Kaikesta huolimatta paasto jatkuu

Elämme erikoisia aikoja ja arkemme on ainakin hetkellisesti muuttunut paljon. Muutos ei kosketa vain arkea, vaan myös pyhäpäivät ja meidän jumalanpalveluselämä joutuvat koetukselle. Nyt en kuitenkaan kommentoi tai tutki yksityiskohtaisesti sitä, että mitä kaikkia toimenpiteitä seurakunnissa tehdään, jotta valloillaan oleva Korona-virus ei pääsisi nopeammin tarttumaan ja leviämään. Tietysti on monella tapaa surullista, että juuri suuren paaston ja pääsiäisen aika on muuttumassa nyt sellaiseksi että liturgisesti “ajamme puolivaloilla.” Pääsiäinen saattaa tuntua jäävän jopa jollain tavalla etäiseksi, kun emme voi esimerkiksi veisun sanojen mukaisesti “syleillä toinen toistamme” Kristuksen ylösnousemusjuhlassa. Mutta ohjeet on annettu ja niitä meidän on yhteisen edun nimissä noudatettava.

Kaikesta huolimatta epidemia ei poista sitä tosiasiaa, että paasto jatkuu. Jotkut nyt välttämättömät toimenpiteet näyttävät jopa tukevan meidän paastoamme. Ihmiset joutuvat esimerkiksi nyt aivan olosuhteiden pakosta asettumaan aloilleen, koska matkustamista ja muutoinkin tarpeetonta liikkumista rajoitetaan. Se on oiva mahdollisuus olla enemmän oman perheen kanssa. Tai se on yhtä lailla hyvä mahdollisuus olla aivan rauhassa omien ajatusten kanssa. Nyt on mahdollisuus ottaa pölyttynyt kirja käteen ja lukea sitä. Suuren paaston aikana hengellisesti ravitseva kirja olisi meille tietysti erityisen hyväksi. Ja juuri tällaisina vaikeina aikoina me tarvitsemme tuota hengenravintoa ja rauhaa sieluillemme.

Mutta yhtä lailla me voimme pilata paastomme sillä, että liimaamme itsemme lopullisesti kiinni kännykän, tietokoneen tai television kuvaruutuun. Ikään kuin ne olisivat nyt ainoita järkeviä asioita joiden parissa voimme kuluttaa aikaa!

Erilaiset ohjelmat, sarjat ja pelit on tehty nimenomaan sillä periaatteella että me jäisimme niihin kiinni mahdollisimman voimakkaasti ja pitkäksi aikaa. Itse asiassa monet asiat maailmassa on haluttu tehdä sellaiseksi, että me olisimme niistä mahdollisimman paljon riippuvaisia. Tämä on nurinkurista juuri siksi, että juuri niistä meidän ei tarvitsisi olla riippuvaisia! Ne eivät ole meidän elämämme kannalta välttämättömiä. Tutkijat ovat jo todenneet, että mielemme ei osaa enää levätä ja rauhoittua, vaan tarvitsemme koko ajan jotain tekemistä ja ärsykkeitä. Se on kuitenkin aiheuttanut sen, että emme pysty enää keskittyä pitkäjänteisesti johonkin tiettyyn asiaan, vaan elämämme on poukkoilua asiasta toiseen. Mainitsin tuossa aiemmin, että nyt olisi hyvä mahdollisuus ottaa kirja käteen ja lukea. Se ei välttämättä enää niin helppoa, sillä moni ihminen on kadottanut lukutaidon. Kirjaa pystytään lukemaan enää muutama sivu kerrallaan ja sitten on taas pakko ottaa kännykkä käteen. Jos ette usko, niin kokeilkaa…

Tässä kohden onkin hyvä palauttaa mieliin se, että mikä on eräs paaston tärkeimmistä tehtävistä.

Se on nimenomaan se, että me opimme hallitsemaan elämässä olevia asioita, eikä niin päin että nuo asiat hallitsevat meitä. Paasto on eräänlainen testi siinä, että onko meillä kykyä tuohon, vai onko elämämme sittenkin tuuliajolla. Jos se on tuuliajolla, niin nyt on erityisen hyvä mahdollisuus korjata tuota suuntaa. Paasto on meille erinomainen lääke, että laittaisimme asiat taas oikeaan tärkeysjärjestykseen omassa elämässämme.

