toimivat. Meidät teologiaa opiskelleet pistettiin esimerkiksi kanttorin tehtäviin. Nuo teologit kanttoreina palvelukset pitivät sisällään paljon sellaista, että sitä ei yksinkertaisesti pysty kirjallisesti kertomaan. Varmasti siitä olisi saanut koomisen TV-sarjan: "Teologit kanttoreina".
Mutta seminaarin vuodet opettivat senkin, ettei jumalanpalveluspukuja vain heitetä kasaan jonnekin pöydälle, jotta ponomari tai vahtimestari ne siitä sitten siivoaisivat, vaan ne tulisi aina asetella niin, että ne ovat valmiina seuraavaan jumalanpalvelukseen. Oikeastaan jokaisen papiksi vihittävän tulisi olla vähintään 5 vuotta ponomarina, jotta oppii ymmärtämään senkin tehtävän tärkeyden.
Jos vielä palaamme alkuun ja alkuperäiseen kysymykseen, niin tietynlainen hartaus syntyy siinä, että kaikki saavat olla omana itsenään jumalanpalveluksessa. Pahinta olisi se, että joutuisi koko ajan pelkäämään, että mitä joku minusta nyt ajattelee ja teinkö taas jotain väärin. Mikäli jumalanpalvelus muuttuu suorittamiseksi tai toisaalta, mikäli siellä tehdään mitä sattuu, niin se ei ole siilloin harrasta ja arvokasta.
Tuo ilmaisu "liturginen silmä" pitää sisällään käytännössä kaiken. Sen, että tiedetään missä mennään ja osataan noudattaa ja soveltaa kaavaa. Toisaalta, milloin on syytä korjata asioita ja miten antaa palautetta. Olen joskus aikoinaan kertonutkin siitä, että liian moni ihminen ja mahdollisesti moni tuleva kirkon työntekijä tai vapaaehtoinen seurakunnassa toimija on onnistuttu karkoittamaan pysyvästi kirkosta tahdittomilla huomautuksilla. Palautetta pitää antaa, mutta oikealla tavalla, oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan.

Mitä me tiedämme liturgiasta?

Minulle on jäänyt jonkinlainen palava halu tutkia liturgian historiaa ja sen kehitystä. En edes muista  tarkalleen, että mistä kaikki edes alkoi. Taisin jossain vaiheessa tilata itselleni Hugh Wybrewin kirjoittaman kirjan "The Orthodox Liturgy - The Development of the Eucharistic Liturgy in the Byzantine Rite", jossa on hyvin ymmärrettävällä tavalla tutkittu liturgian kehittymistä. Kirjoittaja ei ole ortodoksi, vaan anglikaanipappi. Itse asiassa aika monia hyviä kirjoittajia löytyy ortodoksisen kirkon ulkopuolelta. Tietty etäisyys näyttäisi erityisesti historiantutkimuksessa olevan joskus hyväksi.

Mutta takaisin itse asiaan, eli liturgiaan. Mielestäni kirkkomme jumalanpalveluksia ei ole paljoa selitetty. Toki symbolisia ja näin tietyllä tavalla kauniita selityksiä jumalanpalvelusten eri vaiheista on koottu yhteen erilaisiin oppikirjoihin.
On kuitenkin selvää, että meillä jumalanpalveluksissa tapahtuu monia asioita, joita tulisi pystyä selittämään aikuisille järkevästi ja hyvin perustellusti. Toki suurin osa ihmisistä tottuu siihen, että jumalanpalvelukset vain toimitetaan tietyllä tavalla, jolloin jumalanpalveluksen ulkoisiin muotoseikkoihin ei edes kiinnitetä sillä tavoin huomiota. Kuitenkin löytyy myös niitä, jotka jumalanpalveluksen jälkeen saattavat miettiä kuumeisesti, että miksi kirkossa tehdään tietyssä kohden jumalanpalvelusta juuri tietyllä tavalla?

