Tässä olen pari päivää oltu yksinään kotona käkkimässä. Tai ei nyt tietenkään koko ajan kotona, sillä on tässä töitäkin tehty. Onhan tämä vaihtelua, mutta täytyy kyllä myöntää, että sitä ei enää jaksa loputtomasti olla täällä omissa oloissa. Jaksoin katsoa pari jaksoa Fry & Laurieta ja sitten yhden Star Trekin ja siihen se oikeastaan jäikin. Tässä Macissa ei ole käytännössä mitään hyviä pelejä ja selainpelejä ei ole tarkoitettu pitkäaikaiseen yhtämittaiseen näpertelyyn. Eli pelata en viitsinyt.
Työjutuillekaan en saanut hirmuisen suurta inspiraatiota. Ilmeisesti osaan jo paremmin työskennellä silloin, kun pitää vähä väliä hättyytellä lapsia pois jaloista. Outoa, eikös?
Harmi kun täällä Nurmeksessa ei ole oman ikäisiä kavereita, joiden kanssa voisi hengailla. Tässä on vain pakko myöntää se tosiasia, että olen perheellinen mies (vaimo on muistuttanut tästä siitä lähtien kun menimme naimisiin). Onhan se tiedetty jo pitemmän aikaa, mutta ilmeisesti viime talvi on mennyt niin tiiviisti yhdessä kera vaimon ja lasten, että tällainen parin päivän yksinolo on ollut suorastaan shokki.
Asia korjaantuu onneksi tänään... ja sitten kun olen 5 minuuttia katsonut lasten päättymätöntä mekastusta, niin en voi muuta kuin ihmetellä, että olen mennyt kirjoittamaan jotain tämänkaltaista tänne. Ihmeellinen on elämä...