Paasto paljastaa heikkoutemme

Mitkä ovat heikkouksiamme?

Tämä on hyvä kysymys, johon paasto tuo vastauksia. Niin kauan kuin elämme tietynlaisessa yltäkylläisyydessä ja pitäydymme tiivisti oman mukavuusalueemme sisäpuolella niin tuskinpa löydämme itsestämme paljoa heikkouksia. Omasta mielestämme olemme varmasti kärsivällisiä ja nöyriä, emmekä myöskään ole vatsanpalvontaan taipuvaisia. Kuvittelemme olevamme omassa elämässä ja hengellisessä kilvoituksessa vahvoja ja ajattelemme, että sielunvihollisella ei ole mitään otetta meihin. Se on kuitenkin kaikki harhakuvitelmaa.

Sielunvihollinen koettelee nimenomaan silloin kun ihmisillä on halu pyrkiä lähemmäksi Jumalaa ja kasvaa rakkaudessa. Mikäli tätä yritystä ei ole, niin ei sielunvihollisen tarvitse nähdä vaivaa sellaisen ihmisen koettelemisessa.

Paastossa tarkoitus on lähestyä Jumalaa ja myös kasvaa rakkaudessa lähimmäistämme kohtaan. Kun aloitamme paaston, niin silloin meitä myös koetellaan. Ja kun paaston kautta siirrymme oman mukavuusalueemme ulkopuolelle, niin silloin myös alamme nähdä itsessämme heikkouksia mitä emme voineet edes kuvitella meissä olevan.

Esimerkiksi kuvitelma omasta erinomaisesta kärsivällisyydestämme voi osoittautua vääräksi. Emme välttämättä halua vielä siinäkään vaiheessa uskoa, että vika olisi meidän omassa heikkoudessamme, vaan me kuvittelemme, että juuri paaston aikana muut ihmiset alkavat jostain syystä tietoisesti ärsyttämään ja kiusaamaan meitä tavanomaista enemmän.

Mutta eivät muut ihmiset todellisuudessa ryhdy paaston aikana meitä kiusaamaan, vaan meidän omat heikkoutemme ja juuri kärsimättömyytemme nousee tuolloin esille. Suuttumuksen ja turhautumisen sijaan meidän tulisikin ensimmäisenä katsoa peiliin ja kysyä, että tällainenko ihminen minä todellisuudessa olen?

Aivan sama periaate koskee myös vatsanpalvontaa ja yltäkylläisyyttä. Luulemme, että emme ole riippuvaisia jostain tietystä ruuasta tai herkuista. Mutta kun olemme aloittaneet paaston, niin huomaammekin olevamme kiintyneet ja jopa suoraan sanottuna riippuvaisia sellaisista asioista, jotka ovat meille täysin turhia.

Me emme näitä asioita välttämättä tajua ennen kuin olemme aloittaneet tuon todellisen paaston. Kun huomaamme omat heikkoutemme, niin älkäämme olko siitä tarpeettoman masentuneita tai surullisia. Oikeastaan meidän pitäisi olla iloisia siitä, että olemme löytäneet tarkalleen ne asiat joissa voimme ryhtyä kunnostautumaan.

Maria Egyptiläisen sunnuntai (opetuspuhe)

Olemme kulkeneet Suuressa Paastossa jo viidenteen sunnuntaihin. Tämä sunnuntai on omistettu pyhittäjä-äiti Maria Egyptiläisen muistolle.

Suuri Paasto on annettu meille erityiseksi hengellisen kasvamisen kaudeksi. Valitettavasti, liian usein paasto pelkistetään ruokailutottumusten muuttamiseksi. Kuitenkin ruokavalion muuttaminen on ainoastaan yksi osa tuota paastoa.

