Paaston tarkoitus IV - TURHANPUHUMISESTA LUOPUMINEN

"-- Vapauta kaikki aistimme kuolettavasta himosta ja aseta niille hyväksi johtajaksi sisäinen järkevyys. Silmä karttakoon kaiken pahan katsomista, korva turhia sanoja, kieli sopimattomia puheita."
Näin kuului osa ennenpyhitettyjen lahjain liturgian eräästä rukouksesta. Jos kerran paaston ensimmäinen ja helpoin askel on hallita sitä mitä laitamme suusta sisälle, niin haastavampaa on tietenkin hallita sitä mitä päästämme suustamme ulos. Pyhän Efraim Syyrialaisen paastorukouksessa me pyydämme Jumalalta, ettei turhanpuhumisen henki saisi meistä otetta.

Mikä lopulta on turhaa puhetta?
Ainakin se jotain sellaista, millä loukkaamme toisia ihmisiä tai joka etäännyttää meitä Jumalasta. Turhanpuhuminen on lopulta yllättävän helppoa. Se voi olla tarkoin harkittua ja laskelmoitua. Toisaalta se voi olla harkitsematonta, jonka alkuperäisenä tarkoituksena ei ole toisen loukkaaminen. Turhanpuhuminen voi olla puhetta kasvoista kasvoihin tai sitten selän takana puhumista. Se ei ole pelkästään puhetta, vaan yhtä lailla kirjoittamisella voimme tehdä tuon kaiken saman. Oli se mitä tahansa, niin seuraukset ovat aina kielteisiä ja ne kasvattavat kuilua meidän ja lähimmäistemme välille.

Kun ryhdymme pohtimaan omia vääriä tekoja, niin kaikissa näissä tilanteissa olisi hyvä kysyä itseltä, että miksi teen näin? Miksi me esimerkiksi haluaisimme puhua asioita, joiden tarkoituksena on vahingoittaa toista ihmisitä?
Johtuuko se omasta turhautuneisuudesta, kun emme pysty antamaan toiselle ihmniselle haluamaamme palautetta? Johtuuko se siitä, että olemme epävarmoja itsestämme ja omanarvontunto nousee helpoiten toisia ihmisiä latistamalla? Onko meitä syyllistetty ja kiusattu, jolloin me lähestulkoon alitajuntaisesti ryhdymme jatkamaan tätä pahaa kierrettä?

Olivat syyt mitkä tahansa, niin me emme lopulta löydä oikeutusta turhille puheille. Turhanpuhumisesta (ja käytännössä muidenkin pahojen tekojen) luopumisessa auttaa se, että pystymme perustelemaan itsellemme toimintamme järjettömyyden. Mitä hyötyä tästä oikeasti on?

Vaikka sananlasku sanookin, että vaikeneminen on kultaa, niin tätä ei tule kuitenkaan ymmärtää niin, että me emme voisi missään tilanteessa sanoa omaa mielipidettämme. Jos haudomme ainoastaan mielessämme meitä turhauttavia asioita, niin ne kuitenkin jossain tilanteessa tulevat esille ja usein juuri väärällä tavalla.
Me saamme antaa palautetta ja saamme sanoa mielipiteemme. Meidän tulisi kuitenkin aina muistaa, että millä tavoin ja missä tilanteessa me sen tuomme esille. Saman asian voi sanasta sanaankin sanoa niin monella eri tavoin. Lisäksi vaikeneminen voi joissakin tilanteissa olla suoranaista vääryyttä, koska hiljaisella hyväksymisellä monet pahat teot ovat saaneet oiketuksen. Esimerkiksi koulu- tai työpaikkakiusaamisessa vainneet sivustaseuraajat antavat kiusaajille mahdollisuuden jatkaa toimintaansa.