Harva kuitenkaan uskaltaa esittää näitä kysymyksiä ääneen, vaan kysymystä herättävät aiheet haudataan jonnekin taka-alalle. Joskus uteliaisuus (onneksi) vie voiton. Minultakin on eri tilanteissa, kuten ennen tai jälkeen jumalanpalveluksen, kirkkokahvilla tai ihan virastossa tultu kysymään jonkun muun asian ohessa liturgisista yksityiskohdista. Ne voivat liittyä siihen, että mitä pappi tai diakoni tekee palveluksen aikana tai siihen, mitä kirkossa tulisi tietyissä kohdin tehdä.

Monesti jotkin asiat käsitetään suoraan sanottuna väärin, kun niistä ei ole kerrottu ja sitten ei tarkalleen nähdä miten muut tekevät näitä asioita kirkossa. Tämän seurauksena voikin tulla sellaisia kysymyksiä kuin "Miksi evankeliumikirjaa pitää nuuhkaista vigiliassa?" Tai sitten "Miksi suuressa paastossa kumarrutaan suutelemaan maata?" Nämä kysymykset voivat kuulostaa hassuilta, mutta näin moni saattaa asiat nähdä, ellei joku niitä seikkaperäisesti selitä. Ja selittämisen vastuu on tietysti kirkon työntekijöillä.

Ei ole kovinkaan pitkää aikaa siitä, kun blogissani tuskailin sitä, ettei meiltä löydy kovinkaan paljoa valistuskirjallisuutta, joka avaisi meidät ymmärtämään jumalanpalveluksen sisältöä symbolisia selityksiä paremmin. Nyt en halua vähätellä itse symboliikka, sillä monesti se tukee hyvällä tavalla itse palveluksen teologiaa ja toimii samalla opettajana. Symboliikka ei kuitenkaan tyhjentävästi selitä kaikkia asioita.

Meillä tulisi olla kyky pohtia ääneen liturgisia asioita ja samalla käydä niistä keskustelua. Ja itse asiassa meillä tulisi olla kyky myöskin soveltaa jumalanpalvelusta sillä tavoin, että ne toimivat tietyssä tilanteessa (ja tilassa) oikealla tavalla. Kaavasta ei tietenkään voi poiketa ennen kuin kaava on tiedossa ja tämän lisäksi pitää olla tiedossa myöskin itse liturgian historia ja teologia, jotta näitä asioita voi oikeutetusti  soveltaa.

Mutta rohkaisun sana teille kaikille. Kysykää reippasti niistä asioista, jotka herättävät teissä kysymyksiä. Meidän pappien (ja myös muiden kirkon piirissä työskentelevien) velvollisuus on vastata ja perustella ne asiat, joita kirkossa tapahtuu. Ei ole sanottua, että niihin löytyy heti suoraa vastastausta, mutta velvollisuutemme on silloin selvittää tuo asia.

Jos minulla riittää aika, kärsivällisyys, voimavarat ja Luojan suomat elinvuodet niin kirjoitan ihan oikean kirjan. Siinä pyrin kertomaan liturgiasta mahdollisimman paljon. Työn ohessa tämä kirjoituistahti on kuitenkin hyvin hidasta. Mutta ehkä jonain kauniina päivänä.

Ote hyvin keskeneräisestä kirjastani. Merkintä *** tarkoittaa, että kohtaa pitää vielä täydentää.

Basileios Suuren liturgiasta

Olen varmasti maininnut aiemminkin sen, että harrastan liturgian historian tutkimista. Kaikki on vielä hyvin kesken, mutta ajattelin itsekkäästi lainata itse itseäni liittyen Basileios Suuren liturgiaan. Aihe on hyvin ajankohtainen näin Suuren paaston aikana:


Nykyisin eniten toimitettujen liturgioiden nimet on liitetty eukaristian rukouksiin joiden kirjoittajina olivat oletettavasti Basileios Suuri ja Johannes Krysostomos. Nämä pyhät kirkkoisät eivät kuitenkaan tyhjästä luoneet liturgian kaavaa, vaan ennemminkin heidän toimestaan meille on liturgiassa muotoutunut tiettyjen rukousten käyttö. Käytännössä liturgian kaavoja on kuitenkin huomattavasti enemmän kuin nämä kaksi. Meillä Suomessa tunnettuja liturgioita ovat myös Jaakobin liturgia sekä Suuren paastossa ehtoopalveluksen yhteydessä toimitettava Gregorios Dialogoksen liturgia, jota kutsutaan myös Ennenpyhitettyjen lahjain liturgiaksi. (Kysymyksessä ei ole kuitenkaan samassa mielessä eukaristinen palvelus, koska tämä on palveluksen nimen mukaisesti toimitettu jo aiemmin).