Paastossa ensisijainen tehtävämme on katsoa itseämme peiliin ja tutkia, mitkä asiat hallitsevat meidän elämäämme. Voimme tehdä esimerkiksi listan siitä, mihin me päivän aikana kulutamme aikaa ja rahaa. Hyvin usein tuon listan kärkeen mahtuu paljon sellaisia asioita, jotka eivät kasvata meitä hengellisesti, eivätkä myöskään auta  lähimmäisiämme millään tavoin. Paaston tarkoituksena onkin auttaa meitä laittamaan elämässämme asiat oikeaan tärkeysjärjestykseen.

Jokainen Suuren Paaston sunnuntaipäivä pitää sisällään oman opetuksen, jonka tarkoituksena on rohkaista meitä kehittymään omassa hengellisessä elämässämme.

Pyhittäjä-äiti Maria Egyptiläisen elämänkerta muistuttaa meitä siitä, että elämässä voi  tehdä täyskäännöksen. Elämänkerran mukaan Maria oli lähtöisin Aleksandriasta, jossa hän oli toiminut koko nuoren ikänsä prostituoituna. Hän lähti erään pyhiinvaeltajia kuljettaneen laivan mukana Jerusalemiin, jossa hän koki täydellisen mielenmuutoksen. Tämän jälkeen  hän siirtyi kilvoittelemaan erämaahan, jossa hän vietti koko lopun elämänsä.

Pyhittäjä-äiti Marian elämäntarina osoittaa meille, että ihminen pystyy muuttumaan jos hän todella haluaa. Yhtä lailla se osoittaa meille myös sen, etteivät kirkkomme pyhät olleet synnittömiä yli-ihmisiä, vaan heidän lähtökohtansa ovat olleet joskus jotain aivan muuta kuin esimerkilliset.

Evankeliumi ja päivän pyhän muisto eivät saa olla meille vain koskettavia tarinoita tai hurskaita legendoja joita on mukava kuunnella, vaan niiden tulisi kannustaa meitä myös toimimaan niiden esimerkin mukaisesti. Onhan Kristus itse sanonut: ”Autuaita ovat kaikki, jotka kuulevat Jumalan sanan ja noudattavat sitä”.

Kristuksen omakohtainen opetus ja toisaalta pyhien ihmisten esimerkki ovat molemmat sisällöltään helposti ymmärrettävissä. Niiden toteuttaminen onkin  jo huomattavasti vaikeampaa. Uskonmukainen elämä ei kuitenkaan toteudu pelkästään sillä, että sanomme uskovamme ja sanomme ettemme tee pahaa. Uskonmukainen elämä ei toteudu vielä silloinkaan, vaikka osaisimme Raamatun kannesta kanteen. Ei riitä että ainoastaan kuulemme Kristuksen sanat, meidän on myös noudatettava niitä. 
Meillä tämän päivän kristityillä on kolme suurta kompastuskiveä tiellä hengelliseen kasvuun. Ensimmäinen on se, että me pidämme Kristuksen opetusta ja pyhien ihmisten esimerkkiä mahdottomana seurata. Tuossa tapauksessa ihminen oikeastaan luovuttaa jo ennen kuin hän on kunnolla aloittanutkaan. Pyhä Maria Egyptiläinen kuitenkin osoittaa meille, että jopa syntisestä naisesta voi tulla koko kirkon kunnioittama pyhä.  Tahdonlujuus, kärsivällisyys ja nöyryys ovat tässä tapauksessa tärkeitä hyveitä.

Toisena ongelmana on tilanne, jossa ihminen kuvittelee saavuttaneensa jo hengellisessä elämässä tarpeeksi. Hän pitää tilaansa hyvänä ja pelastustaan itsestäänselvyytenä. Mutta jos ihmisellä ei ole enää pyrkimystä ja yritystä parempaan, niin hänen tilansa alkaa hiljalleen huonontua. Samalla hän saattaa ylpistyä omista hyvistä teoistaan niin paljon, että hän lankeaa synneistä pahimpaan eli ylpeyteen. Näin kävi Kristuksen vertauksen fariseukselle, joka ylpeili omilla saavutuksillaan.