Todelliseen paastoon kuuluu syvä harkitsevaisuus, jolla me pyrimme muuttamaan sellaisia tapoja, jotka eivät ole meille hyödyksi. Tulokset elämänmuutoksessa eivät kovinkaan usein näy välittömästi ja epäonnistumisia tapahtuu helposti. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä että meidän tulisi luovuttaa, vaan sen kautta meille annetaan mahdollisuus yrittää uudestaan. Todelliset elämänmuutokset kysyvät aikaa sekä kärsivällisyyttä ja tätähän kilvoittelu juuri on!

"Ihmiset ovat sanoneet..."

Olen aikaisemminkin kertonut siitä, että työssäjaksamiseen vaikuttaa monien muiden tekijöiden lisäksi työhön liittyvä arvostus ja palaute. Työskentely muuttuu jossain vaiheessa hyvin ontoksi jos nämä asiat puuttuvat. Papin työssä kaikki on itse asiassa kaikkea muuta kuin yksioikoista. Arvostetaanko sinua oikeasti ihmisenä, vai perustuuko kunnioitus ja arvostus ainoastaan siihen, että sinulla roikkuu risti rinnalla? Tämän kysymyksen voi ulottaa yhtä lailla piispallisella tasolle, jolloin rinnalla roikkuu panagia.

Mikä on oikeanlaista arvostusta ja palautetta? Jokaisella ihmisellä on omia toiveita tämän suhteen, mutta varmasti huomioiminen on tärkeää. Kirkon vapaaehtoistyössä olevia ja muita työntekijöitä  monesti laiminlyödään huomioimisessa ja kiitoksen antamisessa. Me palkkatyössä olevat pidämme liian itsestäänselvyytenä sitä, että vapaaehtoiset pakertavat päivästä toiseen hymyssä suin, vailla kunnon kiitosta, koska hehän jo nauttivat toiminnastaan niin paljon.
Seurakuntalaisten onkin hyvä muistuttaa pappia siitä, että tämän muistaisi aika ajoin osoittaa kiitoksen (tai huomionosoituksen) niille tahoille joille se erityisesti kuuluu. Kaikesta hajamielisyydestäni huolimatta olen yrittänyt kouluttaa itseäni siihen, että kävisin aina kirkkokahvien jälkeen keittiön ovella sanomassa emännille kiitoksen (ellen ole sitä isoon ääneen kahvin päätteeksi sanonut). Se on varmasti vähintä, mitä voin siinä tilanteessa tehdä.

Rakentava palaute on myöskin tärkeää. Kukaan ei halua varmaankaan kuulla kielteistä palautetta, mutta olen hiljalleen oppinut arvostamaan niitä, jotka sanovat asiansa suoraan (rakentavassa ja asiallisessa hengessä tietenkin). Mielestäni pahempaa on se, että ei sanota mitään, mutta samanaikaisesti selän takana jotain epäkohtaa sitten ruoditaan päivästä toiseen.

Tuo otsikko: "Ihmiset ovat sanoneet..." liittyy taas epämääräiseen ja ei niin rakentavaan palautteeseen, jossa vedotaan erityisesti meidän suomalaisten mielenlaatuun. Meidän toimintaa ohjaa yleensä se suorainainen pakkomielle siitä, että "mitähän muut ihmiset nyt ajattelevat minusta". Me emme perustele tekemisiämme aina järjellä, vaan sen olettamuksen mukaan mitä muut saattavat ajatella ja sen vuoksi loukkaantua tekemisistämme. Tämä anteeksipyytävä asenne näkyy esimerkiksi siinä, että vaahdotaan siitä, että muiden uskontojen edustajat saattavat loukkaantuvat kristillisistä joulujuhlista (aivan kuten niistä betoniporsaista aikoinaan). Asia ei ole kuitenkaan näin, sillä se on jo huomattu että enemmän muita uskontoja loukkaa se, että koulujen juhlaperinne laimennetaan täysin värittömäksi, hajuttomaksi, mauttomaksi eli käytännössä siis olemattomaksi. Ainoastaan ne vajaat 2000 vapaa-ajattelijaa tapauttavat käsiään, kun kouluissa koetetaan toteuttaa (mahdottoman) arvotyhjiön mukaisia joulujuhlia. Jos ei jouluna voi puhua päivänsankarista mitään, niin sitten on parempi lähettää koululaiset suoraan kotiin se todistus kourassaan.

