Kärsivällisyydestä ja anteeksiantamisesta

Kristittyinä olemme omaksuneet evankeliumin opetuksen siitä, että meidän tulisi olla kärsivällisiä (sävyisiä) ja anteeksiantavaisia. Yhtä lailla mieleemme saattaa palautua opetus siitä, että meidän tulisi kääntää myös toinen poski, jos joku lyö meitä. Voi olla hyvinkin mahdollista, että juuri tämän opetuksen pohjalta olemme ottaneet roolin, jossa herkästi emme pidä puoliamme, vaan alistumme kaikkeen mitä vastaan tulee. Maallistuneessa yhteiskunnassa tämä tarkoittaa sitä, että asemamme heikkenee, jos emme osaa pitää kiinni vähemmistön oikeuksistamme.

Kuitenkaan tämän opetuksen pohjana ei ole ollut se, että kristittyjen tulisi olla “ovimattoja”, joihin jokainen voi pyyhkiä jalkansa. Tietysti meidän tulee olla kärsivällisiä ja harkitsevaisia, mutta samaan aikaan meidän täytyy toteuttaa oikeudenmukaisuutta ja puolustaa niitä, joiden oikeuksia poljetaan. Ja siihen kuuluu luonnollisesti se, että pidämme myös omista oikeuksistamme kiinni. Eli kärsivällisyys ei tarkoita sitä, että kaikkeen alistutaan, vaan sitä että emme anna vihan sumentaa omaa harkintakykyämme.

Anteeksiantamus on myös sellainen asia, joka herättää meissä monia tunteita ja kysymyksiä. Erään tulkinnan mukaan täydellisen anteeksiantamuksen määre on se, että ihmisen suhde toiseen palautuu samanlaiseksi mitä se on ollut ennen välirikkoa. Pystymmekö me siihen? Ja onko tilanteita, joissa siihen ei tietyssä mielessä ole edes mahdollisuutta?

Arkisissa tilanteissa pyrkimys pitäisi tietenkin olla se, että selvitämme erimielisyydet ja pyrimme kaikessa siihen, että suhteemme toiseen ihmiseen palautuu ennalleen. Tässäkin tilanteessa kyse ei ole vain yhden ihmisen tahtotilasta. Meillä tulee olla kyky antaa anteeksi ja pyytää anteeksi. Tässä tulee kuitenkin kunnioittaa myös toisen vapaata tahtoa. Me emme voi pakottaa toista antamaan anteeksi tai pyytämään anteeksi. Jonkinlaisen rauhan saamme vasta silloin kun omalta osaltamme olemme yrittäneet tehdä kaikkemme.

Arkisten välirikkojen lisäksi meidän eteemme voi tulla myös paljon vakavampia asioita, joissa kyse voi olla esimerkiksi henkisestä tai fyysisestä väkivallasta tai hyväksikäytöstä. Niissä tilanteissa suhdetta toiseen ihmiseen ei voi noin vain palauttaa ennalleen ja monesti siihen ei voi edes pyrkiä, sillä jääminen sellaiseen suhteeseen voi mahdollistaa sen, että tuo väkivalta jatkuu entiseen tapaan. Tämä ei kuitenkaan estä sitä, ettemmekö voisi ajan kuluessa muuttaa vihaa armoksi. Silloin vihan ja katkeruuden sijaan rukoilemme toisen ihmisen puolesta, jotta Jumala armahtaisi tätä.

Me koemme kristilliseksi velvollisuudeksi ylläpitää suhteita toiseen ihmiseen (ja hyvä niin). Mutta elämässä tulee tilanteita, joissa näitä suhteita ei voi ylläpitää väkisin. Jos joku on ollut hyvä ystävä, niin onko minun pakko yrittää olla hyvä ystävä aina? Kenties vielä ristiriitaisemmaksi tämä muuttuu silloin, kun kyse on sukulaisesta. Onko minulla suoranainen velvollisuus olla yhteydessä sukulaisiin, jos se monessa mielessä on muuttunut mahdottomaksi?

Tähän edellä olevaan liittyy esimerkiksi se, että Kirkon opetuksen mukaan avioero on synti. Kirkko ei kuitenkaan kannusta ihmistä jäämään sellaiseen suhteeseen, josta on tullut toiselle (tai kummallekin) maanpäällinen helvetti. Esimerkiksi parisuhteessa olevaa väkivaltaa (missään muodossa) ei tarvitse kristillisen kärsivällisyyden nimissä hyväksyä.

Edellä jo totesin, että meidän tulisi pyrkiä oikeudenmukaisuuteen. Viha on meille annettu tunne, josta me saamme voimaa ajaa oikeudenmukaisuutta. Vihasta ei saa tulla pysyvä tila, jota me ruokimme ja lopulta elämme katkeruudessa, josta tulee itsellemme raskas taakka loppuelämäksemme.