Kolmantena ja oikeastaan suurimpana vaikeutena on se, että  tiedostamme kyllä hengellisen kasvun tärkeyden, mutta tästä huolimatta asia ei jaksa kiinnostaa meitä. Kysymys on siis hengellisestä välinpitämättömyydestä. Inhimillistä heikkoutta on se, että suuria uhrauksia ei mielellään tehdä. Kristuksen opetuksessa pysyminen ja Hänen ristinsä kantaminen vaativat näitä uhrauksia ja ponnisteluja. Kiusauksena onkin lykätä kaikki nämä vaivannäöt tuonnemmaksi ajatellen, että "kyllä minulla on vielä aikaa korjata elämääni." - Mutta kuinka paljon meillä todellisuudessa on aikaa? Se tieto on yksin Jumalan käsissä.

Ihmisellä on luontainen kaipaus kohti Jumalaa. Monista maallisista asioista on helppo tehdä itselleen jumala, joka tuo sisältöä elämäämme. Tuollainen maallinen sisältö ei voi kuitenkaan korvata  todellista Jumalaa. Usko ja uskonmukainen elämä tekevät meistä onnellisia ihmisiä joiden sydämet ovat riemua täynnä.

Tässä maailmassa on monia asioita, jotka saavat  mielemme liikuttumaan - jopa kyyneliin saakka. Kuten tiedämme, esimerkiksi koskettava musiikki tai elokuva voivat saada aikaan tällaisen mielenliikutuksen. Mutta meidän ei tarvitse tyytyä sellaiseen  mielenliikutukseen, joka kestää vain lyhyen hetken. Yhteys Jumalaan saa meidät kosketuksiin sen pyhyyden kanssa, joka on hetkellisen mielenliikutuksen yläpuolella.

Katsokaamme vaikka ihmistä, joka astuu ulos kirkosta jumalanpalveluksen jälkeen. Hän ei ole synkkä eikä masentunut, vaan hänen kasvoiltaan heijastuu pyhyyttä, jonka voi saavuttaa vain Jumalan kohtaamisessa. Silloin hänen sydämensä on täyttänyt todellinen ilo joka on luonteeltaan aivan toisenlaista kuin se, mitä maalliset riennot voivat tarjota.

Juuri tuo pyhyyden kaipuu huutaa monen ihmisen sisimmässä. Pyhittäjä-äiti Maria löysi sisäisen rauhan ja todellisen Jumalan kohtaamisen erämaasta. Tämä ei tarkoita sitä, että meidän kaikkien tulisi  vetäytyä erämaahan. Se kuitenkin muistuttaa meitä siitä, että sielumme kaipaa tuota rauhaa. Se kaipaa tuota kosketusta jumalalliseen pyhyyteen, joka todella on kaiken tämän ajallisen yläpuolella.

Ihanteet ja seurakunta

Kristityiksi itseään kutsuvien ihmisten tulisi elää luonnollisesti Kristuksen opetuksen mukaan. Meidän tulisi pyrkiä täydellisyyteen, vaikka täydellisyys voi tuntua mahdottomuudelta. Muistamme varmasti Kristuksen ja rikkaan nuorukaisen keskustelun, jossa täydellisyys olisi edellyttänyt omaisuudesta luopumista. Tuossa yhteydessä Kristus käytti ikimuistettavaa sanontaa siitä, että "Helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan". (Matt. 19:21-23, Mark. 10:25 ja Luuk. 18:25)

Meille kristityille on asetettu monia ihanteita, jotka saattavat tuntua etäisiltä ja suorastaan mahdottomilta. Moni luovuttaa jo ennen kuin edes haluaa varsinaisesti aloittaa. Toiset taas haluavat muuttuu noita ihanteita, jotta ne sopisivat paremmin omaan elämään. Tuo jälkimmäinen on yksi meidän aikamme maallistumisen ilmiöistä.

