Tyhjä pää ja pääsiäistä odotellessa

Olen yrittänyt joka päivä jotain kirjoittaa, mutta en nyt tässä tilanteessa keksi mitään tähdellistä sanottavaa. Joten jätän tällä kertaa väliin suunnattomat viisauteni purkaukset. Tuleva sunnuntai on jo Palmusunnuntai, joten tässä kuumeisesti jo Pääsiäistä odottelen...

Muistoja taas

Pienet asiat voivat synnyttää muistoja lapsuudesta. Tein lapsille pastaa ja heitin siihen päälle hitusen persiljaa, mitä löysin jääkaapista. Rouskuttaessani tuota persiljaa ajatukseni palasivat takaisin mummolaan. Mummolla oli kasvimaa, jossa kasvoi mm persiljaa. Hän muistutti minua usein siitä, kuina terveellistä oli syödä esimerkiksi kasviksia. Mummolassa oli myös paikka, josta löytyi tosi hyviä metsämansikoita.

Mummola on edelleen olemassa ja tätini asuu siellä. Tietysti pihapiiri on hieman muuttunut ja mummo ja ukki ovat kumpainenkin siirtyneet jo iankaikkisuuden puolelle. Lapsen silmin paikka näytti muutonkin aika paljon erilaiselta. Nyt jäin miettimään, että minkälainen paikka mummola olisi ollut näin aikuisen silmin katsottuna. Kuinka paljon erillainen se olisikaan ollut?

Muistan myös sen, että lapsena ja nuorena usein mietin, että minkälainen ihminen olisin aikuisena ja miltä minä näyttäisin. Jotenkin tuntuu, että kun peiliin vilkaisee, niin paljon muutosta ei ole tapahtunut. Aika on kyllä kulunut todella vauhdilla. Ehkä suurin vastuu tässä vaiheessa on luoda hyvät puitteet omille lapsille, että heilläkin sitten syntyisi hyviä lapsuudenmuistoja persiljasta ja vähän muustakin...

Haaveita

Meillä jokaisella on varmasti monenlaisia haaveita. Ehkä tämän vuoksi vaimonikin serkkunsa Ipen kanssa kävi viemässä eilen lottokupongin Ärrälle. Tulos oli ennalta arvattavissa, eli ei voittoa...mutta ajatellaanpa niin, että mitä sitten olisi tehty, jos olisikin yllättäen voittanut tuon suuren summan rahaa?

1) Auto- ja opintolainat pois (vihdoinkin)
2) Oma talo?
3) Ulkomaille?

Mutta mitäs sitten? Ryhtyisinkö suureksi hyväntekijäksi ja auttaisin hädässä olevia? Lahjoittaisinko rahaa järjestöille, jotka tukevat vähäosaisia? Paljonko antaisin kirkolle ja entäs ystäville ja sukulaisille? Entäs kaikki ne, jotka pyytäisivät tämän jälkeen apua... laulaisiko puhelin päivästä toiseen ja soisiko ovikello koko ajan? Osaisinko viettää enää normaalia elämää?

Tietysti, voi käydä niinkin, että sulloisin kaiken rahan pankkiin ja ryhtyisin keräämään sitä vielä enemmän enkä raaskisi luopa siitä ollenkaan. Muuttuisinko Roope-ankaksi, jonka ainoana haaveena on saada lisää rahaa? Siinä olisi sitten lapsilla ihmettelemistä, kun eräänä päivänä siirryn täältä iankaikkisuuteen...

Niin ihanteelliselta ja korkealentoiselta kuin tämä saattaa kuulostaakin, niin olen melkeinpä kiitollinen siitä, ettei tuollaista summaa tule tililleni. Raha ei takaa onnellisuutta, vaikka elämisen puitteet muuttuisivat kuinka hienoiksi. Ihan oikeesti!

Earth Hour

Niin, tässä vietetään nyt valotonta tuntia ja tietokone on ilman virtakaapelia käytössä. Ainut moka sattui siinä, että meidän pimeetä tuntia vietetään tuntia myöhemmin. Tuli pieni väärinkäsitys alkamisajankohdan suhteen. Ei ihme, että viereinen kerrostalo oli niin pimiä tossa jokin aika takaperin.
Mutta ihan fiksua tää virransäästöjuttu...

Lapsenusko

Lapsen usko on mielenkiintoinen asia. Se tulee esille monesti hyvin luovalla tavalla. Kerran ajoimme hautausmaan ohi. Meidän pikku Elisabet kysyi minulta yllättäen, että mikä on minun edesmenneen Liisa-mummon äidin nimi. Hyvä kysymys, johon en juuri sillä hetkellä muistanut varmaa vastausta. Niinpä sanoin tyttärelleni, että selvitetään tämä asia myöhemmin. Elisabet ei jäänyt neuvottomaksi vaan sanoi: "Me voidaan kysyä Liisa mummolta sitä sitten kun Jeesus herättää kaikki kuolleista."

En voi sanoa, että olisimme uskonnollisesti aivopesseet lapsia. Tuo nokkela vastaus tuli suhteellisen luonnostaan. Tietysti, emmehän lasta kasvata missään uskonnottomassa tyhjiössä, van kyllä kerromme asiat sillä tavoin kuin ne ovat.

Monesti kuulee pohdittavan sitä, että miksei lasten anneta itse päättää omaa vakaumustaan. Minun olisi kyllä vaikea kuvitella omaa lapsuuttani siten, ettei siinä olisi ollut mitään uskontoon liittyvää. Uskaltaisin väittää, että tervejärkinen ateistikin antaisi lapsen saada uskonnollisia vaikutteita, koska terve usko luo ihmiselle myös tervettä elämänasennetta. Pakko on samaan hengenvetoon todeta, että valitettavasti monesti uskontoihinkin liimaantuu epäterveellisiä piirteitä, kuin "takiaisia verkkarin lahkeisiin". Pitäisi siinä vaiheessa tajuta pudistella nuo takiaiset pois, eikä ryhtyä kuvittelemaan, että ne kuuluvat siihen. Mutta pääasiassa usko tukee ihmisen tasapainoista kasvua.

Joka tapauksessa lapsi ymmärtää uskonasiat hyvin ja osaa käsitellä niitä hyvin. Usein aikuisten pakonomainentarve suojelella lasta uskonnosta liittyykin hänen omiin traumoihin ja pelkoihin. Ylisuojelevaisella asenteella pistetään vain vahinko kiertämään seuraavalle sukupolvelle. Tämän huomaa erityisesti hautajaisissa, joissa toivotaan, että arkku olisi hautajaisissa läsnäolevien lasten tähden kiinni. Taas väitän, että kyllä lapsi osaa kohdata kuolleen, monet aikuiset sen sijaan eivät.

