“EN MINÄ OLE TEHNYT MITÄÄN!”

Tuomiosunnuntain evankeliumi nimensä mukaisesti kertoo Kristuksen kuvauksen viimeisestä tuomiosta. Siinä tuomiolle asetetut on jaettu oikealle ja vasemmalle puolelle heidän tekojensa mukaan.

Jos olemme oikein tarkkoja, niin huomaamme, että ihmiset oli jaettu sen mukaan, että olivatko he tehneet hyvää, vai sen sijaan jättäneet tekemättä hyvää silloin kun heillä oli siihen mahdollisuus. Tämä on jotain mikä meiltä niin helposti unohtuu.

Kun puhumme synnistä ja pahuudesta, niin ensimmäisenä ajattelemme pahoja tekoja joihin ihminen voi syyllistyä. Hyvin monet saattavatkin siinä tilanteessa huokaista helpotuksesta kun he palauttavat mieliinsä kymmenen käskyä. Suurin osahan ihmisistä ei ole murhamiehiä tai varkaita, joten ei kai siinä tapauksessa ole syytä huoleen.

Mutta Kristus ei viittaa tässä kohden mitenkään näihin synteihin, vaikka selvää tietysti on, että niitäkään asioita emme saa tehdä. Hän sen sijaan kuvaa sitä, että jos emme osoita rakkautta vaikka siihen olisi mahdollisuus, niin silloin joudumme jo tuolle syntisten puolelle joilla on syytäkin pelätä viimeisellä tuomiolla.

Ehkä meidän pitääkin muistuttaa juuri tässä kohden itseämme siitä että rakkauden vastakohta ei niinkään ole viha, vaan itse asiassa välinpitämättömyys. Se, että emme halua nähdä toisten ihmisen hätää ja ahdinkoa. Välinpitämättömyys on se mikä mahdollistaa myös pahan toiminnan tässä maailmassa.

Maailmassa tapahtuu paljon vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta. On esimerkiksi kiusaamista ja muuta henkistä väkivaltaa, jota tapahtuu niin kouluissa lasten ja nuorten keskuudessa, kuin myös aikuisten ihmisten välillä työelämässä. Siinä tilanteessa on yleensä yksi joka aktiivisesti aloittaa tuon kiusaamisen ja suuri joukko niitä, jotka eivät tee mitään.

Ja voidaan sanoa, että tuo suuri joukko, joka ei tee yhtään mitään ovat yhtä syyllisiä kuin se joka kiusaa. Tämä siksi, että välinpitämättömyys ja silmien ummistaminen pahalta mahdollistaa tuon pahantekemisen.

Yleensä se joka aktiivisesti kiusaa voi itse hyvin pahoin. Häntä on mahdollisesti omassa lapsuudessa laiminlyöty, vähätelty ja kiusattu ja hän purkaa pahan olonsa ja siitä johtuvan vihan nyt toisiin ihmisiin. Se, että kiusaamiseen puututaan mahdollisimman varhain voi auttaa myös siinä, että itse kiusaajakin saa lopulta apua, mitä hän selvästi tarvitsee.

Tuomiosunnuntain evankeliumi muistuttaa meitä myös siitä, että suhteemme Jumalaan ei koskaan ole irrallaan siitä, että mikä on suhteemme lähimäisiimme. Me kohtaamme Kristuksen monella tavalla tässä maailmassa. Esimerkiksi siinä tilanteessa kun astumme sisälle kirkkoon ja erityisesti liturgiassa, jossa me todellakin osallistumme Kristuksesta pyhässä Ehtoollisessa.

Mutta Kristuksen kohtaaminen tapahtuu myös jumalanpalveluksen jälkeen. Ehkä olemme kuulleet puhuttavan “liturgiasta liturgian jälkeen”. Se tarkoittaa sitä, että kun olemme liturgiassa palvelleet Jumalaa kirkossa ja osallistuneet Kristuksesta, niin sen jälkeen meidän on aika mennä maailmaan toteuttamaan liturgiaa. Maailmassa me palvelemme lähimmäistämme, jossa jokaisessa me näemme myöskin Kristuksen.

Kykenemmekö näkemään lähimäisissämme Kristuksen?

Ajatelkaamme jos meillä olisi mahdollisuus kohdata itse Kristus vaikkapa tuolla ulkona kadulla. Emmekö Hänen läheisyydessään varmasti olisi erityisen huomaavaisia ja tarkkaavaisia. Miettisimme hyvin tarkkaan, että mitä sanoisimme ja yrittäisimme varmasti tehdä kaikkemme, että Hänellä olisi hyvä olla. Lisäksi varmasti kuuntelisimme häntä ja yrittäisimme palvella Häntä kykyjemme mukaan. Näin varmasti moni tekisi, jos tällainen mahdollisuus tuolla kadulla tulisi vastaan.

Sen sijaan hyvin harvalle muulle tekisimme näin. Paljon on vähäosaisia, joilla ei ole ruokaa ei juomaa, ei vaatteita. Paljon on niitä, jotka viruvat sairaana ja yksinäisyydessä. On kiusattuja, sorrettuja, maanpakolaisuuudessa sekä suoranaisessa orjuudessa sekä muissa vaikeuksissa ja hädässä olevia ihmisiä. - Ja kyllä. Kaikkia näitä ihmisiä on myös Suomessa!

Jos kerran olisimme valmiit kohtelemaan Kristusta aivan erityisellä tavalla, jos hänet kohtaisimme tuolla kadulla, niin meidän tulisi todellakin kohdella kaikkia muita ihmisiä aivan samalla tavoin. Jokaisessa ihmisessä me kohtaamme myös Kristuksen.

Tuomiosunnuntain valmistaa meitä suuren paastoon. Ja se muistuttaa meitä erityisesti lähimmäisenrakkauden ja hyväntekeväisyyden suuresta merkityksestä. Meidän ei tule osallistua ainoastaan liturgiaan, vaan meidän tulee toteuttaa myös liturgiaa liturgian jälkeen.

Vastavirtaan käy kristityn tie (osa 3)

“Henkilökohtainen ratkaisu” ja siihen liittyvä seurakunnan elämästä ulkopuolelle jättäytyminen ei tietysti tarkoita, että ihmisistä olisi tullut automaattisesti ateisteja, jotka täydellisesti kieltävät Jumalan olemassaolon. Kenties kyse on enemmän siitä, että monet haluavat itse määritellä, että millainen Jumala heillä on. - “Minä tiedän paremmin sen, että mitä Kristus tällä opetuksellaan tarkoitti”. Se voisi olla se lausahdus, joka parhaiten kuvaa monen ihmisen asennetta Raamattua ja koko kristillisyyttä kohtaan. Siinä ihminen haluaa itse määritellä Kirkon opetuksen uudestaan.

Tuossa vaiheessa kuitenkin ollaan jo pitkälti eksyksissä. Tämä johtuu jo pelkästään siitä, että ihminen näkee kaiken omien henkilökohtaisten etujen kautta, vaikka kristinusko on yhteisöllinen usko, joka toimii yhteiseksi hyväksi. “Henkilökohtaiset ratkaisut” johdattavat ihmisen vaatimaan, ellei jopati kaappaamaan mieluisat, helpot ja vaivattomat asiat itselleen. “Minä tiedän kaiken. En tarvitse Jumalaa, enkä armoa. Ristin kantaminen ja uhrautuvaisuus ei kuulu tällaiseen ajatteluun.

Elämän pitää olla helppoa ja vaivatonta. Sellainen on minun henkilökohtainen ratkaisu.”