Mutta kaiken ei tarvitse aina liittyä itse ihanteen saavuttamiseen, vaan enemmänkin siihen, että sitä kohti edes yritetään pyrkiä. On sanottu, että onnellisuutta ei takaa tietyn asian saavuttaminen, vaan matkanteko, eli itse elämä ja sitä kohti pyrkiminen.
Autuuden lauseista muistamme kohdan: "Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano: heidät ravitaan". (Matt. 5:6) Kristus ei siis julistanut autuaiksi vanhurskaita, vaan niitä jotka pyrkivät kohti vanhurskautta. Meiltä ei siis lopulta vaadita mahdottomia, vaan pikemminkin sitä, että edes yritämme jatkuvasti tehdä sen, mikä on ihanteiden mukaista ja oikein.

Varmasti tässä valossa ymmärrämme, että seurakunnan tulisi olla paikka, jossa ihmiset yhdessä toinen toistaan tukien pyrkivät elämään Kristuksen opetuksen mukaan ja näin ollen ottamaan myös nuo ihanteet päämäräkseen.

Monien odotukset seurakunnasta ja seurakuntalaisista ja siellä työskentelevistä  ihmisistä ovat korkealla. Mutta helposti unohtuu se, että seurakuntakin koostuu ihmisistä, joilla on inhimillisiä heikkouksia siinä missä kenellä tahansa muulla on. Odotuksia saa ja pitääkin olla, mutta yhtä lailla meillä tulisi olla ymmärrystä siinä, että harva pystyy toimimaan läheskään ihanteiden mukaan.

Meitä ihmisiä on moneen lähtöön ja seurakuntalaisetkin muodostavat aikamoisen tilkkutäkin: On nuoria ja vanhoja, hiljaisia ja puheliaita, rauhallisia ja tempperamenttisia, yksin toimivia tai ryhmään hakeutuvia, neuvoja vastaanottavia tai neuvoja jakelevia, vitsailevia ja tosikkoja, tasaluonteisia ja räiskyviä jne. Oman persoonallisuutensa lisäksi jokaisella on omat taustansa, jopa äidinkielensä ja kotimaansa. Ja moni on löytänyt ortodoksisuuden vasta aikuisiällä.

Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin, mutta selvää on se, ettei ketään meistä saada samaan muottiin. Selvää on myös se, että ketään ei eroteta kirkosta, oli hän joidenkin mielestä kuinka "hankala" ihminen tahansa. Mutta paljon on niitä jotka ovat luopuneet aktiivisesta seurakuntayhteydestä tai jopa eronneet kirkosta sen vuoksi, että seurakunnassa on kohdannut sellaisia tilanteita ja ihmisiä, joiden kanssa ei ole ollut hyvä toimia ja siksi on syntynyt jopa vakavia ristiriitatilanteita.
Koska kaikki seurakunnassa perustuu vapaaehtoisuuteen, niin jokaisella on valta ja voima lähteä halutessaan pois. Siinä mielessä kirkon ovet todellakin aukeavat "kahteen suuntaa" (ulospäin hitusen helpommin kuin sisälle päin ja tällä en nyt tarkoita paloturvallisuuteen liittyvää kirkosta poistumista).

Mutta tämä edellä mainittu taas ei koskaan ole ihanteellinen tilanne. Päinvastoin! Kuinka monesti Kristus on muistuttanut sovinnon tärkeydestä ja siitä, että meidän tulisi rakastaa vihamiehiämmekin. Kuitenkin ihmiset kaikessa heikkoudessaan  loukkaavat toinen toistaan ja harvoin edes kukaan huomaa tekevänsä mitään väärin. - "Minähän olen oikeassa ja tuo toinen ihminenhän on väärässä."
Ja tämä ajattelu on tavanomaista arkea myös seurakunnissa.

Minä uskon siihen, että sielunvihollinen koettelee juuri niitä, jotka pyrkivät kohti Jumalaa. Seurakunnan jäsenyys ei vapauta meitä himoista ja synneistä, vaan joudumme käytännössä taistelemaan niitä vastaan entistä enemmän. Eihän Kristus missään vaiheessa luvannutkaan helppoa elämää niille, jotka kilvoittelisivat. Ja suurta kilvoittelua on se, että pystymme kohtaamaan erilaisia ihmisiä.

