En minä, vaan ne muut

Meillä ihmisillä on hyvin omalaatuinen itsetunto. Välillä tuntuu siltä, että se on täysin hukassa ja huonon itsetunnon piikkiin laitetaan sitten monia asioita. Lisäksi tätä huonoa itsetuntoa koetetaan pönkittää sitten painamalla muita ihmisiä alemmaksi. Itseä ei siis läheskään aina osata pitää arvossa, mutta muita voidaan arvostella sitten senkin edestä.

Mutta meneekö kaikki juuri näin? Olemmeko tosiaan vaatimatonta ja nöyrää kansaa, joka ei aseta itseään mielellään jalustalle? Tällä periaatteellahan meitä ei ainakaan voi nimittää turhan ylpeiksi. Mutta kaikki ei aina olekaan näkyvää ylpeyttä, vaan on olemassa myös salakavalaa omahyväisyyttä.

Ihmisen kehittyminen edellyttää sitä, että hän tiedostaa omat puutteensa sekä heikkoutensa ja pyrkii korjaamaan niitä. Mikäli niitä ei tiedosteta, niin korjaamistakaan ei voi tapahtua. Näkymätöntä vihollista vastaanhan ei voi taistella.

Vaikka siis saatamme kaikin puolin olla vaatimattomia ja nöyriäkin, niin voimme kuitenkin kaikesta huolimatta aliarvioida tai vähätellä omia heikkouksiamme ja tällöin tehdä myös omasta kehittymisestä mahdotonta. Otetaan esimerkki ihan elävästä elämästä:

Me törmäämme lähes päivittäin uutisissa erilaisiin tutkimuksiin ja tilastoihin, joissa kerrotaan erillaisia asioita meistä ihmisistä. Poimin muutamia tutkimustuloksia sattumanvaraisesti netistä:

- Joka viidennes alkoholia käyttävistä miehistä juo riskirajan verran tai sen yli (naisista joka kymmenes).
- Joka viides sairastuu masennukseen elämänsä aikana.
- Joka kymmenennellä ihmisillä on jonkinasteinen persoonallisuushäiriö.
- Arvioilta joka kolmannella suomalaisella on taipumus sairastua 2 tyypin diabetekseen.

Näitä esimerkkejä tutkimustuloksista voisi tietenkin ottaa huomattavasti enemmän, mutta uskoakseni me hyvin monessa tapauksessa huokaisemme helpotuksesta ja toteamme, että "onneksi en minä, vaan ne muut."
Mutta kyllähän maalaisjärjenkin luulisi kertovan meille, että emme voi kaikkia meidän kannalta kielteisiä tutkimustuloksia sivuuttaa tällä periaatteella. Kyllähän meissäkin täytyy olla sellaisia asioita, joissa me saatamme tarvita ulkopuolisten apua tai tukea.

Edellä oleva esimerkki ehkä paljastaakin meille sen, että mahdollisesta yleisestä vaatimattomuudesta huolimatta me emme ole kovin itsekriittisiä, vaan uskomme olevamme kaikin puolin täydellisiä ja hyviä ihmisiä. Tällainen uskomus aiheuttaa kuitenkin sen, että meillä ei ole pyrkimystä korjata itseämme, vaan jatkamme entiseen tyyliin.

Tästä on lyhyt matka siirtyä pohtimaan katumuksen sakramentin merkitystä. Liian usein me koemme sen ainoastaan tilaisuutena luetella tiettyjä asioita, jotka erityisesti vaivaavat mieltämme. Monesti meille tulee sellainen olo, että enhän minä nyt mitään kovin erikoista ole tehnyt. Itse asiassa kaikki on täysin kunnossa, joten myös katumus on omalla kohdallani ainakin vielä tarpeeton toimitus.

Mutta meidän tulisi kaikesta huolimatta pystyä itsekriittiseen tutkiskeluun myös hengellisissä asioissa. Raamattu, pyhien ihmisten opetukset, rukoukset ja kirkkoveisut pyrkivät herättämään meitä siitä harhakuvasta, että kaikki on hyvin. Kirkkovuoden voimakkain "herätyskello" soi Suuren paaston alussa jolloin toimitetaan Andreas Kreetalaisen katumuskanoni. Siinä meidät todella palautetaan maan pinnalle.

Ehkä meidän olisi yksinkertaisesti syytä muistaa, että meillä ihmisillä näyttää olevan luontainen taipumus vähätellä itseämme koskevia epämieluisia ja kielteisiä asioita. Jospa emme sittenkään aina olisi niin hyväuskoisia, vaan uskoisimme itsestämme myös sellaisia asioita, jotka eivät ole aina niin mukavia ja pyrkisimme samalla korjaamaan niitä.

Toisen menestyminenkö meiltä pois?

Meillä ihmisillä on paha taipumus nostattaa omaa itsetuntoaan muiden kustannuksella. Käytännössä tämä käy ilmi siinä, että toisen vilpitön kehuminen on äärimmäisen vaikeaa, mutta haukkuminen sitäkin helpompaa.

Tuota haukkumista harvemmin toteutetaan kasvokkain. Paljon on kuitenkin niitä keinoja joiden avulla toisen selän takana voidaan puuhastella kaikkea mahdollista. Aion tässä tilanteessa keskittyä ainoastaan siihen, että millaisia tuntemuksia toisen ihmisen menestyminen monesti herättää.