Kristillisessä näkemyksessä meidän tulisi nähdä kaikesta huolimatta ihminen ihmisenä. Vihan tulee muuttua armoksi, joka näkyy siinä, että me kaiken jälkeen kykenemme rukoilemaan toisen puolesta.

Tilaisuus tekee ahneen...tai kavaltajan

Ihminen ei ole lähtökohtaisesti paha, koska hän kuuluu tähän luomakuntaan, jonka Luoja on hyväksi todennut. Ihmisellä on kuitenkin vapaa tahto, joka mahdollistaa sen että hän heikkoudessaan tekee myös vääriä valintoja ja lankeaa siten syntiin.

Me näemme tietenkin ensimmäisenä toisten ihmisten synnit ja saatamme mielessämme todeta, että “minä en ikinä sortuisi moiseen”. Mutta kukapa nyt myöntäisikään itselleen sitä, että aikoisi harkiten tehdä pahaa jossain tulevaisuudessa. Tuskinpa Juudaskaan aloittaessaan Kristuksen mukana kulkemisen ajatteli, että “tuon miehen minä muuten tässä vielä kavallan 30 hopearahan hinnalla”.
Harvemmin ihminen kovin pitkälle ennakkoon on suunnitellut pahan tekemistä. Melkein voisi sanoa, että tietynlaiset olosuhteet koettelevat ihmistä ja juuri siinä punnitaan, että pystyykö hän tekemään oikeita valintoja.

Juudaksesta sanotaan, että hän oli rahanahne. Ilmeisesti hän Kristuksen mukana kulkiessaan huomasi, että tämä Messias ei tuonutkaan mukanaan maallista valtaa (myös rahaa) ja kunniaa, vaan kysymys olikin taivaallisista asioista. Kristus ei vastannut Juudaksen odotuksia. Hän halusi jotain muuta kuin taivaallisia asioita ja niinpä 30 hopearahaa tuntui kavaltamisen yhteydessä hyvältä lohdutukselta. Toki Juudakseen liittyy paljon muutakin, mutta sitä ei ole syytä pohtia tässä sen enempää.

Mutta miettikäämme esimerkiksi tuota rahanahneutta. Kukapa meistä sanoisi, että “minä se muuten olen rahanahne ihminen”. Voisimme varmasti hyvin hurskaana sanoa aivan päinvastaista. - “Minua ei raha ja maalliset asiat kovin paljoa kiinnosta.” Mutta eipä sellainen paljoa kiinnosta mitä ei meille tarjota.

Entäpä jos tulisi tilanne että raha olisi tarpeen ja sen saamiseen tarjoutuisi mahdollisuus? Saattaisimme jopa hankkia sitä siinä tilanteessa kyseenalaisin keinoin, jos uskoisimme että siitä ei tulisi meille mitään seuraamuksia.

Kuten edellisessäkin kirjoituksessa mainitsin kärsivällisyyteen liittyen, niin me emme tiedä totuutta omasta kärsivällisyydestä (tai sen puutteesta), ennen kuin meitä on sen suhteen koeteltu. Samaa voisi sanoa rahanahneudestakin. Me emme tiedä totuutta, ennen kuin meitä on sen suhteen koeteltu. Isä meidän - rukouksessa pyydämme: “äläkä saata meitä kiusaukseen”. Se ei tarkoita sitä, että Jumala johdattaisi meitä kiusaukseen, vaan se tarkoittaa, että pyydämme Jumalaa vahvistamaan meitä, että emme koettelemuksissa lankeaisi.

Eli hyvin monissa asioissa me emme tiedä totuutta omista heikkouksistamme, ennen kuin me olemme joutuneet tilanteeseen, jossa kysytään tuota harkitsevaisuutta ja päättäväisyyttä tehdä oikeita valintoja. Silloin kun kaikki on elämässä rauhallista ja seesteistä, niin me olemme varmasti kärsivällisiä, anteliaita, siveellisiä, hurskaita jne. Mutta mitä me olemme sitten kun joudumme todelliseen koettelemukseen? Siinä vasta testataan sitä, että mitä me olemme.

Juudas kulki omaa polkuaan niin pitkälle, että siitä ei ollut enää paluuta takaisin. Se oli juuri sitä paatuneisuutta, joka lopulta teki katumuksestakin mahdotonta. Tässä kohden Suurta viikkoa meitä muistutetaankin siitä, että emme lähtisi tuolle Juudaksen polulle. Mutta ajatus siitä, että olisimme Juudaksen kaltaisia tuntuu täysin mahdottomalta: “En minä ole rahanahne, enkä minä ikinä kääntäisi selkää Kristukselle!”

- Mutta näin Juudaskin varmasti ajatteli siinä vaiheessa kun hän ryhtyi seuraamaan Kristusta.

