Krysostomosta lainaten...

Palautan seuraavan linkin kautta teidät vuoden takaiseen blogitekstiin, jossa on vaatimaton käännökseni pyhän Johannes Krysostomoksen jouluhomiliasta LINKKI

Kiitän kaikkia siitä, että olette jaksaneet seurata minun ajatuksiani kuluneen vuoden ajan.

Toivon teille kaikille siunattua Vapahtajan syntymäjuhlaa.

Luovuutta ja kohtaamisia

Pienen hiljaisen hetken jälkeen päässäni liikkuu taas sen verran asioita, että pystyn laittamaan niitä tänne teidän kaikkien iloksi. Itse asiassa nyt olisi hyvä tilaisuus kertoa siitä, että luovuus ja into kirjoittaa näyttäisi välillä olevan hieman hukassa. Syitä tähän voi olla esimerkiksi kiire ja väsymys. Mikäli tästä huolimatta haluaa väkisin tuottaa jotain tekstiä, niin seurauksena voi olla mitäänsanomatonta raapustusta tai vanhojen asioiden toistoa.

Kyse ei ole pelkästään tästä blogista, sillä esimerkiksi opetustyössä vanhojen asioiden toisto alkaa puuduttamaan sekä kuuliakuntaa että itse puhujaa. Kiireisen viikon jälkeen papilla voi olla suuri kiusaus kaivaa esille muutaman vuoden takainen opetuspuhe, jonka voi mukavasti uudelleenkäyttää. Se ei ole varmasti mikään suuri synti, mutta jos tästä tulee enemmmän sääntö kuin poikkeus, niin silloin kaikki ei ole kohdallaan.

Luovuus ja uusien asioiden löytäminen innostaa ja näitä uusia asioita haluaa innolla jakaa myös  muille. Kyllä niitäkin kommentteja olen kuullut, että joillakin papeilla näyttää olevan aikaa kirjoitella blogeja, kun pitäisi keskittyä itse työhön. Omaa raapusteluani en kuitenkaan koe sellaisena asiana, joka veisi aikaa varsinaiselta työltäni, sillä blogikirjoitukset ovat pikemminkin "ylitsevuotavan maljan" sivutuotetta, joka on (onneksi) saanut kirjallisen muodon. Omalta kohdalta pitää ainakin sanoa, että silloin kun blogikirjoitusta syntyy, niin töissäkin menee lujaa ja se on kuulkaas hyvä merkki.

Nämä tuotokset taas perustuvat havaintoihin taas sitten liikkeelle paneva voima on suoranainen turhautuminen, jolloin blogi toimii ukkosenjohdattimena. Vanhoja blogikirjoituksia selaillessa huomaa kirjoittaneensa joitakin asioita aika jyrkästikin ja kiihtyneessä mielentilassa. En ole ryhtynyt näitä juttua pyyhkimään, koska se olisi vähän sama kuin repisi omasta päiväkirjasta sivuja irti. Ehkä vuosia myöhemmin saman asian voi ilmaista hieman viisaammin, joten kyllähän vanhojakin asioita voi toistaa.

Mutta ei minun oikeastaan tästä edes pitänyt kirjoittaa, vaan aiheena piti olla kohtaamiset.
Olen joskus maininnutkin siitä, että papin työssä sitä parasta antia ovat jumalanpalvelukset ja nämä kohtaamiset. Me pystymme oppimaan todella paljon muilta ihmisiltä. Pidän itseäni etuoikeutettuna siinä mielessä, että pääsen tilaisuuksiin jossa näen uusia ihmisiä ja kuulen tarinoita, joita en muuten olisi mitenkään voinut kuulla.

Erityisen koskettavia ovat esimerkiksi muistotilaisuudet, joissa poisnukkuneen ihmisen elämäntyö avautuu aivan uudella tavalla aivan tavanomaisen pöytäkeskustelun tai läheisen pitämän muistopuheen myötä. Näin joulun alla minulla on ollut mahdollisuus osallistua myös veteraanien joulujuhliin, joiden kautta oppii edes vähäisessä määrin käsittämään sitä, että kuinka arvokas asia itsenäisyys on ja miten kovan hinnan vanhemmat sukupolvet ovat siitä maksaneet. Näitä asioita ei oppikirjojen kautta voi kertakaikkiaan käsittää.

Tässä kaikessa piilee oikeastaan nykyisen elämänmenomme sudenkuoppa. Persoonalliset kohtaamiset ovat alkaneet vähentymään ja pidämme yhteyttä muihin ihmiseen yhä enemmän tietotekniikan avulla. Ennen muinoin vanhempi sukupolvi opetti nuorempia ja elämänkokemus ja viisaus siirtyivät isovanhemmilta ja vanhemmilta lapsille juuri kohtaamisten kautta. Nykyinen kiireinen elämänmeno ja sen tuoma väsymys eivät pelkästään tapa luovuutta, vaan ne estävät meitä kohtaamasta muita ihmisiä. Tätä tapahtuu jo kodeissakin. Vanhemmat ovat kotona lastensa kanssa, mutta todellisuudessa he eivät ole läsnä.

Tuleva joulujuhla on nykyisin hyvin kaupallista. Mutta on siinä edelleen hyviäkin puolia. Yksi tärkeä asia on se, että ihmiset antavat jouluna enemmän aikaa näille kohtaamisille. Monesti nämä kohtaamiset ovat tiiviisti suvun sisäisiä, mutta tästä huolimatta se on hyvä asia. Joulu on pyhä, jolloin monet hoitokodeissa olevat vanhuksetkin saavat viettää aikaansa läheistensä kanssa kotona. Kaikki nämä todelliset kohtaamiset voittavat tavalliset aineelliset joululahjat.

Nykyinen elämänmeno on tuonut mukanaan kiireen ja väsymyksen. Tämä on siinä mielessä outoa, sillä kello tikittää aivan yhtä nopeasti kuin vaikkapa 50 vuotta siiten. Kiire on osoittain näennäistä mutta toki myös todellista. Mikäli me emme opi hiljentämään vauhtia ja kohtaamaan muita ihmisiä niin me ja lapsemme joutuvat maksamaan siitä aivan liian kovan hinnan. Tässä on meille jokaiselle pohdittavaa.

"Hei tonttu-ukot hyppikää"

Mistä mieleeni juolahti otsikossa oleva joululaulun pätkä?

Muistan joskus selailleeni seurakunnan holvissa vanhoja paimenkirjeitä ja mieleeni jäi elävästi juuri tämä kohta. Viittaus kyseiseen joululauluun löytyi 7.11.1995 päivätystä kirjeestä, jonka silloinen Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Johannes osoitti hiippakuntansa kirkkoherroille. Ajattelin lainata teille edesmenneen esipaimenen kirjettä:

"Kristus on keskellämme!
Olemme kohta siirtymässä joulupaastoon ja huomiotani on kiinnitetty siihen, että meillä kasvavassa määrin järjestetään seurakunnissakin luterilaisten seurakuntien tavan mukaisia ns. pikkujouluja. Ympäristön ja suomalaisen tavan vaikutus on niin suuri, että olisi vaikeata ja ehkä ongelmallistakin pyrkiä tällainen käytäntö kokonaan torjumaan. Kehotan kuitenkin teitä kaikkia mahdollisuuksien mukaan huolehtimaan siitä, että kun kyseisiä ohjelmia järjestetään, tulisi niitten yhteydessä kuitenkin sopivalla tavalla puhua myös joulupaastosta ja antaa juhlalle paremmin pyhään syntymäjuhlaan valmistautumisen sävy kuin "hei tonttu-ukot hyppikää"-ohjelma.

Siunausta joulupaastolle ja koko elämällenne toivottaen

Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Johannes"


Ja tottahan tämä on. Me järjestämme varmasti lähes kaikissa seurakunnissa joulun alla pieniä joulujuhlia sunnuntain kirkkokahvien yhteydessä. Tämä on selvää jo siitä syystä etteivät ihmiset itse joulunpyhinä tai niitä edeltävinä päivinä ehdi osallistua seurakunnallisiin juhlallisuuksiin omien kotiaskareiden ja juhlien vuoksi.

Tulevan Kristuksen syntymäjuhlan viettämistä saa ja tuleekin julistaa, sillä tämä tapahtuu jo jumalanpalveluksissa reilusti ennen joulua, kun aamupalveluksissa kuulemme joulukanonin sanat "Kristus syntyy Kiittäkää…" Ilon saa siis jossain mielessä ottaa irti jo etukäteen, vaikka eletäänkin joulupaaston aikaa.

Tässä kaikessa onkin kyse enemmän joulun valmistusajan sisällöstä ja tietenkin siitä tosiasiasta, että pikkujoulut eivät ole hyvä syy katkaista joulupaastoa. Nurmeksen seurakunnasta voin sen verran kertoa, että tänä vuonna joka paikkakunnalla on joulukuussa hieman juhlallisemmat kirkkokahvit ja monesti myös myyjäiset. Tästä huolimatta ohjelma on pyritty säilyttämään mahdollisimman ortodoksisena. Oivan mahdollisuuden tähän hyvään ohjelmaan tarjoavat esimerkiksi "koljadat", nuo ortodoksiseen perinteeseen hyvin istuvat joululaulut, jotka Maria Takala - Roszczenko on tuonut meille Suomeen. (Monia vuosia Marialle väitöskirjan ja seminaarin opettajan sijaisuuden johdosta LINKKI).

