Tämän maailman ihanteet - kaupallistuminen

Vaikka vietämmekin pääsiäiskautta, niin haluan palata takaisin suuren perjantain aamupalvelukseen ja ensimmäiseen kärsimysevankeliumiin. Tämä ensimmäinen lukukappale on tietysti myös kaikkein pisin, joten kaikkea siihen liittyvää on mahdotonta kerralla muistaa. Tässä ensimmäisessä luvussa kuullaan Kristuksen jäähyväispuhe opetuslapsille. Siinä on eräs kohta, jossa Kristus muistuttaa opetuslapsiaan siitä, että jos maailma on vihannut häntä, niin se tulee vihaamaan myös hänen opetuslapsiaan.

Kun Kristus puhuu maailmasta, niin Hän ei tarkoita tätä luomakuntaa, sillä jo heti luomiskertomuksessa Jumala näki, että kaikki minkä Hän on luonut on hyvää. “Maailmalla” tarkoitetaan tässä tapauksessa sitä yhteisöä tai järjestelmää, jonka tarkoituksena on elää ilman Jumalaa ja Jumalan tahdon vastaisesti. Sellainen maailma pyrkii sulkemaan Jumalan kaiken ulkopuolelle ja yrittää kaikessa toimia itseriittoisesti ja välinpitämättömästi. Tämä jumalattomuus ei aina tarkoita sitä, että kyse olisi vain jostain ateistisesta yhteiskunnasta, vaan nimenomaan järjestelmästä, joka palvoo jotain muuta Jumalan sijaan.

Jos pohdimme taas tätä asiaa tarkemmin, niin voimme helposti palauttaa mieliimme Kristuksen muistutuksen siitä, että me emme voi palvella yhtä aikaa Jumalaa ja mammonaa eli rahaa ja maallista omaisuutta. Meidän täytyy tehdä siis valinta kumpaa haluamme palvoa. Tämän maailman ihanteisiin kuuluu juuri tuon mammonan palvonta, joka ajaa samalla ihmistä pois Jumalasta.

Tässä valossa varmasti ymmärrämme, että miksi maailma vihaa Kristusta ja Hänen seuraajiaan. Kristityt ovat erilaisia ja toimivat eri ihanteiden mukaan. He eivät kuulu siihen massaan, jonka tarkoituksena on itsekkäästi kerätä lisää ja lisää kaikkea ympärilleen ja tällä kulutushysterialla myös rahoittaa sitä suurta kaupallisuuden kaivoa, josta hyötyvät nimenomaan ne, jotka ovat jo entuudestaan rikkaita. Onhan meille selkeästi osoitettu se, että suurin osa varallisuudesta on tässä maailmassa sijoittunut harvojen käsiin.

Tämän maailman ihanteet sanelevat meidän kaikkien elämistä. Joskus asiat ainakin näennäisesti näyttävät palvelevan meitä ihmisiä, vaikka mitäänhän ei tapahdu siksi, että tämä maailma haluaisi tehdä hyvää ihmisille. Otetaan yhtenä esimerkkinä kauppojen aukiolojen vapautuminen. Joku saattaa nyt ajatella, että siinä se pappi taas periaatteen vuoksi kiukuttelee asiasta, josta ei oikeasti ole haittaa. Näinhän se on, että tämä asia todellakin näyttää periaatteessa hyvältä, sillä nythän meitä ihmisiä voidaan palvella entistä tehokkaammin. Kyse ei ole kuitenkaan vilpittömästä halusta palvella, vaan halusta saada lisää rahaa. Se on luonnollinen tämän maailman ihanteisiin kuuluva asia.

Kristillisestä näkökulmasta katsottuna rajaton aukiolo rikkoon ennen kaikkea sapattilepoa. Tämä siitäkin huolimatta, että me emme enää kristittyinä samassa muodossa vietä sapattia. Meille on kuitenkin annettu aika, joka tulisi pyhittää ja erottaa tavanomaisesta arjesta. Jos emme anna aikaa itsellemme ja lähimmäisillemme, niin me silloin me aiheutamme myös suurimman vahingon itsellemme ja lähimmäisillemme.

Isossa-Britanniassa toimiva rabbi Jonathan Sacks kertoi tapauksesta, jossa juutalaisen alakoulun oppilaalta kysyttiin, että mikä on parasta sapatissa? - Oppilas vastasi, että “sapatti-ilta on ainut aika viikossa, jolloin isä ei ole kiirehtimässä minnekään.” Tähän liittyen eräs lastenhoidon asiantuntija totesi rabbille, että “teidän sapattinne pelastaa avioliittoja”. Sapatti on tarkoitettu myös perheille yhteiseksi ajaksi.