Kerran lähdin Elisabetin kanssa kirkosta pois ja olin laittamassa ulko-ovea lukkoon. Hän katsoi minua hetkisen ja sanoi: "Pistääkö isi kirkon ovet lukkoon etteivät pahat ihmiset tapa Jeesusta uudestaan?"

Pihalla kuin lumiukko ja tyytyväinen siitä

Kohta tulee vuosi täyteen siitä, kun digiboxista luovuttiin. Samaan hengenvetoon on todettava, että viimeiseen neljään vuoteen en ole iltapäivälehtiä ostanut. Joskus vahingossa on pizzaa tai kebabia odotellessa lukenut tällaisia lehtiä, mutta siihen se sitten jääkin. Tietoni yhteiskuntamme "tärkeistä" tapahtumista ovat huvenneet olemattomiin.

Mutta olonko todella menettänyt mitään? Täytyisikö minun todellakin tietää mitä kuuluu esimerkiksi Nykäsen Matille tai Sillanpään Jarille. Vielä vähemmän minua kiinnostaa Idols ja BB-jutut. Tämän vuoksi monet iltapäivälehtien lööpeistäkin ovat minulle yhtä hepreaa, koska en kerta kaikkiaan tiedä kenestä niissä edes kerrotaan.

Melkein häpeäkseni pitää tunnustaa, että en ole enää seurannut urheiluakaan. Kaikki lajit ovat jääneet paitsiolle. Yritin jääkiekkoa seurata tässä Hesarin urheilusivuilta, mutta niissä TPS-jutut ovat olleet aina valitettavan pieniä, joten kiinnostus siihenkin on lopahtanut. En edes tiedä, että mitä joukkueet pelaavat finaalissa, vai onko se edes selvinnyt vielä?

Mutta tämänkaltaiset aukot sivistyksessäni eivät huoleta. Olen oikeastaan iloinen siitä, että olen voinut säästää pientä aivokapasiteettiani juotavanpäiväisiltä jutuilta. Kannattaa kokeilla, ei se hullummalta tunnu...

Muistoja partiosta

Niin, sitä tuli aikoinaan oltua aika aktiivisesti mukana partiotoiminnassa. Olin suhteellisen ylienerginen kaveri siihen aikaan, joten ihmettelen oikeastaan etten saanut sieltä lemppuja.

Mukavimmat muistot ovat leireiltä. Monia tapahtumat ovat jääneet mieleeni. Kylmät talvet ja kaminateltta ja kaverin paleltuneet kädet. Kaiken kukkuraksi tuolla leirillä naapuriteltan katto paloi. Huh ja hei.

Vielä palaa mieleeni tapaus, jossa lähdimme teltasta parin kaverin kanssa pimeään seikkailemaan ja taskulampusta loppui sitten patterit. Suunnistimme takaisin kohti telttaa, kunnes tuli sellainen olo, että sitä ei ikinä löydy. Pysähdyimme paikallemme ja aloimme huutamaan apua. Hetken kuluttua 5 metrin päässä syttyi taskulamppu ja kaverini Pete astui ulos teltasta: "Mitä ihmettä te möykkäätte täällä!?!" - Lähestulkoon nolo juttu, mutta pahuksen hauska näin jälkikäteen :)

Kerran hukkasin taskulampun teltassa. Käänsin makuupusiin nurinniskoin, tarkistin makuualustan alta, kavereitten makuualustojen alta, omasta repusta.... ei löytynyt mistään. Tajusin pitkän etsinnän jälkeen, että omalla taskulampullahan sitä oli tullut omaa taskulamppua etsittyä. - Lähestulkoon nolo juttu, mutta pahuksen hauska sekin.

Kerran kiipesin partikämpän katolle. Mukanani oli pahvilevy, jolla sitten tukin suvupiipun. Mökin väki ei jäänyt neuvottomaksi. Taas kerran ystäväni Pete kömpi esiin ja heitti tikalla minua sääreen niin, että tikka jäi siihen pystyyn. Siinä vaiheessa otin suosiolla pahvilevyn pois savupiipun päältä. - Lähestulkoon nolo juttu, mutta sekin hauska näin jälkikäteen.

Parhaimmat elämäni naurut olen saanut partioleireillä. Siis mukavaa on ollut. Taidanpa pistää omat muksut partioon. Oppivat tuntemaan kasvit ja eläimet, oppivat suunnistamaan ja suojelemaan luontoa... ja todennäköisesti heilläkin tulee olemaan pahuksen hauskaa.

Pieniä asioita...

...JOTKA OTTAVAT PANNUUN!!!

...kotona:
- WC-paperi loppuu kesken kaiken
- Kännykkää ei löydy
- Astianpesukoneessa on kuppeja väärin päin ja täynnä pesuvettä
- Kauan odotettu posti pitää sisällään mainoksia ja laskuja
- Lapset eivät asetu, eivätkä ole hiljaa

...autossa:
- Tuhat autoa ilmestyy pienen kylän risteykseen juuri kun olet kääntymässä
- Kännykkä soi ja sitä on mahdotonta kaivaa esille
- Kylän ainoat liikennevalot näyttävät 95%:n todennäköisyydellä punaista
- Postiin tarkoitetut kirjeet lepäävät edelleen pelkääjänpaikalla tullessasi kotiin
- Lapset eivät asetu, eivätkä ole hiljaa

...töissä:
- Kännykkä soi tismalleen samaan aikaan kuin lankapuhelin
- Puhelin soi minuuttia vaille sulkemisajan
- Sähköposti pitää sisällään enimmäkseen roskapostia
- Kauan pelätty posti pitää sisällään mainoksia ja laskuja
- Lapsia on ikävä

Asioita, jotka eivät haittaa sinua, mutta jotakuta muuta...
- Sukassa olevat reiät
- Vaatteet, jotka odottavat olohuoneen sohvalla seuraavaa aamua
- Kännykän soitto/herätysääni
- Työpöydän (epä)järjestys
- Tukka
- Tilankäyttö vuoteessa
- Kuorsaus

Harrastus?

Harrastus olisi mukava asia...