Meillä on varmasti monessa paikassa vielä käyttämättömänä voimavarana Teofania (Herran kasteen juhla, Loppiainen), josta voisi tehdä seurakunnissa sen kunnollisen joulujuhlan. Teofania kuuluu joulun juhlakauteen ja kuitenkaan siitä ei ole muodostunut sellaista perheen sisäistä (yksityistä) juhlaa etteivätkö ihmiset voisi tulla seurakuntaan sitä kaikessa rauhassa juhlimaan. Kaiken lisäksi joulupaasto on jäänyt jo taakse ja seurakunnassakin saa tarjoilla muutakin kuin paastoruokaa. (Saa nyt nähdä, että kuinka pitkään Loppianen säilyy vapaa-päivänä. Siitä voin vuodattaa ihan oman vuodatuksen joskus myöhemmin).


Kristuksen syntymäjuhlaan valmistautuminen on alkanut kaikin puolin sisällöllisesti hämärtymään. Itse juhlan päähenkilö on jo jäänyt unholaan ihan tavallisesta katukuvastakin ja mainosten ja koristeiden teemana näyttää olevan juuri tuo "Hei tonttu-ukot hyppikää". Tontuista on aika vaikea vetää yhtymäkohtaa meidän Vapahtajaamme.

Mutta tämä edellä oleva toteamukseni ei ole tuulesta temmattu. Koettakaapas etsiä kaupasta esimerkiksi joulukalenteria, jonka aiheena olisi Jeesus, enkelit, paimenet tai tietäjät. Voi olla aika työn ja tuskan takana. Samoilla linjoilla ollaan kohta joulukorttienkin kanssa. Kuinka paljon niissä on enää kristillistä sisältöä.

Tonttujen ja porojen ja kauniiden joulukuusten keskellä me emme saisi unohtaa itse päivänsankaria, eli Kristusta. Monissa maissa tätä seikkaa ei ole unohdettu. Esimerkiksi Saksassa monilla joulumarkkinoilla Kristus tulee tavalla tai toisella esille. Ja ottakaa huomioon, että juuri Saksassa on paljon maahanmuuttajia, jotka eivät koe näitä kristillisiä piirteitä mitenkään loukkaavina.

Kuva saksalaisesta puusepän joulumarkkinahyllystä.

Tässä kojussa ei myydä Jeesus-aiheisia koristeita, mutta risti löytyy silti seinältä.

Minä edelleen hämmästelen sitä, että mikä on saanut meidät suomalaiset häpeämään kristillisiä juuriamme niin, että ne täytyy  peittää joka paikasta ja neutralisoida joulun sanoma sellaiseksi, että jäljellä ei ole kohta muuta kuin ne hyppivät tonttu-ukot.

Tässä me voimmekin ryhdistäytyä ja taistella valtavirtaa vastaan. Lähetetään edelleen niin kristillisiä joulukortteja ja muistetaan toivottaa läheisellemme hyvää ja siunattua Vapahtajan syntymäjuhlaa. Ja pidetään sellaisia jouluunvalmistautumisjuhlia, joissa noudatamme noita hyviä kristillisiä periaatteita. Muutenhan muut kristityt alkavat pitää meitän täysin tonttuina.

Suuret pidot (opetuspuhe)

Laitan tähän seuraavaksi erään sunnuntain opetuspuheen muutaman vuoden takaa...

Kristuksen on kertonut vertauksen miehestä, joka järjesti suuret pidot. (Luuk. 14:16-24) Kun kaikki oli valmiina, niin hän lähetti palvelijansa hakemaan kutsuvieraat paikalle. Nämä kuitenkin kieltäytyivät toinen toisensa jälkeen vedoten erilaisiin tekosyihin.
Kun palvelijat palasivat takaisin ilman vieraita, niin isäntä lähetti heidät hakemaan pitoihin ihmisiä katujen ja torien laidoilta ja tämän lisäksi vielä kauempaakin maanteille ja kylien kujille. Vertaus päättyy pelottavaan toteamukseen siitä, että nuo tulematta jättäneet eivät pääse pitopöytään. 
-"Monet ovat kutsuttuja, mutta harvat valittuja."

Kukaan ei voi kiistää sitä, etteikö meitä olisi kutsuttu Jumalan yhteyteen. Jos muistelemme luomiskertomusta, niin huomaamme, että alunperin ihmisen paikka oli olla kiinteässä yhteydessä Jumalaan. Syntiinlankeemus erotti ihmisen tuosta kiinteästä yhteydestä, mutta luontainen kaipaus kohti Jumalaa on säilynyt.

Eikä Jumala ole kääntänyt selkäänsä meille. Valmistaudumme juuri Kristuksen syntymäjuhlaan. Mikä voisi sen suuremmalla tavalla kertoa siitä, kuinka paljon Jumala meitä ihmisiä rakastaa. Hänhän lähetti Ainokaisen Poikansa meidän ihmisten keskelle, jotta meillä olisi tie pelastukseen. Tästä pyhä Johannes Krysostomos sanoo joulusaarnassaan seuraavasti:

”Jotta tullessaan meidän keskellemme, hän voisi opettaa ja opettamalla johdattaa meidät kädestä pitäen tuntemaan asioita joita ihminen ei voi nähdä. Sillä ihmiset uskovat silmien olevan luotettavampia kuin korvat ja he epäilevät sitä, mitä he eivät näe. Niinpä hän on sallinut näyttää itsensä ruumiillisena, jotta Hän voisi poistaa kaikki epäilykset.”

Mutta vaikka Kristus tuli ihmisten keskelle, julisti Jumalan Evankeliumin ilosanomaa, antoi meille esimerkin rakkaudesta, nöyryydestä ja kärsivällisyydestä sekä lopulta antoi henkensä lunastaakseen meidät, niin siitä huolimatta kaikki eivät halua Jumalan yhteyteen.
Mistä tämä kertoo?

Se kertoo siitä, että ihmisellä on kaikkea maallista niin paljon ympärillään, että hän ei osaa arvostaa niitä hengellisiä rikkauksia, joita Kristus on kehottanut keräämään taivasten valtakuntaan.

Tähän liittyen ihmisillä on edelleen suuri kiusaus toimia niin kuin vertauksen ensimmäisinä kutsutut, jotka toinen toisensa perään kieltäytyivät kutsusta. Lyhyesti voisi todeta, että näillä oli "parempaa tekemistä".
Tämän päivän elämää leimaa hyvin vahvasti tuo jatkuva tekeminen ja suoranainen kiirehtiminen. Meidän täytyy suorittaa erinäisiä asioita toinen toisensa jälkeen. Vapaa-aikakin voi olla tuolloin suorittamista, jonka täytyy edetä tietyn kaavan mukaan.

Tällaiseen elämään meitä kannustaa se ajattelu, että kaikesta on saatava mahdollisimman suuri taloudellinen hyöty irti. Tämän vuoksi aikaa ei kerta kaikkiaan voi käyttää muuhun.
Mutta kaikella on hintansa. Me niitämme sitä, mitä olemme kylväneet. Jos me omassa elämässämme ainoastaan suoritamme asioita, annamme pois aikaamme sekä voimiamme tai  otamme päällemme suuria taakkoja, niin toki se vaatii veronsa. Ihmisen henkinen tasapaino alkaa järkkyä. Se voi järkkyä niinkin paljon, että ihminen tekee pahaa itselleen ja lähimmäisilleen. Tästä kertovat karua kieltä uutisten otsikot.

Mitä meidän sitten pitäisi tehdä?
Totta kai meidän tulee tehdä työtä ja hoitaa päivittäiset tehtävämme. Meidän tulisi kuitenkin antaa aikaa itsellemme, jotta voisimme palvella Jumalaa ja lähimmäisiämme. Kristus itse vetäytyi aika ajoin erämaahan rukoilemaan. Hänkään ei jatkuvasti kiirehtinyt taikka suorittanut.

Me tarvitsemme myös aikaa hiljentymiseen. Erityisesti nyt, kun lähestymme suurta juhlaa, niin sielumme lähes tulkoon huutaa tuota rauhaa ja hiljentymistä. Meillä on monia tapoja hakea tuota rauhaa ja hiljaisuutta, mutta viime kädessä Jumala on se, joka parhaiten pystyy vastaamaan meidän rauhattomuuteemme. Muistammeko, mitä Kristus sanoi Martalle?
"Martta, Martta, sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista. Vain yksi on tarpeen. Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois." (Luuk. 10:41-42)

Rukoileminen on hiljentymistä ja rauhoittumista. Meidän tulisi käyttää mahdollisimman paljon aikaamme rukoukseen, joka pystyy vastaamaan meidän rauhattomuuteemme monta kertaa paremmin kuin mikään television saippuasarjoista. Aikaa tulisi antaa myös lähimmäisillemme. Tänä päivänä erityisesti perheet kärsivät tästä rauhattomuudesta ja suorittamisen kulttuurista. Kuinka paljon ihmiset antavat todellista aikaa lapsilleen? Tätä rauhattomuuden ja suorittamisen kulttuuria ei varmasti hillitse se, että kauppoja ja liikekeskuksia pidetään auki kohta ympäri vuorokauden.