Mutta takaisin asiaan, josta jo kykenin melkein eksymään. Koska me siis pelkäämme muiden ajatuksia meistä, niin palautteenannossa lausahdus: "ihmiset ovat sanoneet" toimii kyllä oikein hyvänä kiristyskeinona. Siinähän palautteensaaja ihan hätääntyy kun ryhtyy ajattelemaan, että "nyt ne ihmiset paheksuvat toimintaani. On pakko tehdä jotain ja äkkiä!"
Kuka on lopulta sanonut ja mitä? Onko tuo ainoastaan esittäjän oma mielipide, jota hän on maustanut sillä, että muutkin saattavat ajatella samoin? Kuinka moni ihminen on oikeasti sitä mieltä? Ja voihan olla niinkin, että kukaan ei ole sanonut mitään. Näin kuitenkin varmuuden vuoksi sanotaan, jottei vahingossakaan ketään loukattaisi.

Asia on kuitenkin niin, että Kristuksen tulisi olla meille esimerkkinä. Kristuskin avasi suunsa ja sai jopa fariseukset ja lainaopettajat loukkaantuneeksi. Jos pyrimme olemme kaikille mieliksi, niin kohta emme voi sanoa tai tehdä mitään. Ehkä juuri sellaisista tyypeistä pidetään, jotka istuvat ja hymyilevät kaikille (mutta eivät liiemmin sano kenelläkään mitään...edes aiheesta).

Jos tässä vajaan kymmenen vuoden aikana olen jotain työssäni oppinut, niin ainakin sen, että on olemassa rakentavaa palautetta ja ei niin rakentavaa palautetta. Jälkimmäisen tunnistaa esimerkiksi juuri siitä lausahduksesta, että "ihmiset ovat sanoneet...". Jos palautteen antamisella halutaan muutoksia, niin pitää rohkeasti astua esiin ja sanoa, että mikä mättää ja miten asioita voisi tehdä paremmin.
Haluan tässä lopuksi kiittää erityisesti kaikkia niitä, jotka uskaltavat antaa sitä rakentavaa palautetta henkilökohtaisesti sekä tietysti asiallisesti ja rakentavasti. Tällainen palaute on opettanut minua avaamaan silmäni monille sellaisille asioille joita en ole aiemmin tullut edes ajatelleeksi.

VAROITUS! - Keskustelun puute voi johtaa katkeruuteen ja turhanpuhumiseen

Tuossa hieman aiemmin kerroin sovinnon tärkeydestä. Kenties on hyvä pohtia sitäkin, että mitkä asiat rakentavat korkeata muuria meidän ja lähimmäisten välille ja siten voivat jopa estää sovinnon tekemisen.

Erimielisyydethän sananmukaisesti alkavat siitä, että joku toinen ihminen on eri mieltä jostain asiasta. Jokaisella on tietysti vapaus omaan mielipiteeseensä ja tämän ei pitäisi vaikuttaa äärimmäisen kielteisesti ihmissuhteisiin.

Kaikki ei ole kuitenkaan näin yksinkertaista, sillä kyllähän välirikkoihin vaikuttavat myös eriävien mielipiteiden lisäksi toisten ihmisten toiminta, näkemykset, asenne, palaute ja kyky käsitellä kaikkea kuulemaansa. Joku ihminen voi tietämättään toimia sillä tavoin, että se loukkaa toisia. Hän ei pysty muuttumaan, koska hän ei saa milloinkaan palautetta. Joku toinen voi taas tietoisesti loukata toisia ja tätä ei kuitenkaan haluta ottaa puheeksi. Kummassakin tapauksessa keskustelun puutteesta seuraa epämiellyttäviä asioita. Miksi me emme osaa sitten keskustella asioista, jotka selvästi rasittavat meitä?

