Mikä palkitsee kirkollisen alan työntekijää?
Varmasti positiivinen palaute ja se, että huomaa ihmisten arvostavan tätä työtä. Miten sitten suhtautua siihen, kun kirkot eivät ole enää ääriään myöten täynnä? Tätä ilmiötä ei niin huomaa kasvukeskuksissa, mutta on paljon paikkoja, joissa kirkossa kävijöitten määrä jatkaa tasaista laskua.
Ensin ajattelin, että vika on minussa. Mutta hiljalleen tajusin, että kysymys on suuremmista voimista, joihin yksittäinen pappi ei voi olla syyllinen. Totta kai pappi pystyy suuresti myötävaikuttamaan kaikkeen, mutta tässä tapauksessa haaste on todella suuri.
Mistä sitten on oikein kysymys?
Edesmennyt isä Alexander Schmemann päätteli jumalanpalveluksen merkityksen hämärtymisen johtuvan maallistumisesta. Hän on maininnut tästä seuraavasti:
”Väitän, että maallistuminen on ennen kaikkea jumalanpalveluksen kieltämistä. Korostan: ei ole kysymys Jumalan olemassaolon, ei eräänlaisen tuonpuoleisuuden eikä siis jonkinlaisen uskonnon kieltämisestä. Jos sekularismi teologisesti sanoen on harhaoppi, niin se on ensisijaisesti harhaoppi ihmisestä. Se kieltää sen, että ihminen Jumalaa palveleva olento, homo adorans, jolle jumalanpalvelus on olennainen asia, joka on hänen ihmisyytensä sekä edellytys että toteutus.” (Schmemann, A. Maailman elämän edestä, 1974, s.140)
Maallistuminen! Se ei ole enää jokin merkityksen sana, vaan se todellakin kuvaa hengellistä passiivisuutta. Siihen sisältyy myös taloudellisen hyödyn tavoittelu ja itsekeskeinen ajattelu. Maallistuminen on vertauskuvallisesti kuin joen virta, joka kuljettaa ihmisiä mukanaan. Kirkon aktiiviset jäsenet sen sijaa istuvat veneessä ja soutavat vastavirtaan. Miksi ihmeessä sitä ei voisi sitten mennä virran mukana?
Nooh... kun tarpeeksi pitkään on mennyt myötävirtaan, niin vauhti alkaa kiihtyä ja vastassa on vesiputous. Ei ole sanottu, että pieni ihminen kestää sellaista kyytiä. Maallistuminen voi siis näyttää harmittomalta ilmiöltä, mutta siihen sisältyy paljon riskejä, jotka alkavat vasta hiljalleen paljastumaan meille.