Jos ihmiset laiminlyövät ajan antamisen itselleen ja Jumalalle, niin oma hengellinen hyvinvointi kärsii. Jos ihmiset laiminlyövät vielä lähimmäisensäkin, niin silloin siitä kärsii yhä useampi.
Kristuksen syntymäjuhla on jo hyvin lähellä. Sen sanomassa korostuu rauha ja se, että osaisimme kuitenkin oikealla kiirehtiä Kristuksen luokse, joka antaa lohdutuksen meidän pahaan oloomme. Me emme lopulta voi saavuttaa mitään pysyvää hyvää ellemme kulje Jumalaa kohti. Vaikeaa tämä ei ole, sillä meitä on kutsuttu Kristuksen yhteyteen jo 2000 vuoden ajan. Alkaen paimenista ja tietäjistä.
Jälleen kerran on itsestämme kiinni, miten vastaamme tuohon kutsuun. Tosiasia on, että "Monet ovat kutsuttuja, mutta harvat valittuja."

Raha!

Tarvitsemme rahaa kaikkialla, sillä elämälle välttämätöntä ei voi saada ilman rahaa.
Raha ei ole pelkästään kahisevaa ja kilisevää taskussa tai lompakossa, vaan se on myös joukko numeroita, jotka esimerkiksi yhdellä kortinvingutuksella siirtyvät tililtä toiselle. Rahanarvoista on  myös kaikki omaisuus, joka voi olla irtaimistoa, osakkeita, metsää, keräilyesineitä, tai käytännössä ihan mitä tahansa.

Rahaa tarvitaan kaikkeen elämälle välttämättömään ja myös niihin hetkiin, jolloin ihminen haluaa hieman hemmotella itseään.

Raha ei itsessään ole pahaa, vaan pahaa on ihmisen asenne ja suhde rahaan. Millaiseksi me miellämme rahan ja omaisuuden ja sen, että miten sitä pitäisi käyttää?
Mikä tahansa on tietysti vaarallista ja suoraan sanottuna pahaa, jos siihen syntyy kieroutunut riippuvaisuussuhde.
Jos tuhannesta ihmisestä yksi on rahanahne, niin silloin ongelma on jo olemassa. Tämä yksi ihminen ei näet luovuta, ennen kuin hän saa itselleen kaikkien muiden rahat. Ja kyllä tähän maailmaan näitä rahanahneita ihmisiä mahtuu. Tilaisuus tekee varkaan ja yhtä lailla valta ja asema saa ihmisestä ahneen. Toki ihminen voi olla luonnostaan pihi, vaikka hänellä ei olisikaan valtaa, mutta sitten kyse on enemmän näistä "laihialaisvitseihin" liittyvästä toiminnasta.

Raha ja hyvinvointi mielletään pariksi, jossa toista ei voi olla ilman toista. Mutta onko todella näin? Yksilön hyvinvoinnista ei voi olla lopulta kysymys, jos katsotaan tätä jatkuvaa irtisanomisten määrää. Ja irtisanominen on tietysti välttämätöntä kannattavuuden vuoksi. Yli puolet uutisista taitaa tätä nykyä liittyä jollain tavalla talouteen ja yritysten kannattavuuteen. Jatkuvasti joko voivotellaan tai sitten kehutaan sitä, että kuinka monta prosenttia jonkin yrityksen tulos on muuttunut edelliskauteen verrattuna. Ja oikeutettuahan on potkia ihmisiä pois, jos homma ei kannata. Kilpailu on niin kovaa, että tämä on ainoa vaihtoehto yrittää muuttaa toiminta kannattavaksi.

Kilpailu! - Se yrittää olla hieman kauniimpi nimi rahanahneudelle, mutta samasta asiastahan siinä on kysymys. Mutta tämä kilpailu ja kannattavuuden maksimointi ovat suoraan sanottuna neuroottista touhua, jossa ei ole olemassa rajoja.
Mutta kyllä rajat ovat olemassa, vaikkei niitä heti näy. Luonto pystyy antamaan vain tietyn määrän luonnonvaroja ja kantamaan vain tiettyyn pisteeseen saakka saasteita ja myrkkyjä. Myöskään ihmisen jaksaminen ja työkyky on tietyssä mielessä rajallista. Tällä nykyisellä touhulla meillä on parinkymmenen vuoden kuluttua suunnaton määrä ihmisiä sairaseläkkeellä loppuunpalamisen vuoksi. Tietysti silloin eläkeikä on jo varmaan 70 vuoden paremmalla puolella, jolloin voidaan puristaa viimeiset mehut pois niiltä, jotka vielä jostain kumman syystä kykenevät työskentelemään.

Mitä pieni ihminen voi sitten tehdä näiden suurien voimien edessä? Suomalaiset ovat sen verran passiivista sakkia, että suuria mielenosoituksia taloudellisten epäoikeudenmukaisuuksien vuoksi on turha odottaa. Jos sitä taas pieni yksilö heittäytyy höveliksi rahan suhteen, niin aina löytyy niitä, jotka käyttävät tilaisuutta hyväksi ja lypsävät pois turhat rahat.

Mutta omaa asennetta voi kuitenkin muuttaa. Mikä on lopulta meille tärkeää ja tarpeellista ja mikä taas ei? Mittaammeko kaiken rahassa ja pihistelemme jossain asiassa, kun taas johonkin muuhun sitä voi kaataa loputtomasti?
Mieleeni palautuu muutaman vuoden takainen tapaus ostosreissusta. Vaimoni halusi tehdä lapsille pannukakkuja, joihin tulisi vaahterasiirappia päälle. Katsoin vaahterasiirapin hintaa ja totesin, että noin kallista tuotetta emme kyllä laita ostoskärryymme. Hetken kuluttua kuljin oluthyllylle ja nakkasin pari isoa tölkkiä olutta ostoskärryyn miettimättä asiaa sen enempää. En tiedä mikä minuun tuli, mutta hetken kuluttua pysähdyin ja totesin, että aikuisten olueeseen näemmä aina riittää rahaa, mutta lasten oli tyytyminen sokeriin pannukakkujen kanssa. Oluet vaihtuivat vaahterasiirappiin. Tästä teosta olen edelleen ylpeä, sillä ainakin kerran elämässä on todeistettavasti lasten edut käyneet omien etujen edelle.

Mutta tästähän lopulta on kysymys myös rahassa. Mikä on tärkeää ja mikä ei? Kenen eduista on kysymys. Onko kysymys minun oluesta ja "hyvinvoinnista" vai siitä, että lapsilla olisi mukavampaa. Saavatko firmoissa johtohenkilöt tyydytyksen bonuksista, vai tulisiko heille lopulta parempi mieli siitä, että työntekijät saisivat jotain hyvää (kuten vaahterasiirappia) pannukakkujen päälle?

Ja jos tätä kaikkea ajattelee laajemmin, niin paljonko me olemme lopulta valmiita laittamaan hyväntekeväisyyteen, jossa muiden etu käy omien etujemme edelle.
Veronpalautukset maksetaan taktisesti joulun alla, jotta käyttäisimme ne mahdollisimman itsekkäästi (paremman kansantalouden tähden tietenkin).
Mitä jos siinäkin pohtisimme asioiden tärkeysjärjestystä hieman tarkemmin?
Mitä tarvitsemme ja mitä emme?
Mistä olemme lopulta riippuvaisia?

Siinäpä pohdittavaa myös alkaneeseen joulupaastoon.

Onko pakko lukea jos siitä tulee pahalle päälle?

Menimmepä minne tahansa ja teimmepä mitä tahansa, niin joudumme vastaanottamaan informaatiota todella paljon. Uskallan väittää että me olemme alkaneet uupumaan herkemmin tämän kaiken tietotulvan keskellä. Tästä huolimatta me emme osaa pitää näppejämme erossa tietokoneesta tai televisiosta, vaan haluamme ahnehtia lisää kaikkea mahdollista.

Mutta onko tämä kaikki oikeasti välttämätöntä?
Erityisesti olen alkanaut pohtia tätä kaikkea senkin vuoksi, että yhä useammat asiat ovat alkaneet nostamaan verenpainettani tarpeettomasti. Meillä ihmisillä taitaa kuitenkin olla taipumusta suoranaiseen henkiseen masokismiin, jossa yhä uudestaan ja uudestaan menemme sellaisille nettisivuille, joista tulee vain pahalle päälle.  Yleensä kyse on internetin keskustelufoorumeista tai uutissivustoista, mutta Facebookissakin on alkanut yhä enenevässä määrin tulemaan vastaan kaikkea sellaista mikä on alkanut ihan tosissaan turhauttamaan.

Kiroilemme itseksemme kun huomaamme, että taas täällä käsitellään asioita jotka eivät voisi vähempää kiinnostaa. Facebook on oiva esimerkki siitä, kuinka joihinkin uutisiin tai päivityksiin tekisi mieli kommentoida, että "ei voisi vähempää kiinnostaa!!!" Mutta jos asia ei kerran kiinnosta, niin miksi siihen pitäisi sitten edes reagoida kommentoimalla?
Kaikesta epäkiinnostuksestamme huolimatta palaamme lukemaan noita omasta mielestämme typeriä asioita yhä uudestaan ja uudestaan. Eli ei voi vähempää kiinnostaa, mutta kiinnostaapa kuitenkin!

