Rahan orjuudessa elävät

Ei liene epäselvää, että evankeliumin opetukseen kuuluu se, että emme kiintyisi rahaan ja omaisuuteen tarpeettomasti. Kristus on sanonut tämän seuraavasti: “Kukaan ei voi palvella kahta herraa. Jos hän toista rakastaa, hän vihaa toista; jos hän toista pitää arvossa, hän halveksii toista. Te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa.” (Matt. 6:24)

Vaikka tuo opetus on kaikessa yksinkertaisuudessaan helposti ymmärrettävissä, niin siitä huolimatta sen noudattaminen on kaikkea muuta kuin helppoa. Voi tietenkin olla, että kun tarpeeksi monta kertaa kuulee puhuttavan tietyistä kristillisistä hyveistä, niin niihin turtuu ja niitä ei enää ota senkään vuoksi vakavasti. Niistä tulee lausahduksia, joita mielestämme ainoastaan hyvin hurskaiden ihmisten tarvitsee halutessaan noudattaa.

Mutta näistä asioista ei huvin vuoksi varoitella, sillä raha ja omaisuus saattavat helposti tehdä ihmisestä orjan, joka ei kykene muuta kuin palvelemaan tuota omaisuuttaan ja samalla tehdä kaikkensa, että hän saisi sitä lisää. Samalla käsitys onnellisuudesta ja elämisen arvoisesta elämästä muuttuu sellaiseksi, että niitä punnitaan ainoastaan rahassa.

Varmasti monet ajattelevat, että rahaan ja omaisuuteen ei voi kiintyä näin vahvasti. Ja varmasti vielä suurempi osa ihmisistä ajattelee, että jos minulla olisi yhtäkkiä enemmän rahaa, niin varmasti osaisin käyttää sitä vastuullisesti, enkä varmasti kiintyisi siihen liikaa.

Mutta rikkaus on huumeen kaltaista. Todellisuudessa hyvin harva pystyy vastustamaan yltäkylläisyydessä olemista, jos siitä kerrankin on päässyt nauttimaan.

Tai harva pystyy edes vastustamaan sitä, että jos tulisi sellainen mahdollisuus, että siitä voisi päästä nauttimaan. Esimerkiksi lottoarvontaan osallistuminen ei perustu järjellä pohdittuihin todennäköisyyslaskelmiin, vaan siihen vahvaan uskoon, että tuo olemattoman pieni mahdollisuus päävoittoon osuu omalle kohdalle. Onhan se mahdollisuus aina olemassa. Sehän on 1:15 000 000.

Ja jos päävoitto sattuisikin omalle kohdalle, niin osaisiko ihminen sitten käyttää oman pelastuksen kannalta oikein, vai tulisiko hänestä itsekkäämpi ja ahneempi?

Pelkistetysti voisi ajatella, että ihmisellä näyttäisi olevan luontainen taipumus olla ahne. Mutta ehkä kyse ei todellakaan ole ahneudesta, vaan voimakkaasta riippuvuussuhteesta, joka kohdistuu rahaan ja omaisuuteen. Ihmisestä on todellakin tullut silloin orja, jolla ei ole mitään mahdollisuuksia irroittautua tuosta suhteestaan omin avuin.

Kristillisessä mielessä tuollainen suhde ei voi johtaa hyvään, koska pelkästään itselleen kerääminen on aina pois muilta. Mitä enemmän haluamme itsellemme, niin sitä enemmän sitä täytyy ottaa toisilta.

Ja kuinka ollakaan, aivan liian usein ihminen tulehduttaa välinsä lähimmäiseen juuri rahan takia. Saatanan on helppo mennä ihmiseen juuri rahaa ja omaisuutta apuna käyttäen. Ja kyse ei ole maailmanlaajuisesti ajateltuna enää pelkistä riidoista ja erimielisyyksistä, sillä rahan- ja vallanhimo ovat taustalla silloin kun maailmassa soditaan.

Kaikesta huolimatta raha ja omaisuus eivät itsessään ole pahoja. Ne ovat yksinkertaisesti välineitä, joita käytämme tässä maailmassa. Luonnollisesti meillä on suuri vastuu käyttää sitä oikein. Hyvin harva kykenee sellaiseen harkitsevaisuuteen ja itsehillintään, että hänestä ei tule orjaa näille asioille. Siksi sielun pelastuksen kannalta voi olla useinkin helpompaa, ettei niitä ole liikaa.