Mietin tässä juuri, että mitä kaikkea sitä on tullut harrastettua. Olen ollut partiossa, olen keräillyt postimerkkejä, yhteen aikaan tein ristikkolehtiä, olen pelaillut tammea yhden tätini kanssa ja isovanhempien kanssa tuli pelailtua korteilla. Mutta kaikesta tuosta on kohta aikaa 15 vuotta aikaa.

Olen siis käytännössä lopettanut harrastustoiminnan muuttaessani Joensuuhun opiskelemaan. Aiemmin puhuin tietokoneista ja peleistä. Kaippa koneitten kasaaminen on ollut pientä harrastusta, mutta neljän seinän sisällä istuminen ja pelaaminen on ollut kyllä lähempänä ajanhaaskausta kuin harrastusta.

Entäs nyt sitten? Tässä juuri istun ja mietin, että enhän minä tässä käytännössä mitään fiksua harrasta. Syksyllä tulee joskus käytyä marjassa, mutta siihen se sitten jääkin. Lapset tietysti vaativat paljon huomiota, joten se jossain määrin sulkee pois harrastusmahdollisuuksia. Mutta mitäs tässä nyt oikeesti harrastaisi?

Keräily voisi olla kiinnostavaa, mutta jotenkin tällä alalla on oppinut ymmärtämään, että tuo kaikki keräämämme tavaranpaljous ei siirry mukanamme minnekään. En viitsi rasittaa omia lapsia sillä, että he joutusivat roudamaan kaatopaikalle tai osto-ja myyntiliikkeeseen niitä tavaroita, jotka omasta mielestäni ovat olleet tosi upeita ja hienoja.

Sosiaaliset harrastuksetkaan eivät innosta, koska tekemäni työ on jo niin sosiaalivoittoista. Tuntuu siltä, että mieliharrastus on se, ettei tarvitse oikeastaan tehdä mitään. Ja sehän taas ei oikeastaan ole mikään harrastus... Mutta toisaalta... se ei ole hullumpi asia. Tässä suorituskeskeisessä yhteiskunnassa voi olla ihan terveellistä se, ettei aina tarvitse ottaa paineita siitä, mitä vapaa-ajallaan tekisi.

Nyt ei harmita enää yhtään :)

Tietokone

Ensimmäinen tietokoneeni oli Commodore 64. Sain sen lahjaksi pitkän pyytämisen tuloksena ollessani noin 13-vuotias. Sitten alkoikin pelien keräily ja aika kului rattoisasti yksin ja kavereitten kanssa pelaillessa. Olisin toivonut itselleni Amigaa, mutta sitä en lopulta ikinä saanut.

Muuttaessani Joensuuhun opiskelemaan ostin itselleni ensimmäisen PC:n. Ihan vain kirjoituskoneeksi, mutta ajan mittaan sitä tuli päivitettyä yhä paremmaksi ja paremmaksi koneeksi. Huomasin, että koneella käytetty aika oli yleensä kaikkea muuta kuin kirjoittelu. Uskaltaisin jopati väittää, että olisin saattanut valmistua jopati nopeammin, ellen olisi niin paljoa sillä pelaillut.

Nyt sitten olen alkanut kasvaa aikuiseksi ja pelailut ovat jääneet vähemmälle. Nyt sopiikin kysyä, että miksi sitä tuli pelailtua niin paljon? Heti aluksi voisi puolustautua, että oppihan siinä ohessa tietämään yhtä jos sun toista tietokoneista, joten ei se kaikki aika hukkaan mennyt mutta...miksi?

Se on varmasti ollut ajanvietettä, mutta onko siinä ollut tarkoitus myös paeta todellisuutta? Onko ihminen halunnut pelailemalla toteuttaa myös, jotain salaisia haaveita? Kukapa pojankloppi ei haluaisi olla suuri sankari: ritari tai sotilas, joka kukistaa kaikki pahikset?

Pelit ovat tietysti myös bisnestä. Nehän on tehty nimenomaan sillä periaatteella, että niihin jäisi mahdollisimman pahasti koukkuun. Pakko myöntää, että siinä on hyvin onnistuttu.

Mutta kolikolla on myös vielä valitettavampi kääntöpuolensa. Ollaanko jo päästy siihen pisteeseen, että pelit eivät ole enää pelkkää viihdettä, vaan joidenkin ihmisten todellista arkielämää? Johtuuko nuorten väkivaltainen käytös osittain siitä, että mallia on saatu enemmän kuin tarpeeksi peleistä ja elokuvista? Todellisuuden rajat ovat alkaneet kenties monella hämärtyä. Pelottavaa ja hyvin totta.

Kyllä meidän pitäisi tarkkaan miettiä, että kuinka paljon aikaa käytetään pelien parissa ja minkä luonteisia nuo pelit ovat. Ne voivat olla hyvääkin ajanvietettä ja tehokas keino resetoida aivot harmaasta arjesta. Mutta siinä vaiheessa kun tietokone säätelee täysin elämisen rytmiä, niin silloin pitäisi jo hälytyskellojen alkaa soida.

Blogien kirjoittelu ja Facebook taitavat onneksi olla pieni paha tässä kokonaisuudessa. Tai ainakin tällä tavoin yritän lohduttaa itseäni, kun nytkin parasta aikaa istun rakkaan koneeni ääressä.

Aamut

Huomenta kaikille!

Tässä ollaan taas oltu jo pitemmän aikaa hereillä. Tämä johtuu puhtaasti siitä, että aamulla tulee aikaisemmin valoisaa... ja lasten unirytmi on täysin sidoksissa siihen....hohhoijaa.
Nyt rupeaa palautumaan mieliin, miksi meillä oli aiemmin pimennysverhot.

Eipä mitään. Aamulla on usein hyvä vire päällä ja jaksaa tehdä yhtä jos toista. Iltapäivällä tulee sitten hetkellinen väsymys.
Mutta koska aamut ovat omaltakin osalta muuttuneet helpommiksi niin on pakko kai uskoa, että olen alkanut vanhentumaan. Ennen sitä pystyi nukkumaan vaikka kuinka pitkään, mutta nykyään klo 9 on muuttunut ehdottomaksi maksimiksi. Jokin maaginen voima vain saa minut silloin hereille. Tätä ennen ovat lapset tosin saanet minut jo 6.30-7.30 hereille, joten harvemmin tuo maaginen sisäinen kelloni pääsee oikeuksiinsa.