Uutisten suhteen en oikein tiedä mitä ajatella. On tietenkin selvää, että uutisten seuraaminen on yleissivistävää, joten täydelliseen uutispimentoon ei tarvitsisi jättäytyä. Jonkinlainen suodatin olisi kuitenkin paikallaan.
Itse olen jonkin aikaa seurannut päivän uutisotsikoita Ampparit sivustolta (LINKKI). Oivalliseksi sivun tekee se, että siellä on olemassa personointi kohta, jolla käytännössä voi suodattaa epämieluisat uutisotsikot pois. Jos ei pidä urheiluista tai viihteestä, niin nämä uutiset eivät enää pomppaa silmille suodattamisen jälkeen. Lisäksi uutisia voi rajata myös alueellisesti, jos ei esimerkiksi ole kiinnostunut länsirannikon uutisista.

Mutta tästä aiheesta on itse asiassa mukavan lyhyt matka joulupaastoon (joka alkaa huomenna 15.11.) Ehkä paastossa olisi hyvä muistaa juuri tämä "personointi", jossa voisimme suodattaa tarpeettomat ja suoraan sanottuna haitalliset asiat pois silmistämme ja samalla pois mielestämme. Meidän ei ole pakko mennä tuijottamaan sellaisia asioita, joista tulee vain pahalle päälle. Jos sitä keskittyisikin vain sellaisiin asioihin, joista oikeasti hyötyä.

Selvää on se, että nettineuroosista kärsiville voi tulla lieviä vieroitusoireita, kun tietokoneen tai television ääressä ei tule roikuttua niin paljoa. Mutta pahin pakotus menee ohi varmasti jo muutamassa päivässä.

Älkäämme siis tietoisesti kiusatko itseämme seuraamalla turhia asioita, vaan kylmän rauhallisesti jättäkäämme ne pois. Jos emme pysty tähän, niin silloin emme enää hallitse näitä asioita, vaan ne hallitsevat meitä. Ja siitä pitää olla jo oikeasti huolissaan.

Ihanteet ja seurakunta

Kristityiksi itseään kutsuvien ihmisten tulisi elää luonnollisesti Kristuksen opetuksen mukaan. Meidän tulisi pyrkiä täydellisyyteen, vaikka täydellisyys voi tuntua mahdottomuudelta. Muistamme varmasti Kristuksen ja rikkaan nuorukaisen keskustelun, jossa täydellisyys olisi edellyttänyt omaisuudesta luopumista. Tuossa yhteydessä Kristus käytti ikimuistettavaa sanontaa siitä, että "Helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan". (Matt. 19:21-23, Mark. 10:25 ja Luuk. 18:25)

Meille kristityille on asetettu monia ihanteita, jotka saattavat tuntua etäisiltä ja suorastaan mahdottomilta. Moni luovuttaa jo ennen kuin edes haluaa varsinaisesti aloittaa. Toiset taas haluavat muuttuu noita ihanteita, jotta ne sopisivat paremmin omaan elämään. Tuo jälkimmäinen on yksi meidän aikamme maallistumisen ilmiöistä.

Mutta kaiken ei tarvitse aina liittyä itse ihanteen saavuttamiseen, vaan enemmänkin siihen, että sitä kohti edes yritetään pyrkiä. On sanottu, että onnellisuutta ei takaa tietyn asian saavuttaminen, vaan matkanteko, eli itse elämä ja sitä kohti pyrkiminen.
Autuuden lauseista muistamme kohdan: "Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano: heidät ravitaan". (Matt. 5:6) Kristus ei siis julistanut autuaiksi vanhurskaita, vaan niitä jotka pyrkivät kohti vanhurskautta. Meiltä ei siis lopulta vaadita mahdottomia, vaan pikemminkin sitä, että edes yritämme jatkuvasti tehdä sen, mikä on ihanteiden mukaista ja oikein.

Varmasti tässä valossa ymmärrämme, että seurakunnan tulisi olla paikka, jossa ihmiset yhdessä toinen toistaan tukien pyrkivät elämään Kristuksen opetuksen mukaan ja näin ollen ottamaan myös nuo ihanteet päämäräkseen.

Monien odotukset seurakunnasta ja seurakuntalaisista ja siellä työskentelevistä  ihmisistä ovat korkealla. Mutta helposti unohtuu se, että seurakuntakin koostuu ihmisistä, joilla on inhimillisiä heikkouksia siinä missä kenellä tahansa muulla on. Odotuksia saa ja pitääkin olla, mutta yhtä lailla meillä tulisi olla ymmärrystä siinä, että harva pystyy toimimaan läheskään ihanteiden mukaan.

Meitä ihmisiä on moneen lähtöön ja seurakuntalaisetkin muodostavat aikamoisen tilkkutäkin: On nuoria ja vanhoja, hiljaisia ja puheliaita, rauhallisia ja tempperamenttisia, yksin toimivia tai ryhmään hakeutuvia, neuvoja vastaanottavia tai neuvoja jakelevia, vitsailevia ja tosikkoja, tasaluonteisia ja räiskyviä jne. Oman persoonallisuutensa lisäksi jokaisella on omat taustansa, jopa äidinkielensä ja kotimaansa. Ja moni on löytänyt ortodoksisuuden vasta aikuisiällä.

Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin, mutta selvää on se, ettei ketään meistä saada samaan muottiin. Selvää on myös se, että ketään ei eroteta kirkosta, oli hän joidenkin mielestä kuinka "hankala" ihminen tahansa. Mutta paljon on niitä jotka ovat luopuneet aktiivisesta seurakuntayhteydestä tai jopa eronneet kirkosta sen vuoksi, että seurakunnassa on kohdannut sellaisia tilanteita ja ihmisiä, joiden kanssa ei ole ollut hyvä toimia ja siksi on syntynyt jopa vakavia ristiriitatilanteita.
Koska kaikki seurakunnassa perustuu vapaaehtoisuuteen, niin jokaisella on valta ja voima lähteä halutessaan pois. Siinä mielessä kirkon ovet todellakin aukeavat "kahteen suuntaa" (ulospäin hitusen helpommin kuin sisälle päin ja tällä en nyt tarkoita paloturvallisuuteen liittyvää kirkosta poistumista).

Mutta tämä edellä mainittu taas ei koskaan ole ihanteellinen tilanne. Päinvastoin! Kuinka monesti Kristus on muistuttanut sovinnon tärkeydestä ja siitä, että meidän tulisi rakastaa vihamiehiämmekin. Kuitenkin ihmiset kaikessa heikkoudessaan  loukkaavat toinen toistaan ja harvoin edes kukaan huomaa tekevänsä mitään väärin. - "Minähän olen oikeassa ja tuo toinen ihminenhän on väärässä."
Ja tämä ajattelu on tavanomaista arkea myös seurakunnissa.

Minä uskon siihen, että sielunvihollinen koettelee juuri niitä, jotka pyrkivät kohti Jumalaa. Seurakunnan jäsenyys ei vapauta meitä himoista ja synneistä, vaan joudumme käytännössä taistelemaan niitä vastaan entistä enemmän. Eihän Kristus missään vaiheessa luvannutkaan helppoa elämää niille, jotka kilvoittelisivat. Ja suurta kilvoittelua on se, että pystymme kohtaamaan erilaisia ihmisiä.

Olen miettynyt, että mitä pappi voi tehdä seurakuntansa eteen, jotta siellä vallitsisi mahdollisimman hyvä henki ja rakkaudellinen ilmapiiri. Sunnuntaisaarnoissa näistä kristillisistä ihanteista ja lähimmäisen rakastamisesta voisi puhua loputtomiin, mutta se ei taida vielä vapauttaa meitä ongelmista. Pappi tai joku muu voi yrittää ratkaista ristiriitoja, mutta ihanteena olisi tietysti se, että asiat eivät edes pääsisi karkaamaan niin pitkälle.

Varmasti seurakunnan ilmapiiri ja henki on monen tekijän summa. Ehkä juuri tuon hengen pitäisi olla sellainen, että jokainen yrittäisi kilvan rakastaa ja palvella toinen toistaan. Henki ei varmasti muutu yhdessä yössä (eikä yhden blogikirjoituksen myötä), mutta jos siihen jatkuvasti pyrkisi, niin tilanne alkaisi varmasti ajanmittaan muuttumaan. Ja tämä pyrkimys tulisi olla kaikilla.

Ehkä tällä kaikella haluan sanoa sen, että seurakunnan jäsenet eivät ole yli-ihmisiä, vaan hyvin tavallisia ihmisiä kaikkine heikkouksineen. Tämän tähden seurakunnissa kaikki ei ole aina niin ihanteellista, vaikka tätä me odotamme ja haluammekin. Mutta täysin vastoinkäymisistä vapaata seurakuntaa ei ole siinä mielesssä olemassa, sillä me ihmiset olemme alttiita synnille kaikkialla.
Jumala ei ole tähän syyllinen, sillä Jumala ei meitä yllytä syntiin tai kiusauksiin. Itse asiassa päinvastoin, sillä kaikki mikä on hyvää tulee Jumalalta, tai niin kuin apostoli Jaakob asian kirjoittaa:
"Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, taivaan tähtien Isältä, jonka luona mikään ei muutu, ei valo vaihdu varjoksi." (Jaak. 1:17)

Rikas mies ja Lasarus (opetuspuhe)

Kristus puhuu meille tänään lähimmäisenrakkaudesta. Evankeliumissa kerrottiin kahdesta henkilöstä, joiden elämä erosi toisistaan hyvin paljon. Rikas mies vietti yltäkylläistä elämää. Hän oli kiinnostunut ainoastaan siitä, että hänellä itsellään oli kaikkea tarpeeksi ympärillään. Hän oli niin sokeutunut omaan itsekeskeisyyteensä, ettei hän kyennyt näkemään köyhää Lasarusta, joka makasi hänen porttinsa pielessä.