Joku voisi tähän sanoa, että eikös shoppailu ole juuri tuota mukavaa ja rentouttavaa yhdessäoloa? Mutta onko se oikeasti sitä? Pääsääntöisesti kaupassa oleminen on kiirehtimistä. Ja onko se mukavaa yhdessäoloa, että viemme lapsemme katsomaan niitä luvuttomia asioita, joita he eivät voi kuitenkaan saada ja mitä he eivät myöskään lopulta mihinkään tarvitse? Ja puuttuuko meiltä ihmisiltä tänä päivänä oikeasti kyky  ostaa elintarvikkeita ennakoiden, niin että selviäisimme edes yhden viikonlopun yli? Ainakin ennen tämä on onnistunut.

Ravaaminen paikasta toiseen ei myöskään ole sellaista persoonallista kanssakäymistä lähimmäistemme kanssa, sillä huomiomme on pääosin kaikessa siinä rojussa ympärillämme on. Minulla on lisäksi vahva epäilys siitä, että aukiolojen laajentuminen ei luo suuria määriä uusia työpaikkoja, vaan nykyiset työntekijät saavat tehdä entistä enemmän töitä. Joillekin harvoille se voi olla tervetullutta, mutta normaalia elämää viettävät kärsivät kyllä tästä.

Kirjoitanko tätä kaikkea sitten hieman liian kärjistetysti? - Teenkö nyt kärpäsestä härkäsen?

Joka tapauksessa itse olen tullut siihen johtopäätökseen, että eräs meidän ihmisten mielenterveyttä uhkaava asia on kyvyttömyys erottaa arki pyhästä. Tämä valitettava tosiasia saa meidät osaltaan uupumaan ja masentumaan. Ja jokainen uupunut ja masentunut ihminen on meille liikaa.

Ihanteet ja seurakunta

Kristityiksi itseään kutsuvien ihmisten tulisi elää luonnollisesti Kristuksen opetuksen mukaan. Meidän tulisi pyrkiä täydellisyyteen, vaikka täydellisyys voi tuntua mahdottomuudelta. Muistamme varmasti Kristuksen ja rikkaan nuorukaisen keskustelun, jossa täydellisyys olisi edellyttänyt omaisuudesta luopumista. Tuossa yhteydessä Kristus käytti ikimuistettavaa sanontaa siitä, että "Helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan". (Matt. 19:21-23, Mark. 10:25 ja Luuk. 18:25)

Meille kristityille on asetettu monia ihanteita, jotka saattavat tuntua etäisiltä ja suorastaan mahdottomilta. Moni luovuttaa jo ennen kuin edes haluaa varsinaisesti aloittaa. Toiset taas haluavat muuttuu noita ihanteita, jotta ne sopisivat paremmin omaan elämään. Tuo jälkimmäinen on yksi meidän aikamme maallistumisen ilmiöistä.

Mutta kaiken ei tarvitse aina liittyä itse ihanteen saavuttamiseen, vaan enemmänkin siihen, että sitä kohti edes yritetään pyrkiä. On sanottu, että onnellisuutta ei takaa tietyn asian saavuttaminen, vaan matkanteko, eli itse elämä ja sitä kohti pyrkiminen.
Autuuden lauseista muistamme kohdan: "Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano: heidät ravitaan". (Matt. 5:6) Kristus ei siis julistanut autuaiksi vanhurskaita, vaan niitä jotka pyrkivät kohti vanhurskautta. Meiltä ei siis lopulta vaadita mahdottomia, vaan pikemminkin sitä, että edes yritämme jatkuvasti tehdä sen, mikä on ihanteiden mukaista ja oikein.

Varmasti tässä valossa ymmärrämme, että seurakunnan tulisi olla paikka, jossa ihmiset yhdessä toinen toistaan tukien pyrkivät elämään Kristuksen opetuksen mukaan ja näin ollen ottamaan myös nuo ihanteet päämäräkseen.

Monien odotukset seurakunnasta ja seurakuntalaisista ja siellä työskentelevistä  ihmisistä ovat korkealla. Mutta helposti unohtuu se, että seurakuntakin koostuu ihmisistä, joilla on inhimillisiä heikkouksia siinä missä kenellä tahansa muulla on. Odotuksia saa ja pitääkin olla, mutta yhtä lailla meillä tulisi olla ymmärrystä siinä, että harva pystyy toimimaan läheskään ihanteiden mukaan.