Olen miettynyt, että mitä pappi voi tehdä seurakuntansa eteen, jotta siellä vallitsisi mahdollisimman hyvä henki ja rakkaudellinen ilmapiiri. Sunnuntaisaarnoissa näistä kristillisistä ihanteista ja lähimmäisen rakastamisesta voisi puhua loputtomiin, mutta se ei taida vielä vapauttaa meitä ongelmista. Pappi tai joku muu voi yrittää ratkaista ristiriitoja, mutta ihanteena olisi tietysti se, että asiat eivät edes pääsisi karkaamaan niin pitkälle.

Varmasti seurakunnan ilmapiiri ja henki on monen tekijän summa. Ehkä juuri tuon hengen pitäisi olla sellainen, että jokainen yrittäisi kilvan rakastaa ja palvella toinen toistaan. Henki ei varmasti muutu yhdessä yössä (eikä yhden blogikirjoituksen myötä), mutta jos siihen jatkuvasti pyrkisi, niin tilanne alkaisi varmasti ajanmittaan muuttumaan. Ja tämä pyrkimys tulisi olla kaikilla.

Ehkä tällä kaikella haluan sanoa sen, että seurakunnan jäsenet eivät ole yli-ihmisiä, vaan hyvin tavallisia ihmisiä kaikkine heikkouksineen. Tämän tähden seurakunnissa kaikki ei ole aina niin ihanteellista, vaikka tätä me odotamme ja haluammekin. Mutta täysin vastoinkäymisistä vapaata seurakuntaa ei ole siinä mielesssä olemassa, sillä me ihmiset olemme alttiita synnille kaikkialla.
Jumala ei ole tähän syyllinen, sillä Jumala ei meitä yllytä syntiin tai kiusauksiin. Itse asiassa päinvastoin, sillä kaikki mikä on hyvää tulee Jumalalta, tai niin kuin apostoli Jaakob asian kirjoittaa:
"Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, taivaan tähtien Isältä, jonka luona mikään ei muutu, ei valo vaihdu varjoksi." (Jaak. 1:17)

Heti mulle kaikki tänne... ja nopeasti

Me ihmiset haluamme monia asioita ja tietysti haluamme kaiken mahdollisimman nopeasti.
Kaiken täytyy tapahtua nopeasti esimerkiksi kaupassa, liikenteessä ja tiedon hankkimisessa. Parikymmentä vuotta sitten se eilinen sanomalehti piti sisällään vanhntuneet uutiset. Nykyään yli kaksi tuntia sitten tapahtunut asia on jo vanha uutinen netissä. Tämä kielii jotain siitä, että millä nopeudella me haluamme vastaanottaa informaatiota.

Toki myös meiltä itseltämme vaaditaan tätä samaa nopeutta. Sitä nopeutta tarvitaan puhelimeen tai sähköpostiin vastaamiseen. Jokin on pielessä jos me emme pysty vastamaan tarpeeksi nopeasti. Me olemme siis jo tottuneet siihen ajatukseen, että kaikki täytyy saada nopeasti.

Mutta tarkoituksenani ei ollut tässä valittaa pelkästään nyky-yhteiskunnan nopeaa rytmiä, vaan ennemmin liittää tämä kaikki meidän hengelliseen elämään ja kilvoitteluun. "Heti mulle kaikki tänne...ja nopeasti" ei toimi hengellisessä elämässä. Me olemme tottuneet siihen, että tulosten pitää näkyä heti, mutta se ei oikein sovi yhteen sanan "kilvoittelu" kanssa, joka vaatii meiltä nimenomaan pitkäjänteisyyttä ja kärsivällisyyttä.

Itse asiassa tähän nopeuteen tottuneina, me helposti petymme itseemme, koska tulokset eivät näy mielestämme tarpeeksi nopeasti. Liian usein lopetamme yrittämisen ennen kuin se on edes päässyt kunnolla vauhtiin.
Voisi sanoa niin, että kielteiset asiat tapahtuvat monesti nopeasti, mutta hyvät asiat vaativat aikaa ja kärsivällisyyttä. Eräs sananlasku sanoo, että ihminen oppii ahkeraksi vasta vuosien ahertamisen jälkeen, mutta laiskaksi hän oppii muutamassa päivässä.