Jos raha on kerran väline, niin järjellä ajateltuna meillä ei pitäisi olla syytä kiintyä välineisiin. Emmehän yleensä sen kummemmin kiinny vasaraan, silityslautaan tai taskulamppuun. Pystymmekö mieltämään rahan välineenä, vai tuleeko siitä elämää suurempi asia?

Kristitylle raha ei ole automaattisesti paha asia, vaan se on väline hyvän tekemiseen. Meidän tulisi oikeastaan ajatella niin, että kaikki on annettu meille hetkellisesti haltuun ja Jumala on kaiken täällä maailmassa olevan varsinainen omistaja. Hän odottaa, että osaisimme käyttää meille uskotun rahan ja omaisuuden oikealla ja vastuullisella tavalla.

Kristus on viitannut tähänkin vertauksessaan hyvästä taloudenhoitajasta, joka hoitaa hyvin hänelle uskotun tehtävän ja näin hän on koska tahansa valmis vastaanottamaan isäntänsä. Tähän viitaten Kristus kysyy:

"Kuka siis on uskollinen ja viisas palvelija, jonka talon isäntä asettaa palvelusväkensä esimieheksi katsomaan, että kaikki saavat ruokansa ajallaan?” (Matt. 24:45)

Sama kysymys on osoitettu jokaiselle meistä. Osaammeko olla uskollisia ja viisaita palvelijoita, jotka hoitavat uskotun tehtävän hyvin?

Tilaisuus tekee ahneen...tai kavaltajan

Ihminen ei ole lähtökohtaisesti paha, koska hän kuuluu tähän luomakuntaan, jonka Luoja on hyväksi todennut. Ihmisellä on kuitenkin vapaa tahto, joka mahdollistaa sen että hän heikkoudessaan tekee myös vääriä valintoja ja lankeaa siten syntiin.

Me näemme tietenkin ensimmäisenä toisten ihmisten synnit ja saatamme mielessämme todeta, että “minä en ikinä sortuisi moiseen”. Mutta kukapa nyt myöntäisikään itselleen sitä, että aikoisi harkiten tehdä pahaa jossain tulevaisuudessa. Tuskinpa Juudaskaan aloittaessaan Kristuksen mukana kulkemisen ajatteli, että “tuon miehen minä muuten tässä vielä kavallan 30 hopearahan hinnalla”.
Harvemmin ihminen kovin pitkälle ennakkoon on suunnitellut pahan tekemistä. Melkein voisi sanoa, että tietynlaiset olosuhteet koettelevat ihmistä ja juuri siinä punnitaan, että pystyykö hän tekemään oikeita valintoja.

Juudaksesta sanotaan, että hän oli rahanahne. Ilmeisesti hän Kristuksen mukana kulkiessaan huomasi, että tämä Messias ei tuonutkaan mukanaan maallista valtaa (myös rahaa) ja kunniaa, vaan kysymys olikin taivaallisista asioista. Kristus ei vastannut Juudaksen odotuksia. Hän halusi jotain muuta kuin taivaallisia asioita ja niinpä 30 hopearahaa tuntui kavaltamisen yhteydessä hyvältä lohdutukselta. Toki Juudakseen liittyy paljon muutakin, mutta sitä ei ole syytä pohtia tässä sen enempää.

Mutta miettikäämme esimerkiksi tuota rahanahneutta. Kukapa meistä sanoisi, että “minä se muuten olen rahanahne ihminen”. Voisimme varmasti hyvin hurskaana sanoa aivan päinvastaista. - “Minua ei raha ja maalliset asiat kovin paljoa kiinnosta.” Mutta eipä sellainen paljoa kiinnosta mitä ei meille tarjota.

Entäpä jos tulisi tilanne että raha olisi tarpeen ja sen saamiseen tarjoutuisi mahdollisuus? Saattaisimme jopa hankkia sitä siinä tilanteessa kyseenalaisin keinoin, jos uskoisimme että siitä ei tulisi meille mitään seuraamuksia.