Opiskeluaikana sitä pystyi kyllä nukkumaan ihan mahdottoman paljon. Aamulla sai kammettua itsensä kirkkoon ja aamiaiselle ja tämän jälkeen aamutorkuille. Sitten päivän työtä, ehkä iltapäiväunet. Sitten illalla pystyi ottamaan vielä iltaunet ja yöllä sitä sitten kukuttiinkin hereillä aika myöhään. Yö oli toisaalta kollektiiviasumisessa parasta aikaa, koska ulkopuolisia häiriötekijöitä oli hyvin vähän. Suurin osa ihmisistä nukkui siihen aikaan.

Seminaarissa taisi olla jonkinlainen unipöpö, koska niin hyvin siellä nukutti. Pitäisköhän käydä hakemassa sitä pöpöä johonkin purkkiin, että vois sitten esimerkiksi lomalla nukkua tosi pitkään...

Lukemattomat kirjat ja psykologia

Kirjahyllyssäni on lukemattomia kirjoja. Enkä edes tiedä milloin ehdin lukea niitä. Voisi sanoa, että olen aina ollut hieman huono lukemaan kirjoja. Kotoa löytyy kyllä vielä vino pino Tex Willereitä ja Korkeajännityksiä. Ne kasvattavat tietysti yleissivistystä jonkin verran. Oppii tuntemaan eri intiaaniheimoja nimeltä ja erottamaan maailmansodan aikaisia hävittäjiä toisistaan.

Mutta entäs tuo sivistävä kirjallisuus sitten? Nyt olen hieman hurahtanut psykologiaan. Tämä johtuu osaltaan siitä, että olen huomannut sen auttavan minua omassa työssäni. Tarkoitus ei ole missään nimessä ryhtyä sillä alalla ammattiauttajaksi, mutta sielunhoitajana on hyvä oppia tuntemaan tiettyjä kaavoja, joita me ihmiset noudatamme.

On oikeastaan järkyttävää huomata, kuinka herkkiä lapset psyykkisesti ovat. Tai voisi sanoa ennemmin, että kuinka paljon lapsuuden traumat heijastuvat aikuisikään. Eräs helpoimmista tavoista tehdä ihmisestä huonon itsetunnon omaava tai syyllisyydentuntoon taipuvainen on se, ettei huomioi häntä lapsena. Tosiasia on, että lapsi tarvitsee paljon huomiota ja hyväksyntää. Jollei hän saa sitä, niin silloin syntyy jo traumoja, jotka heijastuvat aikusikään asti. Täydellinen välinpitämättömyys voi kirjaimellisesti pilata ihmisen elämän. Pelottavaa, eikö olekin?

Lasten kasvatuksessa panokset ovat siis korkeat... Josta tulikin mieleen, että kenties nyt olisi parempi lopettaa tämä kirjoittelu tältä päivältä ja kaapata lapset pois telkkarin äärestä. Teen juuri nyt sitä mitä ei pitänyt tehdä.

Maaseudun etuja

Vieläkin minulta kysytään, että oliko shokki muuttaa tänne päin Suomea asumaan. Olen melko suorilta vastannut siihen, että "Ei ollenkaan." Tosin, en ole yhtäkkiä tänne muuttanutkaan. Vuonna 1996 muutin Joensuuhun ja sitten vasta vuonna 2005 muutin tänne Nurmekseen. Eli voidaan sanoa, että olen varovasti hivuttautunut tänne puolelle maailmaa, maaseudun rauhaan.

Ei se tietenkään ollut helppoa muuttaa paikkakunnalle, josta ei käytännössä ollut mitään tietoa. Suurin suru muuttaessa oli se, että monet kaverit jäivät Joensuuhun, sinne reilun 130 kilometrin päähän. Siinä sitä sitten oltiin vaimo ja minä, vajaan 2 vuotiaan tytön sekä sylivauvan kanssa Nurmeksessa. Ensimmäinen asuntokin oli turvallisesti vajaan 10 kilometrin päässe keskustasta, ettei nyt turhaan tarvinnut ihmisten ilmoille tai maitokauppaan mennä. Ne olivat kyllä outoja aikoja.

Nyt täytyy todeta, että ajat ovat muuttuneet. Sanotaan, että elämä soljuu hiljaisesti ja kaikessa rauhassa eteenpäin. Täällä ei tunneta sanaa kiire. Sen huomaa esimerkiksi kaupoissa. Kauppiaan ja asiakkaan välillä on todellista vuorovaikutusta. Kuulumiset vaihdetaan ja puhutaan niitä näitä, jonoa saattaa tulla, mutta kenelläkään ei ole sellaista hoppua. Kauppaa tehdään perusteellisesti alusta loppuun. Minulle oli järkytys mennä Jyväskylään, jossa minua palveltiin kaupassa niin, ettei myyjä edes katsonut kunnolla silmiin, saatikka puhunut minulle. Outoa!

Olo ei ole täydellisen kotoisa vieläkään, mutta viihdyn täällä hyvin ja ihmiset ovat mukavia. Kaipaan edelleen kavereita, mutta enimmäkseenhän tässä perheen parissa joka tapauksessa ollaan. Kyllähän ne ihmiset asuvat isommissakin kaupungeissa ja saattavat silti olla eristyksissä muista... se kuulostaa oikeasti oudolta. Maalla on hyvätkin puolensa...

Ajanhallintaa

Ajattelin kirjoittaa ajanhallinnasta... palaan asiaan heti kun minulla on hieman enemmän aikaa...

No niin. Kuten edellä oleva aloitus sen osoitti, niin ajanhallinta on joskus hyvin vaikeaa. Tämän päivän suorituskeskeisessä yhteiskunnassa ajanhallinta on todellakin kultaakin arvokkaampi asia. Paljon on tutkittu stressiin ja uupumukseen vaikuttavia tekijöitä ja ajankäytöllä on siinä suuri merkitys.
Rehellinen kysymys: Kuinka paljon viikosta vietät sellaista aikaa, että et millään tavoin tee tai edes ajattele työhön tai opiskeluun liittyviä asioita?

Uskallan väittää, että tuota todellista viikottaista vapaa-aikaa ei lasketa päivissä vaan tunneissa. Suurempi haaste onkin se, että miten pystymme irrotautumaan työhön liittyvistä murheista. Omassa ammatissa olen huomannut, että monet tekemättömät asiat vaivaavat mieltä ankarasti. Useammin kuin kerran olen joutunut yöllä nousemaan ylös sängystä ja kirjoittamaan paperille ylös ne asiat, jotka minun pitäisi vielä tehdä. Jos en tee tätä, niin murehdin niitä asioita aivan turhan kauan.