Kilvoittelu vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. Me voimme ottaa vertauksen myös luonnosta: Rikkaruohon kasvamisen voi erottaa jopati yhden vuorokauden sisällä. Se nousee nopeasti ja voi kasvaa korkeaksi ja näyttäväksikin. Mutta pitkän kuivuuden tai sitten ensimmäisten pakkasten jälkeen se kuitenkin kuihtuu ja kuolee.
Puut sen sijaan kestävät kuivuutta ja pakkasta, mutta ne kasvavatkin niin hitaasti, että me emme voi erottaa niiden kasvamista, vaikka tuijottaisimme niitä useita päiviäkin.

Sama asia on meidän hengellisessä elämässäkin. Me emme voi kasvaa hyveissä niin nopeasti mihin olemme tässä ajassa kenties tottuneet. Mutta hengellinen elämä varustaakin meitä iankaikkisuuteen ja siksi se vaatii meiltä kärsivällisyyttä ja kilvoittelua. Maalliset asiat sen sijaan ovat rikkaruohon kaltaisia. Ne voivat olla näyttäviä ja ne voidaan monesti saavuttaa nopeasti, mutta niistä saatu hyötykin katoaa nopeasti.

Paaston tarkoitus I - RUOKA

Hyvä lähtökohta paaston tiellä on itselle esitetty kysymys, että haluanko todella paastota vai en? Jos paasto on pakkoa, niin on vaikea kuvitella sen hyödyttävän meitä. Itse asiassa väkinäinen ilman todellista sisäistä halua oleva paasto voi pahimmassa tapauksessa olla pelkkää ulkokultaisuuttaa, jota toteutetaan siksi että muut sen huomaisivat. Ja tätähän paasto ei voi olla!
Tätä kaikkea ei saa ymmärtää kuitenkaan niin, etteikö meillä olisi hetkiä jolloin joudumme pakottamaan itsemme toimimaan tietyllä tavalla. Kansanomaisesti kyse on siitä, että "otamme itseämme niskasta kiinni". Mutta perimmäinen kysymys kuuluu, että saammeko vai joudummeko paastoamaan?

Seuraava kysymys kuuluukin, että miten paastoa voi parhaiten toteuttaa?

Ruuasta puhutaan paljon ja kieltämättä se on hyvin keskeinen asia elämässämme. Ilman ruokaa emme voi elää ja ruuan valmistamiseen ja itse ruokailuun käytämme lopulta paljon aikaa. Mutta mikä on lopulta tarpeellista ja mikä tarpeetonta? Mistä on meille hyötyä ja mistä ei?
Syntiinlankeemus kaikessa yksinkertaisuudessaan on kuvattu syömisenä. Ei sillä tavoin, että itse syöminen olisi syntiä, vaan nimenomaan kielletyn hedelmän syöminen oli syntiä. Joku voi aina yrittää saivarrella ja selittää vertauskuvallisuudella luomiskertomusta auki, mutta joka tapauksessa syöminen ja syntiinlankeemus on liitetty toisiinsa.

Pidättyväisyyden ja itsehillinnän ensiaskeleena on nähty pidättäytyminen sellaisesta ruuasta, joka ei liiallisuudessaan ole meille hyväksi. Ihan järjelläkin ajateltuna paastoruoka kaikessa kevydessään on terveellistä ja se kuluttaa myös luomakuntaa huomattavasti vähemmän. Meillä tulisi olla kyky edes hetkellisestä rajoittaa näitä raskaita ruokalutottumuksia.