Tuolla köyhällä Lasaruksella ei taas ollut mitään maallista omaisuutta ja hänen osansa olikin kerjätä muilta huomiota ja almuja, jotta hän saisi edes elämälleen tarpeellisen ravinnon.

Väistämätön kuitenkin tapahtui, sillä kumpikin kuoli ja he siirtyivät iankaikkisuuteen. Evankeliumissa sanotaan rikkaasta miehestä pelkästään se, että kuoltuaan hänet haudattiin. Sen sijaan Lasarus pääsi enkelten saattelemana Abrahamin huomaan.

Lasarus sai iankaikkisuudessa hyvän osan, mutta tuo rikas mies joutui suunnattomaan kärsimykseen, josta hän toivoi edes hetkellistä helpotusta. Jos rikkaan miehen ja Lasaruksen ajallisessa elämässä oli elintasossa suunnaton kuilu, niin nyt tuo kuilu oli siirtynyt myös iankaikkisuuteen ja näiden kahden henkilön osat olivat vaihtuneet.

Rikas mies oli kuitenkin vielä kuoltuaankin siinä kuvitelmassa, että hän voisi käskeä Abrahamia ja Lasarusta, kuin omia palvelijoitaan. Tämä osoittautui mahdottomaksi, jolloin hän pyysi, että hänen sukulaisiaan voitaisiin varoittaa, etteivät he saisi samanlaista kohtaloa iankaikkisuudessa.

Rikas mies ei ollut siis kiinnostunut kaikkien pelastuksesta, vaan hänen huolikehäänsä kuului iankaikkisuudessakin ainoastaan hänen hyvä veli – piirinsä. Mutta tämäkin oli mahdotonta ja Kristuksen opetus päättyy toteamukseen: "--ei heitä saada uskomaan, vaikka joku nousisi kuolleista".

Tähän Kristuksen opetukseen liittyy monta mielenkiintoista kohtaa, jotka saattavat herättää meissä kysymyksiä. Voimme esimerkiksi tutkia Abrahamin toteamusta: ”Muista poikani, että sinä sait eläessäsi hyvän osan, Lasarus huonon. Nyt hän saa täällä vaivoihinsa lohdun, mutta sinä saat kärsiä tuskaa.” (Luuk. 16:25)

Evankeliumissa ei millään tavoin mainita sitä, että olivatko rikas mies tai Lasarus uskovaisia. Huomio kiinnittyi enemmänkin omaisuuteen. Onko todella niin, että maallisen hyvinvoinnin seurauksena ihminen joutuu kärsimään iankaikkisuudessa? Viekö rikkaus ihmistä vääjäämättä kohti helvettiä?

- Tästä ei ole kuitenkaan lopulta kysymys, vaan siitä, että miten omaisuutta käytetään ja mitkä asiat ovat elämässä lopulta tärkeitä?

Kristus on sanonut esimerkiksi seuraavasti: "--joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni ja evankeliumin tähden kadottaa, on sen pelastava". (Mark. 8:35)

Jos ihmisen koko elämän päämäärä on menestyksen ja maallisen hyvinvoinnin saavuttaminen toisten kustannuksella, niin siitä ei voi yksinkertaisesti seurata mitään hyvää iankaikkisuudessa. Kysymys on nimenomaan siitä, että mitkä asiat ovat ihmiselle tärkeitä.

Jos kaiken päämäärä on maallinen hyvinvointi ja yltäkylläisyys, niin silloin menestyvä ja rikas ihminen on tässä elämässä saanut juuri sen palkinnon mitä hän on kaikkein eniten halunnut. Kristuksen sanoja lainatakseni: ”Totisesti he ovat jo palkkansa saaneet!”.

Kirkon ja kristittyjen tehtävänä on päivästä päivään julistaa ylösnoussutta Kristusta ja palauttaa kaikkien mieliin Kristuksen opetus. Päivän evankeliumi on voimakas muistutus siitä, että miten meidän tulisi tätä elämää. 

 Meidän on myönnettävä se tosiasia, että vastaan tulee myös tilanteita, jossa tätä ilosanomaa ei haluta kuulla. Kristus itse kiteytti tämän siihen, että vaikka joku nousisi kuolleista, niin se ei voi kääntää heidän päätään. Valinta maallisen ja taivaallisen välillä on jo tapahtunut!

Kaiken tämän opetus on meille yksinkertainen. Meillä tulisi olla kyky huomioida lähimmäisemme. Meidän elämämme onnellisuus ja päämäärä ei voi rakentua maallisten ihanteiden varaan. Kristityn ihmisen päämäärä ei voi olla sellainen, että koko elämänvaelluksen pitäisi olla päivästä toiseen yhtä yltäkylläistä juhlaa, aivan kuten oli tuolla rikkaalla miehellä. Tuollaisen itsekeskeisyyden rinnalla, jopa koiratkin pystyivät osoittamaan enemmän huomiota köyhää Lasarusta kohtaan

Kaikilla saa olla omaisuutta, mutta jos annamme itsekkyydelle vallan, niin silloin järkemme sumentuu, emmekä kykene silloin enää osoittamaan toisia kohtaan rakkautta. Kristuksen opetusta noudattaen, pitäkäämme siis elämässämme asiat oikeassa tärkeysjärjestyksessä, jolloin palkka on oleva suuri taivaissa. Amen.

Nuo armahaiset vapaaehtoiset...

Mitä olisi seurakunnallinen toiminta ilman vapaaehtoisia?
- Ei varmasti paljon mitään.

Kaikesta huolimatta näiden vapaaehtoisten merkitys tahtoo meiltä työsuhteessa olevilta unohtua liian helposti. Itse poden kyllä huonoa omaatuntoa siitä, että en vieläkään ole oppinut sanomaan kiitoksen sanoja tarpeeksi selvästi. Koetan tässä nyt edes omassa blogissani sanoa ääneen sen kiitoksen, minkä niin helposti muutoin unohdan.

Mistä päähäni pälkähtivät nämä vapaaehtoiset?
Kaikki alkoi oikeastaan eilen, kun menin seurakuntamme keittiön kautta hautajaisiin. Siellä keittiössä oli täysi tohina päällä, kun joukko seurakuntamme aktiivisia naisia oli valmistelemassa seuraavan päivän lähetysateriaa. Täyden työviikon jälkeen he olivat siis heti launtaiaamusta alkaen kattamassa ja  laittamassa ruokaa seurakunnan tapahtumaa varten. Valmistelutyötä oli tehty jo tätä ennen.

Kun sitten menin kirkkoon hautajaisiin, niin siellä oli kanttorin lisäksi neljä kuorolaista tullut paikalle laulamaan hautajaisia. Siis täysin vapaaehtoisesti ilman erillistä korvausta nämä kuorolaiset halusivat tulla lauantaina aamupäivällä kirkkoon laulamaan ja tekemään omalta osaltaan hautajaisista arvokkaan ja kauniin jumalanpalveluksen.

Tässä siis mainitsin ainoastaan Nurmeksen ja eilisen päivän. Yhtä lailla muuallakin seurakunnassani (Juuassa, Valtimolla ja Rautavaaralla) tehdään jatkuvasti arvokasta vapaaehtoistyötä. Tuota työtä tehdään rakkaudesta Jumalaa ja lähimmäisiä kohtaan, sekä tietysti auttamisen ja palvelemisen ilosta. 

Meillä on Suomessa 24 seurakuntaa ja kaikissa näissä aherretaan jatkuvasti. Kiitos kuuluu siis hyvin suurelle joukolle. Pidän monia asioita itsestäänselvyyksinä, oli kyse sitten kirkkokahvin järjestämisestä, tiistaiseurojen toiminnasta, nuorisotyöstä, kirkon kaunistamisesta, kuorolaulusta, käsityöistä ja ikonimaalauksesta, luottamustehtävistä, jne.

Mutta koskaan ei saisi pitää liian itsestäänselvänä sitä, että ihmiset antavat arvokasta vapaa-aikaansa näin paljon seurakunnan hyväksi. Tästä kaikesta pitäisi olla erittäin kiitollinen. Tämän blogikirjoituksen myötä haluan kiittää kaikkia vapaaehtoisia ja kannustaa kaikkia jatkamaan tuolla samalla palavalla innolla. Vaikka me papit inhimillisessä heikkoudessa monesti unohdamme sanoa tuon kiitoksen suureen ääneen, niin Jumala onneksi näkee jokaisen ihmisen hyvät teot ja siksi ne eivät koskaan jää vaille lopullista kiitosta.

Arkipäivien rikkaus

Olen etuoikeutetussa asemassa. Asun aivan kirkon vieressä ja vaimoni on kanttori. Minulla on mahdollisuus joka päivä aloittaa työpäiväni aamupalveluksella tai liturgialla ja taas illalla mennä ehtoopalvelukseen (päivä ei välttämättä vielä pääty ihan siihen).

Tässä alkaa vasta hiljalleen tajuamaan, että minulla on mahdollisuus osallistua jostakin sellaisesta mikä antaa minulle paljon voimia näinä kiireisinä aikoina. Tuolla kiireellä en välttämättä tarkoita työkiireitä, vaan sitä kiirettä mikä kuuluu näemmä lähes kaikkien ihmisten nykyiseen elämänrytmiin.