Nykyisin Basileios Suuren liturgiaa toimitetaan kirkkovuodessa kaiken kaikkiaan hyvin harvoin. Mutta asia ei aina ole ollut näin. Aiemmin Basileios Suuren liturgia on ollut pääliturgia, joka toimitettiin aina sunnuntaisin ja suurina juhlina. Tämä käytäntö oli valloillaan vielä 700-800-luvuilla. Esimerkiksi vuosina 691-692 pidetyssä Trullon kirkolliskokouksen 32. kanonissa mainitaan nimeltä juuri Basileios Suuren liturgia. Tämä liturginen käytäntö alkoi kuitenkin hiljalleen muuttua ja 1000-luvulle tultaessa Krysostomoksen liturgiasta tuli yleisimmin käytetty.

Nykyään kirkkovuodessa on ainoastaan seuraavat 10 päivää, jolloin Basileios Suuren liturgia on määrätty toimitettavaksi:
- 1. Tammikuuta, Basileios Suuren muisto
- Suuren paaston viitenä sunnuntaina
- Suuren torstain ja lauantain liturgiat
- Kristuksen syntymäjuhlan ja Teofanian aattoina tai joissakin tapauksissa itse juhlapäivänä

Suuri paasto erityisenä kirkkovuoden ajankohtana on varmasti ollut yksi syy siihen, että se on säilyttänyt varhaisempaa liturgista käytäntöä. Samasta syystä Kristuksen syntymäjuhla, Teofania ja Suuri Lauantai ovat säilyttäneet tämän liturgisen erityispiirteen.

Miksi sitten Basileios Suuren liturgiasta muuttui niin harvoin toimitettavaksi?

Kysymys on varmasti liturgian kaavan laajenemisesta ja tätä kautta jumalanpalveluksen ajallisesta pidentymisestä. Aiemmin liturgian kaavan ulkopuoliset matka- ja odotusveisuina olleet antifonit alkoivat saavuttaa vakiintuneen aseman itse palveluksen alussa. Myös ektenioiden määrä lisääntyi ja liturgian loppuosastakin on tunnistettavissa useita kerrostumia, joista käy ilmi sen laajentuminen. Ortodoksisuudessa on tunnusomaista jumalanpalvelusten kaavojen asteittainen laajentuminen. Sen sijaan mitään osia ei käytännössä ole haluttu, eikä edelleen haluta kokonaan poistaa. Tämän seurauksena esimerkiksi vigilia on todellinen lyhennelmien tilkkutäkki, jossa lähestulkoon mitään ei veisata tai lueta täydellisenä.

Liturgian kehityksessä luontevimmaksi lyhentämisen keinoksi nähtiin lyhyempien eukaristian rukousten käyttöönotto ja toisaalta niiden lukeminen kokonaan ääneti. Tämä on varmasti yksi merkittävin syy siihen, että juuri Krysostomoksen lyhyemmät eukaristiset rukoukset saavuttivat lopulta suosituimman aseman. Edellä mainitut syyt eivät ei puolla sitä, että Basileios Suuren liturgiasta laajasta käytöstä luopuminen olisi ollut teologisesti hyvin perusteltua. Syyt ovat enemmän käytännönläheiset ja perustuvat enemmänkin tietoiseen jumalanpalveluksen kaavan lyhentämiseen. Voimme kuitenkin kysyä, että eikö liturgian kaavasta löytynyt muuta lyhennettävää kuin Basileios Suuren äärimmäisen syvällisesti puhuttelevat eukaristiarukoukset?