Esimiesten kanssa voi monesti olla hyvin vaikeata käydä rakentavaa ja avointa keskustelua. Tällöin taustalla on pelko siitä, että keskustelu ja oman rehellisen mielipiteen sanominen voi vaikuttaa kielteisesti koko työsuhteeseen. (Hyvä esimies on tietysti sellainen joka kannustaa alaisiaan antamaan rakentavaa palautetta. Ja luonnollisesti hyvä esimies myös kestää kriittisenkin palautteen.) Moni esimies joutuu ikävään oravanpyörään. Esimies saa harvoin tai ei koskaan rakentavaa palautetta ja ajan myötä hän kuvitteleekin olevansa aina oikeassa. Tämän seurauksena hän ei lopulta kykene ottamaan vastaan minkäänlaista palautetta ja hänestä tulee huono esimies, johon hän ei ole yksin syyllinen.

Monesti avoin keskustelu ja rehellinen palaute pysähtyy juuri siihen, että me emme halua yksinkertaisesti suututtaa toista ihmistä, oli kysymys sitten esimiehestä, puolisosta, työkaverista tai naapurista.

Jokaisen ihmisen sietokyky on kuitenkin rajallinen ja asioiden hautominen omassa pääkopassa johtaa usein katkeroitumiseen. Jos asioista ei voida puhua, niin ne alkavat patoutumaan ja niitä ryhdytään käsittelemään voimakkaan kielteisesti.

Katkeroituminen on huono asia. Se saa meidät ajattelemaan pahoja asioita toisesta ja ennen pitkää siitä seuraa pahaa puhetta. Jonkin ajan kuluttua ihminen saattaa jo toimia pahalla tavalla. Me voimme antaa täysilaidallisen katkeraa palautettta toiselle (ja vieläpä tahdittomasti esitettynä), jota me olemme hautoneet pitemmän aikaa. Joskus tuo katkera puhuminenkin jätetään väliin ja eräänä kauniina päivänä puukko on kirjaimellisesti toisen selässä pystyssä. Kyllä hälytyskellojen pitäisi soida heti, kun päässä alkaa liikkua kyseenalaisia asioita.

Katkeroitumisessa toista ihmistä ei voi syyttää tästä kaikesta, ellei hänen kanssaan ole yritetty edes keskustella rakentavasti. Luonnehäiriöisen ihmisen kanssa tämä voi olla mahdotonta ja silloin onkin syytä kysyä apua myös ulkopuolisilta. Mutta otetaan nyt oletusarvoksi, että toinen osapuoli ei ole luonnehäiriöinen. Miten me oikein voimme hyvällä omallatunnolla suuttua toiselle, jos asiaa ei ole käsitelty kunnolla? Voimmeko oikeasti katkeroitua ja ryhtyä sen riivaamana jopa pahanpuhumiseen, jos toinen on autuaan tietämätön kaikesta tästä?

(MIETTIMISTAUKO.   JATKUU MYÖHEMMIN....)

Kristinoppileiri (10.päivä)

Leiri on virallisesti päättynyt ja jäljellä on hyvät muistot yhdessä olemisesta ja toivon mukaan hyvät muistikuvat myös saadusta opetuksesta. Lupasin laittaa tänne sitä leiriltä keräämääni palautetta, joka annettiin nimettömästi. Leiriläiset ovat antaneet luvan sille, että heidän kommenttejaan voidaan julkaista tässä blogissa.

Mikä oli parasta leirillä?
- uudet kaverit
- pelit, retket ja ryhmät
- "uusiin tyyppeihin tutustuminen, helvetin hyvä ruoka ym" (kiroilemista ei toivon mukaan opittu tästä kommentista huolimatta kriparilla)
- uusien asioiden oppiminen
- leiridisco ja uudet kaverit
- hyvä ilmapiiri

Mikä oli huonointa leirillä?
- ei saanut valvoa
- aikainen herätys
- siivoaminen
- vähän saunomista
- "syötiin liian usein...ei saatu valvoa vikana yönä"
- reissu helvetinportille

Useampaa leiriläistä näytti närästäneen aikainen herätys ja siivoaminen. Lisäksi liian aikainen nukkumaanmeno ja valvomisen kieltäminen näyttivät häiritsevän joitakuita. Ilmeisesti nuorilla on ollut hieman utopistisia käsityksiä leirin vuorokausirytmistä.

