Itseopiskelua... (päivitetty 29.5.)

Liturgiaa pyhän Herman Alaskalaisen tsasounassa Paalasmaalla viime kesänä.

Mitäs tänne kuuluu?

Seurakuntamme praasniekkasesonki  avautui Valtimolla viime pyhänä. Tästä juhlat jatkuvat sitten yhdeksällä muulla praasniekalla aina Ristin ylentämisen päivään (14.9.) saakka. Tulkaa rohkeasti kyläilemään seurakuntamme praasniekoissa.

Kaikenlaista touhua on muutenkin riittänyt. En yhtään nyt valita, että minulla olisi liiaksi töitä. Niitä on ihan sopivasti. Sen olen vain huomannut, että itseopiskelu on jäänyt taas hieman vähemmälle. Tässä työssä pitäisi koko ajan opetella uusia asioita, sillä ainakin minua alkaa äkkiä turhauttamaan jos alan toistamaan itseäni turhan usein. Onhan se totta että evankeliumin sisältö on sama koko ajan, mutta siitäkin pitäisi löytää uusia ja puhuttelevia näkökulmia.

Tässä onkin haastetta juuri praasniekkakauden alussa. Joka vuosi samoissa pyhäköissä toistavat nämä juhlat ja ainakin sitä itse toivoisi, että liturgian opetuspuhe ei olisi sanasta sanaan sama, mitä se on ollut edellisenä vuonna.
Uusia asioita taas ei voi tietenkään oppia tyhjästä, vaan tässä pitäisi harjoittaa itseopiskelua. Käytännössä lukea kirjallisuutta, käydä hyviä keskusteluja, katsoa netistä vaikkapa hyviä luentoja yms. Keinoja on varmasti monenlaisia.

En ole kuitenkaan varannut omaan kalenteriini hetkiä tälle itseopiskelulle ja sen vuoksi tämä tärkeä asia on jäänyt nyt puolihoidolle. Kesä on onneksi tulossa ja toivon mukaan löytyy myös sellaisia hetkiä, että pystyn ammentamaan jotain uutta. Paljon olisi kiinnostavia asioita ja paljon haluaisin tärkeää tietoa välittää seurakuntalaisille ja myös teille, jotka jaksatte edelleen lukea blogiani.

Voi olla, että mielenkiintoisia ja teräviä kirjoituksia ei ihan heti tännekään ilmesty, jolloin saatte tyytyä opetuspuheisiin (toivon mukaan kuitenkin tuoreisiin) ja sen lisäksi kuvakuulumisiin.

Pari isompaa projektia olisi työn alla. Pitäisi kirjoittaa seikkaperäiset ja hyvin käytönnönläheiset ohjeet ortodoksisesta hautaustoimituksesta.
Lisäksi haaveena on edelleen tutkia liturgian historiaa ja löytää siitä tärkeitä asioita. Haluan tässä kohden tähdentää, että en ole "typikonisti", joka selittäisi jokaisen kaavaan liittyvän liturgisen poikkeavuuden esimerkiksi tietyissä juhlissa tai paastossa. En ole myöskään sellaisen liturgisen koreografian tutkija joka kertoisi, että kenelle kumarretaan missäkin tilanteessa.

Monet muut asiat minua kylläkin kiinnostavat liturgiassa ja näistä olen joskus muutamia ajatuksia kirjoittanutkin. Ehkä pohjimmiltaan tarkoituksenani olisi oppia selittämään liturgiaa ymmärrettävästi. Miksi me kokoonnumme yhteen ja mitä tämä kaikki merkitsee? Miksi liturgian kaava on sellainen, kuin se tänä päivänä on?

Paljon hyviä kysymyksiä joiden tutkiminen vaatii paljon itseopiskelua...


P.S. (29.5. klo 8.30) Lisätään tuohon projektilistaan seikkaperäisempi blogikirjoitus kirkkopukeutumisesta ja ylipäätänsä kirkkokäytöksestä. (Olen pukeutumisesta kirjoittanut aiemmin blogissani, mutta se ei kenties opetuksellisesti ole paras mahdollinen).