Kuten edellisessäkin kirjoituksessa mainitsin kärsivällisyyteen liittyen, niin me emme tiedä totuutta omasta kärsivällisyydestä (tai sen puutteesta), ennen kuin meitä on sen suhteen koeteltu. Samaa voisi sanoa rahanahneudestakin. Me emme tiedä totuutta, ennen kuin meitä on sen suhteen koeteltu. Isä meidän - rukouksessa pyydämme: “äläkä saata meitä kiusaukseen”. Se ei tarkoita sitä, että Jumala johdattaisi meitä kiusaukseen, vaan se tarkoittaa, että pyydämme Jumalaa vahvistamaan meitä, että emme koettelemuksissa lankeaisi.

Eli hyvin monissa asioissa me emme tiedä totuutta omista heikkouksistamme, ennen kuin me olemme joutuneet tilanteeseen, jossa kysytään tuota harkitsevaisuutta ja päättäväisyyttä tehdä oikeita valintoja. Silloin kun kaikki on elämässä rauhallista ja seesteistä, niin me olemme varmasti kärsivällisiä, anteliaita, siveellisiä, hurskaita jne. Mutta mitä me olemme sitten kun joudumme todelliseen koettelemukseen? Siinä vasta testataan sitä, että mitä me olemme.

Juudas kulki omaa polkuaan niin pitkälle, että siitä ei ollut enää paluuta takaisin. Se oli juuri sitä paatuneisuutta, joka lopulta teki katumuksestakin mahdotonta. Tässä kohden Suurta viikkoa meitä muistutetaankin siitä, että emme lähtisi tuolle Juudaksen polulle. Mutta ajatus siitä, että olisimme Juudaksen kaltaisia tuntuu täysin mahdottomalta: “En minä ole rahanahne, enkä minä ikinä kääntäisi selkää Kristukselle!”

- Mutta näin Juudaskin varmasti ajatteli siinä vaiheessa kun hän ryhtyi seuraamaan Kristusta.

Raha!

Tarvitsemme rahaa kaikkialla, sillä elämälle välttämätöntä ei voi saada ilman rahaa.
Raha ei ole pelkästään kahisevaa ja kilisevää taskussa tai lompakossa, vaan se on myös joukko numeroita, jotka esimerkiksi yhdellä kortinvingutuksella siirtyvät tililtä toiselle. Rahanarvoista on  myös kaikki omaisuus, joka voi olla irtaimistoa, osakkeita, metsää, keräilyesineitä, tai käytännössä ihan mitä tahansa.

Rahaa tarvitaan kaikkeen elämälle välttämättömään ja myös niihin hetkiin, jolloin ihminen haluaa hieman hemmotella itseään.

Raha ei itsessään ole pahaa, vaan pahaa on ihmisen asenne ja suhde rahaan. Millaiseksi me miellämme rahan ja omaisuuden ja sen, että miten sitä pitäisi käyttää?
Mikä tahansa on tietysti vaarallista ja suoraan sanottuna pahaa, jos siihen syntyy kieroutunut riippuvaisuussuhde.
Jos tuhannesta ihmisestä yksi on rahanahne, niin silloin ongelma on jo olemassa. Tämä yksi ihminen ei näet luovuta, ennen kuin hän saa itselleen kaikkien muiden rahat. Ja kyllä tähän maailmaan näitä rahanahneita ihmisiä mahtuu. Tilaisuus tekee varkaan ja yhtä lailla valta ja asema saa ihmisestä ahneen. Toki ihminen voi olla luonnostaan pihi, vaikka hänellä ei olisikaan valtaa, mutta sitten kyse on enemmän näistä "laihialaisvitseihin" liittyvästä toiminnasta.

Raha ja hyvinvointi mielletään pariksi, jossa toista ei voi olla ilman toista. Mutta onko todella näin? Yksilön hyvinvoinnista ei voi olla lopulta kysymys, jos katsotaan tätä jatkuvaa irtisanomisten määrää. Ja irtisanominen on tietysti välttämätöntä kannattavuuden vuoksi. Yli puolet uutisista taitaa tätä nykyä liittyä jollain tavalla talouteen ja yritysten kannattavuuteen. Jatkuvasti joko voivotellaan tai sitten kehutaan sitä, että kuinka monta prosenttia jonkin yrityksen tulos on muuttunut edelliskauteen verrattuna. Ja oikeutettuahan on potkia ihmisiä pois, jos homma ei kannata. Kilpailu on niin kovaa, että tämä on ainoa vaihtoehto yrittää muuttaa toiminta kannattavaksi.