Ja tätä emme voi estää, sillä ei ketään ihmistä saa pakottaa tiettyyn muottiin vastoin hänen tahtoaan. Usko perustuu ihmisen vapaaseen tahtoon. Joku voi haluta ottaa yksilökeskeisemmän ajattelun ohjaamaan hänen uskonmukaista elämää. Näin ihminen pystyy tekemään, mutta siinä tapauksessa hänen uskonsa ei kuitenkaan ole kristinuskoa, vaan jotain muuta. Kun kristinuskoa muokkaa tarpeeksi paljon, niin se lakkaa olemasta kristinuskoa. Se on jotain muuta silloin.

Kaikesta huolimatta minun on hyvin vaikea uskoa sitä, että viimeiset 2000 vuotta Kristuksen opetus on ymmärretty väärin ja juuri nyt on tämä sukupolvi tehnyt sen suuren oivalluksen, joka avaa evankeliumin juuri sillä oikealla tavalla. Yleensä nykypäivän tulkinnat ovat sellaisia, että ne laskevat sitä rimaa ja niitä ihanteita, jotka meille on aiemmin asetettu. Arvomaailma alkaa muuttua yhä löyhemmäksi ja löyhemmäksi. Maallinen ajattelu kehittyy, mutta samanaikaisesti se on rapauttanut hengellistä ajattelua.

Hyvin usein hieman ivalliseen sävyynkin sanotaan, että Kirkko on se, joka moralisoi ja tuomitsee syntisen ihmisen. - Kirkon tehtävänä ei ole tuomita ihmistä, vaan se synti, jota ihminen niin herkästi tekee. Ja mitä on synti? - Se on kaikkea sitä, mikä vie meitä pois Jumalasta ja toisesta ihmisestä.

Yksilökeskeisessä ajattelussa ihminen on itse keksinyt uuden ja helpomman jumalan. Silloin ihminen on myös itse keksinyt määritellä sen, että mikä on syntiä ja mikä taas ei. Ja tällöin syntyy se ajatus, että “olen vapaa silloin, kun kukaan ei tule sanomaan minulle, että mikä on syntiä!”

Mutta synti on lopulta sitä, mikä johtaa aina huonoon lopputulokseen. Se ei välttämättä näy välittömästi. Hyvin usein synnin seuraukset alkavat näkyä viiveellä. Ihminen elää valheessa, jossa hän kuvittelee, että tästä on suurin hyöty minulle itselleni, koska minä tiedän mikä on minulle hyväksi.

Me näemme jo sen hinnan mikä pitää maksaa esimerkiksi siitä, että ihminen haluaa suurimman hyödyn itselleen juuri nyt. (Tai vaikkapa viimeisen 100 vuoden aikana). Se näkyy siinä että olemme tuhonneet luontoa, vahingoittaneet lähimmäisiä ja kiintyneet ennen kaikkea tarpeettomasti maalliseen ja turhaan. Uutisotsikot sen kertovat.

Kirkon opetus synnistä voi tuntua ankaralta. Ja jos haluamme niitä asioita korjata, niin joudumme menemään sen kuuluisan “oman mukavuusalueen” ulkopuolelle. Jos haluamme pysyä tuo mukavuusalueen sisäpuolella, niin silloin toimimme kuten sairas ihminen, joka hakeutuu sellaisen yrittää hakeutua sellaisen lääkärin luokse, joka sanoo hänelle “Olet täysin terve. Ole siis rauhassa ja jatka entiseen malliin.”

Tuomiosunnuntaina

Vietämme tänään kolmatta valmistussunnuntaita, jonka tarkoituksena on johdattaa meitä Suureen Paastoon. Tätä päivää kutsutaan Tuomiosunnuntaiksi. Voimme varsin hyvin ymmärtää tämän päivän nimen kuultuamme juuri luetun evankeliumiluvun.

Mutta onko tämän päivän tarkoituksena pelotella ihmistä viimeisellä tuomiolla?

- Tästä ei kuitenkaan varsinaisesti ole kysymys. Uskonto ei voi perustua uhkailuun taikka pelotteluun, vaan se tarkoitus on kasvattaa meissä rakkautta Jumalaa ja lähimmäisiä kohtaan. Voimme ymmärtää tämän sunnuntain ennemmin muistutuksena siitä, että mitkä asiat johdattavat ihmistä pelastukseen.

Meiltä todellakin tullaan kysymään viimeisellä tuomiolla, että miten olemme osoittaneet rakkautta lähimmäisiämme kohtaan. Ja oikeastaan tässä tapauksessa kysymys ei ole pelkästään siitä, että mitä hyvää me olemme tehneet, vaan myös siitä, että kuinka paljon hyviä asioita olemme jättäneet tekemättä.

Evankeliumiluvussa kummatkin osapuolet olivat hämmentyneinä. ”Milloin me muka olemme näin tehneet tai sitten jättäneet näin tekemättä?” Voidaan siis sanoa, että niin hyvät kuin pahat olivat eläneet omaa elämäänsä, ajattelematta sen kummemmin siitä saatua taivaallista hyötyä tai haittaa. Hyvää tehneille rakkauden osoittaminen apua tarvitsevia kohtaan oli itsestäänselvyys, kun taas pahat eivät olleet huomanneet apua tarvitsevia ollenkaan, jolloin välinpitämättömyys oli heille itsestäänselvä tila. 

Todellakin, emme tee hyviä tekoja ja osoita rakkautta sen vuoksi, että saisimme siitä erillisen palkinnon tai kunnianosoituksen. Teemme sitä nimensä mukaisesti rakkaudesta, jonka osoittaminen itsessään palkitsee meidät.

Yhtä lailla, suuri vaara on unohtaa kaikki muut ihmiset ja keskittyä elämään vain omaa elämää. Muistammeko Kristuksen vertauksen rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta. Siinähän tuo rikas mies ei kerta kaikkiaan edes huomannut, että tuo köyhä Lasarus oli ollut muutaman metrin päässä hänen porttinsa pielessä pyytämässä apua.

Tuomiosunnuntain tarkoituksena ei ole pelotella meitä tulella ja tulikivellä, vaan ennemmin sen tarkoituksena on muistuttaa, että ympärillämme on paljon ihmisiä jotka tarvitsevat meidän apuamme. Meidän rakkautemme toisia kohtaan on pelastuksemme edellytys. Jos meissä ei ole tuota rakkautta, niin silloin tämän päivän opetus saattaa tuntua enemmän kuin pelottavalta.

Viimeiseen tuomioon liittyy vielä sellaisiakin asioita, jotka saattavat meiltä unohtua. Ensinnäkään meitä ihmisiä ei aseteta paremmuusjärjestykseen ulkoisten arvojen tai arvonimien perusteella. Eräässä hautajaisveisussa sanotaan seuraavasti:

”—Minä menen puolueettoman Tuomarin eteen, jossa samanarvoisina yhdessä seisovat palvelija ja isäntä, kuningas ja sotamies, rikas ja köyhä, sillä jokainen saa omien töittensä mukaan kunnian tai häpeän.”

Tuon edellä olevan veisun sanoma on lopulta lohduttava. Tässä ajallisessa elämässä monen ihmisen ihanteena ja päämääränä on saavuttaa mahdollisimman paljon kunniaa ja valtaa, jolloin me olisimme isäntiä, kuninkaita tai kuningattaria  tai rikkaita julkisuudenhenkilöitä. Mutta sillä ei tuonpuoleisessa ole mitään merkitystä.

Kristushan sanoo seuraavasti: ”Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta saattaa itsensä tuhoon ja turmioon?” (Luuk. 9:25)

Vuorisaarnassaan Kristus tuomitsee fariseusten ja lainopettajien rukoukseen ja paastoon liittyvän tekopyhyyden, jolla he yrittivät kerätä osakseen ihmisten kunnioitusta ja suosiota. Hän sanoo: ”Totisesti: He ovat jo palkkansa saaneet.” (Matt. 6:5) Eli, jos meidän ajallisen elämän tärkein päämäärä on tuon maineen ja muiden maallisten asioiden hankkiminen, niin iankaikkisuudessa ei ole enää mitään odotettavissa. Tuo palkka on saatu täytenä jo tässä ajassa.