Elämä ei aina mene niin kuin itse haluaa. Sen on saanut tämä leiri luvan todistaa.

(Luvassa vielä lisää tietoa tämän leirin palautteesta...)

Kristinoppileiri (9.päivä)

Leiriolosuhteissa vietetyt vuorokaudet ovat päättyneet ja jäljellä on enää huominen päätösliturgia.
Kristinoppileirin varsinainen opetus on loppusuoralla ja huomisen jälkeen nuoret ovat taas omillaan. Toki heillä on edelleen kodin ja koulun uskontokasvatus, mutta varsinainen ortodoksisuuden tehokurssi on nyt päättynyt.

Toteutuivatko kristinoppileirin tavoiteet? Tähän en voi antaa vielä suoraa vastausta ja ehkä liian tulosvastuulliseksi on turha edes yrittää pyrkiä.

Pyysimme tänään hieman palautetta, jonka nuoret saivat jälleen kerran antaa nimettömänä. Siinä kysyttiin esimerkiksi sitä, että mitä kristinoppileiristä jäi parhaiten mieleen ja mikä kirkollinen toimitus koettiin kaikkien puhuttelevimpana ja mielenkiintoisimpana? Lisäksi kysyttiin ihan yleisellä tasolla, että mikä leirissä oli mukavinta ja mikä ei niin mukavaa.

Kerron teille näistä vastauksista lisää huomenna. Nyt minun pitää kuitenkin mennä lepäämään. Sen verran rankkaa tällainen leiri nyt tällaiselle "vanhukselle" jo on...

Vanha kirjoitus kritiikistä

Kristus nousi kuolleista!

Koska en nyt juuri ehdi kirjoittamaan mitään tähdellistä, niin tarjoan teille blogikirjoituksen parin vuoden takaa:

http://andreinajatuksia.blogspot.com/2009/05/saisinko-kritiikkia.html

Mitä on työn alla

Vietän aika paljon aikaa tietokoneen ääressä. Myönnetään tässä heti alkuunsa, että siinä samassa tulee kyllä roikuttua netissäkin hieman tarpeettomasti. Facebook ja monet uutissivustot tulee selattua läpi useamman kerran päivässä.

Mutta oikeastaan minun piti kertoa siitä, että millaisia kirjallisia töitä minulla on juuri nyt työn alla. Myönnetään nyt tässä vielä sekin, että en osaa käsitellä asioita kovin järjestelmällisesti. Minulla on tuhat ja yksi keskeneräistä työtä auki, joita sitten teen eteenpäin vuorotellen... Tai sitten kiirellä deadlinen alla. Joku fiksu onkin sanonut, että useamman työn samanaikainen tekeminen on loppujen lopuksi hitaampaa kuin se, että tekisi yhden asian kerralla alusta loppuun.

Suurimpana urakkana minulla on liturgian historian tutkiminen, josta olen saanut valmista tekstiä noin 40 sivua. Tästä osa on luettavissa Ortodoksi.netissä. Tämä on todennäköisesti sellainen iäisyysprojekti, jonka ei ole tarkoituskaan valmistua.

Aivan uutena työnä pakerran kirjoitusta Kristuksesta ja naisista, jonka on tarkoituksena toimia esitelmänä seurakuntamme naistenpiirissä. Aihe on itse asiassa hyvin mielenkiintoinen.

Katumuksen sakramentista pitäisi myöskin kirjoittaa jotain uutta. Tällä kertaa ajattelin lähestyä aihetta huomattavasti positiivisemmin. Kysymyshän ei ole lopulta synkästä ja surkuteltavasta asiasta, vaan äärimmäisen myönteisestä tapahtumasta.

