Heti mulle kaikki tänne... ja nopeasti

Me ihmiset haluamme monia asioita ja tietysti haluamme kaiken mahdollisimman nopeasti.
Kaiken täytyy tapahtua nopeasti esimerkiksi kaupassa, liikenteessä ja tiedon hankkimisessa. Parikymmentä vuotta sitten se eilinen sanomalehti piti sisällään vanhntuneet uutiset. Nykyään yli kaksi tuntia sitten tapahtunut asia on jo vanha uutinen netissä. Tämä kielii jotain siitä, että millä nopeudella me haluamme vastaanottaa informaatiota.

Toki myös meiltä itseltämme vaaditaan tätä samaa nopeutta. Sitä nopeutta tarvitaan puhelimeen tai sähköpostiin vastaamiseen. Jokin on pielessä jos me emme pysty vastamaan tarpeeksi nopeasti. Me olemme siis jo tottuneet siihen ajatukseen, että kaikki täytyy saada nopeasti.

Mutta tarkoituksenani ei ollut tässä valittaa pelkästään nyky-yhteiskunnan nopeaa rytmiä, vaan ennemmin liittää tämä kaikki meidän hengelliseen elämään ja kilvoitteluun. "Heti mulle kaikki tänne...ja nopeasti" ei toimi hengellisessä elämässä. Me olemme tottuneet siihen, että tulosten pitää näkyä heti, mutta se ei oikein sovi yhteen sanan "kilvoittelu" kanssa, joka vaatii meiltä nimenomaan pitkäjänteisyyttä ja kärsivällisyyttä.

Itse asiassa tähän nopeuteen tottuneina, me helposti petymme itseemme, koska tulokset eivät näy mielestämme tarpeeksi nopeasti. Liian usein lopetamme yrittämisen ennen kuin se on edes päässyt kunnolla vauhtiin.
Voisi sanoa niin, että kielteiset asiat tapahtuvat monesti nopeasti, mutta hyvät asiat vaativat aikaa ja kärsivällisyyttä. Eräs sananlasku sanoo, että ihminen oppii ahkeraksi vasta vuosien ahertamisen jälkeen, mutta laiskaksi hän oppii muutamassa päivässä.

Kilvoittelu vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. Me voimme ottaa vertauksen myös luonnosta: Rikkaruohon kasvamisen voi erottaa jopati yhden vuorokauden sisällä. Se nousee nopeasti ja voi kasvaa korkeaksi ja näyttäväksikin. Mutta pitkän kuivuuden tai sitten ensimmäisten pakkasten jälkeen se kuitenkin kuihtuu ja kuolee.
Puut sen sijaan kestävät kuivuutta ja pakkasta, mutta ne kasvavatkin niin hitaasti, että me emme voi erottaa niiden kasvamista, vaikka tuijottaisimme niitä useita päiviäkin.

Sama asia on meidän hengellisessä elämässäkin. Me emme voi kasvaa hyveissä niin nopeasti mihin olemme tässä ajassa kenties tottuneet. Mutta hengellinen elämä varustaakin meitä iankaikkisuuteen ja siksi se vaatii meiltä kärsivällisyyttä ja kilvoittelua. Maalliset asiat sen sijaan ovat rikkaruohon kaltaisia. Ne voivat olla näyttäviä ja ne voidaan monesti saavuttaa nopeasti, mutta niistä saatu hyötykin katoaa nopeasti.

Yhteiskunta kristityn tukena...tai taakkana

Palasin hiljattain takaisin Kreikasta. Tuo matka kirvoitti mieleeni ajatuksia siitä, että ympäristö ja yhteisö (ja yhteiskunta) todellakin vaikuittavat yksilön hengelliseen elämään.
Jos ajattelemme kristillisyyttä esimerkiksi Kreikassa, niin sehän tulee esille hyvin monella eri tavoin: Kirkkoja on rakennettu hyvin tiheään. Pieniä pyhäköitä on maaseutu täynnä. Tämän lisäksi teiden ja katujen varsilla olevia pienen kirkon muotoisia "ikonostaaseja" on luvuton määrä.

Pieniä kirkkoja löytyy käytännössä kaikkialta.

