Mitä olisi seurakunnallinen toiminta ilman vapaaehtoisia?
- Ei varmasti paljon mitään.
Kaikesta huolimatta näiden vapaaehtoisten merkitys tahtoo meiltä työsuhteessa olevilta unohtua liian helposti. Itse poden kyllä huonoa omaatuntoa siitä, että en vieläkään ole oppinut sanomaan kiitoksen sanoja tarpeeksi selvästi. Koetan tässä nyt edes omassa blogissani sanoa ääneen sen kiitoksen, minkä niin helposti muutoin unohdan.
Mistä päähäni pälkähtivät nämä vapaaehtoiset?
Kaikki alkoi oikeastaan eilen, kun menin seurakuntamme keittiön kautta hautajaisiin. Siellä keittiössä oli täysi tohina päällä, kun joukko seurakuntamme aktiivisia naisia oli valmistelemassa seuraavan päivän lähetysateriaa. Täyden työviikon jälkeen he olivat siis heti launtaiaamusta alkaen kattamassa ja laittamassa ruokaa seurakunnan tapahtumaa varten. Valmistelutyötä oli tehty jo tätä ennen.
Kun sitten menin kirkkoon hautajaisiin, niin siellä oli kanttorin lisäksi neljä kuorolaista tullut paikalle laulamaan hautajaisia. Siis täysin vapaaehtoisesti ilman erillistä korvausta nämä kuorolaiset halusivat tulla lauantaina aamupäivällä kirkkoon laulamaan ja tekemään omalta osaltaan hautajaisista arvokkaan ja kauniin jumalanpalveluksen.
Tässä siis mainitsin ainoastaan Nurmeksen ja eilisen päivän. Yhtä lailla muuallakin seurakunnassani (Juuassa, Valtimolla ja Rautavaaralla) tehdään jatkuvasti arvokasta vapaaehtoistyötä. Tuota työtä tehdään rakkaudesta Jumalaa ja lähimmäisiä kohtaan, sekä tietysti auttamisen ja palvelemisen ilosta.
Meillä on Suomessa 24 seurakuntaa ja kaikissa näissä aherretaan jatkuvasti. Kiitos kuuluu siis hyvin suurelle joukolle. Pidän monia asioita itsestäänselvyyksinä, oli kyse sitten kirkkokahvin järjestämisestä, tiistaiseurojen toiminnasta, nuorisotyöstä, kirkon kaunistamisesta, kuorolaulusta, käsityöistä ja ikonimaalauksesta, luottamustehtävistä, jne.
Mutta koskaan ei saisi pitää liian itsestäänselvänä sitä, että ihmiset antavat arvokasta vapaa-aikaansa näin paljon seurakunnan hyväksi. Tästä kaikesta pitäisi olla erittäin kiitollinen. Tämän blogikirjoituksen myötä haluan kiittää kaikkia vapaaehtoisia ja kannustaa kaikkia jatkamaan tuolla samalla palavalla innolla. Vaikka me papit inhimillisessä heikkoudessa monesti unohdamme sanoa tuon kiitoksen suureen ääneen, niin Jumala onneksi näkee jokaisen ihmisen hyvät teot ja siksi ne eivät koskaan jää vaille lopullista kiitosta.