Näihin arkipäivien jumalanpalveluksiin osallistuu tietysti muitakin seurakuntalaisia. Harvassa ovat lopulta ne päivät, jolloin olen kahdestaan puolisoni kanssa kirkossa. En koe oloani ja työtäni siitäkään huolimatta turhaksi, vaikka muita ihmisiä ei olisi aamulla paikalla. Olen itsekin ihminen ja seurakuntalainen, joka tarvitsee näitä palveluksia. Lisäksi meillä harvoilla on tärkeä rehtävä rukoilla niiden puolesta, jotka syystä tai toisesta eivät pääse kirkkoon.
Sanon vielä tässä kohden sen, että me emme luonnollisesti saa mitään erillistä korvausta näistä arkipäivien palveluksista, vaan niiden toimittaminen perustuu vapaaehtoisuuteen.
Miksi me sitten menemme sitten kirkkoon arkiaamuina ja iltoina?

- Minun on pakko kääntää tämä kysymys toisinpäin. Olisiko minulla mitään järkevää tai oikeutettua syytä olla menemättä kirkkoon, kun se sattuu olemaan vieläpä kivenheiton päässä kodistani? Pitäisikö minun ennemmin istua sohvalla ja katsoa televisiota, kuin olla kirkossa?

Televisio-ohjelmien sisällöstä ja jumalanpalveluksesta ei voi edes puhua samana päivänä. Olen löytänyt arkipäivien palveluksista todella paljon syvällistä opetusta. Näen aivan uusin silmin arjen ja juhlan eron koko kirkkovuodessa. Tekstit puhuttelevat myös aivan toisella tavalla mihin me olemme monesti tottuneet. Päivän ja pyhän ihmisen muisto avautuu silloin aivan uudella tavalla.
On oikeastaan sääli, että meillä radioidaan ainoastaan liturgioita, jotka ovat sisällöltään lähes muuttumattomia. Lisäksi liturgian keskipiste on ehtoollinen, johon kukaan ei voi myöskään radion välityksellä osallistua. Olisi varmasti parempi edes joskus tehdä nauhoitus aamupalveluksesta, jolloin vaihtuvat tekstit pääsisivät oikeuksiinsa.

Viime keskiviikkona sain aamupalveluksessa mahdollisuuden myös lukea tekstejä kanttorin apuna. Kuinka puhuttelevia ovatkaan nämä tekstit, jotka muistuttavat Kristuksen rististä ja kärsimyksistä:

"Sinä ihmisiä rakastava, joka olet kaiken korkeimmankin kunnian tuolla puolen, suostuit kunniattomaksi, että antaisit kunnian minulle, joka olin kunniani menettänyt, ja pelastaisit minut ristin kautta."

"Puulle ylennettynä Sinä tosin olit kuollut, mutta minun kuolettajani Sinä teit kuolleeksi ja täytit kaikkinaisella häpeällä. Minun Luojani, veisuin minun ylistän Sinun voimaasi."

"Omasta tahdostasi Sinä Kuolematon, ainoa joka vaatetat taivaat pilviin, tulit alastomana ristiinnaulituksi ja puet iankaikkiseen häpeään sen, joka kerran riisui esi-isät alastomiksi".

(Otteita oktoehoksen 4. sävelmän kanonista keskiviikko aamuna. Teksit koko laajudessaan löytyvät Ortodoksi.netin sivuilta LINKKI.)

Oikeudenmukaisuutta kateudella

"Naapurit, entiset seurustelukumppanit ja tutut soittavat ja lähettävät kirjeitä Kelalle havaitsemistaan tai epäilemistään etuuksien väärinkäytöistä yhä useammin."

Tämä edellä oleva lainaus on YLE:n uutisista (LINKKI), jossa kerrotaan, kuinka Kelalle tulleista ilmiannoista suurin osa johtaa oikeudenmukaiseen tuomioon, mutta osassa kyse on pelkästä kiusanteosta.
Pitää heti aluksi todeta, että on oikein hyvä asia, että epärehellinen toiminta voidaan kitkeä pois tällaisella kansalaistoiminnalla. Myös monet rattijuopot on saatu kiinni nimenomaan ilmiantojen perusteella ja siinä on varmasti säästynyt lukuisia ihmishenkiä.

Mutta vaikka uutinen on hyvä, niin kaikesta huolimatta en osaa olla aivan sujut tämän kaiken kanssa. Tämä johtuu kenties siitä, että ainakin nämä kiusantekotapaukset, mutta varmasti myös monet oikeuden tuomioon johtaneet ilmiannot ovat puhtaasta kateudesta tehtyjä. Tätä en tietenkään pysty todistamaan, mutta minä yksinkertaisesti oletan kateuden olevan yksi motiiveista (tietysti voi toivoa, että olettamukseni on väärä).
Joku saattaisi nyt yksinkertaisesti todeta, että paha saa palkkansa ja ilmiantojen motiiveilla ei ole tässä tapauksessa mitään väliä.

Ja mistä me lopulta tiedämme, että tapahtuuko ilmianto oikeudentunnosta vai kateudesta? Tässä on todellakin se mielenkiintoinen piirre, että kuka tahansa voi sanoa täyttäneensä ainoastaan kansalaisvelvoitteensa, vaikka hän todellisuudessa olisi ollutkin kateuden katkeroittama ja odottanut vain sopivaa tilaisuutta kostaa.

Sanon tähän väliin lohdutukseksi seuraavasti: että te jotka teette oikeutettuja ilmiantoja vailla kateutta, niin olkaa huoleti. Tämä seuraava ei koske teitä. Mutta haluan seuraavaksi muistuttaa siitä, että paha käyttää monesti samoja työvälineitä, mitä me voimme käyttää oikedenmukaisuuden edistämisessä.


Kateus on piirre, joka ei ole ihailtava. Kristillisessä mielessä se on selvä synti, joka saattaa ajaa ihmisen entistä pahempaan tilaan. Naapurikateuden voimalla on juutalaisia saatettu tuhoamisleireille ja venäläisiä Siperian keskitysleireille. Ilmiantaja on kuitenkin voinut olla huoleti, sillä hän on täyttänyt vain kansalaisvelvollisuutensa.

Ihminen on altis synnille ja hän helposti ryhtyy tekemään pahoja asioita. Olen aiemmin maininnutkin siitä, että pahuus aktivoituu ihmisessä, kun tietyt ehdot täyttyvät. Paholainen on valheen isä, jolloin pahuus perustuu valheeseen, joka menettää merkityksensä jos se paljastuu.

Taloudellista hyötyä etsivät väärinkäyttäjät luulevat pystyvänsä toimimaan salassa. Kuinka moni tekisikään vääryyttä, jos tietäisi jäävänsä kiinni? Samalla tavoin kateuden innoittamat ilmiantajat  verhoutuvat tuon anonymiteetin taakse, jossa heidän toimintaansa ei pystytä todistamaan. Internetin keskustelufoorumeissakin pääsee ihmisen pahuus myös erityisiin mittoihin, kun kiinnijäämisen mahdollisuus tuntuu olemattomalta.

Toinen pahuuden mahdollistaja on oikeutus. Kuten jo tuossa edellä sanoin, niin keskitysleireillekin ihmisiä saattaneilla ilmiantajilla oli näennäinen oikeutus toimia näin. Samalla tavoin keskitysleireillä työskentelevillä ja teloittajillakin oli oikeutus ja suoranainen velvollisuus toimia annettujen ohjeiden mukaan.

Tässä tullaan erityisen kysymyksen äärelle, josta tunnettu psykologi Philip Zimbardo on kirjoittanut kirjassaan "The Lucifer Effect - Understanding How Good People Turn Evil".
Jonkin järjestelmän, eli esimerkiksi yhteiskunnan ja auktoriteettien antama oikeutus mahdollistaa erityisen pahuuden ilmenemisen. Esimerkiksi saksalaisilla ei geneettiisesti ole mitään sellaista ominaisuutta, joka olisi tehnyt heistä luontaisia sadisteja, jotka halusivat II maailmansodan aikana tappaa miljoonia juutalaisia. Sama koskee venäläisiä Stalinin vainojen aikana. Ihmisille annettiin oikeutus ja lisäksi lupaus siitä, että vastuun seurauksista kantaisivat ylemmät tahot.

Gestapon päämajan rippeitä Berliinissä.

Yhteiskunta ja auktoriteetit ohjaavat ihmistä. Zimbardo viittaa useaan otteeseen sanontaan "yhdestä mädästä omenasta" (väärintekijästä), joka poistaminen ratkaisisi jonkun yhteisön ongelman, vaikka todellisuudessa vika onkin itse astiassa eikä yksittäisessä omenassa. Lupaan palata Zimbardon päätelmiin vielä myöhemmin, sillä ne kertovat karua kieltä meidän taipumuksista ja toisaalta järjestelmistä, jotka mahdollistavat tuon pahuuden.

Mutta palataanpa alkuun. Meillä Suomessa yhteiskunta osaa käyttää hyväksi tätä taipumustamme (kateutta), jotta sillä voidaan saattaa rötöstelijöitä oikeiden eteen. Tämä on mielestämme aivan hyvä ja toimiva systeemi ja siinä ei ole mitään väärää. Mutta pelottavaa onkin se, että juuri tällä tavoin ajateltiin myös holokaustin aikana. Suurin osa ihmisistä uskoi tekevänsä oikein.