Mutta on hyvä jo tässä vaiheessa ymmärtää jotain paaston olennaisimmasta merkityksestä. Sen tarkoitus ei ole olla irrallista hurskastelun aikaa pari kertaa vuodessa, vaan ennemmin se muistuttaa siitä, että millaista elämän tulisi olla koko ajan. Paaston mukaisesta elämästä löydämme yhteyden paratiisiin. Paaston aikaa on kutsuttu pyhittämisen ajaksi, joka nostaa meidät (edes hetkellisesti) ylös tavallisesta arjesta. Puhumme monesti "paastoon laskeutumisesta", vaikka todellisuudessa sen tarkoitus on siis nostaa meidät tämän kaiken arkisen ja monesti hyvinkin turhanpäiväisen elämänmenon yläpuolelle.

Paastoon siirtymisajat ovat ruuan suhteen saaneet myöskin outoja piirteitä. On totta, että jääkaappi syödään tyhjäksi raskaista ruuista ja yhtä lailla on oikein, että esimerkiksi pääsiäistä juhlitaan pääsiäisruuilla, mutta pystymmekö toteuttamaan tätä oikein? Paastoa ei edellä sellainen revittely, jossa syömme varastoon, kuten karhu tekee ennen talviunille menoaan. Samalla tavoin pääsiäisenä tai jouluna ei ole tarkoitus takautuvasti ottaa takaisin kaikkea sitä, mitä paaston aikana on "menettänyt".

Itse asiassa pääsiäisherkut ovat monesti syntyneet hyvin luontevalla ja järkevällä tavalla. Hyvän  esimerkin meille antaa tunnettu paastoherkku pasha. Se on syntynyt yksinkertaisesti niin, että paastonajalla vähemmälle käytölle jäänyt maito hapatettiin ja muutettiin rahkaksi, josta sitten pääsiäiseksi tehtiin pashaa.

Ruokapaastonkaan merkitystä ei ole tarkoitus mitätöidä paaston päätyttyä, vaan sen tulisi jättää meihin pysyvä jälki, aivan kuten muunlaisenkin paastoamisen (josta kerron kohta lisää). Jokaisen paastokauden jälkeen meidän tulisi olla viisaampia siinä, että mikä on minulle tarpeellista ja mikä ei. Kaikkein yksinkertaisin itsehillinnän muoto on se, että mitä laitamme suusta sisälle. Paljon haastellisempaa on pidättäytyminen siinä, että mitä päästämme suusta ulos.

Kristillisessä paastossa kyse ei kuitenkaan ole pelkästä ruuasta, sillä muutoinhan voisimme kutsua sitä yhtä hyvin dieetiksi (jollaisia maailmassa on jo hyvinkin paljon). Kristillinen paasto on jotain paljon enemmän ja sen vuoksi sen vuoksi emme voi pelästään keskittyä ruokaan. Tästä huolimatta emme saa kuitenkaan vähätellä ruuan mekitystä. Se on paaston lähtökohta ja yksi helpoimmista kiusauksista. Jos me haluamme sivuuttaa sen tarpeettomana ja vähäpätöisenä, niin viemme pohjan pois koko muulta paastolta.

Muistammeko Kristuksen erämaapaaston heti Hänen kasteensa jälkeen? Paholaisen ensimmäinen Kristukselle asettama kiusaus oli yllytys muuttaa kivet leiviksi. Miltä olisikaan kuulostanut, jos Kristus olisi todennut, että "Tehdäänpä niin ja syödäänpä nyt oikein kunnolla, kun eihän tällä ruualla niin suurta merkitystä ole. Paastoan enemmän muista asioista". Kristus ei tehnyt näin, vaan hän siirtyi seuraavaan haasteeseen vasta ruokapaaston jälkeen.

En edelleen sanele teille, että mitä saatte syödä ja mitä ette syö, sillä jokainen paastoaa omien kykyjen ja tarpeittensa mukaan. Kirkko on kuitenkin antanut meille selkeät ohjeet ja puitteet nimenomaan ruokapaastolle. Olisi suoranaista ylpistelyä väittää, että juuri tämän asian voi aivan hyvin sivuuttaa minulle tarpeettomana. Jos itse Kristus joutui taistelemaan tätä kiusausta vastaan, niin kuinka paljon herkemmin me olemme taipuvaisia lankemaan jo tässä vaiheessa.

Todellisessa kilvoittelussa ei ole oikoteitä!