Ja nöyrä pyyntö kaikille. Tässä blogissa ei ole tekstien  kommenttitoiminto käytössä, vaan toivon vilpittömästi teidän lähettävän kysymykset ja palautteen suoraan minulle sähköpostissa. Älkääkä pelätkö, vaikka joudutte omalla nimellä silloin esiintymään. Minä en vihoittele negatiivisestakaan palautteesta. Sen sijaan minulla ei riitä energia kirjeenvaihtoon sellaisella  yleisellä foorumilla, jossa keskustelu aina enemmin tai myöhemmin muuttuu sen luontoiseksi, että joku menee henkilökohtaisuuksiin. Olen muutaman kerran yrittänyt käydä kirjeenvaihtoa foorumeilla, mutta aina olen joutunut karvaasti pettymään siitä, että miten asiat tietoisesti halutaan ymmärtää väärin. Lisäksi olen liian läheltä joutunut seuraamaan tapauksia, joissa kysymys on ollut kunnianloukkauksesta. En voi siis suositella  sellaisia internetin keskustelufoorumeita, joissa kukaan ei esiinny omalla nimellä (tai ole edes kirjautunut).

Tällä edellä mainitulla toteamuksella en halua kannattaa sensuuria tai tyrehdyttää tervettä keskustelua internetin foorumeilla. Itse en kuitenkaan henkisesti jaksa enää käydä sellaisilla sivuilla, joista tulee aina pahalle tuulelle. Se hyvä puoli netissä on, että siellä surffaaminen perustuu meidän omiin valintoihin ja voimme pysyä poissa miltä sivuilta vain haluamme. Ainoa mihin on syytä (ainakin minun "virkamiehenä") reagoida on henkilökohtainen sähköposti.

Igumenia Marinan hautajaiset

Kristinoppileiri (3.päivä)

Kristinoppileirin yhtenä tavoitteena on opettaa nuorille se, että millainen on hyvä ihminen. Tämän luulisi olevan sen luontoinen asia, että ateistikin näkisi sen myönteisessä valossa.

Kristinoppileirin muihin tärkeisiin tavoitteisiin kuuluu myös se, että meidän ei tarvitsisi tarpeettomasti pelätä kuolemaa. Tällä en tarkoita sitä, etteikö kuolema meitä kuitenkin jossain mielessä pelota tai saata surulliseksi. Tarkoitan sitä, että ihminen ei kadottaisi täydellisesti toivoa ja elämänmyönteisyyttään, kun esimerkiksi joku läheinen ihminen kuolee.

Hautajaisissa pystyy aika nopeasti aistimaan sen, että millainen on saattoväen suhde kuolemaan ja iankaikkiseen elämään. Suunnaton kuolemanpelko ja toivottomuus paistavat äkkiä läpi ja silloin hautajaisissa voi helposti aistia tuo synkän tunnelman, vaikka ortodoksinen hautaustoimitus kaavaltaan onkin äärimmäisen valoisa. Sen sijaan terveellä ja elämänmyönteisemmällä tavalla kuolemaan suhtautuvien kasvoilta paistaa myös hautajaisissa levollisempi ilme ja hymykin voi olla keskusteltaessa herkemmässä. Kuolema ei ole kaiken loppu, vaan se on uuden alku!

Kuoleman kieltäminen ja esimerkiksi siihen liittyen arkun kannen visusti kiinni pitäminen (ilman näkyvää syytä) saavat aikaa pahan kuolemanpelon kierteen, joka voimistuu entisestään joka sukupolvessa. Kristinoppileirillä opetetaan kuitenkin se, että kuoleman kanssa ei tavitse olla sujut, mutta meidän ei tarvitse kuitenkaan lakaista kuolemaa maton alle tai sananmukaisesti sulkea arkun kannella vainajan pois omista hautajaisista.

Monet nuoret ja vanhemmatkin käyttävät mielellään sanontaa "jos minä kuolen", vaikka oikeampi ilmaisu onkin "kun minä kuolen". Me emme ortodoksisessa kirkossa maalaile maailmanlopun päivämääriä. Elämme niin, että jokainen päivä voi olla viimeinen, mutta emme kuitenkaan niin kuin viimeistä päivää.