Paastosta ja koettelemuksista

Haluaisimme varmasti ajatella niin, että olemme hengellisessä elämässä saavuttaneet jotain siinä vaiheessa kun kilvoittelu muuttuu helpommaksi. Kenties tuo sana “kilvoittelu” on hieman epämääräinen, mutta sen voi tässä yhteydessä ymmärtää sellaiseksi taisteluksi, jossa vastakkain ovat maallisiin asioihin kiintyneet mielihalumme ja toisaalta Jumalan tahdon mukainen elämä. Paasto on juuri se apukeino siinä, että osaisimme toimia enemmän Jumalan tahdon mukaan.

Mutta voiko tuo kilvoittelu koskaan muuttua helpoksi?

Jos meistä tuntuu, että kaikki on aina ollut hyvin helppoa, niin sitten sopii kysyä, että kuinka paljon olemme oikeastaan yrittäneet?

Sielunvihollinen ei vaivaa ihmisiä, joilla ei ole todellista halua ja pyrkimystä toimia Jumalan tahdon mukaan. Itse asiassa välinpitämättömät ja hyviä tekoja hamaan tulevaisuuteen lykkäävät ihmiset pelaavat jatkuvasti sielunvihollisen pussiin. Saatanalla ei ole tarkoitus häiritä tällaisia ihmisiä, koska he pelaavat jo hänen joukkueessaan. Tämä saattaa tuntua aika kärjistetyltä, mutta monesti synti on juuri sitä, että me emme tee hyviä asioita, vaikka meillä olisi siihen kaikki edellytykset.

Todellisen kilvoittelun tunnistaa siitä, että käymme lähestulkoon jatkuvaa kamppailua. Tuota kamppailua ei tapahdu, jollemme ensin ole siinä tilassa että meillä on pyrkimys tehdä asioita paremmin. Kuten jo edellä totesin, niin sielunvihollinen ei vaivaa ihmistä joka ei yritä.

Paasto saa meidät näkemään sen, että millaisella tasolla meidän hyveemme oikeasti ovat. Ajatellaan vaikkapa kärsivällisyyttä. Jos kaikki menee ulkoisesti hyvin ja emme tee mitään erityistä, niin eipä meidän kärsivällisyytemme paljoa joudu koetukselle. Eipä auton moottorikaan paljoa tyhjäkäynnillä rasitu. Mutta mitä sitten kun vastaan tulee koettelemuksia? - Räjähdämmekö välittömästi? Poistummeko paikalta ovet paukkuen? Luovutammeko yrittämisen ennen kuin olemme edes aloittaneet?

Paastossa me itse asiassa kokeilemme omia rajojamme. Itse asiassa paaston tarkoituksena on jalostaa hyveitämme, että osaisimme käyttää niitä omassa elämässämme. On selvää, että ruokapaasto koettelee meitä erityisesti silloin jos olemme tottuneet tietynlaiseen yltäkylläisyyteen. Yhtä lailla ehdoton paasto kaikesta ruuasta ennen illalla toimitettavaa liturgiaa voi koetella meitä erityisesti myöhäisinä iltapäivän tunteina. Ärtymys voi tulla paljon helpommin ja tuntuu siltä, että pienetkin asiat ympärillämme ja toisessa ihmisessä ärsyttävät meitä aivan käsittämättömällä tavalla. Ovatko nuo muut asiat muka muuttuneet paaston aikana, vai eikö kyse olekin ennemmin siitä, että vasta nyt saamme katsoa itseämme peiliin ja huomata, että mikä on meidän kärsivällisyytemme todellinen taso. Vasta paasto alkaa osoittamaan meille sen, että millaisia me olemme ja millaiseksi meidän tulisi tulla. Näin myös huomaamme, kuinka oleellisella tavalla ruokapaasto tukee meidän hengellistä paastoa.

Kilvoittelu on nimenomaan sitä, että joudumme siirtymään tuon paljon puhutun mukavuusalueemme ulkopuolelle. Kehitystä ei tapahdu, jos se ei tunnu missään. Jos kaikki on vaivatonta ja helppoa, niin teemmekö silloin mitään? Ajatellaan tätä kaikkea vertauksen avulla. Kuinka helppoa kenen tahansa olisi jäädä lastentarhaan vuosikymmenten ajaksi. Siellä hänen ei tarvitsisi tarpeettomasti rehkiä ja vaatteetkin puettaisiin hänen puolestaan päälle.

Olisihan se todellakin helppoa. - Mutta me emme myöskään silloin kehittyisi. Ylemmälle koululuokalle siirtyminenkin edellyttää sitä, että olemme nähneet vaivaa ja opiskelleet. Se ei voi tapahtua itsestään.