Tämän sunnuntain suurin opetus piilee siinä, että me muistaisimme sen yksinkertaisen kysymyksen, joka meille esitetään viimeisellä tuomiolla.  Meiltä kysytään ensimmäisenä sitä, että olemmeko osoittaneet rakkautta lähimmäisiämme kohtaan, vai olemmeko olleet sittenkin välinpitämättömiä?

Synti ei läheskään aina ole sitä, että tekisimme tietoisesti pahoja asioita, vaan monesti se on sitä, että emme toimi silloin, kun meillä olisi mahdollisuus toimia. Tähän liittyy myös maallisen omaisuuden ja mahdollisen vallan käyttö. Ne kenelle on näitä annettu, niin niiden tulisi osata sitä vastuullisesti ja oikein käyttää muiden ihmisten hyväksi. Mikäli tätä annettua mahdollisuutta, että käytetä, niin silloin kyse on synnistä. Pyhä esipaimen Johannes Krysostomos on opettanut, että omaisuus ja valta eivät itsessään ole pahoja asioita, vaan ne ovat välineitä hyvän tekemiseen.

Viittaus viimeiseen tuomioon on annettu meille Suuren paaston alla juuri siksi, että emme unohtaisi lähimmäisiämme. Erityisesti Suuressa paastossa meidän tulisi tämä opetus siitä, että pelastukseen eivät johdata ulkoiset asiat, vaan se että onko meissä rakkautta.

Sakkeus (opetuspuhe)

Ennen varsinaista paaston valmistusajan alkamista kuulemme evankeliumiluvun Sakkeuksesta ja Kristuksesta. Sakkeus lyhyenä, mutta sitäkin uteliaampana henkilönä on tullut monelle tutuksi jo pyhäkoulusta tai seurakunnan lastenkerhosta. Hauskojen ja helposti liiankin leppoisiksi pelkistettyjen evankeliumin tapahtumien taakse kätkeytyy kuitenkin paljon enemmän.

Sakkeus oli publikaanien esimies Jerikossa. Hän vastasi siitä, että Jerikossa kerättiin veroja omalta kansalta vieraille roomalaisille miehittäjille. Publikaanit olivat velvollisia tilittämään tietyn summan keisarille, mutta monesti he kiskoivat ihmisiltä enemmän rahaa, jonka he pistivät omaan taskuunsa. Publikaaneista ei siis todellakaan pidetty. He olivat muiden silmissä maanpettureita ja huijareita.

Sakkeus olisi halunnut nähdä  kaupungin halki kulkevan Jeesuksen, mutta hän ei lyhyenä nähnyt väkijoukon takaa yhtikäs mitään. Hän ei voinut kuitenkaan lähteä tuon väenpaljouden keskelle, sillä hänet olisi todennäköisesti piesty siellä kuoliaaksi. Varmasti paikalla oli sellaisia ihmisiä, jotka olisivat käyttäneet hälinää hyväkseen ja tappaneet tuon maanpetturina pitämänsä miehen. Siksi Sakkeus juoksi edemmäksi ja kiipesi puun suojaan piiloon, jossa hän saattoi rauhassa seurata Kristuksen kulkua kaupungista ulos.

Tässä tilanteessa tapahtuikin jotain todella yllättävää. Kristus oli poistumassa kaupungista, kun hän pysähtyi ja kääntyi ylöspäin Sakkeuksen suuntaan ja sanoi tulevansa hänen vieraakseen. Väkijoukko oli varmasti tyrmistynyt! Kuka tahansa olisi ottanut Jeesuksen kotiinsa kunniavieraakseen, mutta sen sijaan tämä tarjoutuikin omasta aloitteesta menemään tuon syntisen huijarin kotiin.

Sakkeus oli tästä kaikesta enemmän kuin hyvillään. Sillä hetkellä hän koki myös mielenmuutoksen ja tarjoutui hyvittämään kaiken sen vääryyden, mitä hän oli ehtinyt ihmisille tekemään. Kristus totesi, että juuri tämän takia hän oli saapunut ihmisten keskelle: ”Juuri sitä, mikä on kadonnut, Ihmisen Poika on tullut etsimään ja pelastamaan”. (Luuk. 19:10)

Sakkeuksen ja Kristuksen kohtaamiseen liittyy syvällinen opetus. Siinä heijastuu ihmisen kiinnostus ja kaipaus Jumalaa kohtaan. Valitettavan usein me ihmiset osaamme luoda itsellemme epäjumalia, joita kohtaan yritämme osoittaa tuota kiinnostusta ja kaipausta.

Olemmeko ikinä järjellä pohtineet sitä, että millaisia ovat meidän ihmisten kiinnostuksen kohteet? Esimerkiksi miten me käytämme aikaa ja rahaamme. Jos katsomme televisiota tai luemme lehtiä tai kirjoja, niin mitä aiheita ne käsittelevät? Jos keskustelemme muiden ihmisten kanssa, niin mitkä ovat keskustelunaiheita? Auttavatko nämä asiat meitä pelastuksen tiellä?

Todellisen täyttymyksen voimme saavuttaa ainoastaan Kristuksessa. Jokainen rukous vie meitä lähemmäksi Jumalaa ja sen kautta myös Jumala vaikuttaa meissä. Suhteemme Jumalaan on siitä ainutlaatuinen, että se perustuu aina rakkauteen ja ihmisen vapaaseen tahtoon.

Eihän Kristuskaan sanellut Sakkeukselle, että tämän tulisi nyt osoittaa katumusta ja palauttaa kaikki vääryydellä hankitut rahat takaisin korkojen kera. Näin ei tapahtunut, sillä Kristus ei halunnut sanella ihmisille asioita, vaan heidän tuli itse omasta vapaasta tahdostaan toimia uudella tavalla.

Jumala vaikuttaa meissä, mutta sitä ennen meidän tulee olla kääntyneenä Jumalan puoleen. Sakkeus käytti suoranaista mielikuvitusta siinä, että hän pystyi näkemään Kristuksen. Meitäkin muistutetaan nyt siitä, että Kristus vaikuttaa meissä, kunhan vain osaamme kääntyä Hänen puoleensa.

Tämän päivän ongelma on siinä, että ihmiset haluavat Kristuksen asumaan luokseen, mutta samaan aikaan sen eteen ei haluta nähdä yhtään vaivaa. Olisiko Sakkeus saavuttanut mitään, jos hän olisi jäänyt istumaan omaan kotiinsa? Mitä suurimmalla todennäköisyydellä mitään ei olisi tapahtunut ja hän olisi jatkanut entistä elämäntyyliänsä.

Meitä siis muistutetaan jo hyvissä ajoin ennen Suurta paastoa siitä, että hengellisen elämän kehittäminen edellyttää meiltä ponnisteluja kohti Kristusta. Me emme voi edes aloittaa todellista paastoa, jos  meidän kiinnostuksemme on jossain aivan muualla kuin Kristuksessa.

Käytännössä meitä kannustetaan osallistumaan jumalanpalveluselämään, jossa me aivan ainutlaatuisella tavalla voimme kohdata Kristuksen. Tuo kohtaaminen saa meidän mielemme myös muuttumaan, jolloin me Sakkeuksen tavoin huomamme aikaisemmat erheemme ja haluamme hyvittää ne.

Yksi Suuren paaston tärkeimmistä opetuksista kätkeytyy juuri tähän Sakkeuksen ja Kristuksen kohtaamiseen. Paasto ja kilvoittelu alkavat siitä, että me vilpittömästi haluamme kohdata Kristuksen. Tämä on asia, joka koskettaa meitä kaikkia kristittyjä. 

Mistä on maallistunut joulu tehty?