Valitettava asia nykypäivänä on se, että kaikissa ammateissa kannustetaan tuohon suorittamiseen. Tämä suorituskeskeinen ajattelu lähtee jo koulu- ja opiskelumaailmasta liikkeelle. Meillä on paljon nuoria, joilla on psyykkisiä ongelmia. Monet ongelmista johtuvat juuri siitä, että on paljon asioita joita pitää suorittaa ja niin monia asioita, joita tämän vuoksi pitää myös murehtia.

Minne on kadonnut se aika, jota meidän tulisi antaa itsellemme ja läheisillemme?

Viime vuosituhannen kamaa

Olen sitä ikäpolvea, joka vietti lapsuusvuosia kultaisen 80-luvun aikana. Erityisesti TV-sarjoista on häilyviä muistoja jäljellä. Kiitos internetin, näitä muistoja on voinut hieman verestää. Wikipediasta löytyy tarkkaa tietoa eri 80-luvun sarjoista ja elokuvista. Ylen arkistoista ja YouTubesta löytyy sitten ihan videomateriaaliakin, jota olen silloin tällöin ajankulukseni katsellut.

Mitäs sarjoja sitä 1980-luvulla elänyt pikkupoika sitten katseli?
(Olen linkittänyt osan sarjoista, jos joku haluaa verestää omaa muistiaan)
Mieleen tulee heti Taisteluplaneetta Galactica (siis se ainut ja oikea). Robin of Sherwood, Street Hawk, Paul Hogan Show, Kultainen apina, Ritari Ässä ja Muppet Show. Erityisesti jäi mieleen myös mykkäkomediasarja Orkesteri, joka oli erityisen hauska.
Kotimaisista lastenohjelmista Pikku Kakkosta tuli katsottua riittävästi. Erityisesti Karvakuonot, Pelle Hermanni sekä Lasse Pöystin (ruskeassa villapaidassa) kertomat iltasadut olivat tosi mukavia. Kasmasiini oli myös hyvä nuortenohjelma, jossa pyöri hyvä sarja nimeltä “Kuka uskoo haikaraan”.

Ollaan sitä oltu aika TV:n orjia jo pienenä. Ja kyllähän sitä katseli lisäksi vanhempien kera Dallasta, Dynastiaa, Falcon Crestia ja Lemmenlaivaa, vaikkei niistä paljoa mitään tajunnutkaan. Enkä varmaan vieläkään tajuaisi.

Nuo kaikki vanhat sarjat ovat siis edelleen häilyvästi mielessä. Nyt kun niitä on vilkaissut sitten jälkikäteen niin on voinut vain todeta, että kyllä ne jostain syystä näyttivät paljon paremmilta silloin viime vuosituhannen puolella. Mutta kyllä niitä edelleenkin katselee... tulee ihan lapsuus mieleen...

Maallistumista

Mikä palkitsee kirkollisen alan työntekijää?

Varmasti positiivinen palaute ja se, että huomaa ihmisten arvostavan tätä työtä. Miten sitten suhtautua siihen, kun kirkot eivät ole enää ääriään myöten täynnä? Tätä ilmiötä ei niin huomaa kasvukeskuksissa, mutta on paljon paikkoja, joissa kirkossa kävijöitten määrä jatkaa tasaista laskua.

Ensin ajattelin, että vika on minussa. Mutta hiljalleen tajusin, että kysymys on suuremmista voimista, joihin yksittäinen pappi ei voi olla syyllinen. Totta kai pappi pystyy suuresti myötävaikuttamaan kaikkeen, mutta tässä tapauksessa haaste on todella suuri.
Mistä sitten on oikein kysymys?

Edesmennyt isä Alexander Schmemann päätteli jumalanpalveluksen merkityksen hämärtymisen johtuvan maallistumisesta. Hän on maininnut tästä seuraavasti:
”Väitän, että maallistuminen on ennen kaikkea jumalanpalveluksen kieltämistä. Korostan: ei ole kysymys Jumalan olemassaolon, ei eräänlaisen tuonpuoleisuuden eikä siis jonkinlaisen uskonnon kieltämisestä. Jos sekularismi teologisesti sanoen on harhaoppi, niin se on ensisijaisesti harhaoppi ihmisestä. Se kieltää sen, että ihminen Jumalaa palveleva olento, homo adorans, jolle jumalanpalvelus on olennainen asia, joka on hänen ihmisyytensä sekä edellytys että toteutus.” (Schmemann, A. Maailman elämän edestä, 1974, s.140)

Maallistuminen! Se ei ole enää jokin merkityksen sana, vaan se todellakin kuvaa hengellistä passiivisuutta. Siihen sisältyy myös taloudellisen hyödyn tavoittelu ja itsekeskeinen ajattelu. Maallistuminen on vertauskuvallisesti kuin joen virta, joka kuljettaa ihmisiä mukanaan. Kirkon aktiiviset jäsenet sen sijaa istuvat veneessä ja soutavat vastavirtaan. Miksi ihmeessä sitä ei voisi sitten mennä virran mukana?

Nooh... kun tarpeeksi pitkään on mennyt myötävirtaan, niin vauhti alkaa kiihtyä ja vastassa on vesiputous. Ei ole sanottu, että pieni ihminen kestää sellaista kyytiä. Maallistuminen voi siis näyttää harmittomalta ilmiöltä, mutta siihen sisältyy paljon riskejä, jotka alkavat vasta hiljalleen paljastumaan meille.

Taas hieman viisaampi

Valamon koulutusmatka on ohi. Täytyy myöntää, että jälleen kerran olo on hieman viisaampi. En tarkoita nyt, että pää olisi täynnä kaikenlaisia viisauksia. Tämä viisaus on tullut siitä, että jälleen kerran on löytänyt itsestä hyvin paljon puutteita. Asioita, jotka vaativat korjaamista.

On hyvä oppia näkemään itsessänsä asioita, jotka ovat kaukana täydellisyydestä. Paljon huolestuttavampi on se tila, jossa ihminen kuvittelee olevansa kaiken tietämyksen huipulla. En usko, että on edes olemassa jotain kattoa oppimiselle. Ylpeys voi kyllä rakentaa tällaisen katon, jossa ihminen pitää itseään täydellisenä. Uusien asioiden oppimisen paradoksi on varmaan siinä, että ne jotka sitä eniten tarvitsevat, eivät osaa sitä janota.

Mutta jos nyt jatkan oman epätäydellisyyteni kehumista, niin alan myös ylpistyä... parempi lopettaa ajoissa.