Näin on myös hengellisessä elämässä. Kuinka helppoa olisi jäädä johonkin tiettyyn tilaan makaamaan, jossa kaikki näyttäisi olevan helppoa ja vaivatonta. Mutta eikö se juuri tarkoita sitä, että meissä ei ole silloin todellista tahtotilaa pyrkiä parempaan?

Täydellisyyteen pitää pyrkiä, vaikka se olisi mahdottomuus. Minua henkilökohtaisesti lohduttavat autuuden lauseissa se kohta, jossa Kristus sanoo: ”Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano: heidät ravitaan”. - Eli me emme ole autuaita silloin kun olemme vanhurskaita, vaan autuaita olemme silloin, kun meillä on olemassa tuo pyrkimys kohti vanhurskautta.

Paasto ei koskaan tee meistä valmiita, mutta se saa meidät kyllä näkemään omat heikkoutemme. Sen ei ole tarkoitus lannistaa meitä, vaan nostaa meidät uudelle tasolle. Toivottavasti joka vuosi voisimme viisastua paaston avulla. On hyvä muistaa, että ei sen paaston ole tarkoitus ollakaan kovin helppoa. Se  todellakin on siirtymistä mukavuusalueemme ulkopuolelle. Paaston vaikeutta ei tarvitse surra, vaan siitä pitää oikeastaan olla hyvin iloinen. Todellista koettelemusta ei tule, ellei ensin ole ollut todellista yritystä.

Heti mulle kaikki tänne... ja nopeasti

Me ihmiset haluamme monia asioita ja tietysti haluamme kaiken mahdollisimman nopeasti.
Kaiken täytyy tapahtua nopeasti esimerkiksi kaupassa, liikenteessä ja tiedon hankkimisessa. Parikymmentä vuotta sitten se eilinen sanomalehti piti sisällään vanhntuneet uutiset. Nykyään yli kaksi tuntia sitten tapahtunut asia on jo vanha uutinen netissä. Tämä kielii jotain siitä, että millä nopeudella me haluamme vastaanottaa informaatiota.

Toki myös meiltä itseltämme vaaditaan tätä samaa nopeutta. Sitä nopeutta tarvitaan puhelimeen tai sähköpostiin vastaamiseen. Jokin on pielessä jos me emme pysty vastamaan tarpeeksi nopeasti. Me olemme siis jo tottuneet siihen ajatukseen, että kaikki täytyy saada nopeasti.

Mutta tarkoituksenani ei ollut tässä valittaa pelkästään nyky-yhteiskunnan nopeaa rytmiä, vaan ennemmin liittää tämä kaikki meidän hengelliseen elämään ja kilvoitteluun. "Heti mulle kaikki tänne...ja nopeasti" ei toimi hengellisessä elämässä. Me olemme tottuneet siihen, että tulosten pitää näkyä heti, mutta se ei oikein sovi yhteen sanan "kilvoittelu" kanssa, joka vaatii meiltä nimenomaan pitkäjänteisyyttä ja kärsivällisyyttä.

Itse asiassa tähän nopeuteen tottuneina, me helposti petymme itseemme, koska tulokset eivät näy mielestämme tarpeeksi nopeasti. Liian usein lopetamme yrittämisen ennen kuin se on edes päässyt kunnolla vauhtiin.
Voisi sanoa niin, että kielteiset asiat tapahtuvat monesti nopeasti, mutta hyvät asiat vaativat aikaa ja kärsivällisyyttä. Eräs sananlasku sanoo, että ihminen oppii ahkeraksi vasta vuosien ahertamisen jälkeen, mutta laiskaksi hän oppii muutamassa päivässä.

Kilvoittelu vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. Me voimme ottaa vertauksen myös luonnosta: Rikkaruohon kasvamisen voi erottaa jopati yhden vuorokauden sisällä. Se nousee nopeasti ja voi kasvaa korkeaksi ja näyttäväksikin. Mutta pitkän kuivuuden tai sitten ensimmäisten pakkasten jälkeen se kuitenkin kuihtuu ja kuolee.
Puut sen sijaan kestävät kuivuutta ja pakkasta, mutta ne kasvavatkin niin hitaasti, että me emme voi erottaa niiden kasvamista, vaikka tuijottaisimme niitä useita päiviäkin.

Sama asia on meidän hengellisessä elämässäkin. Me emme voi kasvaa hyveissä niin nopeasti mihin olemme tässä ajassa kenties tottuneet. Mutta hengellinen elämä varustaakin meitä iankaikkisuuteen ja siksi se vaatii meiltä kärsivällisyyttä ja kilvoittelua. Maalliset asiat sen sijaan ovat rikkaruohon kaltaisia. Ne voivat olla näyttäviä ja ne voidaan monesti saavuttaa nopeasti, mutta niistä saatu hyötykin katoaa nopeasti.