Joulu on varmasti lähes kaikille meistä se vuoden tärkein ja rakkain juhla. Se ei ole juhlana menettänyt merkitystään, vaikka maallistuminen on ottanut yhä enemmän ja enemmän jalansijaa yhteiskunnassamme.

Siinä mielessä tämäkin juhla on maallistunut, että sitä sitä ei enää pelkästään kannattele kristilliset arvot ja perinteet vaan enemmän myös ne kaupalliset arvot. Kaupallisuuden voimistamana esimerkiksi kuukausi sitten vietetty pyhänpäivä on muuttunut amerikkalaiseksi naamiaisasuja ja karkkeja tyrkyttäväksi juhlaksi, jonka todellista ajankohtaa ei kovinkaan moni tiedä. Halloweenin liittyvää oheisroinaa ja tarjouksia markkinoidaankin loka-marraskuun vaihteessa sillä periaatteella, että tuo juhla näyttäisi kestävän yhtäjaksoisesti kahden viikon verran. Se on tietysti oikein mukavaa kaupallisuuden kannalta.

Kristus on opettanut, että kukaan ei voi palvella yhtä aikaa kahta Herraa. Joko ihminen rakastaa Jumalaa tai sitten mammonaa (joka tarkoittaa rahaa ja muuta aineellista omaisuutta). Monet kristilliset juhlat ovat luonnollisesti olleet Jumala - keskeisiä. Mutta nyt niistä on kovaa vauhtia tehty sellaisia kaupallisia juhlia, joissa tarkoituksena on Jumalan sijaan palvoa juuri tuota mammonaa.

Ei raha itsessään ole pahaa. Se on yksinkertaisesti väline, jota voi käyttää hyvään tai pahaan. Hyvää se on silloin kun se hyödyttää monia ja erityisesti niitä, jotka tarvitsevat apua. Pahaa raha on silloin, jos sitä käytetään ainoastaan itsekkäisiin tarkoituksiin ja kun sitä riistetään muilta ihmisiltä. Usein rahan- ja vallanhimo on se voima, joka aiheuttaa tässä maailmassa niin paljon sotia ja levottomuuksia.

Maallistuminen on lisääntynyt aktiivisten toimien seurauksena ja myös passiivisesti, eli yleisen välinpitämättömyyden tuloksena. Silloin kun se on aktiivista, niin kristinuskoon liittyvät asiat on pyritty tietoisesti lakaisemaan pois silmistä ja julkisista paikoista. Esimerkiksi joulun englanninkielinen nimi Christmas on liian Kristukseen viittaava, joten monissa paikoissa joulua toivotetaan tervehdyksillä: Happy Holidays tai X-mas*), sekä jollain jopa vielä neutraalimmalla ilmaisuilla. Tämän taustalla ei ole pelkästään se, että halutaan kieltää Jumala, vaan myös se, että halutaan olla kaikille mieliksi. Eli myös kaikille niille, jotka eivät kyseistä juhlaa omassa uskossaan vietä.

Passiivista seurausta on taas se, että kristillisiä perinteitä ei osata ylläpitää ja ylipäätänsä arvomaailma ja perinteet ovat muuttuneet. 26.11.2018 olleessa HS:n uutisesta kävi ilmi, että ainoastaan yhdessä joulukorttimallissa on kristillinen aihe. Mielestäni tämäkin kertoo siitä, että mikä on maallistumisen taso.

Tämä kaikki maallistumiseen liittyvä saa minut miettimään, että mikä kannustaa tällaiseen jumalattomaan ajatteluun? Onko se jotain mihin hiljalleen ajaudutaan, vai vaikuttaako taustalla kuvitelma siitä, että ihminen muuttuu viisaammaksi ja vapaammaksi ilman Jumalaa? Nähdäänkö usko asiana, joka kahlitsee ja orjuuttaa ihmisen?

Muistan sellaisen opetuksen, että “Jos ihminen ei usko Jumalaan, niin silloin hän uskoo ihan mihin tahansa (tai ihan mihin sattuu).” Ihminen tarvitsee Jumalaa. Jos Jumala puuttuu elämästä, niin tuo tyhjiö täytetään aina jollakin. Tämän kirjoituksen alussa jo totesin, että kaupallisuus ja materialismi on korvannut Jumalan. Sen sijaan että ihminen olisi Jumalan palvelija, niin hän onkin nyt rahan ja muiden aineellisten asioiden orja.

Mutta Jumalan puuttuminen korvataan myös muilla asioilla. Ihminen todellakin alkaa uskoa mihin sattuu. Jostain kumman syystä esimerkiksi horoskooppeihin ja moniin muihin sen kaltaisiin asioihin halutaan yhä edelleen vankasti uskoa. Onko todella näin että järkevä nykyihminen uskoo, että tietty tähtikuvio tai kiviriipus kaulassa muovaa ihmisen persoonan ja elämän tietynlaiseksi? Tämäkö on olevinaan parempaa kuin evankeliumin opetus siitä, että millaisia meidän ihmisten pitäisi olla?

Kristus-lapsi seimessä koetaan turhana tai sitten joitakin ihmisiä loukkaavana asiana, jota ei ole tarpeen pitää julkisesti esillä. Sen sijaan tonttu-ukot edustavat jotain sellaista mihin me kannustamme lapsiamme uskomaan. Historiallista tukea löytyy sille että Jeesus on olemassa. Sen sijaan tieteellistä tukea tonttuihin ei ole tietääkseni vielä löydetty.

Mutta onko tässä kaikessa kyse sitten siitä, että kaikki harmiton hölynpöly on mukavaa täytettä ihmisen elämässä. Kristus on liian vakava asia, koska Hän muistuttaa jatkuvasti siitä, että millaisia meidän ihmisten pitäisi olla ja mihin suuntaan meidän pitäisi elämässä mennä. Omatuntomme alkaa herkemmin kolkuttamaan jos Kristus on näkyvästi elämässä mukana. Kristuksessa me erotamme hyvän ja pahan toisistaan paljon vahvemmin. Monet kokevat sen taakkana, sillä olisi mukavaa tehdä pahoja asioita hyvällä omallatunnolla. Kristuksen kanssa tämä ei onnistu. On paljon mukavampaa ja harmittomampaa uskoa mihin sattuu ja myös tehdä mitä sattuu ja siinä ohessa palvoa kaikkea aineellista ja katoavaista. Näistä asioista on maallistunut joulu tehty.



*) Itse asiassa sana X-mas juontaa juurensa kristillisyyteen ja Kristukseen, kuten tästä linkistä voi käydä tarkastamassa. Tietysti voidaan ajatella, että tätä lyhennettä on turvallista maallisessakin mielessä käyttää, kun siinä ei suoraan käy ilmi Kristuksen nimi. Mutta en minäkään tätä asiaa tarkemmin miettinyt, vaan oletin sen olevan vain jotain maallista hapatusta. Suuri kiitos Helsinkiin, eräälle teologian ylioppilaalle, joka minua tässä asiassa valisti.

Synti Pyhää Henkeä vastaan

Monia on mietityttänyt se, että mikä on syntiä Pyhää Henkeä vastaan jota ei anneta anteeksi. Ohessa on opetuspuheeni, joka liittyy kyseiseen aiheesen.

Jeesuksen maineen levittyä alkoi Jerusalemista asti tulla oppineita tarkkailemaan Hänen opetustaan. Sen sijaan että he olisivat ottaneet oppia, niin he käänsivät kaiken päinvastaiseksi. Heidän mielestään Kristuksen ihmeet tapahtuivat paholaisen voiman avulla.

Kristus esittää heille vertauksen, jonka avulla hän selittää, että olisi järjetöntä jos paholainen ajaisi pahoja henkiä pois, koska se olisi käytännössä taistelua itse itseään vastaan. Mitä järkeä pahan olisi vapauttaa ihmisiä pahan vallasta?!