Reissu oli siltäkin osin mukava, että tapasi taas suuren joukon ihmisiä, jotka ovat samassa veneessä. Pappeja, jotka painivat tismalleen samojen haasteiden kanssa. Nurmeksessa olen pitkälti yksin oman työni kanssa. Vertaistukea ei omalta paikkakunnalta livenä löydy.

On aina yhtä huvittavaa huomata, että pappien kokoontuessa yhteen alkaa tervehdysten ja ensikuulumisten vaihdon jälkeen armoton vuodatus. Kilvan kerrotaan kuinka raskasta tämä työ välillä tuntuu olevan. Ei se sitä tarkoita, että papin työ olisi jatkuvasti niin raskasta taikka kurjaa. Kysymys on siitä, että toinen pappi vain on niin hyvä varaventtiili, jolle voi pitkästä aikaa vuodattaa työelämän ilot ja surut. Eihän kaikkea nyt oman perheenkään niskaan voi kaataa?

Nyt ainakin on hyvä mieli... ja sehän on hyvä, eikös vain?

Yhteisen kokoontumisen lomassa valistuneet isät nauttivat jälkiruokaa luostarin ruokasalissa.

Koulutusta

No niin. Huomenna käypi matkani kohti Valamoa. Siellä alkaa jonkin sortin koulutus, jonka sisällöstä en ole täysin tietoinen. Suhtaudun asiaan kuitenkin hyvin myönteisesti. Vihdoinkin meillä on mahdollisuus saada koulutusta, joka hioo työelämässä tarvittavia taitoja paremmaksi.

Jatkuva koulutus ja uudistuminen on tarpeellista kaikille. Odotan pelolla sitä päivää, jolloin kuvittelen olevani niin hyvä, että en tarvitse enää koulutusta tai uudistumista. Sitä voisi luonnehtia lopun aluksi. Kulkeeko jossain tietyssä iässä sellainen näkymätön raja, jonka jälkeen ihminen luutuu toimimaan tietyn kaavan mukaan? Tämän luutumisen jälkeen ihminen ei enää mieti, että voisiko asioita tehdä tehokkaammin, yksinkertaisemmin ja pienemmällä vaivalla. Hommat on vain tehtävä niin kuin ennekin on tehty, koska se on tuttua ja turvallista.
"Meillä kun nämä asiat totuttu tekemään näin..." Ilmeisesti tämä lausahdus kuvaa myöskin sitä, että sen kyseisen ihmisen aivot ovat siirtyneet silloin tyhjäkäynnin puolelle.

On kuitenkin totisinta totta, että kaikilla työsaroilla uusi sukupolvi alkaa olla jo mukana remmissä. Heillä olisi varmasti paljon uusia ideoita ja työskentelytapoja mielessään. Motivaatiokin on varmasti enemmän kuin kohdallaan.
Vastassa on kuitenkin ikävuosien tuoma toimintatapojen kuilu. Oppivatko vanhat parrat heiltä jotain uutta, vai pitääkö nuorten juippien kangistua kaavoihin aiemmin? Kas, siinäpä kysymys...

"Craic"

Ja kerran vielä Irlantiin... ainakin tässä blogissa.

En ole paljolti kertonut paikallisista pubeista. Täytyy häpeäkseni myöntää, että kävimme niissä suhteellisen vähän. Itse asiassa menimme myös nukkumaan joka ilta suhteellisen varhain. Mutta paikkoina ne olivat hyvin tunnelmallisia. Alan nyt ymmärtää, mitä Suomessa on yritetty hakea baarien sisustuksella... vaikka se ei vielä itsessään riitä. Tarvitaan myös yksi asia sen lisäksi, nimittäin: "Craic" = hyvä meininki (näin vapaasti suomennettuna).

Kuten jo aiemmin on todettu, irlantilaiseen luonteenlaatuun kuuluu myönteinen asenne ja hauskanpito. Heillä se tulee esille lauluina, nauruina tai jopa kujeiluina. Meillä päin yleensä kiroillaan, itketään ja vedetään illan päätteksi jotakuta nakkikioskilla turpaan. Ehkä hieman kärjistin asioita, mutta oletan että ymmärsitte idean.

Kun kysyimme, että miten teillä pyhän Patrickin päivää vietetään, niin vastauksena oli, että silloin monet menevät pubeihin, koska siellä on silloin hyvä CRAIC. Voiko hyvää meininkiä keinotekoisesti luoda? Tuskinpa vain. Vähän harmittaa, ettei reissumme ollut kaksi viikkoa myöhemmin. Silloin olisi varmasti päässyt osalliseksi tuosta Patrickin päivän juhlatunnelmasta.


Vaikuttaa muuten siltä, että Suomi on niitä harvoja maita joissa "baaribyrokratia" vallitsee ja hallitsee. Tämä on varmasti ihan itse keksimäni sana, joten se vaatii hieman selvitystä. Tällä tarkoitan siis esimerkiksi mittalasien käyttöä annostelussa, mutta se voi liittyä myös aukioloaikoihin ja jopa hintoihin. Yleisestihän byrokratian tarkoituksena on taata jokaiselle tasapuolinen ja oikeudenmukainen kohtelu. Se on kohtuullista ja oikein... mutta jotenkin sitä tuntee tunnelman vapautuneemmaksi silloin, kun baarimikko lorottaa jotain juomaa lasiin ilman sen kummempia mittakuppeja ja kippoja...

Epäterve uskonnollisuus

Mainitsin tuossa aiemmin, että terveellisestä uskonnosta on hyötyä ihmisen mielenterveydelle. Mikä sitten on epätervettä uskonnollisuutta, josta ei ole hyötyä, vaan ennemmin haittaa?

Epäterve uskonto ei kunnioita ihmisen vapaata tahtoa. Jäsenyyttä pidetään yllä uhkailemalla tai muuten pelottelemalla. Kirkon jäsenyyden motiivina tulisi olla rakkaus, ei pelko taikka pakko. Epätervettä uskonnollisuutta on myös se, missä ihmistä hyväksikäytetään. Monella ihmisellä voi olla henkisiä ongelmia, jolloin hänen heikkoa tilaansa käytetään hyväksi. Tällöin ihminen ei oikeastaan ajattele vapaasti. Hän todellakin tarvitsisi apua, mutta näitä henkisiä vääristymiä ruokitataan entistä enemmän. En ryhdy nimeämään uskonnollisia ryhmiä joissa tällaisia piirteitä voisi esiintyä. Sen johtopäätöksen voi jokainen itse tehdä.