On tässä hieman huolia ja murheitakin. Olen aina pitänyt itseäni helposti lähestyttävänä ihmisenä, mutta kyllä se nuorikin kirkkoherra osaa ilmeisesti olla pelottava. Tämän vuoksi saan palautetta monen mutkan takaa. Tämä on siinä mielessä ikävää ja kuluttavaa, että en pysty keskustelemaan (ja perustelemaan tekojani), kun asioista kuulee vasta kiertoteitse. Hieman turhautuneena odotan seuraavaa seurakunnantarkastusta, jossa näitä asioita varmaan otetaan esille.

Mitä pitemmän mutkan kautta palautetta annetaan, niin sen suuremmaksi kasvavat riskit väärinymmärryksistä ja turhista ennakkoluuloista. Jos jokin asia alkaa mättää, niin kuvittelemmme heti kaikkein pahinta vaihtoehtoa. Niin kuin tuossa joskus aiemmin kirjoitinkin siitä että kun pappia ei näkynyt kirkossa, niin oletusarvona oli laiskuus.

Nk kuherruskuukaudet taitavat olla ohi. Hyvä puoli on se, että 99% seurakuntalaisista osaa tulla keskustelemaan kasvotusten. Huono puoli on se, että se 1% osaa pitää sitäkin suurempaa meteliä (selän takana tietysti).

Arvostus ja palaute

Jokainen työntekijä tarvitsee työssään ohjausta, rakentavaa palautetta, kannustusta ja arvostusta. Meillä on harhakuvitelma siitä, että kirkon työntekijät eivät erikseen tarvitse esimerkiksi arvostusta, koska yleisesti ottaen heitähän kunnioitetaan. Tämä kunnioitus kuitenkin liittyy enemmän asemaan kuin työpanokseen tai henkilökohtaisiin ominaisuuksiin, joten tämä ei pitkällä aikavälillä voi tukea itse työssä jaksamista.

Merkittävä asema arvostuksen ja palautteen saamisella on omalla työyhteisöllä ja nimenomaisesti esimiehillä ja työtovereilla. Suomen ortodoksisessa kirkossa asia on tällä hetkellä monessa suhteessa ongelmallinen. Seurakunnat ovat alueellisesti hyvin laajoja ja siten kaukana toisistaan. Lisäksi monet näistä seurakunnista ovat yhden papin seurakuntia, joissa ei sisäisestikään ole vertaistukea saatavilla. Papiston kokoontumisia järjestetään aika ajoin, mutta useimmiten kokoontumiset liittyvät puhtaasti koulutukseen tai sitten ne ovat työhön liittyviä palavereja. Tällaiset tapaamiset ovat tietysti välttämättömiä, mutta niiden vaikutus ei ole samalla tavoin terapeuttinen verrattuna tapaamisiin, joiden taustalla ei ole suorittaminen.

Vähintäänkin yhtä suuri ongelma syntyy silloin, jos suhde esimieheen ei ole toimiva. Suurin ongelma ei tässä tapauksessa ole siinä, että suhde olisi itsessään ongelmallinen, vaan se, että kohtaamisten määrä on käytännössä hyvin olematon tai muutoin muodollinen. Esimerkiksi papin ja piispan kohtaaminen pelkästään jumalanpalvelusten tai muiden seurakunnallisten tilaisuuksien puitteissa ei luo pohjaa sille, että pappi saisi tällöin oikeaa työhön liittyvää ohjausta ja rakentavaa palautetta. Näissä tilanteissa jumalanpalveluksen kaavaan tai muihin yksityiskohtiin tarttuminen ei myöskään ole työn kokonaisuuden kannalta sellaista rakentavaa palautetta, että se nostaisi papin itsetuntoa tai kokemusta siitä, että hänen tekemänsä työ on arvokasta. On siis tehtävä ero tekniseen suorittamiseen liittyvän palautteen ja rakentavan palautteen välille.

Työ tekijäänsä kiittää...vai kiittääkö?