Kilpailu! - Se yrittää olla hieman kauniimpi nimi rahanahneudelle, mutta samasta asiastahan siinä on kysymys. Mutta tämä kilpailu ja kannattavuuden maksimointi ovat suoraan sanottuna neuroottista touhua, jossa ei ole olemassa rajoja.
Mutta kyllä rajat ovat olemassa, vaikkei niitä heti näy. Luonto pystyy antamaan vain tietyn määrän luonnonvaroja ja kantamaan vain tiettyyn pisteeseen saakka saasteita ja myrkkyjä. Myöskään ihmisen jaksaminen ja työkyky on tietyssä mielessä rajallista. Tällä nykyisellä touhulla meillä on parinkymmenen vuoden kuluttua suunnaton määrä ihmisiä sairaseläkkeellä loppuunpalamisen vuoksi. Tietysti silloin eläkeikä on jo varmaan 70 vuoden paremmalla puolella, jolloin voidaan puristaa viimeiset mehut pois niiltä, jotka vielä jostain kumman syystä kykenevät työskentelemään.

Mitä pieni ihminen voi sitten tehdä näiden suurien voimien edessä? Suomalaiset ovat sen verran passiivista sakkia, että suuria mielenosoituksia taloudellisten epäoikeudenmukaisuuksien vuoksi on turha odottaa. Jos sitä taas pieni yksilö heittäytyy höveliksi rahan suhteen, niin aina löytyy niitä, jotka käyttävät tilaisuutta hyväksi ja lypsävät pois turhat rahat.

Mutta omaa asennetta voi kuitenkin muuttaa. Mikä on lopulta meille tärkeää ja tarpeellista ja mikä taas ei? Mittaammeko kaiken rahassa ja pihistelemme jossain asiassa, kun taas johonkin muuhun sitä voi kaataa loputtomasti?
Mieleeni palautuu muutaman vuoden takainen tapaus ostosreissusta. Vaimoni halusi tehdä lapsille pannukakkuja, joihin tulisi vaahterasiirappia päälle. Katsoin vaahterasiirapin hintaa ja totesin, että noin kallista tuotetta emme kyllä laita ostoskärryymme. Hetken kuluttua kuljin oluthyllylle ja nakkasin pari isoa tölkkiä olutta ostoskärryyn miettimättä asiaa sen enempää. En tiedä mikä minuun tuli, mutta hetken kuluttua pysähdyin ja totesin, että aikuisten olueeseen näemmä aina riittää rahaa, mutta lasten oli tyytyminen sokeriin pannukakkujen kanssa. Oluet vaihtuivat vaahterasiirappiin. Tästä teosta olen edelleen ylpeä, sillä ainakin kerran elämässä on todeistettavasti lasten edut käyneet omien etujen edelle.

Mutta tästähän lopulta on kysymys myös rahassa. Mikä on tärkeää ja mikä ei? Kenen eduista on kysymys. Onko kysymys minun oluesta ja "hyvinvoinnista" vai siitä, että lapsilla olisi mukavampaa. Saavatko firmoissa johtohenkilöt tyydytyksen bonuksista, vai tulisiko heille lopulta parempi mieli siitä, että työntekijät saisivat jotain hyvää (kuten vaahterasiirappia) pannukakkujen päälle?

Ja jos tätä kaikkea ajattelee laajemmin, niin paljonko me olemme lopulta valmiita laittamaan hyväntekeväisyyteen, jossa muiden etu käy omien etujemme edelle.
Veronpalautukset maksetaan taktisesti joulun alla, jotta käyttäisimme ne mahdollisimman itsekkäästi (paremman kansantalouden tähden tietenkin).
Mitä jos siinäkin pohtisimme asioiden tärkeysjärjestystä hieman tarkemmin?
Mitä tarvitsemme ja mitä emme?
Mistä olemme lopulta riippuvaisia?

Siinäpä pohdittavaa myös alkaneeseen joulupaastoon.