Venäjällä ihmisiä on alkanut liittyä roomalaiskatoliseen kirkkoon. Erityisesti nuoriso hakeutuu sellaisen kirkon piiriin, jossa asioita pohditaan järjellä. Joku saattaisi sanoa, että eihän uskonasioita ei voi selittää järjellä. Ehkä tämä on osittain totta, mutta järjen käyttö on sallittu myös uskonnossa!

Kirkon toimintaa voidaan perustella järjellisesti, sillä järki ja usko eivät ole vastakohtia. Tässä olisi kyllä ryhdistäytymisen paikka. Monissa kirkoissa ovat järjelliset perustelut unohtuneet ja tukeudutaan siihen vanhaan, mikä on tuttua ja turvallista. Erityisesti nykynuorison mielestä tuo "tuttu ja turvallinen" voi olla hieman tylsää.

Uudistuminen on tarpeen. Se ei tarkoita vanhojen arvojen ja uskonnollisuuden romukoppaan heittämistä. Se kuitenkin tarkoittaa sitä, että uskoa voidaan elävöittää ja löytää siitä sen punainen lanka. Nyt tuntuu siltä, että monia asioita tehdään tavan vuoksi ja punaisesta langasta ei ole tietoakaan.

Papeilla ja muilla kirkon työntekijöillä riittää pään raapimista tämän asian suhteen.

Lapsi ja mieli

Viime launtaina katselin meidän Liisaa, joka katseli järvelle päin miettien selkeästi syntyjä syviä. Ryhdyin miettimään, että mitä 4-vuotiaan päässä oikein liikkuu. En keksinyt muuta, kuin palata omaan lapsuuteen, josta tosin ei ole kuin hajanaisia muistoa.
Kaikki kuitenkin näytti erilaiselta. Pakkanen ja lumi tuoksui erilaiselta ja maistui myös. Kivet ja puut olivat erilaisia. Aikuiset olivat jotenkin erilaisia. Kotona ja ulkona oli tunnelma ja tuoksu, jota ei ole enää aikuisenä löytänyt mistään. Kenties joskus tulee tuulahduksia lapsuudesta, jotka lämmittävät mieltä.

Lapsena oli helppo olla. Kyllä se vaikuttaa siltä, että mitä vanhemmaksi me tulemme, sitä turhemmista asioista me murehdimme. Lapsi ei murehdi, vaan käyttää ainoastaan mielikuvitustaan. Minulla oli hyvä mielikuvitus, mutta sekin on ruvennut ajan mittaan haalistumaan. Kenties sitten vanhuksena löytyy nuo samat tuntemukset ja tuoksut, jotka kuuluivat lapsuuteen. Vanhuuteen ei minulla ole kiire, joka tapauksessa se tulee nopeammin mitä olisi voinut kuvitella.

Vatsataudissa

No niin, saatiin sitten lomalle upea päätös. Vatsa on kipeä kuin mikä ja kuumetta 38,3. En taida mennä vielä huomenna töihin. Sitä on jotenkin unohtanut millaista on sairastaa. Tekis mieli katsoa jotain videota tai lukea, mutta sellaista asentoa en ole vielä löytänyt, että olo olisi mukava. Joten pyörin kuin mankeli olohuoneen sohvalla.
Ihmisen pitäis olla tyytyväinen silloin kun on terve. Tällaiset hetket palauttaa ihmisen maan pinnalle. Jos saan inspiraation, kirjoitan jotain fiksumpaa...

Irlanti ja uskonto

Irlanti on valtaosaltaan roomalaiskatolinen maa. Tämä tuli esille monella tapaa. Tietysti ensimmäisenä pisti silmään kirkot, joita oli lähes joka toisessa kortelissa. Kirkot olivat usein suuria ja vaikuttavan näköisiä.
Myönteistä kirkoissa oli myös se, että käytännössä ne kaikki olivat avoinna ja useassa oli keskellä päivää jumalanpalveluksia, joissa oli myös kansaa paljon. Ainakin minun mieltä tämä lämmitti. Sanokoot kuka tahansa ja mitä tahansa, mutta terve uskonnollisuus on terveen ihmisen merkki. (On olemassa myös epäterveellistä uskontoa, mutta siitä joskus toiste sitten).

Matkamme ajoittui Suureen Paaston, jota luonnollisesti myös Irlannissa vietetään. Yllättäen huomasimme paaston näkyvän myös elokuvateattereissa. Ennen varsinaisen elokuvan alkua tuli n. 15 minuuttia mainoksia, joista yhdessä kehoitettiin laittamaan paastona rahaa johonkin hyväntekeväiskohteeseen. Muutoinkin katukuvassa näki aika ajoin mainoksia, joissa mainittiin paasto ja hyväntekeväisyys. Aika hieno homma!

Katukuvasta puheenollen aikuisviihdepaikkoja ei liiemmin näkynyt. En tiedä, että onnistuimmeko kiertämään määrätynlaiset kadut ihan vahingossa. Uskon ennemmin, että uskonnolla on tässäkin asiassa merkitystä. Samoin irlantilaisten iloinen ja myönteinen elämänasenne voi myös liittyä uskontoon.
Tämä on muuten asia, johon vielä palaan. Sanonpahan jo tässä vaiheessa, että terve uskonnollisuus vaikuttaa myönteisesti ihmisen psyykkiseen tasapainoon ja koko elämänasenteeseen. Oikeat uskovaiset eivät ole hapannaamoja tai fundamentalisteja... he ovat ihmisiä, jotka omaavat hyvin myönteisen elämänasenteen. Ihan niin kuin nuo irlantilaiset...

Irlanti - ihan yleisesti vaan...

Millainen maa Irlanti on?
Yritän olla rehellinen: Ei lähestulkoon harmainta hajua. Olisin hullu, jos väittäisin tietäväni jotain toisen maan kulttuurista 4 päivän vierailun perusteella. Pakko kuitenkin jotain kertoa, muutenhan joku luulee, että olen oikeasti istunut 4 päivää tupakansavuisessa asunnossa katselemassa telkkaria.