Kaupoissa ja tavernoissa on ikoneita seinillä ja autojen taustapeileissä roikkuvat ristit tai pienet ikonit. Ihmiset tekevät ristinmerkkejä kulkiessaan kirkkojen ohi ja kirkolliset juhlat ja paastokaudet näkyvät katukuvassa ja ravintoloiden ruokalistoissa. Papit kulkevat poikkeuksetta kaduilla viitassa. Koska tahansa kulkiessasi saatat aistia suitsukkeen tuoksun.  Kreikassa luostareiden määrä on suuri ja niissä kilvoittelevien ihmisten kasvoilta heijastuu sellainen ilo ja elämänmyönteisyys, mitä muutoin näkee kovin harvassa.

Vuosi sitten patriarkan vierailua mainostettiin suurin julistein Haniassa.

Itse olen kokenut tuon kristillisen ympäristön äärimmäisen hyvänä ja rohkaisevana asiana. Tuntuu aivan siltä kuin rukouselämä ja ylipäätänsä uskonmukainen elämä on tuossa ympäristössä helpompaa. Tietynlaisen hengellisen rauhan saavuttaminen tapahtuu huomattavasti nopeammin kuin jossain toisessa ympäristössä. Ja juuri tämänkaltaisessa ympäristössä myös ihmeet ovat paljon tavanomaisempia.

Meillä Suomessa on valitettavasti syntynyt hieman kieroutunut käsitys koko uskonnosta ja uskonmukaisesta elämästä. Olen joskus käyttänyt tästä ilmiöstä nimitystä "Mä ja Jeesus", jossa usko on eristetty täysin yksilölliseksi asiaksi. Usko on toki henkilökohtainen asia, mutta samanaikaisesti uskonmukaisen elämän tulisi olla hyvin julkinen ja yhteisöllinen asia. Varhaiset kristityt ymmärsivät oman uskonsa nimenomaan yhteisöllisenä asiana, jonka keskipisteenä oli yhteenkokoontuminen liturgiaan (joka sanana viittaa julkiseen toimintaan yhteiseksi hyväksi). Tuon yhteisön ulkopuolelle jättäytyminen oli käytännössä jättäytymistä kristinuskon ulkopuolelle. Hieman kärjistetysti voidaan todeta, että ihminen voi toki olla monella tapaa uskovainen ilman seurakunnallista yhteisöllisyyttä, mutta tietoisesti siitä ulos jättäytyvää ihmistä ei silloin voida kutsua kuitenkaan kristityksi (ainakaan siinä muodossa miten sen varhaisemmin on ymmärretty).

Kreetan arkkipiispa Ireneos jakamassa antidoraa ihmisille kirkon edustalla.

Mainitsin tuossa aiemmin ihmeet ja sen, että ympäristö voi joko tukea tai sitten käytännössä estää ihmeiden tapahtumisen. Siellä missä on paljon epäuskoa tapahtuu myös hyvin vähän voimallisia tekoja. Tämän saman ilmiön me löydämme myös evankeliumista. Esimerkiksi evankelista Markus kuvaa Jeesuksen toiminnan olleen käytännössä mahdotonta hänen kotikaupungissaan ihmisten epäuskon vuoksi. - "Niinpä hän ei voinut tehdä siellä yhtään voimatekoa". (Kts Markus 6:1-6)

Epäuskoinen yhteisö tekee hengellisestä kilvoittelusta lopulta todella vaikeaa ja se varmasti voi  monella tapaa ajaa kristittyjä jopa suoranaiseen epätoivoon. Jos me katsomme mihin suuntaan tämä meidän länsimainen ja sivistynyt yhteiskuntamme on kehittymässä, niin se on menossa juuri siihen suuntaan, jossa kristitty ihminen alkaa tuntea olevansa vieraalla maalla.

Tätä ei meidän sovi pitää tätä mitenkään uutena asiana. Edesmennyt arkkipiispa Paavali lainasi monesti erämaaisiä ja hän on käyttänyt esimerkiksi seuraavaa tarinaa opetuksessaan:
"Ennen oli erämaassa tuhansia kilvoittelijoita. Eräs oppilas kysyi kerran vanhukselta, tuleeko aina olemaan näin paljon kilvoittelijoita, hengen kantajia ja ihmeiden tekijöitä. "Ne, jotka tulevat meidän jälkeemme tekevät vain puolet siitä, mitä me teemme." "Entäpä sen jälkeen?" kysyi oppilas. "Viimeisinä aikoina eivät kilvoittelijat tee tunnustekoja, mutta heillä tulee olemaan niin paljon kiusauksia, että se, joka silloin säilyttää uskonsa, tulee olemaan Jumalan valtakunnassa korkeammalla paikalla kuin me, jotka teemme ihmeitä."
(Elina Karjalainen, Arkkipiispa Paavali - Legenda jo eläessään 1973, s. 131)