Pienen hiljaisen hetken jälkeen päässäni liikkuu taas sen verran asioita, että pystyn laittamaan niitä tänne teidän kaikkien iloksi. Itse asiassa nyt olisi hyvä tilaisuus kertoa siitä, että luovuus ja into kirjoittaa näyttäisi välillä olevan hieman hukassa. Syitä tähän voi olla esimerkiksi kiire ja väsymys. Mikäli tästä huolimatta haluaa väkisin tuottaa jotain tekstiä, niin seurauksena voi olla mitäänsanomatonta raapustusta tai vanhojen asioiden toistoa.
Kyse ei ole pelkästään tästä blogista, sillä esimerkiksi opetustyössä vanhojen asioiden toisto alkaa puuduttamaan sekä kuuliakuntaa että itse puhujaa. Kiireisen viikon jälkeen papilla voi olla suuri kiusaus kaivaa esille muutaman vuoden takainen opetuspuhe, jonka voi mukavasti uudelleenkäyttää. Se ei ole varmasti mikään suuri synti, mutta jos tästä tulee enemmmän sääntö kuin poikkeus, niin silloin kaikki ei ole kohdallaan.
Luovuus ja uusien asioiden löytäminen innostaa ja näitä uusia asioita haluaa innolla jakaa myös muille. Kyllä niitäkin kommentteja olen kuullut, että joillakin papeilla näyttää olevan aikaa kirjoitella blogeja, kun pitäisi keskittyä itse työhön. Omaa raapusteluani en kuitenkaan koe sellaisena asiana, joka veisi aikaa varsinaiselta työltäni, sillä blogikirjoitukset ovat pikemminkin "ylitsevuotavan maljan" sivutuotetta, joka on (onneksi) saanut kirjallisen muodon. Omalta kohdalta pitää ainakin sanoa, että silloin kun blogikirjoitusta syntyy, niin töissäkin menee lujaa ja se on kuulkaas hyvä merkki.
Nämä tuotokset taas perustuvat havaintoihin taas sitten liikkeelle paneva voima on suoranainen turhautuminen, jolloin blogi toimii ukkosenjohdattimena. Vanhoja blogikirjoituksia selaillessa huomaa kirjoittaneensa joitakin asioita aika jyrkästikin ja kiihtyneessä mielentilassa. En ole ryhtynyt näitä juttua pyyhkimään, koska se olisi vähän sama kuin repisi omasta päiväkirjasta sivuja irti. Ehkä vuosia myöhemmin saman asian voi ilmaista hieman viisaammin, joten kyllähän vanhojakin asioita voi toistaa.
Mutta ei minun oikeastaan tästä edes pitänyt kirjoittaa, vaan aiheena piti olla kohtaamiset.
Olen joskus maininnutkin siitä, että papin työssä sitä parasta antia ovat jumalanpalvelukset ja nämä kohtaamiset. Me pystymme oppimaan todella paljon muilta ihmisiltä. Pidän itseäni etuoikeutettuna siinä mielessä, että pääsen tilaisuuksiin jossa näen uusia ihmisiä ja kuulen tarinoita, joita en muuten olisi mitenkään voinut kuulla.
Erityisen koskettavia ovat esimerkiksi muistotilaisuudet, joissa poisnukkuneen ihmisen elämäntyö avautuu aivan uudella tavalla aivan tavanomaisen pöytäkeskustelun tai läheisen pitämän muistopuheen myötä. Näin joulun alla minulla on ollut mahdollisuus osallistua myös veteraanien joulujuhliin, joiden kautta oppii edes vähäisessä määrin käsittämään sitä, että kuinka arvokas asia itsenäisyys on ja miten kovan hinnan vanhemmat sukupolvet ovat siitä maksaneet. Näitä asioita ei oppikirjojen kautta voi kertakaikkiaan käsittää.
Tässä kaikessa piilee oikeastaan nykyisen elämänmenomme sudenkuoppa. Persoonalliset kohtaamiset ovat alkaneet vähentymään ja pidämme yhteyttä muihin ihmiseen yhä enemmän tietotekniikan avulla. Ennen muinoin vanhempi sukupolvi opetti nuorempia ja elämänkokemus ja viisaus siirtyivät isovanhemmilta ja vanhemmilta lapsille juuri kohtaamisten kautta. Nykyinen kiireinen elämänmeno ja sen tuoma väsymys eivät pelkästään tapa luovuutta, vaan ne estävät meitä kohtaamasta muita ihmisiä. Tätä tapahtuu jo kodeissakin. Vanhemmat ovat kotona lastensa kanssa, mutta todellisuudessa he eivät ole läsnä.
Tuleva joulujuhla on nykyisin hyvin kaupallista. Mutta on siinä edelleen hyviäkin puolia. Yksi tärkeä asia on se, että ihmiset antavat jouluna enemmän aikaa näille kohtaamisille. Monesti nämä kohtaamiset ovat tiiviisti suvun sisäisiä, mutta tästä huolimatta se on hyvä asia. Joulu on pyhä, jolloin monet hoitokodeissa olevat vanhuksetkin saavat viettää aikaansa läheistensä kanssa kotona. Kaikki nämä todelliset kohtaamiset voittavat tavalliset aineelliset joululahjat.
Nykyinen elämänmeno on tuonut mukanaan kiireen ja väsymyksen. Tämä on siinä mielessä outoa, sillä kello tikittää aivan yhtä nopeasti kuin vaikkapa 50 vuotta siiten. Kiire on osoittain näennäistä mutta toki myös todellista. Mikäli me emme opi hiljentämään vauhtia ja kohtaamaan muita ihmisiä niin me ja lapsemme joutuvat maksamaan siitä aivan liian kovan hinnan. Tässä on meille jokaiselle pohdittavaa.