Monella ihmisellä on omasta ihanneammatistaan myös hyvin ihanteellinen kuva. Kenties, nuori ihminen ei näe kuin tuon tulevan ammattinsa hyvät puolet. Heti aluksi pitää todeta, että omaa työtäni teen sen vuoksi, että pidän siitä suunnattoman paljon. Samaan hengenvetoon pitää kuitenkin myöntää, että opiskeluaikainen käsitys tästä työstä oli todellakin hieman toisenlainen.

Nyt en sano, että olisin jotenkin pettynyt papin työhön, mutta on monia asioita joita ei tullut ajateltua hakiessani opiskelemaan teologiaa. Ajattelin mainita nyt muutamia seikkoja...

Ensimmäinen harhakuvitelma oli varmaan se, että papin työ olisi 99% hengellistä työtä, jossa toimitetaan jumalanpalveluksia ja kohdataan ihmisiä. Todellisuus on kuitenkin toisenlainen. Paperihommilta ei voi välttyä. Virastoon liittyvät rutiinit ja vuotuiset hallintoon liittyvät kokoukset ja niiden valmistelu vievät aikaa. Esimerkiksi vuosikertomuksen tekeminen olisi ihan kivaa hommaa jos tietäisi, että sen kohtalona ei olisi pölyttyä holvissa. Voihan se tietysti olla, että 50 vuoden kuluttua joku tutkija saapuu paikalle, käy läpi nuo pölyttyneet paperipinot ja laskee, että kuinkas monta jumalanpalvelusta Nurmeksen ortodoksisessa seurakunnassa on toimitettu vuonna 2006.

Toinen seikka on työn tulosten näkyminen ja palautteen saaminen. Hengellisen työn tulokset eivät näy samalla tavoin kuin muissa ammateissa. Tämä ei tietenkään vähennä työn merkitystä. Rakentavan palautteen saaminen olisi sen sijaan ensiarvoisen tärkeää. Ilman palautetta sitä saattaa puutua työhönsä ja lopulta väsähtää. Toisena riskinä on tietysti se, että kuvittelee tekevävänsä kaiken täydellisesti ja siltä osin ylpistyy omaan työhönsä.

Kolmantena on työajattomuus. Seurakuntatyö on pappien ja kanttorien osalta työajatonta. Vaikka nimettyjä työtehtäviä ei ole välttämättä joka päivälle, niin varuillaan pitää olla koko ajan. Työn luonne on kehittynyt myös siihen suuntaan, että tavoitettavuus hipoo 100 %. Apukeinoina tässä ovat kännykät ja sähköposti, joiden avulla henkilön tulisi siis olla tavoitettavissa aina. Tänä päivänä voi vain leikkisästi ihmetellä, että miten työt on aiemmin hoidettu tavallisella puhelimella ja kirjeiden välityksellä. Suurena ongelmana on myös työn jakaminen selkeästi vapaa-aikaan ja toisaalta työhön. Kuinka paljon viikossa on sitä todellista vapaa-aikaa, jolloin työasiat eivät hallitse elämää? Yleensä vapaapäivä meneekin seuraavan päivän töitä miettiessä. Kiireellisyys ja suorittaminen leimaavat tämän päivän työelämää. Nämä samat paheet ovat siirtyneet myös kirkon piiriin.

Neljäntenä asiana on se, että mitä ajattelet muiden ajattelevan sinusta ja toisaalta odottavan sinulta? Suurena vaarana on ryhtyä roolisuorittamaan, jolloin et tietyissä tilanteissa voi olla oma itsesi. Ensimmäisenä siitä kärsii tietysti oma vapaudentunne.

Miten ihminen sitten hakee kiitosta tälläisissa tilanteissa? Odottaako hän suuria kiitospuheita, mitaleja rintaan tai kiiltävämmän ristin kaulaansa vai kenties kunnon palkankorotuksen?


Ehkä parasta olisi lähteä liikkeelle siitä, että työhön aikova saisi mahdollisimman realistisen kuvan omasta työstään. Yhtä lailla hän tarvitsisi työssään ohjausta, apua sekä vertaistukea. Tähän liittyy myös rakentavan palautteen saaminen. Sitten tulisi pystyä selkeyttämään työ- ja vapaa-aika toisistaan ja saada ihan rehellistä työnohjausta, että jaksaisi työssään eteenpäin ilman tarpeetonta stressiä.