Lisäksi Kristus kuvailee myös vertauksen avulla sen, että voittaakseen jonkun, pitää olla tätä vahvempi. Heikko ei voi voittaa itseään vahvempaa.

Jumala kaikkivoimallisuudessaan on se, joka pystyy voittamaan sielunvihollisen vallan. Tämä voitto tulee täydellisimmin esille Kristuksen ylösnousemuksessa, jota pyhä Johannes Krysostomos kuvaa pääsiäishomiliassaan seuraavasti:

“Älköön kukaan pelätkö kuolemaa, sillä Vapahtajan kuolema on meidät vapauttanut:

kuoleman hallussa pitämä kukisti kuoleman. Tuonelaan laskeutuessaan hän hävitti tuonelan. Hän tuhosi sen, joka oli hänen lihaansa maistanut.

Ja tätä odottaessaan Jesaja huudahti ja sanoi:

"Tuonela kukistui kohdatessaan sinut alhaalla". (Jes.14:9) Se kukistui ja niin se kohtasi loppunsa.

Se kukistui ja se saatettiin häpeään.

Se kukistui ja niin se kuoletettiin.

Se kukistui ja niin se menetti valtansa.

Se kukistui ja pantiin kahleisiin.

Se otti ruumiin, mutta kohtasi Jumalan.

Se otti maan tomua, mutta kohtasi taivaan.

Se otti, mitä näki mutta kukistui siihen, mitä ei nähnyt.

"Kuolema, missä on sinun otasi? Tuonela, missä on sinun voittosi?”

Tämän jälkeen seuraa Kristuksen opetus, joka on herättänyt paljon kysymyksiä ja pohdintaa: Mikä on sitten herjaamista Pyhää Henkeä vastaan, jota ei anneta anteeksi? 

Evankelista Markus antaa meille tähän heti vastauksen selittämällä, että lainopettajien mielestä Jeesus toimi pahan hengen voimalla. Eli synti Pyhää Henkeä vastaan on sitä, että hyvä muutetaan pahaksi ja myöskin siten, että paha muutetaan hyväksi.

Jos lainopettajat olisivat pelkästään pilkanneet Kristusta, niin sekin olisi ollut anteeksi annettavaa. Mutta kun he sen sijaan sanoivat, että Jumalasta lähtöisin onkin pahaa, niin se on anteeksiantamatonta.

Synti Pyhää Henkeä vastaan on kuvattu myös tietynlaiseksi paatuneisuudeksi, josta ei ole paluuta. Lainopettajat eivät kertakaikkisesti nähneet Kristuksen toiminnassa mitään hyvää, vaan he olivat lukkiutuneet siihen näkemykseen, että Hänen toimintansa perustui pelkästään pahaan. He kuvittelivat olevansa oikeassa, vaikka he toimivat täydellisesti päinvastoin. Tässä tilassa he tekivät pahaa hyvällä omallatunnolla.

Samalla tavoin toimi Juudaskin myöhemmin. Hän kuvitteli tekevänsä oikein, kun kavalsi Kristuksen. Sen sijaan, että hän olisi katunut ja saapunut edes Kristuksen ristin juurelle pyytämään anteeksi, niin hän ennemmin riisti hengen itseltään; tuhoten näin viimeisenkin mahdollisuuden todelliseen katumukseen. Kyse ei tässä kohden olekaan siitä, että Jumala haluaisi rajoittaa armoaan, vaan oikeastaan ihminen omassa paatumuksessaan sulkee Jumalan armon itsensä ulkopuolelle.

Meidän täytyy tietysti olla hyvin varovaisia tämän käsitteen kanssa, ettemme ryhtyisi leimaamaan ketään lähimmäisistämme sellaiseksi ihmiseksi, jonka synnit olisivat anteeksiantamattomia. Kristus on se, joka tämän voi sanoa.

Siitä huolimatta tämän tulee olla meille varoittavana opetuksena, ettemme käännä hyvää pahaksi ja toisaalta pahaa hyväksi. Eräänä esimerkkinä pahan kääntäminen hyväksi ovat uskon nimissä tapahtuva sortaminen ja jopa surmaaminen. Toisen ihmisen alistaminen ei koskaan voi olla oikeutettua. Siitä huolimatta sortajat ja suoranaiset murhaajat kuvittelevat tekevänsä hyvän työn, sekä ajattelevat saavansa tästä palkinnon iankaikkisessa elämässä. Tämä on juuri sellaista paatuneisuutta, jossa ihminen tekee syntiä Pyhää Henkeä vastaan.

Meidän tulee luonnollisesti elää sellaisessa nöyryydessä ja kuuliaisuudessa Kristusta kohtaan, että emme kääntäisi näin tärkeitä asioita nurinniskoin. Niin kauan kuin kuljemme Kristuksen mukana ja noudatamme Hänen tahtoaan, niin pysymme hyvällä tiellä. Kun eteemme tulee vaikea tilanne, niin kysykäämme itseltämme: “Mitä Kristus tekisi tässä tilanteessa?” tai “Mitä Kristus sanoo minulle viimeisellä tuomiolla, jos jätän tämän tekemättä tai teen sen tietyllä tavalla?”.

Jos sen sijaan emme ota Kristusta mukaan näihin tilanteisiin, niin silloin saatamme alkaa kuuntelemaan enemmän omia mielihalujamme, jotka saattavat lopulta kääntää hyvän pahaksi tai pahan hyväksi. Tämän vuoksi pitäkäämme Kristuksesta kiinni! Amen!

Teofanian jälkeinen paasto ja kiusaukset

Kasteen jälkeen tapahtumat siirtyvät erämaahan, jonne Kristus oli mennyt Hengen johdattamana. On syytä tarkentaa, että Kristus meni erämaahan nimenomaan Pyhän Hengen johdattamana, eikä suinkaan sen pahan hengen johdattamana, joka sitten kiusasi häntä erämaassa.

Neljäkymmentä päivää on aika, johon löydämme yhtymäkohtia Vanhasta Testamentista. Profeetat Mooses (2.Moos. 34:28) ja Elia (1. Kun. 19:8) paastosivat tuon samaisen ajan. Luku neljäkymmentä on aika vuosina, jonka israelilaiset joutuivat vaeltamaan erämaassa, ennen kuin he pääsivät luvattuun maahan.

Luku neljäkymmentä on siirtynyt juutalaisuudesta myös meidän kristilliseen perinteeseen. Ylösnousemuksen ja taivaaseenastumisen (helatorstain) välinen aika on neljäkymmentä päivää. Neljäkymmentä päivää on myös aika jona erityisesti muistellaan poisnukkunutta henkilöä. Tuon ajan päätyttyä on tapana toimittaa muistopalvelus, josta käytetään myös nimitystä panihida. Ja tietysti sekä joulupaasto, että suuri paasto kestävät tuon 40 päivää. Suuri paasto on käytännössä pitempi, koska Suuri viikko luetaan omaksi itsenäiseksi ajaksi, jolloin edelleen noudatetaan paastoa; yleensä vielä ankarimmalla säännöillä.

Tuon Kristuksen erämaakilvoituksen aikana paholainen kiusasi Kristusta. Tässä kohden Markus kuvaa kaiken hyvin suppeasti, vaikka Matteus ja Luukas kertovat kiusauksista paljon yksityiskohtaisemmin.

