On hyvä oppia näkemään itsessänsä asioita, jotka ovat kaukana täydellisyydestä. Paljon huolestuttavampi on se tila, jossa ihminen kuvittelee olevansa kaiken tietämyksen huipulla. En usko, että on edes olemassa jotain kattoa oppimiselle. Ylpeys voi kyllä rakentaa tällaisen katon, jossa ihminen pitää itseään täydellisenä. Uusien asioiden oppimisen paradoksi on varmaan siinä, että ne jotka sitä eniten tarvitsevat, eivät osaa sitä janota.
Mutta jos nyt jatkan oman epätäydellisyyteni kehumista, niin alan myös ylpistyä... parempi lopettaa ajoissa.
Reissu oli siltäkin osin mukava, että tapasi taas suuren joukon ihmisiä, jotka ovat samassa veneessä. Pappeja, jotka painivat tismalleen samojen haasteiden kanssa. Nurmeksessa olen pitkälti yksin oman työni kanssa. Vertaistukea ei omalta paikkakunnalta livenä löydy.
On aina yhtä huvittavaa huomata, että pappien kokoontuessa yhteen alkaa tervehdysten ja ensikuulumisten vaihdon jälkeen armoton vuodatus. Kilvan kerrotaan kuinka raskasta tämä työ välillä tuntuu olevan. Ei se sitä tarkoita, että papin työ olisi jatkuvasti niin raskasta taikka kurjaa. Kysymys on siitä, että toinen pappi vain on niin hyvä varaventtiili, jolle voi pitkästä aikaa vuodattaa työelämän ilot ja surut. Eihän kaikkea nyt oman perheenkään niskaan voi kaataa?
Nyt ainakin on hyvä mieli... ja sehän on hyvä, eikös vain?
Yhteisen kokoontumisen lomassa valistuneet isät nauttivat jälkiruokaa luostarin ruokasalissa.