Paljon on toiveita oman työn suhteen...toivottavasti edes osa niistä toteutuisi.

Saisinko kritiikkiä?

Ketäpä ihmistä sellainen palaute kiinnostaisi, jossa arvostellaan hänen omia puutteita tai epäkohtia?
Yleensä sellaiset jutut jättäisi väliin aivan ilomielin, vaikka niitä joutuukin aika ajoin kuuntelemaan. Nyt on kuitenkin niin, että kritiikistä pitäisi olla erittäin kiitollinen!

Ihminen sokeutuu ajan mittaan omaan toimintaansa, eikä lopulta huomaa mitä kaikkea hän tekee vaikeamman kautta tai suoraan sanottuna ihan väärin. Krittiikki palauttaa ihmisen takaisin oikeille raiteille. (Tietysti, aina löytyy krittiikkiä joka ei ole niin kehittävää, mutta on hyvä rauhallisesti kuunnella ja pohtia senkin merkitystä).

On paljon sellaisia ihmisiä, jotka eivät saa paljoa palautetta. Usein he ovat esimiesasemassa olevia henkilöitä tai sitten muutoin silmäätekeviä, joita ei ole soveliasta arvostella. Voi vain kuvitella minkälaista vääristymää alkaa vuosien varrella syntyä, kun tällainen ihminen porskuttaa eteenpäin, uskoen oman toimintansa olevan täydellistä.

Ongelmana on usein myös se, että tällainen ihminen saattaa nopeasti ylittää sen pisteen, ettei hän edes kykene ottamaan tuollaista kriittistä palautetta vastaan. Hän siis suuttuu ja loukkaantuu verisesti tuolle palautteen antajalle, jota silloin pidetään toisarvoisena ihmisenä, sellaisena joka ei tiedä hölkäsen pöläystä näistä asioista.

On siis vaarallista olla esimies tai silmäätekevä. Harvat uskaltavat antaa palautetta ja ne jotka antavat saavat kuulla kunniansa. Sitten taas ne joilla olisi valtaa ja voimaa antaa tällaisille ihmiselle oikeutettua kritiikkiä eivät sitä tee. Päinvastoin. Virheitä ja muita suoranaisia väärinkäytöksiä vähätellään ja mielummin lakaistaan maton alle, niin ettei suuri yleisö saa niistä tietää mitään. Ja kuten arvata saattaa, tällöin ego senkun komistuu ja suurenee, kunnes ei meinaa edes mahtua ovesta sisälle.

On olemassa opinahjoja, joissa jokaisen suorituksen jälkeen käydään keskustelua ja annetaan palautetta jokaisen toiminnasta. Englannin kielinen sana taitaa olla kutakuinkin "debriefing". Tarkoitus on löytää puutteita omasta toiminnasta ja kasvaa ja kehittyä paremmaksi. Olen kuulut myös sellaisista kouluista, joissa oppilas joka ei suostu ottamaan kielteistä palautetta vastaan potkaistaan pihalle. Ja miksikö?
No siksi, ettei tällainen ihminen ole kehityskelpoinen. Jos kasvu ja kehittyminen pysähtyy niin se on todellisuudessa alamäkeä. Päivän sanat ovat kasvu, kehitys ja uudistuminen. Ihminen, joka ei tähän kykene, ei voi myöskään kehittyä tai kehittää omaa yhteisöään. Hänestä tulee lopulta kehityksen ankkuri. Ja se on kuulkaas surullista!

Suuren egon omaavalla ihmisellä pää hipoo kattoa!!!

Joten muistakaa palauttaa minut maan pinnalle aina kuin mahdollista. Eli antakaa kehittävää ja kriittistä palautetta. Ja kuten ystäväni Juhani Matsi on josus sanonut: "Kehua voi sitten selän takana."