Mikä on näiden kiusausten merkitys? Me herkästi ajattelemme, että kiusaukset ovat tarkoitettu meidän lannistamiseksi. Jumala ei kuitenkaan kiusaa meitä ihmisiä siksi, että sortuisimme. Tämä saattaa käydä mielessämme, kun Isä meidän – rukouksessakin pyydämme, että Jumala ei ”saata meitä kiusaukseen”. Parempi käännös olisi, että Jumala ei antaisi meidän vastoinkäymisissä luovuttaa, vaan antaisi meille voimaa kulkea eteenpäin. Pyhä apostoli Jaakob sanoo seuraavasti kirjeessään: ”Älköön kukaan kiusauksiin jouduttuaan ajatelko, että kiusaus tulee Jumalalta. Jumala ei ole pahan kiusattavissa, eikä hän itse kiusaa ketään. Jokaista kiusaa hänen oma himonsa; se häntä vetää ja houkuttelee.” (Jaak. 1:13-14)

Eli suurin kiusaus ei tule Jumalalta, vaan suurin taistelu on meidän sisäinen taistelumme, johon sielunvihollinen yrittää parhaansa mukaan vaikuttaa. - Monesti jopa niin, että me emme tiedostaisi millään tavoin paholaisen olemassaoloa. Paholainen ei kuitenkaan pystynyt piiloutumaan erämaassa Jumalan Pojalta, vaan kohtaaminen tapahtui paljon näkyvämmässä muodossa mihin me ihmiset olemme yleensä tottuneet. Toki löydämme paljon kertomuksia siitä, kuinka kilvoittelijat ovat kohdanneet monissa eri tilanteissa pahoja henkiä, joten ei se ole mitenkään mahdottomuus. Kaikesta huolimatta paholaisen toiminta perustuu valheeseen ja viekkauteen, jonka vuoksi sen tunnistaminen ja kukistaminen edellyttää hengellistä harjaantumista. Muistamme varmasti sen kohdan, jossa opetuslapset eivät onnistuneet parantamaan pahan hengen vaivaamaan poikaa (Joh. 17:21) Kristus sanookin opetuslapsille, että “tämä laji ei lähde muulla kuin rukouksella ja paastolla”.

Rukous ja paasto toimivat vahvistuksena sille, että pahasta voidaan saada yliote. Miten ihminen kuvittelee taistelevansa kiusauksia vastaan, jos hänellä ei ole kykyä noudattaa pidättyväisyyttä edes paaston muodossa? Miten ihminen voi esimeriksi vahtia sitä, mitä hän päästää suustaan ulos, jos hän ei edes pysty hallitsemaan sitä, että mitä hän on laittaa suustaan sisälle?

Rukous taas vahvistaa meidän suhdettamme Jumalaan. Ihminen ei ole itseriittoinen, vaan hän tulee todelliseksi ihmiseksi vasta ollessaan yhteydessä omaan Luojaansa. Apu tulee meille Jumalalta, kun käännymme Hänen puoleensa. Meidän pitää nähdä hieman vaivaa, jotta tuo kohtaaminen on edes mahdollista. Evankelista Luukaksen kuvaamassa tapahtumassa (Luuk. 19:1-10) Sakkeus ei olisi saanut Kristusta vieraakseen, ellei hän ensin olisi nähnyt vaivaa ja kiivennyt ylös puuhun nähdäkseen tämän. Tuon vierailun myötä Sakkeus koki mielenmuutoksen ja hän uudistui. Meiltä ei tässä tapauksessa edellytetä puuhun kiipeämistä, vaan meidän tulee rukouksen muodossa kohdata Kristus.

Mutta kiusausta voisi yhtä lailla kutsua testiksi. Kääntyykö ihminen pois Jumalasta, vai pitääkö sittenkin suunnan kohti Häntä? Joidenkin kohdalla usko heikkenee, toisilla se vahvistuu.

Eli jos palaamme takaisin itse kiusauksiin, niin huomaamme, että todellisuudessa on tarkoitettu meille sellaisiksi asioiksi, jotka vahvistavat meitä toimimaan paremmin tulevaisuudessa. Kun käymme koulua, niin oppilaat siirretään ylemmälle luokalle, jossa heillä on enemmän haasteita. Vähemmällä ja helpommalla oppilaat varmasti pääsisivät, jos viettäisivät kaikki yhdeksän vuotta ensimmäisellä luokalla, mutta mitä heistä silloin tulisi? Koettelemusten on tarkoitus kasvattaa, ei lannistaa.

Kristus meni erämaahan myös sen vuoksi, että nimenomaan paaston avulla Hän saattoi esille ne keskeisimmät paholaisen ansat, joilla se on kautta aikojen halunnut ihmistä koetella. Aadam ja Eeva olivat paratiisissa, jossa heillä oli kaikkea yllin kyllin. Tästä huolimatta he lankesivat sielunvihollisen ensimmäiseen ansaan. Kristus sen sijaan oli erämaassa, jossa Hänellä ei käytännössä ollut mitään. Tästä huolimatta Kristus voitti kaikki nuo kiusaukset!

Me löydämme selkeän yhtymäkohdan Kristuksen 40 päivän kilvoitukselle ja meidän viettämälle paastolle. Kristus paastosi erämaassa ja samalla tavoin mekin vietämme 40 päivän paaston, niin pääsiäisen kuin Kristuksen syntymäjuhlan edellä. Paastonkaan tarkoituksena ei ole lannistaa meitä, vaan kyseessä on samalla tavoin koettelemus tai testi, jonka perusteella näemme, että hallitsemmeko me maallisia ja monesti meille turhia asioita, vai onko meistä sittenkin tullut niiden orjia? 

Lopuksi Markus kertoo kuinka enkelit pitivät Jeesuksesta huolta autiomaassa. Aivan samalla tavoin enkeli piti huolta myös Eliaasta (1.Kun. 19:5-7). Jumala ei ratkaise ongelmiamme  ja vapauta meitä koettelemuksista, mutta Hän antaa meille vahvistuksen päästä niiden yli.

Lopuksi on syytä viitata myös siihen, mitä evankelista Luukas mainitsee tämän samaisen tapahtuman päätteeksi: “Kiusattuuan näin Jeesusta kaikin tavoin Paholainen jätti hänet joksikin aikaa rauhaan.” (Luuk. 4:13) Eli Kristuksen kohtaamat kiusaukset eivät jääneet yksittäiseksi kerraksi. Luonnollisesti tämä muistuttaa myös jokaista meitä siitä, että yhden kiusauksen voittaminen ei tarkoita sitä, että meidät olisi koettelemuksista vapautettu. Kristityn ihmisen tulee aina olla valppaana, sillä hyvin suurella varmuudella vastaan voi tulla vaikka mitä ja  hyvin monissa elämäntilanteissa. Olisikin suoraan sanottuna hulluutta ajatella, että paholainen luovuttaisi kaiken ensimmäisen yrityskerran jälkeen!

Luukkaan 3. sunnuntai (opetuspuhe)

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen,

Päivän Evankeliumiluku kertoo meille Kristuksen ihmeteosta, jossa Hän herättää Nainin kaupungissa lesken ainoan pojan. Ennen kuin Kristus herätti pojan kuolleista Evankeliumissa kerrotaan, että Hänen kävi sääliksi tätä naista.

Tämähän on oikeastaan hyvin ymmärrettävää, sillä tuohon aikaan ei ollut minkäänlaista sosiaalihuoltoa, joka olisi pitänyt huolta yksinäisistä ihmisistä. Perhekunta ja nimenomaan omat lapset pitivät huolta ikääntyvistä vanhemmistaan. Itse asiassa ei meidänkään tarvitse palata ajassa taakse päin kuin muutamia vuosikymmeniä, niin Suomessa toimittiin aivan samalla tavoin.

Evankeliumin kertomuksessa tuo nainen oli siis aiemmin jäänyt leskeksi; ja nyt ainoa poika, joka olisi tässä tapauksessa pitänyt hänestä huolen oli kuollut. Tilanne oli siis hyvin surullinen. Tuo suru kuitenkin kääntyi iloksi ja suureksi hämmästykseksi, kun Kristus herätti tuon pojan kuolleista.

