Vieläkin minulta kysytään, että oliko shokki muuttaa tänne päin Suomea asumaan. Olen melko suorilta vastannut siihen, että "Ei ollenkaan." Tosin, en ole yhtäkkiä tänne muuttanutkaan. Vuonna 1996 muutin Joensuuhun ja sitten vasta vuonna 2005 muutin tänne Nurmekseen. Eli voidaan sanoa, että olen varovasti hivuttautunut tänne puolelle maailmaa, maaseudun rauhaan.
Ei se tietenkään ollut helppoa muuttaa paikkakunnalle, josta ei käytännössä ollut mitään tietoa. Suurin suru muuttaessa oli se, että monet kaverit jäivät Joensuuhun, sinne reilun 130 kilometrin päähän. Siinä sitä sitten oltiin vaimo ja minä, vajaan 2 vuotiaan tytön sekä sylivauvan kanssa Nurmeksessa. Ensimmäinen asuntokin oli turvallisesti vajaan 10 kilometrin päässe keskustasta, ettei nyt turhaan tarvinnut ihmisten ilmoille tai maitokauppaan mennä. Ne olivat kyllä outoja aikoja.
Nyt täytyy todeta, että ajat ovat muuttuneet. Sanotaan, että elämä soljuu hiljaisesti ja kaikessa rauhassa eteenpäin. Täällä ei tunneta sanaa kiire. Sen huomaa esimerkiksi kaupoissa. Kauppiaan ja asiakkaan välillä on todellista vuorovaikutusta. Kuulumiset vaihdetaan ja puhutaan niitä näitä, jonoa saattaa tulla, mutta kenelläkään ei ole sellaista hoppua. Kauppaa tehdään perusteellisesti alusta loppuun. Minulle oli järkytys mennä Jyväskylään, jossa minua palveltiin kaupassa niin, ettei myyjä edes katsonut kunnolla silmiin, saatikka puhunut minulle. Outoa!
Olo ei ole täydellisen kotoisa vieläkään, mutta viihdyn täällä hyvin ja ihmiset ovat mukavia. Kaipaan edelleen kavereita, mutta enimmäkseenhän tässä perheen parissa joka tapauksessa ollaan. Kyllähän ne ihmiset asuvat isommissakin kaupungeissa ja saattavat silti olla eristyksissä muista... se kuulostaa oikeasti oudolta. Maalla on hyvätkin puolensa...