Otan seuraavana pienen lainauksen evankeliumista, jossa Johannes Kastajan opetuslapset tulivat hänen luokseen sanoen:
"Rabbi, nyt on ruvennut kastamaan myös mies, joka oli kanssasi Jordanin toisella puolen ja josta annoit hyvä todistuksen. Kaikki menevät hänen luokseen."
Tähän Johannes vastasi vertauksella: "Sulhanen on se, jolla on morsian. Mutta sulhasen ystävä seisoo hänen vieressään ja kuntelee, mitä hän puhuu, ja iloitsee suuresti sulhasta kuunnellessaan. Niin iloitsen minäkin, ja iloni on nyt täydellinen." (Joh. 3:26,29)

Lähes samankaltainen tilanne syntyi, kun Jeesuksen opetuslapset tulivat hänen luokseen sanoen: "Opettaja, me näimme erään miehen ajavan pahoja henkiä ulos sinun nimessäsi. Me yritimme estää häntä, koska hän ei seuraa sinua meidän joukossamme.
Mutta Jeesus vastasi: Älkää estäkö. Joka ei ole teitä vastaan, on teidän puolellanne." (Luuk. 9:49-50)

Edellä olevat lainaukset liittyvät omaan kokonaisuuteensa, mutta niistä heijastuu kuitenkin tuo inhimmillinen epäluulo siitä, että oma arvo huononee samassa suhteessa kuin toisen menestys kasvaa. Onko tässä maailmassa sitten olemassa jokin menestyksen vakio, jolloin toisen menestyminen napsii lasikuulia pois minun pussistani?

Terve kilpailu on hyväksi, sillä tuolloin kukaan ei jää lepäämään turhan pitkäksi aikaa omaan poteroonsa. Terveeseen kilpailuun kuuluu oman itsensä kehittäminen. Sen sijaan epäterveessä kilpailussa ei keskitytä enää omaan suoritukseen, vaan enemmänkin toisen osapuolen halventamiseen. Esimerkiksi urheilussa ja politiikassa puhutaan reilusta pelistä.

Tärkeintä meidän kristittyjen kannalta on se, että me emme sorru epäterveeseen kilpailuun. Jokaisen yksittäisen kristityn menestys on kaikkien etu. Sen sijaan sisäisen eripuran luominen ja haukkuminen on kaikkien tappio! Tämä sääntö pätee niin seurakunnan kuin koko kirkkokunnankin tasolla.

Kieltäytymisen vaikeus

Meillä nykyihmisillä on taipumus kieltäytyä asioista, joista meidän nimenomaisesti tulisi ottaa vastuuta. En tiedä onko se puhdasta laiskuutta, vastuun ottamisen pelkoa vai mitä. Erityisesti vastuun kantaminen toisesta ihmisestä ja rakkauden osoittaminen häntä kohtaan tuntuvat usein puuttuvan nyky-yhteiskunnastamme.

On myös olemassa suuri joukko toissijaisia pyyntöjä, joihin meillä olisi täysi oikeus vastata ”ei”. Jokin outo voima kuitenkin usein estää meitä kieltäytymästä ja niinpä saatamme hammasta purren, mutta ulkoisesti hymyssä suin käydä toimeen. Näitä tilanteita voi syntyä perhepiirissä, töissä, harrastusten parissa tai oikeastaan missä vain. Asioiden vastentahtoisesti tekeminen jättää kuitenkin ihmiseen jäljen. Eihän kenestäkään voi loputtomasti nyppiä pois voimavaroja tai toisaalta, ei kenenkään niskaan voi loputtomasti kaataa erilaisia taakkoja.

Miksi kieltäytyminen voi olla sitten niin hankalaa? Vastaus on varmasti osaltaan siinä, että ihminen janoaa hyväksyntää ja myötätuntoa. Hyväksynnän menettäminen on hyvin pelottava asia, jonka vuoksi toisen ihmisen suututtamista vältetään viimeiseen asti. Tämän vuoksi kaikkiin pyyntöihin suostutaan, vaikka ne varmasti joissain tapauksissa olisivat hyvinkin kohtuuttomia.

Hyväksynnän kerääminen on sitä voimakkaampaa, mitä huonompi ihmisen itsetunto on. Huono itsetunto voi taas olla perua lapsuudesta, jota on leimannut hyväksymisen ja kannustuksen puute. Kaava on siis hyvin yksinkertainen. Jos ihminen ei saa lapsena hyväksyntää ja kannustusta osakseen, hän saattaa hakea sitä koko loppuelämänsä. Vaikuttaakin siltä, että olemme saattaneet joutua kierteeseen, jota voisi kutsua melkeinpä kansantaudiksi. Esimerkiksi suomalaisten huono menestys kansainvälisillä kilpakentillä ei ole kiinni välttämättä taitojen puutteesta, vaan huonosta itsetunnosta.

Aina löytyy myös niitä, jotka osaavat käyttää tätä ”kansantautia” hyväkseen. Esimerkiksi monet firmat ja heidän palkkaamansa puhelinmyyjät osaavat käyttää tätä ihmisten heikkoa kohtaa hyväksi. Niinpä monien ihmisten koteihin sataa lukemattomia lehtiä, jotka myös lukemattomina päätyvät paperinkeräykseen. Kaikki ainoastaan sen vuoksi, että niin monet haluavat olla toiselle ihmiselle mieliksi – siitäkin huolimatta, että tätä toista ihmistä ei ikinä olisi tavannut tai tulisi edes tapaamaan.

Entäpä jos sanoisimmekin rehellisesti ”ei”, etenkin jos kysymyksessä on asia, mihin meille ole mitään todellista velvoitetta. Ihmisen itsetunto ei lopulta kehity sillä tavoin, että hän suostuu kaikkeen. Itse asiassa se tapahtuu juuri päinvastoin. Ensimmäinen askel on siinä, että pystymme sanomaan ”ei”. Sillä tavoin säästämme omia voimiamme ja olemme samalla rehellisiä, kun emme tee asioita niin vastentahtoisesti. Ja hyvähän on muistaa, että kieltäytymisenkin voi esittää kohteliaasti sanomalla ”ei kiitos”.