Meillä ihmisillä on hyvin omalaatuinen itsetunto. Välillä tuntuu siltä, että se on täysin hukassa ja huonon itsetunnon piikkiin laitetaan sitten monia asioita. Lisäksi tätä huonoa itsetuntoa koetetaan pönkittää sitten painamalla muita ihmisiä alemmaksi. Itseä ei siis läheskään aina osata pitää arvossa, mutta muita voidaan arvostella sitten senkin edestä.
Mutta meneekö kaikki juuri näin? Olemmeko tosiaan vaatimatonta ja nöyrää kansaa, joka ei aseta itseään mielellään jalustalle? Tällä periaatteellahan meitä ei ainakaan voi nimittää turhan ylpeiksi. Mutta kaikki ei aina olekaan näkyvää ylpeyttä, vaan on olemassa myös salakavalaa omahyväisyyttä.
Ihmisen kehittyminen edellyttää sitä, että hän tiedostaa omat puutteensa sekä heikkoutensa ja pyrkii korjaamaan niitä. Mikäli niitä ei tiedosteta, niin korjaamistakaan ei voi tapahtua. Näkymätöntä vihollista vastaanhan ei voi taistella.
Vaikka siis saatamme kaikin puolin olla vaatimattomia ja nöyriäkin, niin voimme kuitenkin kaikesta huolimatta aliarvioida tai vähätellä omia heikkouksiamme ja tällöin tehdä myös omasta kehittymisestä mahdotonta. Otetaan esimerkki ihan elävästä elämästä:
Me törmäämme lähes päivittäin uutisissa erilaisiin tutkimuksiin ja tilastoihin, joissa kerrotaan erillaisia asioita meistä ihmisistä. Poimin muutamia tutkimustuloksia sattumanvaraisesti netistä:
- Joka viidennes alkoholia käyttävistä miehistä juo riskirajan verran tai sen yli (naisista joka kymmenes).
- Joka viides sairastuu masennukseen elämänsä aikana.
- Joka kymmenennellä ihmisillä on jonkinasteinen persoonallisuushäiriö.
- Arvioilta joka kolmannella suomalaisella on taipumus sairastua 2 tyypin diabetekseen.
Näitä esimerkkejä tutkimustuloksista voisi tietenkin ottaa huomattavasti enemmän, mutta uskoakseni me hyvin monessa tapauksessa huokaisemme helpotuksesta ja toteamme, että "onneksi en minä, vaan ne muut."
Mutta kyllähän maalaisjärjenkin luulisi kertovan meille, että emme voi kaikkia meidän kannalta kielteisiä tutkimustuloksia sivuuttaa tällä periaatteella. Kyllähän meissäkin täytyy olla sellaisia asioita, joissa me saatamme tarvita ulkopuolisten apua tai tukea.
Edellä oleva esimerkki ehkä paljastaakin meille sen, että mahdollisesta yleisestä vaatimattomuudesta huolimatta me emme ole kovin itsekriittisiä, vaan uskomme olevamme kaikin puolin täydellisiä ja hyviä ihmisiä. Tällainen uskomus aiheuttaa kuitenkin sen, että meillä ei ole pyrkimystä korjata itseämme, vaan jatkamme entiseen tyyliin.
Tästä on lyhyt matka siirtyä pohtimaan katumuksen sakramentin merkitystä. Liian usein me koemme sen ainoastaan tilaisuutena luetella tiettyjä asioita, jotka erityisesti vaivaavat mieltämme. Monesti meille tulee sellainen olo, että enhän minä nyt mitään kovin erikoista ole tehnyt. Itse asiassa kaikki on täysin kunnossa, joten myös katumus on omalla kohdallani ainakin vielä tarpeeton toimitus.
Mutta meidän tulisi kaikesta huolimatta pystyä itsekriittiseen tutkiskeluun myös hengellisissä asioissa. Raamattu, pyhien ihmisten opetukset, rukoukset ja kirkkoveisut pyrkivät herättämään meitä siitä harhakuvasta, että kaikki on hyvin. Kirkkovuoden voimakkain "herätyskello" soi Suuren paaston alussa jolloin toimitetaan Andreas Kreetalaisen katumuskanoni. Siinä meidät todella palautetaan maan pinnalle.
Ehkä meidän olisi yksinkertaisesti syytä muistaa, että meillä ihmisillä näyttää olevan luontainen taipumus vähätellä itseämme koskevia epämieluisia ja kielteisiä asioita. Jospa emme sittenkään aina olisi niin hyväuskoisia, vaan uskoisimme itsestämme myös sellaisia asioita, jotka eivät ole aina niin mukavia ja pyrkisimme samalla korjaamaan niitä.