Evankeliumi todistaa meille Kristuksen suurista ihmetöistä ja tekee selväksi sen, että Kristus on Jumalan Poika, jolla on kaikki valta niin eläviin kuin kuolleisiin. Kristus ei tehnyt näitä ihmeitä kunnianhimosta tai saadakseen vaikutusvaltaa ihmisten silmissä.

Kaikki ihmeet tapahtuivat yksinkertaisesti siitä syystä, että Kristuksen myötä oli taivasten  valtakunta tullut todelliseksi ihmisten keskelle. Tuossa valtakunnassa sairaudet ja kuolema menettävät merkityksensä. Siksi siellä minne Kristus meni, niin nämä asiat ikään kuin täysin luonnollisella tavalla alkoivat väistyä. Samalla tavoin sielunvihollisen ote ihmisistä alkoi murtua ja monet pahojen henkien vaivaamat tulivat terveiksi. Mutta muistakaamme, että lopullinen täyttymys ja voitto Paholaisesta tapahtuu vasta Kristuksen toisessa tulemisessa.

Evankeliumi on täynnä Kristuksen ihmeitä ja niiden on tietysti omalta osaltaan tarkoitus vakuuttaa meitä ja vahvistaa uskoamme. Tästä huolimatta paljon on niitä, joita Kristuksen ihmeet ja ylösnousemus eivät vakuuta. Itse asiassa tämä samainen ongelma tapahtui jo Kristuksen maanpäällisen julistustyön aikana.

Vaikka Kristus oli tehnyt paljon ihmeitä, niin siitä huolimatta fariseukset tulivat Kristuksen luokse ja vaativat Häneltä jotain erityistä merkkiä. Nämä kaikki aiemmat Kristuksen ihmetyöt eivät siis olleet vakuuttaneet heitä, vaikka he olivat nähneet ne omin silmin!

Varmasti tilanne olikin juuri sellainen, että mikään Kristuksen teoista ei olisi riittänyt vakuuttamaan heitä, vaan he olisivat odottaneet jotain vielä suurempaa. Mikä voisi olla vielä suurempaa? - Pitäisikö tähtien pudota taivaalta, että joidenkin epäusko voisi muuttua uskoksi?

Me todellakin painimme yhä edelleen saman ongelman kanssa. Aina löytyy niitä, joita Kristuksen ihmeet ja ylösnousemus eivät vakuuta. Nämä ihmiset haluavat sanella omat ehtonsa Jumalalle, jotta he jollain tavalla alkaisivat uskoa. Mutta mistä lähtien ihmisen ja Jumalan suhde on ollut sellainen, että ihminen voisi sanella Jumalalle ehtonsa siitä, että millä tavoin Hänen pitäisi vaikuttaa täällä maan päällä? - Me ihmisetkö sen voimme määritellä?

Tämä samainen epäusko on vaivannut ihmiskuntaa jo Vanhan Testamentin ajoista lähtien. Löydämme viittauksia siitä, kuinka juutalaiset eivät halunneet luottaa Jumalaan: “He ovat nähneet minun kirkkauteni ja ne suuret teot, jotka tein Egyptissä ja täällä autiomaassa, mutta siitä huolimatta he tottelemattomuudessaan ovat yhä uudestaan koetelleet minun kärsivällisyyttäni.” (4.Moos. 14:22).

Kysymys on juuri siitä, että luotammeko Jumalaan. Mikäli tuota luottamusta ja turvautumista, tai edes tietynlaista kaipausta ja mielenkiintoa Jumalaa kohtaan ei löydy, niin millä silloin tuota uskoa voidaankaan vahvistaa?

Kristuksen kohtaamisen tulisi vahvistaa uskoa, mutta se vaatii meiltä tuota tietynlaista aloitetta. Muistamme varmasti evankeliumin kertomuksen Sakkeuksesta, joka uteliaisuudesta kiipesi puuhun nähdäkseen Kristuksen. Ei hänkään vahvasti uskonut Kristukseen, mutta hän oli kuitenkin kiinnostunut Kristuksesta ja siitä tuli hänelle todellinen uskon vahvistus, kun Kristus tuli aterialle hänen kotiinsa.

Kristuksen kohtaaminen vahvistaa uskoa tai sitten toisaalta se voi osoittaa myös ihmisen todellisen uskon olemattomuuden ja Jumalan kieltämisen. Oli miten tahansa, niin Kristus tuo totuuden esille. Ei pelkästään sitä totuutta, minkä Jumala on halunnut saattaa ihmisten tietoon, vaan myöskin sen, että millainen jokainen ihminen on sydämeltänsä. Vanhurskaan Simeonin ennustuksen mukaisesti: “Näin tulevat julki monien sisimmät ajatukset.” (Luuk. 2:35)

Kun tutkimme evankeliumia, niin me huomaamme kuinka Kristuksen toiminta saattoi monet ihmiset Jumalan yhteyteen, mutta toisaalta myöskin monen kohdalla tapahtui juuri päinvastoin. Monet nousivat Kristusta vastaan ja samalla paljastivat millaisia he todellisuudessa olivat.

Mutta kaikesta huolimatta jokaiselle tulee pelastuksen sanomaa tarjota. Ketään ei voi etukäteen tai jotenkin automaattisesti leimata epäuskoiseksi. Meidän tehtävänä on viedä evankelimin sanomaa, tuota Kristuksen tuomaa totuutta maailmaan. Jos me sen tuomme esille siinä muodossa kuin se kuuluu tuoda, niin se kyllä kantaa tarvittavaa hedelmää. Pahempaa on se, jos muokkaamme tuota totuutta ihmisten mieleiseksi ja sillä tavoin yritämme houkutella ihmisiä luoksemme. Se ei ole silloin totuutta.

Pysykäämme luottavaisin mielin yhteydessä Kristukseen ja julistakaamme sanoin ja teoin totuutta. Se on jokaisen meidän velvollisuus!

Parempi myllynkivi kaulassa kuin harhaanjohtajana?

Aiemmin kerroin evankeliumin kohdasta, joka liittyi Pyhän Hengen herjaamiseen. Tämä on niitä harvoja Kristuksen opetuksia, jota voisi luonnehtia hyvin ankaraksi, koska siinä ei jää tilaa katumukselle ja anteeksiantamukselle. Löydämme kuitenkin myös toisen opetuksen, joka on eräässä mielessä myös hyvin ankara. Kristus sanoo seuraavasti:

"Totisesti minä sanon teille: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, ette pääse taivasten valtakuntaan.  Sentähden, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, se on suurin taivasten valtakunnassa. Ja joka ottaa tykönsä yhden tämänkaltaisen lapsen minun nimeeni, se ottaa tykönsä minut. Mutta joka viettelee yhden näistä pienistä, jotka uskovat minuun, sen olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen. Voi maailmaa viettelysten tähden! Viettelysten täytyy kyllä tulla; mutta voi sitä ihmistä, jonka kautta viettelys tulee!”  (Matt. 18:3-7)

Mikä sitten on sellaista vähäisen viettelemistä, jonka ehkäisemiseksi myllynkivi kaulassa olisi parempi vaihtoehto? Kyse on tässä tapauksessa nimenomaan viattoman ja uskossaan vasta lapsenkaltaisen ihmisen harkitusta harhaanjohtamisesta. Eli kyse ei ole välttämättä lapsesta, vaan ihmisestä, joka uskon polulla ja Jumalan todellisessa löytämisessä on ottamassa ensimmäisiä askelia.

Olen monesti kuvaillut meidän ihmisten pelastukseen johtavaa tietä pitkospuiden kaltaisena. (Viimeksi kristinoppileiriläisille reilu viikko sitten). Siinä joudumme koko ajan katsomaan eteemme, jotta emme astuisi harhaan ja vajoaisi suohon tai kosteikkoon. Monesti voi käydä tietysti niin, että ihminen voi ottaa tahattomastikin harha-askelia ja sen vuoksi hän lankeaa. Tämä on tietysti helpommin anteeksi annettavissa ja siinäkään tarkoitus ei ole jäädä seisomaan kengät märkinä suohon, vaan (katumuksen kautta) palata takaisin pitkospuille.