Meitä ihmisiä on moneen lähtöön ja seurakuntalaisetkin muodostavat aikamoisen tilkkutäkin: On nuoria ja vanhoja, hiljaisia ja puheliaita, rauhallisia ja tempperamenttisia, yksin toimivia tai ryhmään hakeutuvia, neuvoja vastaanottavia tai neuvoja jakelevia, vitsailevia ja tosikkoja, tasaluonteisia ja räiskyviä jne. Oman persoonallisuutensa lisäksi jokaisella on omat taustansa, jopa äidinkielensä ja kotimaansa. Ja moni on löytänyt ortodoksisuuden vasta aikuisiällä.

Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin, mutta selvää on se, ettei ketään meistä saada samaan muottiin. Selvää on myös se, että ketään ei eroteta kirkosta, oli hän joidenkin mielestä kuinka "hankala" ihminen tahansa. Mutta paljon on niitä jotka ovat luopuneet aktiivisesta seurakuntayhteydestä tai jopa eronneet kirkosta sen vuoksi, että seurakunnassa on kohdannut sellaisia tilanteita ja ihmisiä, joiden kanssa ei ole ollut hyvä toimia ja siksi on syntynyt jopa vakavia ristiriitatilanteita.
Koska kaikki seurakunnassa perustuu vapaaehtoisuuteen, niin jokaisella on valta ja voima lähteä halutessaan pois. Siinä mielessä kirkon ovet todellakin aukeavat "kahteen suuntaa" (ulospäin hitusen helpommin kuin sisälle päin ja tällä en nyt tarkoita paloturvallisuuteen liittyvää kirkosta poistumista).

Mutta tämä edellä mainittu taas ei koskaan ole ihanteellinen tilanne. Päinvastoin! Kuinka monesti Kristus on muistuttanut sovinnon tärkeydestä ja siitä, että meidän tulisi rakastaa vihamiehiämmekin. Kuitenkin ihmiset kaikessa heikkoudessaan  loukkaavat toinen toistaan ja harvoin edes kukaan huomaa tekevänsä mitään väärin. - "Minähän olen oikeassa ja tuo toinen ihminenhän on väärässä."
Ja tämä ajattelu on tavanomaista arkea myös seurakunnissa.

Minä uskon siihen, että sielunvihollinen koettelee juuri niitä, jotka pyrkivät kohti Jumalaa. Seurakunnan jäsenyys ei vapauta meitä himoista ja synneistä, vaan joudumme käytännössä taistelemaan niitä vastaan entistä enemmän. Eihän Kristus missään vaiheessa luvannutkaan helppoa elämää niille, jotka kilvoittelisivat. Ja suurta kilvoittelua on se, että pystymme kohtaamaan erilaisia ihmisiä.

Olen miettynyt, että mitä pappi voi tehdä seurakuntansa eteen, jotta siellä vallitsisi mahdollisimman hyvä henki ja rakkaudellinen ilmapiiri. Sunnuntaisaarnoissa näistä kristillisistä ihanteista ja lähimmäisen rakastamisesta voisi puhua loputtomiin, mutta se ei taida vielä vapauttaa meitä ongelmista. Pappi tai joku muu voi yrittää ratkaista ristiriitoja, mutta ihanteena olisi tietysti se, että asiat eivät edes pääsisi karkaamaan niin pitkälle.

Varmasti seurakunnan ilmapiiri ja henki on monen tekijän summa. Ehkä juuri tuon hengen pitäisi olla sellainen, että jokainen yrittäisi kilvan rakastaa ja palvella toinen toistaan. Henki ei varmasti muutu yhdessä yössä (eikä yhden blogikirjoituksen myötä), mutta jos siihen jatkuvasti pyrkisi, niin tilanne alkaisi varmasti ajanmittaan muuttumaan. Ja tämä pyrkimys tulisi olla kaikilla.

Ehkä tällä kaikella haluan sanoa sen, että seurakunnan jäsenet eivät ole yli-ihmisiä, vaan hyvin tavallisia ihmisiä kaikkine heikkouksineen. Tämän tähden seurakunnissa kaikki ei ole aina niin ihanteellista, vaikka tätä me odotamme ja haluammekin. Mutta täysin vastoinkäymisistä vapaata seurakuntaa ei ole siinä mielesssä olemassa, sillä me ihmiset olemme alttiita synnille kaikkialla.
Jumala ei ole tähän syyllinen, sillä Jumala ei meitä yllytä syntiin tai kiusauksiin. Itse asiassa päinvastoin, sillä kaikki mikä on hyvää tulee Jumalalta, tai niin kuin apostoli Jaakob asian kirjoittaa:
"Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, taivaan tähtien Isältä, jonka luona mikään ei muutu, ei valo vaihdu varjoksi." (Jaak. 1:17)