"Yksityinen" jumalanpalvelus

Kirkon työssä joutuu aika ajoin tilanteeseen jossa juotuu muistuttamaan ihmisiä siitä, että meillä ei ole kirkon seinien sisäpuolella yksityistä jumalanpalvelusta. Tällaista tapahtuu erityisesti silloin kun on kyseessä kaste, hautaus tai avioliittoon vihkiminen.

Ymmärrän hyvin, että edellä mainitut toimitukset tulkitaan usein enemmän perhe-ja lähipiirikohtaisiksi. Siitäkin huolimatta meidän tulee muistaa, että seurakunta on yhteisö, joka iloitsee jokaisesta uudesta ja jäsenestä ja yhtä lailla suree/riemuitsee yhdessä, kun joku sen jäsenistä siirtyy tästä ajasta iankaikkisuuteen.

Seurakunta on yhteisö, joka saattaa sen omat jäsensä yhdestä tilasta toiseen tilaan. Kasteessa lapsi saatetaan seurakuntaan, avioliitossa vihkipari saatetaan yhteiseen elämään, mutta siinäkin yhteisön sisällä. Hautajaisissa vainaja saatetaan tästä elämästä iankaikkiseen elämään. Kaikkea tätä yhdistää samanaikaisesti yhteinen rukous.
Monet kirkoistamme sijaitsevat keskellä kaupunkia tai asutuskeskusta. On ollut tilanteita, joissa omaiset ovat toivoneet, että kirkon ovet olisivat suljettua näiden enemmän "yksityisten" toimitusten aikana. Mutta voiko kirkon ovia sulkea?!?

Kuten jo aiemmin totesin, niin seurakunta nimensä mukaisesti koostuu useista ihmisistä. Kirkko on julkinen paikka, jonka ovet ovat auki kumpaankin suuntaan koko ajan. Esimerkiksi Kreikassa monissa paikoissa kirkon ovet ovat auki aina, vaikka siellä ei olisi mitään jumalanpalvelusta (silläkin uhalla, että joku saattaisi mennä sinne ja varastaa ikonin).

Jokainen diakoni/pappi/piispa on seurakuntansa palvelija. Piispa vielä enenevässä määrin, koska hän palvelee suurempaa joukkoa ihmisiä. Jokainen kirkonpalvelija haluaa omaa (henkilökohtaista) aikaa, mutta samanaikaisesti hän ei voi silloinkaan heittää viittaansa nurkkaan. - Ellei hän sitten luovu pappeudestaan.
"Totisesti, totisesti: Kun olit nuori, sinä sidoit itse vyösi ja menit minne tahdoit. Mutta kun tulet vanhaksi, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen, joka vie sinut minne et tahdo." (Joh. 21:18)

Me voimme kieltäytyä monista ulkoisista kunnioituksen merkeistä (joissa niissäkin heijastuu nimenomaisesti kunnioitus Kristusta kohtaan) ja pyytää esimerkiksi, että hautajaistoimitus toimitetaan eri tavoin. Mutta voimmeko kuitenkaan ihmisten palvelijoina pyytää, että meidät saatetaan tästä elämästä iankaikkisuuteen ilman niitä ihmisiä, joita me olemme luvanneet palvella?

Minä itse toivon ja rukoilen, että omat hautajaiseni sattuisivat Kirkkaalle viikolle (heti Pääsiäsisen jälkeen). Silloin hautaustoimituksessa heijastuisi aivan ainutlaatuisella tavalla se sanoma, jota me julistamme päivästä toiseen: Kristus on noussut kuolleista!

Jokaisella ihmisellä on omat toiveensa omien hautajaistensa suhteen. Ja hyvähän meidän on tätä asiaa miettiäkin, sillä liian usein työnnämme ajatuksen kuolemasta jonnekin kauas tulevaisuuten.
Kaikki kirkon toimitukset ovat kuitenkin yhteisiä toimituksia, joista emme voi sulkea ketään pois. Olen kuullut, että edesmennyt arkkipiispa Johanneskin sanoi jotankin tämän kaltaista eläessään. Pappeudessa ei ole kysymys pelkästään meidän omasta tahdosta, vaan kaikessa heijastuu seurakunta/hiippakunta, jota me olemme luvanneet palvella.

Onko meillä siis yksityistä jumalanpalvelusta kirkon seinien sisäpuolella?