Ihmiset ovat todella mukavia. He katsovat silmiin ja hymyilevät. Vaimoni kysyi tietä rautatieasemalle eräältä vanhalta rouvalta. Hän aloitti tiedustelunsa sanoen: "Excuse me?" Johon tämä vanha rouva vastasi: "Yes Dear?" Muutoinkin ihmiset olivat auliita auttamaan jos tilanne sitä vaati. Ystävällinen ilmapiiri loi hyvin kodikkaan olon.
Yleisesti voisi siis sanoa, että ilmapiiri on vapautuneempi ja ystävällisempi kuin Suomessa. Turistina oleminen ei myöskään tuntunut pahalta. Ainahan löytyy maailmalta paikkoja, joissa turistit ovat B-luokan porukkaa, joilta kuuluu vedättää mahdollisimman paljon rahaa. Tätä oloa ei missään vaiheessa syntynyt. Ainakin Dublinissa oli paljon ulkomaalaistaustaista porukkaa. Ehkä tämä osaltaan on auttanut siinä, ettei paikallisilla ole ennakkoasenteita muita kohtaan.

Liikennekultturi on hieman toisenlainen, kuten yllä olevasta kuvasta näkyy. Jalankulkijoille liikkennevalot ovat yhdentekeviä. Jos autoja ei ole lähietäisyydellä, niin yli mennään tukka hulmuten. Tämä vaatii suomalaiselta hieman totuttelua. Meillähän on normaalia seistä tien poskessa useampi minuutti, vaikka tie olisi täysin autio. Yllä oleva kuva on otettu O'Connel streetiltä, jonka keskipisteenä on korkea piikki nimeltä "Spire".

Ruoka on hyvää, suhteellisen edullista ja palvelu pelaa. Pitää nyt tässä heti korjata ennakkoasenteita sen suhteen, että joka paikasta ei saa Fish'n chipsejä. Turha Suomessakaan on pyytää Rossosta tai siitä paremmasta paikasta makkaraperunoita. Grillit ovat sitä varten. Todella hyvän lounaan saa 10 eurolla +juomat siihen päälle. Kauppojen hinnat olivat elintarvikkeiden suhteen hieman halvemmat, jotkin tuotteet olivat ihan meikäläisten hinnoissa. Kosmetiikan ja vaatteiden hintoihin en ota kantaa.

Vaimolle meinasi tulla jo toisena päivänä hätä, kun ei oikeata kahvipaikkaa löytynyt. Kuinka ollakaan minä keksin "hyvän" oikoreitin asemalle ja vajaan tunnin harhailun jälkeen löytyi täysin vahingossa hänelle niin rakas Starbucks. Alla olevassa kuvassa suunnistettaan jo seuraavalle rastille. Pubeista kerron sitten myöhemmin lisää...

Matkustamisen "iloja"

Elossa ja kohta jo kotona Nurmeksessa...

Irlannin reissu meni hyvin ja ajattelinkin tässä muutaman seuraavan päivän aikana kertoa matkakokemuksista. Aloitan kuitenkin kielteisillä asioilla. Tai oikeastaan kysymys ei ole kielteisesitä asioista, vaan siitä, että mitä tilaa niin sitä myös saa.
Ryanair on halpalentoyhtiö, joka lentää Tampereelta Dubliniin. Lentojen perushinta on todella halpa, mutta varausta tehdessä alkaa huomata, että jokainen erillinen asia maksaa. Esim. oikea check in maksaa erikseen, samoin se, jos haluaa nousta koneeseen ensimmäisten joukossa (omia paikkoja ei ole, joten nopeimmat saavat parhaimmat paikat). Sitten ruumaan menevä matkalaukku maksaa, samoin kuin ruoka lennolla. Ryanair on suunnittelemassa myös uutta säästöohjelmaa, jolloin lentokoneen vessaan tulee kolikkoautomaatti. Näppärää, eikös? Paras olla juomatta ennen lentoa :)
Ryanair käyttää myös Dublinin terminaalin D-osaa. Jolloin koneelta kertyi terminaalikäytäviä pitkin varmaan kilometrin kävelymatka varsinaiseen terminaaliin ja matkalaukkujen hakemiseen.

Ryanairista on tehty ihan kirjakin. Paul Kilduff, "RUINAIR - How to be treated like shite in 15 different countries... and still quite like it."

Yllä olevassa kuvassa matkalaukut ovat saapuneet jouhevasti Ryanairin omimaan Tampereen 2 terminaaliin. Meijän laukku oli tipahtanut jo matkalla pois hihnalta.

Kielteisenä asiana mainittakoon vielä turvatarkastukset, jotka ovat arkipäivää tietysti kaikkialla. Minäkin sain kaivella käsimatkatavaralaukun pohjalta sateenvarjon, joka olisi pitänyt laittaa erilleen läpivalaisussa. Jokainen sateenvarjoa lentokoneeseen kantava henkilöhän on potenttiaalinen terroristi. Tuli ihan syyllinen olo, kun naama punaisena sain kaivella laukustani sateenvarjoa. Vaimo tietysti lohdutti, että meidän parhaaksihan tätä kaikkea tehdään. Totta, mutta täytyy myöntää, että terroristit ovat saaneet aikaan maailmassa jo todellisen vainoharhaisuuden ja epäluuloisuuden ilmapiirin, joka tuo mutkia viattoman matkaajan matkustusiloon.

Asuinhuoneisto oli myös yllätys. Tai ei siinä mitään vikaa varsinaisesti ollut. Sen piti olla non smoke huoneisto, mutta edellinen asukas oli kyllä kessutellut olohuoneessa sen verran, ettei siellä pahemmin voinut olla. Telkkarikin oli, mutta satelliittiboxi vaati jonkun tunnussluvuvun, jota ei ikinä löytynyt. Pari käytettyä lasia ja pyyhe kertoivat myös edellisen asukkaan läsnäolosta. Joku kaveri kävi kyllä paikan päällä pahoittelemassa tapahtunutta. He kun eivät voi mitään jos edellinen asukas on kiellosta huolimatta polttanut ja jos siivojatytöt olivat olleet hieman huolimattomia. Onneksi kaikki oli maksettu etukäteen, niin hyvitystä hintaan ei enää saatu. Kivaa, eikös?

Mutta lopulta kysymys on asenteesta. Huoneisto oli ihan hyvällä paikalla. Ja kukas nyt tulee Dubliniin asti katsomaan telkkaria, kun ei sitä kotonakaan ole. Kyllähän luxus-palveluakin saa, mutta siitä pitää maksaa hieman enemmän. Tai ainakin löytää oikeat paikat. Internetin kuvan perusteella ei osannut päätellä, että huoneistossa haisi niin pahasti tupakalle.

Mutta kuten jo alussa sanoin. Tässä olivat oikeastaan ne huonot puolet. Hyviä puolia on sitäkin enemmän ja niistä aion kohta kertoa lisää. Kuvien kera tietty.