Ensimmäinen tietokoneeni oli Commodore 64. Sain sen lahjaksi pitkän pyytämisen tuloksena ollessani noin 13-vuotias. Sitten alkoikin pelien keräily ja aika kului rattoisasti yksin ja kavereitten kanssa pelaillessa. Olisin toivonut itselleni Amigaa, mutta sitä en lopulta ikinä saanut.
Muuttaessani Joensuuhun opiskelemaan ostin itselleni ensimmäisen PC:n. Ihan vain kirjoituskoneeksi, mutta ajan mittaan sitä tuli päivitettyä yhä paremmaksi ja paremmaksi koneeksi. Huomasin, että koneella käytetty aika oli yleensä kaikkea muuta kuin kirjoittelu. Uskaltaisin jopati väittää, että olisin saattanut valmistua jopati nopeammin, ellen olisi niin paljoa sillä pelaillut.
Nyt sitten olen alkanut kasvaa aikuiseksi ja pelailut ovat jääneet vähemmälle. Nyt sopiikin kysyä, että miksi sitä tuli pelailtua niin paljon? Heti aluksi voisi puolustautua, että oppihan siinä ohessa tietämään yhtä jos sun toista tietokoneista, joten ei se kaikki aika hukkaan mennyt mutta...miksi?
Se on varmasti ollut ajanvietettä, mutta onko siinä ollut tarkoitus myös paeta todellisuutta? Onko ihminen halunnut pelailemalla toteuttaa myös, jotain salaisia haaveita? Kukapa pojankloppi ei haluaisi olla suuri sankari: ritari tai sotilas, joka kukistaa kaikki pahikset?
Pelit ovat tietysti myös bisnestä. Nehän on tehty nimenomaan sillä periaatteella, että niihin jäisi mahdollisimman pahasti koukkuun. Pakko myöntää, että siinä on hyvin onnistuttu.
Mutta kolikolla on myös vielä valitettavampi kääntöpuolensa. Ollaanko jo päästy siihen pisteeseen, että pelit eivät ole enää pelkkää viihdettä, vaan joidenkin ihmisten todellista arkielämää? Johtuuko nuorten väkivaltainen käytös osittain siitä, että mallia on saatu enemmän kuin tarpeeksi peleistä ja elokuvista? Todellisuuden rajat ovat alkaneet kenties monella hämärtyä. Pelottavaa ja hyvin totta.
Kyllä meidän pitäisi tarkkaan miettiä, että kuinka paljon aikaa käytetään pelien parissa ja minkä luonteisia nuo pelit ovat. Ne voivat olla hyvääkin ajanvietettä ja tehokas keino resetoida aivot harmaasta arjesta. Mutta siinä vaiheessa kun tietokone säätelee täysin elämisen rytmiä, niin silloin pitäisi jo hälytyskellojen alkaa soida.
Blogien kirjoittelu ja Facebook taitavat onneksi olla pieni paha tässä kokonaisuudessa. Tai ainakin tällä tavoin yritän lohduttaa itseäni, kun nytkin parasta aikaa istun rakkaan koneeni ääressä.