Haluan vielä muistuttaa, että ilmiannot Kelalle eivät ole mielästäni väärin, koska siitä on todellista hyötyä. Ja muutenkaan näitä kahta asiaa ei tarvitse suhteuttaa aivan samalle viivalle.
Kaikesta huolimatta haluan kuitenkin muistuttaa siitä, että me käytämme nyt hyväksi tuota kateutta, vaarallista ihmiseen pesiytyvää pahuuden työkalua, jonka voimasta miljoonia ihmisiä on surmattu. Ehkä juuri siksi minulle jäi tästä uutisesta kaikesta huolimatta hieman levoton olo.

Työhyvinvoinnista, otsikoinnista ja uskontoallergiasta

Olen vilpittömän iloinen siitä, että ystäväni Jaakko Vainio sai tehtyä pro gradu - tutkielman erittäin tärkeästä aiheesta, eli papiston työhyvinvoinnista. Tässä on linkki Ortodoksi.netin sivuille, jossa on referaatti tästä työstä. Suosittelen lukemaan tuon referaatin vaikka heti (jos et ole sitä vielä lukenut) ja palaamaan sitten takaisin tähän blogiini.

Tällainen tutkimus on tavallisia työhyvinvointikyselyitä huomattavasti syvällisempi tapa selvittää mahdollisia ongelmia. Uhraahan yksi asiaan perehtyvä ihminen tähän tutkimukseen satoja työtunteja analysoidessaan tuloksia eri näkökulmista ja käyttäen työvälineinä muita alan tutkimuksia ja  kirjallisuutta.
Tavallisen työhyvinvointikyselyn tulokset ovatkin pelkkää raaka-ainetta tutkimukselle, jonka laittaminen jonkun konsulttifirman toimesta graafiseen muotoon ei vielä paljoa auta. Siksi iloitsenkin siitä, että tällainen tutkimus on nyt tehty ja sen on saanut myös ansaittua julkisuutta.

Minun tarkoitukseni ei ole nyt toistaa tai referoida tutkimusta tai saivarella jostain asiasta tai sen puuttumisesta. Mieleeni on kuitenkin ihan tässä kuluneen vuoden aikana noussut joitakin asioita, joiden olen huomannut vaikuttavan papin työhyvinvointiin. Tätä aihetta sivuten kirjoitinkin tuossa jokin aika takaperin blogikirjoituksen "Yhteiskunta kristityn tukena..tai taakkana" - LINKKI

Yhtä lailla tuo yhteiskunta tai ympäristö voi olla taakkana juuri papille, joka epätoivoisesti yrittää tehdä työtään. Jos katsomme esimerkiksi sitä että missä valossa kristillisyyttä on mediassa käsitelty, niin kyllä siinä tahtoo paha mieli tulla. Positiivisia ja neutraaleja uutisiakian on (se on minulle ihan käytännössä todistettu), mutta kyllä ne negatiiviset asiat jäävät päälimmäisenä mieleen.
Haluan vielä korostaa, että en koe raskaana pelkästään niitä uutisia, jotka käsittelevät kielteisesti ortodoksista kirkkoa, vaan ylipäätänsä kristillisyyttä. Toki epäkohdista tulee uutisoida, mutta kyse on enemmänkin otsikoinnista kuin sisällöstä. Kannattaa vilkaista tätä puhetaidon kouluttaja Antti Mustakallion kirjoitusta siitä, miten paavin haastettelu osattiin "hienosti" otsikoida meillä Suomessa. Kyllä tuossa väkisin tulee sellainen olo, että median tarkoituksena on saattaa kristillisyyttä todellista huonompaan valoon.

Ja on sanomattakin selvää, että tuollaiset otsikot kuluttavat tätäkin pientä pappia. Toinen papin työhyvinvointiin liittyvä asia on kansliapäällikkö Jukka Keskitalon lanseerama käsite "uskontoallergia", joka tuntuu voimistuvan päivä päivältä meillä Suomessa. Onko se pelkän maallistumisen seurausta, vai onko kyse lopulta suoranaisesta uskonnonvastaisuudesta? Joka tapauksessa uskontoallergia on hyvin kuluttavaa, sillä käytännössä se murentaa yhteiskunnallisesti juuri sen työn arvostusta ja merkitystä, jota tämäkin pappi yrittää tehdä. Olen niin monessa kirjoituksessa jo maininnut uskontoallergisista piirteistä, etten nyt lähde käsittelemään sitä syvällisemmin.

Eräs työhyvinvoinnin peruspilareista on se että työntekijä tiedostaa, että hänen työllään on merkitystä ja sitä arvostetaan. Miten nämä huolella valitut otsikot tai voimistuva maallistuminen vaikuttaakaan kirkon työntekijään? On puhuttu siitä, että meillä Suomessa kristillisyys käy jatkuvaa puolustustaistelua maallistumista vastaan. On yhä vaikeampaa tuoda vapaasti ja luontevalla tavalla esille kirkon näkemyksiä tai edes keskustella niistä rakentavasti.
- Se siitä uskonnonvapaudesta!

Mutta kaiken tämän valittamisen keskellä haluan kuitenkin muistuttaa siitä, että aktiiviset seurakuntalaiset ovat papille hyvä voimavara. Kun pappi ryhtyy toimittamaan jumalanpalvelusta, niin jokainen kirkossa oleva ihminen vahvistaa käsitystä siitä, että en minä tätä työtä yksin taikka turhaan tee. Sillä on merkitystä kaikille näille ihmisille!

Jospa sitä pitäisi vain lopettaa uutisten (huonojen otsikoiden) lukeminen ja keskittyä vain ja ainoastaan omaan seurakuntaan. Ehkä sitä unohtaisi senkin, että Suomea vaivaa tuo uskontoallergiakin...

En minä, vaan ne muut

Meillä ihmisillä on hyvin omalaatuinen itsetunto. Välillä tuntuu siltä, että se on täysin hukassa ja huonon itsetunnon piikkiin laitetaan sitten monia asioita. Lisäksi tätä huonoa itsetuntoa koetetaan pönkittää sitten painamalla muita ihmisiä alemmaksi. Itseä ei siis läheskään aina osata pitää arvossa, mutta muita voidaan arvostella sitten senkin edestä.

Mutta meneekö kaikki juuri näin? Olemmeko tosiaan vaatimatonta ja nöyrää kansaa, joka ei aseta itseään mielellään jalustalle? Tällä periaatteellahan meitä ei ainakaan voi nimittää turhan ylpeiksi. Mutta kaikki ei aina olekaan näkyvää ylpeyttä, vaan on olemassa myös salakavalaa omahyväisyyttä.

Ihmisen kehittyminen edellyttää sitä, että hän tiedostaa omat puutteensa sekä heikkoutensa ja pyrkii korjaamaan niitä. Mikäli niitä ei tiedosteta, niin korjaamistakaan ei voi tapahtua. Näkymätöntä vihollista vastaanhan ei voi taistella.

Vaikka siis saatamme kaikin puolin olla vaatimattomia ja nöyriäkin, niin voimme kuitenkin kaikesta huolimatta aliarvioida tai vähätellä omia heikkouksiamme ja tällöin tehdä myös omasta kehittymisestä mahdotonta. Otetaan esimerkki ihan elävästä elämästä:

Me törmäämme lähes päivittäin uutisissa erilaisiin tutkimuksiin ja tilastoihin, joissa kerrotaan erillaisia asioita meistä ihmisistä. Poimin muutamia tutkimustuloksia sattumanvaraisesti netistä:

- Joka viidennes alkoholia käyttävistä miehistä juo riskirajan verran tai sen yli (naisista joka kymmenes).
- Joka viides sairastuu masennukseen elämänsä aikana.
- Joka kymmenennellä ihmisillä on jonkinasteinen persoonallisuushäiriö.
- Arvioilta joka kolmannella suomalaisella on taipumus sairastua 2 tyypin diabetekseen.

Näitä esimerkkejä tutkimustuloksista voisi tietenkin ottaa huomattavasti enemmän, mutta uskoakseni me hyvin monessa tapauksessa huokaisemme helpotuksesta ja toteamme, että "onneksi en minä, vaan ne muut."
Mutta kyllähän maalaisjärjenkin luulisi kertovan meille, että emme voi kaikkia meidän kannalta kielteisiä tutkimustuloksia sivuuttaa tällä periaatteella. Kyllähän meissäkin täytyy olla sellaisia asioita, joissa me saatamme tarvita ulkopuolisten apua tai tukea.

Edellä oleva esimerkki ehkä paljastaakin meille sen, että mahdollisesta yleisestä vaatimattomuudesta huolimatta me emme ole kovin itsekriittisiä, vaan uskomme olevamme kaikin puolin täydellisiä ja hyviä ihmisiä. Tällainen uskomus aiheuttaa kuitenkin sen, että meillä ei ole pyrkimystä korjata itseämme, vaan jatkamme entiseen tyyliin.

Tästä on lyhyt matka siirtyä pohtimaan katumuksen sakramentin merkitystä. Liian usein me koemme sen ainoastaan tilaisuutena luetella tiettyjä asioita, jotka erityisesti vaivaavat mieltämme. Monesti meille tulee sellainen olo, että enhän minä nyt mitään kovin erikoista ole tehnyt. Itse asiassa kaikki on täysin kunnossa, joten myös katumus on omalla kohdallani ainakin vielä tarpeeton toimitus.