Tämän edellä olevan vertauksen avulla ymmärrämme, että  toisen ihmisen vietteleminen on sitä, että joku asettaa pitkospuille kompastuskiviä tai sahaa nämä puut poikki, jotta joku varmasti lankeaisi, eikä pääse tämän vuoksi Kristuksen luokse. Asian tekee erittäin raskauttavaksi juuri se, että siinä kyse ei ole enää vain (harhaanjohtavan) ihmisen omasta pelastuksesta, vaan hän haluaa myös muiden joutuvan mahdollisimman kauas pelastukseen johtavalta tieltä.

Varmasti Kristus tuossa kohden viittaisi erityisesti fariseuksiin ja lainopettajiin, joista monet avoimesti toimivat Kristusta vastaan ja toisaalta johdattivat ihmisiä sellaiselle tielle, joka oli kaukana todellisesta Jumalan tuntemisesta ja pelastuksesta.

Harhaanjohtaminen harvemmin jää siihen, että ainoastaan yksi ihminen lankeaa, vaan yleensä tuo paha alkaa moninkertaistumaan, jolloin yhä useampi ihminen joutuu väärille teille. Ei siis ihme, että Kristus suhtautui tähän hyvin ankarasti ja käytti vertausta, että parempi olisi myllynkivi kaulassa kuin se, että niin moni ihminen joutuisi sen seurauksena pois Jumalasta ja pelastuksesta.

Evankeliumin opetus on luonnollisesti varoittava esimerkki meille kaikille myös tänä päivänä. Ihmisten hyväuskoisuutta käytetään edelleen hyväksi ja suurimman vastuun kantavat tietysti ne jotka ovat auktoriteetin asemassa. Harhaan voidaan johdattaa niin kirkon piirissä, politiikassa tai perheen sisälläkin. Kuinka moni ihminen voikaan joutua väärille teille sen takia?

Suuren lauantain opetuspuhe

Vietämme nyt Suuren lauantain liturgiaa, joka varhaisessa perinteessä oli nimenomaan kasteliturgia. Suuri paasto oli opetettaville erityistä valmistautumisaikaa. Nyt valmistautuminen on päättynyt ja opetettavat olivat valmiita seuraamaan Kristusta. Tuo Kristuksen seuraaminen edellytti opetettavilta ja edellyttää meiltä aivan samalla tavoin sitä, että maailma sen itsekkäine ihanteineen on jätetty taakse. Kun me käännymme Kristuksen puoleen, niin me samalla käännämme selän maailmalle.

Jos me mietimme sitä, että mikä on tuo maailma, minkä kristityn pitäisi jättää taakseen, niin meidän on hyvä palata eilisen aamupalveluksen ensimmäiseen evankeliumilukuun, joka kaikessa pituudessa menee helposti meiltä ohi. Se pitää sisällään Kristuksen jäähyväispuheen opetuslapsilleen ja rukouksen heidän puolestaan. Tämä Kristuksen opetus liittyy läheisesti meidän kristittyjen elämään myös tänä päivänä.

Kristus sanoo opetuslapsilleen, että maailma vihaa heitä, aivan kuten se on vihannut Häntä. Mitä me ymmärrämme sanalla “maailma”? Se ei tarkoita tätä luomakuntaa itsessään, sillä kaiken minkä Jumala on luonut on hyvää.

Maailmalla Kristus tarkoittaa sitä ihmisten muodostamaa yhteisöä, joka haluaa elää itseriittoisesti ilman Jumalaa. Tuo maailma on jotain, missä Jumala halutaan pitää kaiken ulkopuolella.

Maailma elää omassa itsekeskeisyydessään ja sen pyrkimyksenä on vetää kaikki ihmiset elämään samanlaisessa välinpitämättömyydessä. Tämän maailman ruhtinas on juuri Saatana, jonka pääasiallisin pyrkimys on vieraannuttaa ihminen pois Jumalasta.

Tämän saman kuvauksen olemme oppineet jo Jobin kirjasta. Saatana ei huvin vuoksi aiheuttanut Jobille kärsimystä, vaan sen tarkoituksena oli saada Job luopumaan Jumalasta. Sielunvihollinen koettelee meitä monin eri keinoin, jotta me lankeaisimme ja kääntyisimme pois Jumalasta. Meidän ei tarvitse asennoitua näihin koettelemuksiin sillä tavoin, että me niiden vuoksi epäonnistuisimme, vaan voimme nähdä ne myös mahdollisuutena, joidenka kautta voimme vahvistua omassa uskossamme.

Kristus jäähyväispuheessaan muistuttaa opetuslapsiaan ja tätä kautta kaikkia seuraajiaan siitä, että maailma ei tule tuntemaan heitä, vaan se pitää heitä ulkopuolisina ja vihaa heitä. Tämä tapahtuu siitäkin huolimatta, että kristityt ihmiset pyrkisivät kaikessa toimimaan oikein ja rakastamaan lähimmäisiään.

Koska kristityt toimivat toisin kuin tämän maailman ihanteiden mukaan on tapana toimia, niin kristityt ovat silloin erilaisia kuin muut. Ja me varsin hyvin tiedämme sen, että erilaisuuteen suhtaudutaan epäilevästi tai jopa avoimen vihamielisesti. Tästä ajattelusta kumpuaa myös rasismi, josta me tänäkin päivänä saamme kuulla ja nähdä niin paljon surullisia uutisia.

Mutta Kristus ei puhunut pelkästään maailman ja kristittyjen välisestä kuilusta, vaan myös siitä, että Hän tuli tähän maailman osoittamaan sen, että mikä on syntiä.  Kristus toi Jumalan tuntemisen ja totuuden esille ihmisille. Siitä huolimatta on ollut ja tulee olemaan niitä, jotka kieltäytyvät vastaanottamasta Kristuksen sanoja ja elämään Jumalan tahdon mukaan. Aiemmin ihmiset saattoivat vedota siihen, että eivät he tienneet, että mikä on Jumalan tahdon mukaista elämää.

Kristus kuitenkin on tuonut meille kaikille tiettäväksi sen, että mikä on Jumalan tahdon mukaista ja millaista elämää meidän tulisi elää. Me emme voi enää vedota tietämättömyyteen, kuten esimerkiksi pieni lapsi, joka ei kertakaikkisesti vielä ole oppinut sitä, että mikä on oikein ja mikä väärin.

Kun Kristus tuli tähän maailmaan, niin hän opetti meidät tuntemaan Jumalan ja avasi meille pelastuksen tien. Jos kaikesta huolimatta ihmiset eivät halua toimia sen mukaan, niin voiko siitä muka Jumalaa enää syyttää. Juuri tämän vuoksi Kristus on sanonut, että he eivät olisi syyllisiä, jos he eivät olisi kuulleet Hänen opetustaan.

Tämä päivä on todellakin suuri kasteen juhla meille jokaiselle. Me ikään kuin tänä päivänä palautamme mieliimme sen, että mihin me olemme kasteessa sitoutuneet. Me olemme lupautuneet luopua kiusaajasta ja samalla tämän maailman itsekeskeisyyden ja välinpitämättömyyden ihanteista. - Silläkin uhalla, että me silloin joudumme kestämään tämän maailman vihaa.

Me olemme kasteessa lupautuneet seuraamaan Kristusta. Ja kasteen kautta me olemme myös liittyneet Kristukseen. Tämä ei ole vähäpätöinen asia, sillä juuri Kristuksen ylösnousemuksessa meidät kaikki on nostettu ylös synnin orjuudesta ja paratiisin portit ovat meille avoinna!

Kunnia olkoon Sinulle meidän Jumalamme. Kunnia Sinulle!