Mutta meidän tulisi kaikesta huolimatta pystyä itsekriittiseen tutkiskeluun myös hengellisissä asioissa. Raamattu, pyhien ihmisten opetukset, rukoukset ja kirkkoveisut pyrkivät herättämään meitä siitä harhakuvasta, että kaikki on hyvin. Kirkkovuoden voimakkain "herätyskello" soi Suuren paaston alussa jolloin toimitetaan Andreas Kreetalaisen katumuskanoni. Siinä meidät todella palautetaan maan pinnalle.

Ehkä meidän olisi yksinkertaisesti syytä muistaa, että meillä ihmisillä näyttää olevan luontainen taipumus vähätellä itseämme koskevia epämieluisia ja kielteisiä asioita. Jospa emme sittenkään aina olisi niin hyväuskoisia, vaan uskoisimme itsestämme myös sellaisia asioita, jotka eivät ole aina niin mukavia ja pyrkisimme samalla korjaamaan niitä.

Ristin ylentämisen juhlan jälkeen (opetuspuhe)

Vietämme tänään Kunniallisen ja eläväksi tekevän Ristin ylentämisen jälkeistä sunnuntaita. Päivän Evankeliumi kertoo meille Herran rististä ja Hänen seuraamisestaan.

Kristuksen opetus on yksinkertainen: "--joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni ja evankeliumin tähden kadottaa, on sen pelastava". [Mark. 8:35]

Opetuksen yksinkertaisuudesta huolimatta sen toteuttaminen on meille huomattavasti vaikeampaa. Käytännössä kysymys on maallisesta ja hengellisestä elämästä; Me elämme tässä maailmassa ja siinä mielessä elämme jatkuvasti maallista elämää.

Evankeliumissa puhutaan monesti maailmasta ja viitataan siihen kielteisessä sävyssä. Maailma ei itsessään ole kuitenkaan paha, sillä Jumala on sen luonut ja hyväksi nähnyt. Maailmalla tarkoitetaan sellaista järjestystä ja ihannetta, jossa pelastuksen kannalta tarpeettomat asiat hallitsevat ihmisten elämää.

Maailmassa eläminen ei siis ole syntiä, mutta jos asetamme liian monet maalliset asiat hengellisen elämän edelle, niin silloin kysymys on suuresta synnistä. Juuri tätä tarkoittaa sana ”maallistuminen”. – Siinä ihminen kiinnittyy kaikkeen katoavaiseen, unohtaen tulevan iankaikkisen elämän.

Mikä sitten on sellaista "maallista", johon emme saisi liikaa takertua?

- Näitä asioita on varmasti luvuton määrä, mutta periaatteessa kaikki se, mikä ei ole meille elämisen kannalta välttämätöntä on tarpeetonta.  Jos uhraamme kaiken aikamme sellaisille asioille, jotka eivät rikastuta meitä hengellisesti, niin silloin loitonnumme Jumalasta.

Tämän vuoksi Kristus muistuttaakin meitä siitä, että mikäli haluamme pelastaa tämän maallisen elämän, niin me kadotamme sen; sillä onhan kaikki maallinen lopulta katoavaista. Mutta, jos uhraamme kaiken maallisen Kristuksen tähden, niin pelastamme sielumme.

Sielun pelastuminen. - Siihen jokaisen kristityn elämän tulisi tähdätä. Jos kaikessa toimisimme sen mukaan, jotta sielumme pelastuisi, niin silloin emme uhraisikaan aikaamme turhiin maallisiin asioihin.

Kirkkomme pyhät ovat aina julistaneet sitä, että sielun pelastumisen tulisi olla jokaisen kristityn päämäärä. Nämä pyhät ovat omassa elämässään toimineet juuri, niin kuin ovat opettaneet. Tämän vuoksi heidät onkin julistettu pyhiksi. Kirkon pyhät marttyyrit ovat meille parhain esimerkki. He uhrasivat ennemmin elämänsä, kuin olisivat luopuneet Kristuksesta. He evankeliumin sanojen mukaisesti kadottivat tämän elämän pelastaen näin iankaikkisen elämänsä.

Mutta kuinka vaikeaa ihmisen onkaan luopua kaikesta tästä elämästä Kristuksen ja evankeliumin tähden. Ihminen viettää tätä ajallista elämää usein siten, että tämä elämä olisi ikuista. Aivan kuin kaikki tämä ajallinen olisi katoamatonta.

Ruumiillinen hyvinvointi, omaisuus, vaikutusvalta, ihmisten kunnioitus. Tätä kaikkea ihminen halajaa. Mutta ovatko esimerkiksi suuri omaisuus tai vaikutusvalta asioita, jotka lopulta pelastavat sielumme? Usein ihminen tajuaa tämän kaiken vasta silloin kun hän on todella menettänyt jotain maallista.

Kutsumme sairautta tai omaisuuden menettämistä onnettomuudeksi ja tätä ne varmasti ovatkin. Mutta jos tämä sairaus tai omaisuuden menettäminen saa ihmisen tajuamaan sen, että tämä maallinen on katoavaista ja tuleva elämämme ikuista, niin silloin se on ollut hänelle todellisuudessa siunaus.

Koko tämän Kristuksen opetuksen ydin on juuri siinä, että kun ihminen näennäisesti luulee säästäneen ja saavuttaneen jotain suurta tässä maailmassa, niin hän samanaikaisesti on menettänyt jotain iankaikkisuudesta. Jokainen itsekäs teko tässä ajassa nakertaa ihmisen sielua niin, että tässä ajallisessa elämässä toisten kustannuksella vaikutusvallan ja rikkauden hankkinut ihminen löytääkin itsensä kunniattomana ja köyhänä iankaikkisuudesta.

Mikä on tämän Kristuksen opetuksen merkitys meille juuri nyt?

Tärkein opetus on se, että ymmärrämme ja noudatamme kuulemaamme. Vielä ei ole liian myöhäistä tehdä mielenmuutos ja muuttaa sellaisia elämäntapoja, jotka köyhdyttävät meidän taivaallisia rikkauksia. Opetus on yksinkertainen, mutta sen noudattaminen kysyy meiltä tahdonlujuutta.

– ”Autuaita ovat kaikki, jotka kuulevat Jumalan sanan ja noudattavat sitä.”

(Luuk. 11:28)

Heti mulle kaikki tänne... ja nopeasti

Me ihmiset haluamme monia asioita ja tietysti haluamme kaiken mahdollisimman nopeasti.
Kaiken täytyy tapahtua nopeasti esimerkiksi kaupassa, liikenteessä ja tiedon hankkimisessa. Parikymmentä vuotta sitten se eilinen sanomalehti piti sisällään vanhntuneet uutiset. Nykyään yli kaksi tuntia sitten tapahtunut asia on jo vanha uutinen netissä. Tämä kielii jotain siitä, että millä nopeudella me haluamme vastaanottaa informaatiota.

Toki myös meiltä itseltämme vaaditaan tätä samaa nopeutta. Sitä nopeutta tarvitaan puhelimeen tai sähköpostiin vastaamiseen. Jokin on pielessä jos me emme pysty vastamaan tarpeeksi nopeasti. Me olemme siis jo tottuneet siihen ajatukseen, että kaikki täytyy saada nopeasti.

Mutta tarkoituksenani ei ollut tässä valittaa pelkästään nyky-yhteiskunnan nopeaa rytmiä, vaan ennemmin liittää tämä kaikki meidän hengelliseen elämään ja kilvoitteluun. "Heti mulle kaikki tänne...ja nopeasti" ei toimi hengellisessä elämässä. Me olemme tottuneet siihen, että tulosten pitää näkyä heti, mutta se ei oikein sovi yhteen sanan "kilvoittelu" kanssa, joka vaatii meiltä nimenomaan pitkäjänteisyyttä ja kärsivällisyyttä.

Itse asiassa tähän nopeuteen tottuneina, me helposti petymme itseemme, koska tulokset eivät näy mielestämme tarpeeksi nopeasti. Liian usein lopetamme yrittämisen ennen kuin se on edes päässyt kunnolla vauhtiin.
Voisi sanoa niin, että kielteiset asiat tapahtuvat monesti nopeasti, mutta hyvät asiat vaativat aikaa ja kärsivällisyyttä. Eräs sananlasku sanoo, että ihminen oppii ahkeraksi vasta vuosien ahertamisen jälkeen, mutta laiskaksi hän oppii muutamassa päivässä.

Kilvoittelu vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. Me voimme ottaa vertauksen myös luonnosta: Rikkaruohon kasvamisen voi erottaa jopati yhden vuorokauden sisällä. Se nousee nopeasti ja voi kasvaa korkeaksi ja näyttäväksikin. Mutta pitkän kuivuuden tai sitten ensimmäisten pakkasten jälkeen se kuitenkin kuihtuu ja kuolee.
Puut sen sijaan kestävät kuivuutta ja pakkasta, mutta ne kasvavatkin niin hitaasti, että me emme voi erottaa niiden kasvamista, vaikka tuijottaisimme niitä useita päiviäkin.

Sama asia on meidän hengellisessä elämässäkin. Me emme voi kasvaa hyveissä niin nopeasti mihin olemme tässä ajassa kenties tottuneet. Mutta hengellinen elämä varustaakin meitä iankaikkisuuteen ja siksi se vaatii meiltä kärsivällisyyttä ja kilvoittelua. Maalliset asiat sen sijaan ovat rikkaruohon kaltaisia. Ne voivat olla näyttäviä ja ne voidaan monesti saavuttaa nopeasti, mutta niistä saatu hyötykin katoaa nopeasti.